Naistenlehtien ja viihdeohjelmien tarjoama julkisuus on eräs tärkeimpiä kolmannen aallon populismin väylistä. Se verhoaa viestinsä viihteellisyyteen ja kiiltäviin sivuihin, mutta on kaikkea muuta kuin poliittisesti merkityksetöntä, kirjoittaa Laura Parkkinen.
Kun toisen maailmansodan jälkeinen populismi vetosi sodan muistoihin ja isien perintöihin, niin nykyisin populistiset johtajat puolustavat turvallisuutta ja käyttävät yksityisyyden murusia hyväkseen. Viihdejulkisuuden taitava käyttö on siivittänyt puolueiden johtajien suosiota.
Vallassa ovat isien jälkeen 40-vuotiaat ”tyttäret”, astetta isiä liberaalimmat ja fotogeenisemmät, mutta perusajatuksiltaan samat johtajat. Tällaisiin ”tyttäriin” luetaan feminismiä ja aborttia puolustava Marine Le Pen ja homoseksuaalisuutta kannattava Hollannin Geert Wildeers.
Äänestäjille, joista osa on uusia, 1980-luvulla syntyneitä tai naisia, he edustavat heidän tuntemaansa ainoaa populismin muotoa. Esimerkiksi Time-lehden Euroopan sadan vaikutusvaltaisimman henkilön joukkoon nostama Marine Le Pen kampanjoi näyttävästi yksityisyydellään kertoen nuuskivansa alennusmyynneissä, rakkaudestaan, laihdutuksestaan ja kertoo nettisivuilla olevansa ennen kaikkea ”äiti”.
Kolmannen aallon populismi käyttää hyväkseen viihteellisyyttä ja sulautuu osaksi valtavirtaa; viihteellisyyden kautta populisti esitetään ennen kaikkea ”ihmisenä”.
Marine Le Penin syvin minä ja tunnekoukut
Front National käy esimerkiksi siitä, miten populismi on muuttunut viidessä tai kuudessa vuosikymmenessä yhä mediatisoituneemmaksi ja osaksi valtavirtaa. Tänään se saa ääniä ennen kaikkea 1980-luvulla syntyneiltä ranskalaisilta, joille Marine Le Pen edustaa heidän ainoaa tuntemaansa populismin muotoa. Liike alkoi protestina. Pierre Poujade vastusti veroja ja Algerian sotaa, puhui ”sotien perinnöstä”. Eräs Poujaden puolueen jäsenistä oli Jean-Marie Le Pen, joka perusti oman puolueensa 1972. Jean-Marie Le Pen oli eräänlainen ranskalaisen politiikan ”enfant terrible”, joka tuli lavalle laulaen Verdin aarioita, halusi ”ranskalaista Ranskaa”, kannatti ”kristillisiä arvoja” ja haastoi korruptoituneen eliitin.
Eräs suosion avaimista oli maltillinen televisioesiintyminen, jota hän opiskeli Billy Grahamin kampanjaa seuraten Yhdysvalloissa 1988. Kun ”enarkit” siteerasivat Moliéreä, niin Jean-Marie Le Pen lupasi kuulijoilleen myös evankelistan tavoin toivoa ja uskoa. Vaikka Jean-Marie Le Pen vannoi elävänsä ”vanhaksi kuin Methusalem”, hän vetäytyi puolueen puheenjohtajuudesta 2011. Seuraajaa, tytär Marine Le Peniä on kiitelty televisioesiintymisistä, joissa hän saa haastattelijat näyttämään ylimielisiltä kirjanoppineilta ja tuo esiin omaa persoonaansa. Myös vastustajat ovat myöntäneet hänen olevan ”sympaattinen” ja yksinkertaisesti ”kivoin politiikko”.
Maaliskuussa 2011 Marine Le Pen hymyili Elle-lehden kannessa. Kyseisessä naistenlehdessä annetaan harvoin tilaa poliitikoille, saati kansikuvaa, jolla myydään lehteä. Yleensä kannessa on malli tahi ranskalaisten ikoni – esimerkiksi näyttelijätär Juliette Binoche. Nyt aiheena oli Marine Le Pen itse, hänen yksityisyytensä: ”Kuka todella on Marine Le Pen?” (Elle 2011).
Sittemmin otsikoita alkoi tulla tiuhaan, kuten ”Isän tyttären salaisuudet” (VSD) ja ”Uudet äärioikeiston kasvot” (Paris Match). Sellaiset lehdet kuten Voici (viihdejulkisuuteen keskittyvä lehti), Gala ja Paris Match olivat pitäneet äärioikeiston edustajat poissa. Alkuvuodesta 2011 tilanne alkoi pikkuhiljaa muuttua presidentinvaalien 2012 myötä. Tositelevisio-ohjelmia suvereenisti hallinnut nainen muuttui myös viihdelehdistön materiaaliksi. Kannatusta hän sai ennen kaikkea naisilta ja 1980-luvulla syntyneiltä. Hän kertoi paheistaan – ”tupakanpoltto, kauniit vaatteet ja hyvä ruoka” – sekä siitä, miten halusi vielä kokea ”aidon rakkauden”.
Marine Le Pen on jakanut tietoja yksityisyydestään hallitusti ja yhä enemmän: ”Marine noudattaa Duncanin dieettiä” ja ”Yksinhuoltajan vaikeat valinnat”. Nettisivuillaan hän korosti ennen kaikkea äitiyttään. Hän edustaa samalla kannattajilleen, 1980-luvulla syntyneille nuorille ainoaa populismin muotoa, jonka nämä tuntevat. Kun isä Le Pen puhui sodan muistoista ja Algerian sodasta, niin tytär saattaa puhua hengästyneesti ”lasten turvallisuudesta” ja edustaa liberaalimpia arvoja. Samalla hän on huolissaan islamin kasvavasta uhkasta, vastustaa islamin näkyviä merkkejä (rukoukset kadulla, tyttöjen ja naisten huivit ym.) ja vaati viimeksi juutalaisten kipojen poistoa. Laïcité muuttuu nopeasti islamin vastustamiseksi.
Ruotsalainen, Ranskassa asuva journalisti Magnus Falkehed oli ainoita, joka uskalsi ottaa asian puheeksi Front Nationalin lehdistötilaisuudessa maaliskuussa 2011. Hän kysyi Marine Le Peniltä, miksi ihmeessä tämä on ottanut ”peoplesationin” (viihteellisen, yksityisyyteen perustavan julkisuuden) osaksi kampanjaansa ja käyttää sitä hyväksi? Marine Le Pen totesi närkästyneenä: ”Ce n’est pas parce qu’on aime le foie gras qu’on est obligé de s’intéresser à la vie du canard!” (Ei se ole niin, että jos pitää hanhenmaksasta on pakko kiinnostua ankan elämästä).
Kommunikaation murusia harkiten
Marine Le Pen viljelee somia kommunikaation murusia, joissa hän tunnustaa pieniä asioita, kuten ”etsin aarteita italialaisten merkkivaatteiden tehtaanmyymälässä” ja ”tunnustan olevani huono äiti”. Kosiskellakseen työläisiä Marine Le Penin on verhottava lapsuus Neuillyssa (rikkaiden suosima esikaupunkialue Pariisissa, jonka pormestari Nicolas Sarkozy oli) joksikin muuksi. Hän kertoo tuntemistaan kylmistä rappukäytävistä sekä häpeästä, jonka Playboyssa poseerannut äiti sai aikaan.
Ranskalaiset historioitsijat ja toimittajat ovat huolissaan ilmiöstä. Peoplesation räjähti presidentinvaaleissa 2007, jolloin Ségolène Royal ja Nicolas Sarkozy kilpailivat äänistä. Vielä muutama vuosikymmenen sitten olisi ollut vaikea kuvitella majesteetillisen Charles de Gaullen kertovan aamukahveistaan vaimonsa kanssa tai avaavansa lapsuutensa kuva-albumeita. ”Enää ei kiinnosta, mitä poliitikot sanovat. Tärkeintä on, millaisia he ovat”, totesi lehdistön edustaja. ”Ja heidän on oltava sellaisia kuin me äänestäjät”, totesi mediahistoriaa opettava Denis Muzet.
Sosiologit pohtivat samalla, onko äärioikeiston edustajan tai populistin lehdistötilaa rajoitettava. Ankeat asiapoliitikot eivät myy samalla tavalla kuin Marine Le Penin laihdutus tai ”yksityiselämän huolet”, joihin hän liittää usein sanan ”kärsimys”. Eräs Marine Le Penin suosion salaisuuksia on, että hän ei esiinny vallanhimoisena, vaan ikään kuin hän sattuisi olemaan ”uhri”. Hän keskittyy kuuntelemaan ja samalla suojelemaan. Vaikka kommunikaatio on harkittua ja siinä on onnistuttu hyvin, niin myös virheitä sattuu. Eräs virhe oli osallistuminen rasistisiin kolmannen valtakunnan talvijuhliin Wienissä tammikuussa 2012. Mutta kun isä oli mediaesiintymisissään ”onneton profeetta” on tytär ”moderni nainen”, joka hymyilee ja kertoo vihdoin löytäneensä ”oikean rakkauden”.
Pullaa ja kosinta Shellillä
Suomessa kiistellään yhä, mitä on Perussuomalaisten tarjoilema populismi. Mediajulkisuudessa ei ole juuri näkynyt yksityisyydestä kertovia naisia tai miehiä. Vielä takavuosina tosin Urpo ja Ana Leppänen antoivat parisuhdehaastattelujaan mm. Seuraan. Samalla myytiin myös pariskunnan firman tanssikiertuetta. Toisaalla Marja-Leena Leppänen tunnusti: ”Silitän yhä Urpon paidat”.
Ennen pyhäinpäivää ilmestyi Me Naiset -lehdessä Jussi ja Hilla Halla-ahon haastattelu. Kielitieteilijävaimo Hilla tunnustaa miettineensä ensimmäisillä treffeillä, miten hyvin Jussin sukunimi sopisi hänen etunimeensä. Seurustelu johti kosintaan, joka tapahtui Shellillä: ”Tuleeko Hilla vaimoksi Jussille?” Jussi Halla-aho jatkaa: ”Kolmannessa persoonassa puhuttelu on meidän vitsimme, josta on tullut tapa. Meidän on vaikea sinutella toisiamme.” Hän tunnustaa pitävänsä pullasta ja nauravansa lapsiensa kielellisille sutkauksille.
Naistenlehtien ja viihdeohjelmien tarjoama julkisuus on eräs tärkeimpiä kolmannen aallon populismin väylistä. Se verhoaa viestinsä viihteellisyyteen ja kiiltäviin sivuihin, mutta on kaikkea muuta kuin poliittisesti merkityksetöntä.
