Pääministeri Alexander Stubbin poliittinen retoriikka nojaa kyynisyyden vastustamiseen. Mutta miksi Stubb kokee kyynisyyden uhkana, vaikka se kreikkalaisen filosofin Diogeneen mukaan edustaa Stubbin peräänkuuluttamaa luovuutta ja joustavuutta parhaimmillaan? Esko Harnin mukaan kyse on lopulta poliittisesta hallinnasta.
Aleksanteri Suuren ja Diogeneen tunnetussa kohtaamisessa oli kyse siitä, kumpi on todellinen kuningas: tynnyrissään elävä askeetikko vai maailmaa hallitseva keisari. Kyse oli paitsi vallasta myös siitä, kummalla on täydellisempi autonomia – kaikkeen kykenevällä keisarilla vai tynnyrissä asuvalla ja kaikkia asemia epäilevällä kyynikko Diogeneella.
Kyynisyys puhuttaa myös Alexander Stubbia. Snellman-säätiön talviseminaarissa 16. joulukuuta 2014 pitämässään puheessa hän toteaa seuraavasti:
”Haluan viedä tätä maailmankolkkaa eteenpäin, Suomea eteenpäin. Kansainvälistä Suomea, jossa on hyvä elää. Myönnän, että tässä on pateettinenkin sävy. Mutta on aivan turha pelätä kyynisyyttä sellaisen asian kanssa, mihin uskoo.”
Edellä siteerattu puhe ei ole ainoa yhteys, jossa Stubb varoittaa kansalaisia kyynisyyden lamauttavasta voimasta. Seura-lehden etukannessa pääministeri kertoo kyynisyyden olevan ”sairaus”.
Miksi kyynisyys koetaan uhkana? Mitä tekemistä kyynisyydellä on kansainvälisen Suomen luomisessa? Miksi pääministeri kokee tarpeelliseksi patologisoida kyynisyys sairaudeksi?
Analysoin seuraavassa lyhyesti Stubbin poliittiselle retoriikalle ominaista kyynisyyspuhetta psykopolitiikan näkökulmasta. Kuvaan tapoja, joilla Stubb puhuu kyynisyydestä ja sitä, kuinka nämä puhetavat mukailevat nykykapitalismille ominaisia hyväksyvän läsnäolon, onnellisuuden ja joustavuuden ihanteita.
Psykopolitiikka
Psykopolitiikalla tarkoitetaan laajasti ymmärrettynä kaikkia niitä tapoja, joilla psykologiasta ja muista psy–alkuisista tieteistä tutut käsitteet ja järkeilyn tyylit vuotavat sekä leviävät esimerkiksi arkiseen kanssakäymiseen ja poliittiseen retoriikkaan (Kivivuori 1996). Useimmat tietävät, mitä freudilainen lipsahdus tarkoittaa. Poliittisessa retoriikassa taas on tapana paljastaa asioiden todellinen olemus tai syyttää vastapuolta epäaitoudesta. Aito minuus ja autenttinen läsnäolo puolestaan ovat jo arkipäivää esimerkiksi työprosessin hallintaa koskevassa kielenkäytössä.
Psykologiasta tutuilla järkeilyn tyyleillä ja käsitteillä on ollut merkittävä rooli myös poliittisissa protestiliikkeissä. Esimerkiksi yhdysvaltalaisessa 1960-luvun lopun opiskelijaliikkeen ohjelmajulistuksissa vilisivät tiuhaan Abraham Maslowin ja Carl Rogersin humanistisesta psykologiasta tutut näkemykset minuudesta, itsensä toteuttamisesta ja kokemuksellisuudesta.
Psykopolitiikassa ei ole kysymys siitä, että psykokulttuuri välttämättä ajallisesti tai olemuksellisesti edeltäisi politiikkaa ja valtarakenteita. Psykokulttuurista tuttu kieli ja käsitteet kuitenkin tarjoavat tärkeitä välineitä poliittiselle retoriikalle sekä ihmisten itseymmärryksen muotoutumiselle.
Tapaus Stubb
Alexander Stubb on käsitellyt kyynisyyttä lukuisissa eri yhteyksissä: haastatteluissa, poliittisissa puheissa ja suositulla Twitter-tilillään. Löydän Stubbin lausunnoista kolme erilaista puhetapaa kyynisyydestä. Ensimmäinen mukailee psykokulttuurille tyypillistä patologisoivaa diskurssia, johon sekoittuu uusliberalistinen ajatus itsestä brändinä, jota ei voida tietoisesti muuttaa menettämättä sen hohtoa:
”Mä en oikein jaksa uskoa sellaseen kyyniseen maailmaan, jossa ajatellaan, että joku asia on aina edeltä mietitty, koska mun mielestä kyynisyys on sairaus […] Mä en tykkää kyynisyydestä, ja se jos mä nyt rupeaisin miettimään omaa brändiäni, niin sillon mä olisin kyynistynyt. Mä oon mitä mä oon.” (Ylioppilaslehti 5.9.2014)
Toisessa puhetavassa Stubb näyttäytyy eräänlaisena kansallisena mentorina tai valmentajana, joka yhdistää sujuvasti edellä kuvattuun patologisoivaan retoriikkaan länsimaisesta zen-buddhalaisuudesta tuttuja järkeilyjä mielen avoimuudesta ja notkeudesta:
”Mieltä kannattaa ja voi harjoittaa. Pitäkää mieli avoimena uusille impulsseille. Älkää koskaan kyynistykö. Kyynisyys on minusta sairaus, jossa oletat tietäväsi kaikesta kaiken tai mitä joku ajattelee. Olkaa uteliaita.”
Kolmanneksi Stubb puhuu kyynisyydestä arvostellessaan kriittistä asiantuntijapuhetta ja sen negatiivisia vaikutuksia tuottavaa sävyä:
”Välillä kun seuraa ns. asiantuntijakeskustelua, niin jää kuva, että Suomessa pääsee älyköksi vain kritiikillä ja pessimismillä.”
Psykotekniikat ja onnellisuuden hallinta
Se, että Stubb puhuu usein juuri kyynisyydestä ja sen lamauttavista vaaroista, kertoo olennaisia asioita nykykapitalismille ominaisesta eetoksesta.
Onnellisuudesta, hyväksyvästä ja tietoisesta läsnäolosta sekä mielen avoimuudesta on tullut keskeisiä hallinnan ja organisoinnin välineitä. Esimerkiksi länsimaisesta zen-buddhalaisuudesta lainatut mindfulness-tekniikat ovat muodostaneet valtavat palvelumarkkinat (Williams & Kabat-Zinn 2013).
Etenkin suuret teknologia- ja sijoitusyritykset ovat ottaneet mindfulnessin käyttöön työpaikoillaan pyrkimyksenään lisätä työntekijöidensä tuottavuutta. Konsulttirintamalla on puolestaan syntynyt tuhansittain yrityksiä ja palveluntarjoajia, jotka myyvät mindfulness-tekniikoita niin yksityisille henkilöille, yrittäjille kuin työntekijöillekin – lääkkeeksi muun muassa masennuksen ja stressin hoitoon, luovuuden ja keskittymiskyvyn lisäämiseen, laihdutuksen avuksi sekä flunssan ja ihottuman hoitoon. Time-lehti onkin julistanut mindfulness-vallankumouksen alkaneen (Saari 2015, tulossa).
Kirjassaan Happiness as Enterprise sosiologi Sam Binkley (2014) on osoittanut, kuinka juuri onnellisuudesta (laajasti ymmärrettynä) on tullut uusliberalistisen hallinnallisuuden keskeinen strategia. Binkleyn mukaan onnellisuus ei ole enää missään määrin henkilökohtainen asia, jota saattaa vain toivoa ja joka ikään kuin sattuu yksittäisen ihmisen kohdalle, kuten esimerkiksi Weberin analysoima ja modernille kapitalismille suuntaa antanut kalvinistinen predestinaatio-oppi opetti.
Onnellisuudesta on tullut tieteellisen, medikaalisen ja ennen kaikkea “positiivisen psykologian” tuottama järkeilyn tyyli, eräänlainen “abstrakti kone”, joka tarjoaa mahdollisuuksia kaupallisten psykotekniikoiden hyödyntämiselle niin yritysmaailmassa, kouluissa, armeijassa kuin finanssitalouden suunnittelussa.
Onnellisuudesta on tullut eräänlainen pakko (Ahmed 2010), joka edellyttää ihmiseltä joustavuutta, luovuutta, mielen avoimuutta ja plastisuutta. Näin onnellisuudessa ei ole kyse vain hyvinvoinnin lisäämisestä, vaan myös hallinnan tekniikoista, joiden kautta joustavaa, vastaanottavaa ja ympäristönsä hyväksyvää uusliberaalia subjektiviteettia pyritään rakentamaan.
Stubb ja Diogeneen haaste
Stubbin puhetavat kyynisyydestä sairautena mukailevat edellä kuvattua zen-kapitalismin henkeä. Nämä puhetavat patologisoivat kyynisyyden länsimaista psykokulttuuria mukaillen sairaudeksi, tarjoavat tähän sairauteen lääkkeeksi mielen avoimuutta ja notkeutta, mutta myös normatiivisesti kritisoivat esimerkiksi asiantuntijapuheenvuoroja pessimistisiksi.
Aleksanteri Suurelle Diogeneen – tuon “hulluksi tulleen Sokrateen” – kyynisyys näyttäytyi skandaalina, sillä kyynikon minuus ei ole muuttumaton eikä hänen sielunsa pysyvä. Diogenea oli mahdoton hallita: hän oli itsepäisesti milloin mitäkin. Mutta jos Diogeneen taito muuttaa minäänsä luovasti on kyynikon malli par exellence, miksi Stubb kokee kyynisyyden niin uhkaavana? Eikö Stubb itse argumentoi juuri tämänkaltaisen kyynisyyden puolesta puhuessaan mielen avoimuudesta ja uteliaisuudesta pessimistisen kyynisyyden vastakohtana?
Kenties, mutta lopulta Diogenes ja Stubb puhuvat täysin eri asioista. Siinä missä Stubbin retoriikassa kyynisyys näyttäytyy joustavuuden, mielen avoimuuden ja onnellisuuden vastakohtana, Diogeneelle kyse oli tavasta vastustaa ympäröivän yhteiskunnan normatiivisia vaatimuksia, kykyä olla milloin mitäkin. Se, mikä Diogenea ja Stubbin poliittista retoriikkaa kuitenkin yhdistää, on kyynisyyden vahva yhteys poliittiseen hallintaan – joko siihen mukautumisena tai sen vastustamisena.
Lähteet
Ahmed Sarah, The Promise of Happiness, Duke University Press 2010.
Binkley Sam, Happiness as Enterprise, Suny Press 2014.
Kiviniemi Janne, Psykopolitiikka, Hanki ja Jää 1996.
Saari, Antti, ”Läsnäolon kaksoissidos. Mindfulness opetustyössä”, teoksessa Työruumis jälkiteollisessa palvelutaloudessa, tulossa 2015.
Williams Mark & Kabata-Zinn Jon, Mindfulness: Diverse Perspectives on its Meaning, Origins, and Applications, Routledge 2013.
Artikkelikuva: lil_foot_ / Pixabay
