Demokratiaa on helppo kritisoida, mutta yhtä lailla helppoa on sitä myös puolustaa. Sen sijaan on vaikeaa tarjota tilalle jokin vaihtoehtoinen, demokratiaa parempi ja reilumpi tapa järjestää yhteiskunta. Syksyn uusi kirjoitussarja pureutuu näihin teemoihin.
Demokratian oikeutus otetaan nykyään melko annettuna – harva kehtaa ainakaan julkisesti tunnustautua demokratian vastustajaksi.
Meidän aikanamme termi demokratia on saanut melkein yksinomaan positiivisia merkityksiä niin, että lähes kaikenlaisia hallitusmuotoja on alettu kutsua demokraattiseksi: muun muassa eurooppalaisia monarkioita, Yhdysvaltojen, Meksikon ja latinalaisamerikkalaisten valtioiden kaltaisia tasavaltoja sekä Kiinan ja Neuvostoliiton kansantasavallan tapaisia kommunistivaltioita.
Meidän aikanamme termi demokratia on saanut melkein yksinomaan positiivisia merkityksiä.
Demokratiaa onkin ollut tapana kutsua ”viimeiseksi valtiomuodoksi”, ja se on levinnyt muodossa tai toisessa lähes kaikkialle maailmaan.
Demokratian kritiikin pitkä historia
Demokratiaa ja sen ongelmia on kuitenkin puitu niin kauan kuin termi demokratia on ollut edes käsitteellisesti olemassa. Kenties maailmanhistorian tunnetuimman demokratian kritiikin esitti Platon noin 370-luvulla ennen ajan laskun alkua. Platon katsoi demokratian merkitsevän yhteiskunnan suurimman ja irrationaalisimman osan, sokeasti himoilleen ja haluilleen antautuvan typerän enemmistön mielivaltaa.
Hän myös esitti, että kansanvallasta versoo väistämättä ennemmin tai myöhemmin valtiomuodoista huonoin, tyrannia, sillä ihmisillä on tapana nostaa joukostaan joku erityinen henkilö tai ihmisjoukko johtajakseen. Platon argumentoi teknokraattisesti, että vallan tulee olla sillä pienellä vähemmistöllä, jolla on tietoa – hänen tapauksessaan filosofikuninkailla.
Vuosisadasta toiseen on demokratiakritiikissä toistunut Platonin esiin tuoma ajatus, ettei ideaali kansanvallasta sellaisenaan toteudu missään, vaan valta ajautuu lopulta väistämättä yksittäisen ihmisen tai ihmisryhmän, eliitin, käsiin.
Vuosisadasta toiseen on demokratiakritiikissä toistunut ajatus, ettei ideaali kansanvallasta sellaisenaan toteudu missään.
Kiinnostavia esimerkkejä tästä ovat muun muassa eurooppalaisen konservatismin isäksi kutsutun Joseph de Maistren demokratian kritiikki 1800-luvun alusta, Vilfredo Pareton, Gaetano Moscan ja Robert Michelsin 1900-luvun alussa aloittama eliittiteorian perinne sekä sitä muistuttava, saman ajatuksen nykypäivän poliittiseen kontekstiin tuonut Colin Crouchin teoria post-demokratiasta.
Erityisesti Crouchin vuonna 2000 lanseeraama termi post-demokratia on ollut viime vuosien poliittisessa keskustelussa vahvasti esillä. Onkin kysytty, ovatko liberaalit demokratiat siirtyneet tai siirtymäisillään post-demokratiaan.
Crouch itse määrittelee post-demokraattiseksi yhteiskunnaksi sellaisen, joka edelleen instituutioiltaan ja toimintatavoiltaan muistuttaa demokratiaa, mutta jossa demokraattisista piirteistä on tullut ainoastaan näennäinen kuori. Post-demokratiassa hallinnon läpinäkyvyys on suuressa määrin sumentunut, kun konsulttiyritysten ja pr-toimistojen rooli on korostunut poliittisessa päätöksenteossa, ja todellinen valta on siirtynyt kansalaisten käsistä poliittisille ja taloudellisille eliiteille.
Demokratian nykyhaasteet
Viime aikoina keskustelu paitsi post-demokratiaan siirtymisestä, myös demokratian ongelmista ylipäätään on merkittävissä määrin lisääntynyt. Demokratian mahdollisiin ongelmiin herääminen kulkee tiiviisti käsi kädessä vuonna 2008 alkaneen maailmanlaajuisen finanssikriisin, euroalueen velkakriisin sekä niiden tuoman taloudellisen epävarmuuden ja 2014–2015 alkaneen Euroopan pakolaiskriisin kanssa.
Suuri rooli on myös näiden kehityskulkujen aiheuttamien pelkojen pohjalta kaikkialla läntisessä maailmassa levinneellä äärioikeistolaisuudella ja aggressiivisella kansallismielisyydellä. Äärioikeiston suosio ei ole kertaakaan ollut näin vahvaa sitten toisen maailmansodan loppumisen. Demokratia on nähty myös täysin voimattomaksi valtavien globaalien ongelmien, kuten ilmastonmuutoksen tai kansainvälisen nälänhädän, torjumisessa.
Tässä kirjoitussarjassa eri alojen tutkijat käsittelevät demokratiaa ja sen ongelmia sekä väitteitä post-demokratiaan luisumisesta.
Tässä kirjoitussarjassa eri alojen tutkijat käsittelevät demokratiaa – erityisesti liberaalia, edustuksellista demokratiaa – ja sen ongelmia sekä väitteitä post-demokratiaan luisumisesta. Kirjoitussarjan painopiste on nykypäivässä, mutta demokratian ongelmia saatetaan punnita myös historiallisesta näkökulmasta katsoen.
Emme ota annettuna idealistista ja ruusuista näkemystä demokratiasta itsessään moraalisena, kaiken korjaavana valtiomuotona, mutta toisaalta sen ongelmien esittely tai suoranainen kritisointikaan ei luonnollisesti johda siihen, että olisimme valmiita täysin hylkäämäänkään sitä. Kirjoitussarja pyrkii ennen kaikkea pohtimaan, mitkä ongelmat vaanivat nykydemokratioita, kuinka noita ongelmia voisi välttää ja miten demokratiaa olisi mahdollista kehittää nykyistä toimivammaksi.
Marianne Sandelin opiskelee käytännöllistä filosofiaa ja yleistä historiaa Helsingin yliopistossa ja toimii Politiikasta-verkkolehden korkeakouluharjoittelijana.
Artikkeli on osa Demokratian haasteet -kirjoitussarjaa.
Hyvä ja tarpeellinen aloite. Joonas S. Martikainen nosti heti ensimmäisenä esiin demokratian ja oikeuden ristiriidan. Toivon mukaan useammat löytävät tämän sivun.