Vuoden 2011 arabikeväässä kansa vaati kaduilla demokratiaa. Yksinvaltaiset hallitsijat yksi toisensa jälkeen kaatuivat. Tällainen kehitys otettiin länsimaissa riemuiten vastaan.
Aiemmin autoritaarista hallintoa tukeneet länsimaat asettuivat demokratian nimissä kannattamaan kaduille tullutta kansaa. Innostuneet reaktiot arabimaiden demokraattista liikehdintää kohtaan ovat ongelmallisia kahdesta syystä. Yhtäältä liikehdinnän seuraukset voivat olla yllättäviä. Toisaalta demokratisoituminen kansallisella tasolla ei tarjoa ratkaisuja globalisoituvan maailman todellisiin haasteisiin.
Demokratisoitumisen odottamattomat seuraukset
Arabimaissa nyt ilmenevä demokratisoituminen ei välttämättä johda länsimaiseen liberaaliin ja parlamentaariseen demokratiaan. Länsimaisissa tulkinnoissa on tähän asti pidetty islamia ja demokratiaa yhteen sovittamattomina, vaikka Turkki on onnistunut pitkälle sovittamaan niitä yhteen. Nyt kansalaiset vaativat demokratiaa islamilaisessa maailmassa, mutta liikehdintä ei ole suuntautunut islamia vastaan. Demokratisoituminen voi nostaa valtaan islamilaisia äärisuuntauksia, joita länsimaat ovat pitäneet tähän asti niin vapauden kuin demokratiankin uhkana. Demokratia ei siis välttämättä tuota länsimaiden toivomaa tulosta. Jo nyt pidetyissä vaaleissa islamististen puolueiden kannatus on ollut vahva. Pakistanissa valtaan voivat nousta islamilaiset fundamentalistit, mikä merkitsisi sitä, että fundamentalistien hallussa olisi ydinase.
Väistyvät hallitsijat ovat käyttäneet valtaa oman vaurautensa rakentamiseen, ja kansalaiset uskovat kaiken muuttuvan paremmaksi, kun he pääsevät itse päättämään omasta kohtalostaan. Arabimaiden vallankumoukset eivät kuitenkaan muuta maailmantalouden rakenteita eivätkä demokratisoi globaalia hallintaa. Tunisian ja Egyptin taloudet ovat edelleen riippuvaisia turismista. Libyan ja Bahrainin talous on sidoksissa öljyntuotantoon maailmanmarkkinoille.
Demokratiaa globalisoituvassa maailmassa
On perusteltua väittää, että arabikevään liikehdinnän perimmäinen syy on köyhyydessä. Tähän demokratia ei välttämättä tuo muutosta. Islamilaisen maailman liikehdintä ilmentää globaalistuvan maailman ongelmia, joita demokratisoituminen kansallisella tasolla ei ratkaise.
Kestävä demokratia edellyttäisi kansalaisten aineellisen hyvinvoinnin kasvua. Ilman sitä syntyy petettyjen odotusten vallankumouksia. 1960- ja 1970-luvuilla ne johtivat eri puolilla maailmaa voimakkaaseen vasemmistolaiseen liikehdintään ja vastareaktiona sotilasvallankaappauksiin. Demokratisoitumisen synnyttämät petetyt odotukset toimivat erinomaisena kasvualustana ääriliikkeiden nousulle poliittiseen valtaan.
Demokratian ja markkinatalouden ajatellaan usein olevan lähes synonyymejä. Wolfgang Streeck on kuitenkin esittänyt, että niiden välillä on ristiriita, joka selittää Euroopan ja laajemminkin maailmantalouden kriisiä. Demokraattisen hallinnon legitimiteetti perustuu siihen, että äänestäjät odottavat vastikkeita valtaan nostamiltaan hallituksilta. Jos kansantalous ei tuota riittäviä resursseja, vastike rahoitetaan valtion velalla. Tämä rasittaa kansantaloutta. Demokratiasta tulee markkinatalouden rasite, ja kiinalaistyyppinen autoritaarinen hallinta voidaan nähdä vahvan taloudellisen kasvun edellytyksenä.
Globalisaation olosuhteissa tavallisten ihmisten epävarmuus tulevaisuudesta lisääntyy. Valtiollinen politiikka pyrkii tukemaan taloudellista kasvua ratkaisuna ongelmiin. Globalisaatioon sopeutumisen väitetään edellyttävän julkisen talouden vakauttamista ja julkisten menojen leikkauksia. Talouselämän sopeuttaminen globalisaatioon ja julkisen talouden ”tervehdyttäminen” kuitenkin lisäävät monien ihmisten turvattomuutta. Tässä tilanteessa vanha valta ei kykene tarjoamaan muutosta.
Todellisten vaihtoehtojen puute
Arabimaiden tapauksessa tyytymättömyys on kohdistunut valtaa pitäneeseen eliittiin, mutta Suomessa sen kohteena ovat olleet ”vanhat” demokraattisesti valtaan nousseet puolueet. Perussuomalaisten kannatus kevään 2011 vaaleissa kuuluu samaan ilmiöön arabikevään kanssa sikäli, että se kertoo suomalaisessa yhteiskunnassa kasvavasta epävarmuudesta kansalaisten hyvinvoinnin heikkenemisestä globalisaation muokkaamissa olosuhteissa. Perussuomalaisten tarjoama ratkaisu – turvallinen koti, uskonto ja isänmaa – ei kuitenkaan ole todellinen vaihtoehto. Sitä ei tarjoa myöskään arabimaailman demokratisoituminen.
Edessämme on sarja globaalin järjestelmän ongelmia, joihin ei ole kansallisia ratkaisuja. Muutos ei enää ole mahdollinen yhden kansallisvaltion puitteissa. Tarvitaan aivan uudenlaisia visioita siitä, miten globaali talous ja hallinta voidaan järjestää niin, että mahdollisimman monen ihmisen aineellinen hyvinvointi voidaan turvata globaalissa järjestelmässä. Lisähaasteita tuo se, että perusresurssit kuten vesi ovat monin paikoin käymässä niukoiksi niitä tarvitsevaan väestömäärän kasvaessa. Tällaisia ongelmia ei ratkaista kansallisella tasolla.
Arabikevät ja demokratisoitumisen aallot
Arabikevään analyyseissä on pohdittu sitä, voidaanko tapahtumista puhua demokratisoitumisen neljäntenä aaltona. Demokratisoitumisen ensimmäisen aallon aiheutti politiikan siirtyminen kaduille Euroopan hulluna vuonna 1848. Demokratisoitumisen toinen aalto liitetään entisten siirtomaiden vapautumiseen toisen maailmansodan jälkeen. Arabimaiden joukkoliikkeet totalitaarista hallintoa ja diktaattoreita vastaan palauttavat mieleen myös demokratian kolmannen aallon ja siihen kytkeytyvän Francis Fukuyaman vuonna 1992 ilmestyneen teoksen Historian loppu ja viimeinen ihminen. Keskeisenä teesinä kirjassa oli sosialismin loppu ja liberaalin demokratian voitto.
Kun eurooppalaiset tulivat kaduille demokratisoitumisen ensimmäisessä aallossa, jatkuva talouskasvu mahdollisti kansalaisten odotusten täyttymisen. Nykyolosuhteissa jatkuva talouskasvu ei kuitenkaan voi olla kestävä ratkaisu demokratian laajenemiselle ja säilymiselle. Talouskasvu kohtaa rajansa parhaillaan kasaantuvissa ympäristöongelmissa.
Länsimaiden reaktiot arabikevääseen ilmentävät käsitystä, jonka mukaan globalisaatio on lineaarinen, demokratian, markkinatalouden ja ihmisoikeuksien toteutumiseen johtava prosessi: arabikevään ajatellaan toteuttavan universaaleja arvoja, joiden edistymistä on tuettava vaikka aseellisin keinoin. Perussuomalaisten vaalimenestyksessä demokratia linkittyy näkemykseen, jossa globalisaatio näyttäytyy uhkana perinteisille arvoille ja vastauksena on asettuminen globalisaatiota vastaan.
Arabikevään kriittinen tulkinta tarjoaa näille kahdelle vaihtoehtoisen tulkinnan: Arabikevät oli kansannousu autoritaarista hallintoa vastaan, mutta samalla se voidaan tulkita protestiliikkeenä epäonnistunutta modernisaatiota vastaan. Modernisaation välittäjänä toimi autoritaarinen eliitti, joka myös korjasi hyödyn siitä. Arabikevät oli liike eliitin asemaa pönkittänyttä, universaaliksi ymmärrettyä länsimaista modernisaatiotulkintaa vastaan. Näin ymmärrettynä arabikevät voidaan nähdä demokratisoitumisen neljäntenä aaltona tai ehkä paremminkin toisen aallon jatkumona. Se voidaan Kuan-Hsing Chen’iä myötäilleen nähdä prosessina, jossa riisutaan kolonialismia ja imperialismia. Se ilmentää transatlanttis-keskeisen maailmanjärjestelmän päättymistä eikä suinkaan sen fukuyamalaista riemuvoittoa.
