Arvio: Liisa Hyssälä ja Jouni Backman: Kansanvallan peruskorjaus. Sitra, työpaperi 23.2.2018.
Kokeneet poliitikot Liisa Hyssälä ja Jouni Backman ovat Sitran kutsumina vanhempina neuvonantajina valmistaneet raportin maamme edustuksellisen demokratian rakenteiden ja toimintatapojen uudistamisesta. Kansanvallan peruskorjaus -nimisen raportin fokus kohdistuu valtiosektorin päätöksentekoon.
Tekijöiden tavoitteena on tehdä ehdotuksia siitä, millä tavalla valtiollista päätöksentekoa voidaan tehostaa niin, että toiminnan pitkäjänteisyys ja tuloksellisuus paranevat. Raportin kirjoittamista varten tekijät ovat haastatelleet yli sataa keskeistä vaikuttajaa valtion- ja kuntahallinnosta, eduskunnasta, valtioneuvostosta, puolueista, etujärjestöistä ja elinkeinoelämästä.
Keskeisenä asiana raportissa on kuvata, minkälaisella ”nuotituksella” eduskunnan, hallituksen ja puolueiden tulisi toimia yhtäältä vaalikautta pitemmässä politiikan strategisessa johtamisessa, vaalikauden mittaisessa keskipitkän ajan johtamisessa ja sitä lyhyemmän ajan johtamisessa. Ambitiotaso on korkea. Tekijöiden mukaan puolueiden tulee kullakin vaalikaudella ennen seuraavia eduskuntavaaleja hyväksyä yhteinen tilannekuva ja tulevan politiikan keskeiset painopisteteemat. Politiikkaa tulisi lähteä tyrakentamaan tällaisen yhteisen tilannekuvan pohjalta.
Menneiden vuosikymmenien suuria yhteiskunnallisia uudistuksia valmistellut komiteatyö mainitaan raportissa vain ohimennen. Raportin aihepiiriin olisi sopinut pohdinta siitä, olisiko esimerkiksi sote-uudistuksen kaltaisten hankkeiden valmisteluun saatu enemmän ryhtiä perinteistä komiteatyötä käyttämällä.
Raportissa on runsaasti konkreettisia ja kehittämisen tai ainakin keskustelun arvoisia ehdotuksia eduskunnan, hallituksen ja valtionhallinnon toimintatapojen uudistamiseksi.
Raportissa on runsaasti konkreettisia ja kehittämisen tai ainakin keskustelun arvoisia ehdotuksia eduskunnan, hallituksen ja valtionhallinnon toimintatapojen uudistamiseksi. Siinä kaivataan siiloutuneen hallinnon rajoja ylittäviä uudenlaisia toimintatapoja.
Hallitsemislaitosten peruskorjaus
Tekijöiden ajatukset yhdistävät konsensusdemokratian ja enemmistödemokratian periaatteita. Vaatimus puolueiden yhteisen tilannekuvan laatimisesta perustuu selvästi konsensusta tavoittelevaan päätöksentekotapaan.
Toisaalta tekijät raottavat ovia vähemmistöhallitusten muodostamiselle, koska enemmistöhallitusten aikaansaaminen ja toiminta voi olla vaikeaa. Vähemmistöhallitukset olisivat toki omiaan vahvistamaan eduskunnan asemaa poliittisena vallankäyttäjänä, mutta voi kysyä, löisivätkö ne samalla korville sitä tavoitetta, että poliittisen päätöksenteon punaisena lankana on yhtä vaalikautta pitemmälle ajalle ulottuva strateginen johtaminen.
Raportin alkupuolella tekijät motivoivat demokraattisen päätöksentekomme uudistustarvetta sillä, että kansalaisten luottamus politiikkaan on heikkoa. Raportin väliotsikossa asia täräytetään raflaavasti ”Kansanvallan tila: luottamus hukassa, osallisuus heikkoa”. EU:n kansalaismielipideaineistoihin perustuen tekijät sitten taulukoin ja graafein osoittavat, että suomalaisten luottamus maamme poliittista järjestelmää kohtaan on tuoreiden tutkimusaineistojen mukaan vankempaa kuin kansalaisten luottamus oman maansa poliittiseen järjestelmään missään muussa EU-maassa.
Raportissa ei kuitenkaan pohdita, mitkä ovat niitä maamme poliittisen järjestelmän vahvuuksia, joiden seurauksena kansalaisten luottamus poliittiseen järjestelmään on näin vahva.
Julkaisun otsikko ”Kansanvallan peruskorjaus” on harhaanjohtava. Raportissa ei oikeastaan lainkaan käsitellä sitä, miten oman aikamme muutokset kansalaisyhteiskunnassa synnyttävät vaatimuksia edustuksellisen demokratian täydentämiseen erilaisilla suoran tai puolivälittömän osallistumisen muodoilla. Esimerkiksi otsikko ”Hallitsemislaitosten peruskorjaus” kuvaisi täsmällisemmin raportin sisältöä.
Otsikko ”Hallitsemislaitosten peruskorjaus” kuvaisi täsmällisemmin raportin sisältöä.
Valtioneuvostolla on vaalikaudesta 2007−2011 alkaen ollut vaalikausittain täydennettävä demokratiapoliittinen toimintaohjelma. Sitä tai siihen liittyviä uudistuksia raportissa ei käsitellä.
Työpaperissa on hyviä huomioita puolueiden jäykkien ja byrokraattisten organisaatiorakenteiden uudistamistarpeesta. Siitä kuitenkin puuttuu näköala puoluetoiminnan asemasta nykyaikaisessa kansalaisyhteiskunnassa.
Kirjoittajat tarkastelevat puolueita poliittisena kartellina, jolla on päävastuu julkisen keskustelun suuntaviivojen vetäjinä. Työpaperissa se sanotaan muun muassa näin: ”Puolueiden yhdessä toteamien keskeisten ilmiöiden pohjalta tehdyt tavoitteet muodostavat vaihtoehtoja, jotka toimivat keskustelevan demokratian esityslistana.”
Puolueet kansalaisyhteiskunnassa
Työpaperissa ei pohdita sitä, miten kansalaisyhteiskunnan uudenlaiset osallistumis- ja toimintamuodot vaikuttavat poliittiseen päätöksentekoon, minkälaisia pulmia kehitys tuo puolueille ja miten puolueiden tulisi ottaa huomioon tämä kehitys. Aikaisempaa useammin asioita politisoidaan ja nostetaan julkisen keskustelun areenalle pikemminkin uusien osallistumismuotojen kuin perinteisen puoluetoiminnan avulla.
Asioita politisoidaan ja nostetaan julkisen keskustelun areenalle pikemminkin uusien osallistumismuotojen kuin perinteisen puoluetoiminnan avulla.
Ajallemme ominainen demokratiapolitiikka korostaa, että julkisen sektorin palveluorganisaatioilla on poliittisen ohjaussuhteen lisäksi myös asiakkaista lähtevä ohjaussuhde. 2000-luvun demokratiapolitiikassa on kehitetty monenlaisia toimintatapoja juuri tämän asiakaslähtöisen ohjaussuhteen kehittämiseksi. Sen vaikuttavuus toimintaan saattaa monissa tilanteissa olla suurempi kuin puolueilta tulevalla aloitteisuudella tai ohjauksella. Tämä kehitys saattaa johtaa siihen, että puolueiden ”markkinarako” julkisten palvelujärjestelmien ohjaamisessa näivettyy entisestään.
Kansalaisyhteiskuntaa koskevan analyysin puute korostuukin raportissa erityisesti puolueiden toimintaa koskevissa ehdotuksissa. Raportissa on monia konkreettisia ehdotuksia eduskunnan, valtioneuvoston ja viranomaishallinnon toiminnan kehittämiseksi. Puolueiden toiminnan kehittämisestä ehdotukset ovat enimmäkseen ylimalkaisia: toimintaa kehitetään, vahvistetaan, aktivoidaan, palataan juurille.
Ja sitten tuo tavanomainen ratkaisukeino: ”Aidosti uudistuneiden puolueiden julkista rahoitusta vahvistetaan merkittävästi”. Tämän lisäksi puolueiden tulisi jäsensuhteensa vahvistamiseksi lisätä jäsenmaksujen osuutta taloudessaan. Sitä ei kerrota, kuinka paljon puolueiden resursointi kokonaisuudessaan lisääntyy, kun niiden julkinen rahoitus lisääntyy merkittävästi samalla kun jäsenmaksujen osuus taloudesta vahvistuu.
Kysymys siitä, millä tavalla laitostuneiden puolueiden tulisi avata ikkunansa nykyaikaiseen kansalaisyhteiskuntaan, jää edelleen vaille vastausta. Ja se osa kansalaisyhteiskunnan toiminnasta, missä aktiivisuutta ei osteta rahalla, jää sekin jossain toisessa raportissa analysoitavaksi.
Heikki Paloheimo on Tampereen yliopiston valtio-opin emeritusprofessori.
