Suomalainen jeremiadi

Lukuaika: 7 min. 

Suomalaisessa keskustelussa esitetään poikkeuksellisen synkkä kuva maan poliittisesta tilanteesta. Tarina ainutlaatuisen Suomen noususta ja tuhosta noudattaa vanhan jeremiadiperinteen kolmiosaista kaavaa, joka määrittelee yhteisön normit, pyrkii rakentamaan kuvan tuhoisasta nykyhetkestä ja lupaa loisteliaan tulevaisuushorisontin hyveiden tielle palaavalle yhteisölle.   

2010-luvun julkinen keskustelu Suomen asemasta kansainvälisessä järjestelmässä on ollut hämmästyttävän epätasaista – noususta siirrytään hetkessä tuhon uhkakuviin. Eurokriisiin liittyvä keskustelu havainnollistaa tätä osuvasti.

Vuonna 2011 eurokriisissä piirrettiin omakuvaa Suomesta säntillisenä ja asiansa mallikkaasti hoitavana maana, joka on perustavanlaatuisella tavalla erilainen kuin Etelä-Euroopan ”hulttiovaltiot” ja ”laiskimusvaltiot” kuten Kreikka.

Vain muutamaa vuotta myöhemmin usealla suunnalla esitettiin, että Suomella saattaa olla kauhistuttava Kreikan tie edessään. Kun vielä eurokriisin aikaan Suomi esitettiin mallioppilaana, nyt maan tilanteesta oltiin ”äärimmäisen huolissaan”.

Vuonna 2015 pääministeri luetteli ”pitkään ja hartaasti yksityiskohtia myöten, mikä nykytilanteessa ja menneisyydessä on ollut vialla. Syitä ovat muun muassa velaksi eläminen, työn ja tuotannon kilpailukyvyn menetys, tahdon, uskalluksen ja vastuun puute, normit ja byrokratia ja niin edelleen”.

Maa akuuttiin peruskorjaukseen

Huoli maan tilanteesta jatkuu. Pitkäaikaiset poliitikot ja nykyään Sitran vanhempina neuvonantajina toimivat Jouni Backman (sd.) ja Liisa Hyssälä (kesk.) peräänkuuluttavat peräti ”peruskorjausta” Suomen poliittiseen järjestelmään.

Heidän mukaansa tilanne on todella akuutti. Hyssälä kertoo, että käsillä on ”viimeinen, niin sanottuna yhdestoista hetki, ryhtyä tähän peruskorjaukseen”. Backman kertoo yhden heidän työpaperiaan varten haastattelemansa toimijan kiteyttäneen tilanteen osuvasti sanoessaan, että ”se on ollut oikein hyvä malli, mikä meillä on ollut, mutta pahus vieköön, kun tämä ympärillä oleva maailma ei ole enää sama kuin se maailma, johon se malli on tehty”.

Backmanin mukaan historia ei ole tae tulevasta. Hyssälä puolestaan linjaa: ”Jos me halutaan sellainen kansainvälinen, vahva Suomi, joka menestyy myös globaaleilla areenoilla, niin kyllä tässä sellainen tason kohotus ja systeemin muutos pitää kaikkialla tapahtua. Niin eduskunnassa, valtioneuvostossa, puolueissa, ministeriöissä, järjestöissä, yliopistoissa.”

Raportin lopussa painotetaan, että nykyisessä ”ankeassa, jopa ankarassa” tilanteessa ”kansalaiset seuraavat nykyajan demokratian toteutumista turtuneina, hämmentyneinä, tyrmistyneinä tai välinpitämättöminä” samalla, kun ”demokratian viralliset toimijat ovat enemmän tai vähemmän kanveesissa”.

Jeremiadiperinne poliittisessa retoriikassa

Hyssälän ja Backmanin retoriikka muistuttaa Sacvan Bercovitchin klassikkoteoksesta The American Jeremiad, jossa tarkastellaan puritaanisen retoriikkaperinteen ja kansallisen identiteetin välistä suhdetta Yhdysvalloissa. Teoksessa kuvataan, miten jeremiadin avulla rakennetaan kuvaa kansakunnan menneisyydestä, nykyisyydestä ja tulevaisuudesta.

Jeremiadi koostuu kolmesta osasta. Se on eräänlainen retorinen triptyykki. Aluksi siinä määritellään yhteisölliset normit. Sitten jeremiadissa kuvaillaan synkästi ja vuolaasti, miten yhteisö on epäonnistunut normien noudattamisessa ja aiheuttanut tuhoisan nykyisyyden. Lopussa tarina tarjoaa lähes profetiallisen ratkaisun epätoivoiseen tilanteeseen ja maalaa mahdollisuuksien horisontin, jossa yhteisö saadaan nostettua takaisin ideaalien tasolle.

Jeremiadi on eräänlainen retorinen triptyykki.

Jeremiadiperinteellä on vahvat eurooppalaiset juuret, jotka juontuvat Raamatusta. Sen siirtyminen uskonnosta maalliseen puheeseen noudattaa samaa kehitystä kuin muukin alun perin uskonnollinen retoriikka, joka on Carl Schmittin mukaan omaksuttu maallisen yhteiskunnan käsitteistöön.

Bercovitch kuvaa erityisesti sitä, miten yhdysvaltalainen jeremiadiperinne kiinnittyy uskonnosta kumpuavaan ajatukseen maan erityislaatuisuudesta. Suomen jeremiadiin on niin ikään leivottu sisään tarina ainutlaatuisesta maasta, joka onnistui toteuttamaan J. L. Runebergin 1800-luvulla esittämän ennustuksen kukoistukseen puhkeavasta armaasta synnyinmaasta, ”maasta kalliista isien”. Köyhästä ja nälkää näkevästä maasta tuli lyhyessä ajassa ennen näkemättömän vauras ja hyvinvoiva.

Hyssälä kertoo haastattelussa, miten hänen silmänsä avautuivat Kelan pääjohtajana ”aivan toisella tavalla”. Nyt hän näki selvästi, ettei järjestelmä enää toimi. Ylen Politiikkaradion toimittaja Tapio Pajunen kuvailee Hyssälän ja Backmanin esittämää tulkintaa Suomen tilanteesta paratiisin käärmeen kielikuvalla:

”Lintukotoon on luikerrellut käärme, joka syö poliittisen järjestelmän uskottavuutta. Järjestelmä ei toimi kuten ennen, rakenteet eivät vastaa yhteiskunnan muutokseen. Suomen menestystarina hiipuu, ellei kansanvaltaa uudisteta.” Hyssälän ja Backmanin raportti alkaakin lähes runebergiläisellä kielellä: ”On uudestaan luotava maa.”

Backmanin mukaan nykyisen synkän tilanteen syy on ”viheliäisissä” ongelmissa, jotka ovat ”liian kompleksisia”. Aikanaan kansanterveyslakia ja peruskoulu-uudistusta tehtäessä ei tarvinnut ottaa huomioon ”miljoona erilaista toivetta ja tarvetta”.

Demokratian vahvistumisen myötä kasvanut moniäänisyys vaikuttaa olevan yksi viheliäisyyden syistä.

Demokratian vahvistumisen myötä kasvanut moniäänisyys vaikuttaa olevan yksi viheliäisyyden syistä. Samaan aikaan yhteistyö hallinnon sisällä takkuilee. ”Ahdistaa. Ahdistaa hemmetisti”, raportissa todetaan.

Hyssälän mukaan sosiaali- ja terveydenhuollon rakenteiden ja palveluiden uudistuksen kohdalla ei ”voi sanoa, että oikein tai väärin, hyvä tai huono, vaan maailma on niin monimutkainen”. Hän lisää, että kun tähän lisätään vielä digitaalisuus, tietotekniikka, tekoäly ja robotit sekä teknologinen vallankumous palvelupuolella niin ”viheliäisyys” moninkertaistuu.

Viheliäinen perustuslakipapisto

Yllättäen haastattelun puhe kääntyy ”perustuslakipapistoon”, joiden tulkintojen takia uudistukset ”törmäävät” perustuslakiin, vaikka ”monet hallitukset väristä riippumatta ovat parhaansa yrittäneet ja kansanedustajat ovat vilpittömästi tehneet parhaansa”. Hyssälä vielä toteaa, että ”näin vanhoina poliitikkoina voi sanoa, että siinäpähän tulkitsette, pitäkää tunkkinne!”

Siinä missä kritiikki politiikan kentällä suuntautuu rakenteisiin, joiden puitteissa vilpittömät kansanedustajat joutuvat kamppailemaan, perustuslain tulkinnan kohdalla kritiikin kohteena ovat nimenomaan toimijat, jotka tulkitsevat perustuslakia kohtuuttomalla tavalla. Backman vertaa tilannetta Yhdysvaltoihin, missä korkein oikeus tulkitsee perustuslain toista lisäystä aseenkanto-oikeudesta yhteiskuntaa uhkaavalla tavalla.

Siinä missä kritiikki politiikan kentällä suuntautuu rakenteisiin, joiden puitteissa vilpittömät kansanedustajat joutuvat kamppailemaan, perustuslain tulkinnan kohdalla kritiikin kohteena ovat nimenomaan toimijat, jotka tulkitsevat perustuslakia kohtuuttomalla tavalla.

Perustuslakikritiikki seuraa samaa linjaa kuin Björn Wahlroosin teesi ”hiljaisesta vallankumouksesta”, joka on syntynyt perustuslakiuudistuksen myötä ja tuottanut politiikkaan ”valtatyhjiön”. Myös Backman viittaa ”valtatyhjiöön”, kun politiikan agenda ei tule enää puolueilta.

Tyhjiö täytyy nopeasti muiden toimijoiden agendalla, mikä on hänen mukaansa edustuksellisen demokratian näkökulmasta huolestuttavaa. Tarvitaan vahvempia puolueita, tai voidaan liukua jopa ”algoritmidemokratiaan”, jossa on vaikea arvioida ”mikä on ns. aito kansalaismielipide, mikä algoritmien myötä syntyvä tai synnytetty mielikuva”.

Mielipiteet ja mielikuvat muokkautuvat aina monien eri vaikutusten seurauksena, joten ”aidon” ja ”epäaidon” mielipiteen välille on mahdotonta vetää rajaa. Aitouden ihanne liittyy populistiseen politiikkaihanteeseen, jossa kansa nähdään autenttisuuden ilmentäjänä.

Wahlroosin ja useiden kokoomuslaisten toimijoiden lisäksi perustuslakipapistosta on puhunut muun muassa Finanssialan Keskusliiton toimitusjohtaja Piia-Noora Kauppi, jonka mukaan perustuslaki ”estää järkevät rakennepoliittiset toimet ja suojaa enemmän yhteiskunnan hallinnollisia rakenteita kuin ihmisiä, jotka yhteiskunnan muodostavat. Meillä olisi esimerkiksi huomattavasti paremmat edellytykset taata suomalaisten sosiaali- ja terveyspalvelut ilman fundamentalistista perustuslakipapistoa”.

Kauppi jatkaa: ”Tilanteessa, jossa pieni näpertely ei enää auta, isot, radikaalimmat uudistukset törmäävät liian usein vanhan maailman instituutioihin.” Kuulostaa hyvin samanlaiselta puheelta kuin Hyssälän toteamus, että eduskunnassa on ”näpertelyn tasolla koko juttu, kun pitäisi olla tämmöiset suuret linjat, suuret sfäärit ja isot isänmaan päätöksenteot, kansainvälisyys ja olla tuolla maailmalla eri areenoilla läsnä meidän kansanedustajat”.

Tässä näkyy hyvin Hyssälän teesi siitä, että politiikan ideologinen kartta on hämärtynyt. Samat kielikuvat ja tulkinnat jaetaan eri puolueiden ja eri instituutioita edustavien toimijoiden välillä.

Sitran työpaperissa painotetaan, että puolueiden kesken täytyy sopia konsensus poliittisesta tilannekuvasta ennen vaaleja. ”Vaaleissa kukin puolue esittää omat keinonsa yhdessä todetun tilannekuvan ja kansallisesti keskeisimpien kysymysten ratkaisemisen osalta. Kansalaiset valitsevat näiden vaihtoehtojen väliltä.”

Yhteiskunnallisen tilanteen tulkinta on politiikan ydintä, joten suositus sen yhteisestä määrittelystä kuulostaa vieraalta politiikan olemukselle. Vaatimus yhdessä sovitusta tilannekuvasta on politiikan epäpolitisointia.

Viime eduskuntavaalien alla ”yhteinen tilannekuva” tarjottiin valtiovarainministeriöstä, jonka virkamiesraportissa Suomen kestävyysvajeeksi arvioitiin 10 miljardia euroa. Media tenttasi puolueiden puheenjohtajia näiden lukujen pohjalta sillä oletuksella, että kyseessä on yhteinen tilannekuva Suomen nykyisyydestä.

Oletetun yhteisen tilannekuvan haastaminen tulkitaan helposti riidan haastamiseksi ja pelisääntöjen rikkomiseksi, vaikka juuri vaihtoehtoisten skenaarioiden esittäminen pitäisi olla poliittisen debatin keskiössä.

Ehdokkaiden tehtäväksi jäi konkreettisten ratkaisujen esittäminen ennalta määrättyyn arvioon, ei tilannekuvan määrittely, vaikka kestävyysvajeen suuruus vaihtelee arviosta toiseen. Oletetun yhteisen tilannekuvan haastaminen tulkitaan helposti riidan haastamiseksi ja pelisääntöjen rikkomiseksi, vaikka juuri vaihtoehtoisten skenaarioiden esittäminen pitäisi olla poliittisen debatin keskiössä.

Jos vaalikampanjat raportin ehdotuksen mukaan korostaisivat ”yhteisen kansallisen agendan käytännön tavoitteita ja toimeenpanokeinojen eroja”, poliittinen valta siirtyisi sinne, missä tuo ”kansallisen agenda” määritellään. Tämän valossa on ristiriitaista, että raportissa toivotaan ”demokratia takaisin demokratiaan, politiikka takaisin politiikkaan sekä eetos takaisin eetokseen”.

Vallankumouksen tuoksu

Wahlroos ei ole ainoa, joka näkee Suomen toivottomassa tilanteessa vallankumouksen merkkejä. Myös SDP:n entisen kansanedustajan Mikael Jungnerin mukaan ”ilmassa tuoksuu vallankumous”.

Jungnerin horisontissa vallankumouksellinen voima ei ole ay-liike vaan useiden turhautuminen sellaiseen demokratiaan, jossa ”muutama promille ihmisiä pyörittää puolueita, joissa kourallinen ihmisiä päättää salassa mitä kulloinkin tehdään”.

Jungnerin tulevaisuusvisio on sekin varsin profetiallinen: ”Parasta tässä kaikessa on se, että kun tämä kaikki viimein ratkeaa ja pato murtuu, se murtuu kerralla ja pysyvästi.”

Pato murtuu ja lopullinen ratkaisu koittaa – kuulostaa suorastaan hurmiolliselta tulevaisuusvisiolta. Retoriikan teoreetikko Kenneth Burke puhuu ”moralistisista profetioista”, joiden avulla voidaan rakentaa vaikuttavaa ja moraalikuvastoltaan vahvaa kuvaa nykyhetkestä.

Politiikan tutkija Murray Edelman kirjoittaa siitä, miten poliittinen kieli “muodostuu pitkälti lupauksista tulevaisuuden hyödyistä, joita virtaa mistä tahansa asiasta, politiikkakysymyksestä tai toimijasta, joita kirjoittaja tai puhuja kannattaa”.

Suomalaisessa jeremiadissa kolmannen osan keskiössä on uudistusmielisyys

Suomalaisessa jeremiadissa kolmannen osan eli ideaalitilaan palaamisen ja ”yhteisen kansallisen tahtotilan, Suomen tarinan” löytymisen keskiössä on uudistusmielisyys. Pitää uudistaa, koska vain uudistamalla voidaan saavuttaa tulevaisuuden menestys.

Poliittisessa retoriikassa ”maaliin pääsemisestä” ja vakuuttavasta ”kopin ottamisesta” on tullut ideaali, jonka kautta politiikkaa arvioidaan. Tärkeintä on liike, koska muuten jäädään muista jälkeen. Politiikka on lähes urheilusuoritukseen verrattavaa toimintaa, jossa on oltava ketteryyttä ja joustavuutta. Kentällä ei saa pysähtyä, on pysyttävässä jatkuvassa liikkeessä.

Hyssälä kertoo, että ”koppi on jo otettu meidän raportista, ja olemme optimistisia, että nyt lumipallo lähtee vyörymään”. Epäselväksi jää, kuka on ottanut kopin ja mikä vyöryy lumipallon lailla.

Uudistamisen sisältö jää helposti liikkeen jalkoihin. Tämä on näkynyt erityisen hyvin sote-uudistuksesta puhuttaessa. Maaliin täytyy päästä, lähtöruutuun ei voi palata.

Raportin tarjoamat ratkaisut viheliäiseen nykytilanteeseen kuulostavat lopulta varsin vaatimattomilta sen valossa, että käsillä on kansakunnan ”viimeinen hetki” uudistua, maan kohtalon hetket. Ratkaisuksi ehdotetaan muun muassa puolueiden roolin ja resurssien vahvistamista, suoran demokratian kehittämistä, ilmiöpohjaiseen hallintoon panostamista, strategisen hallitusohjelman vahvistamista sekä hallinnon henkilöstöpolitiikkaan ja toimintatapoihin liittyvää uudistamista.

Synkän nykytilanteen tunnustaminen

Jeremiadin pyrkimyksenä on vakuuttaa kuulijat tilanteen tuhoisuudesta ja luoda yhteistä henkeä, jonka avulla menneisyyden ideaalit saadaan palautettua loistoonsa. Tarinan vakuuttavuus vaatii kuitenkin, että synkkä nykytilanne tunnistetaan yhteisön sisällä.

Suomen 2010-luvun jeremiadin uskottavuus on heikoimmillaan pyrkiessään maalaamaan epätoivoisen nykyhetken. Pajunen tiedusteleekin Hyssälältä ja Backmanilta:

”Suomi on kiistattomasti yksi maailman tasa-arvoisimmista maista. Vakaa, vauras ja kiistattomasti myös hyvin toimiva yhteiskunta. Niin mikä tässä on vikana siis? Te saatte kuulostamaan tämän tilanteen todella dramaattiselta.”

Pari päivää haastattelun jälkeen YK:n raportti nimesi Suomen maailman onnellisimmaksi maaksi. Viime vuonna julkaistussa Eurobarometrissa, jossa mitattiin EU-maiden kansalaisten luottamusta instituutioihin, Suomi sijoittui kärkeen. Tämän ja viime vuoden mittausten mukaan Suomi on vakain, vapain ja turvallisin maa maailmassa.

Jeremiadin esittämät synkät uhkakuvat ovat tehokkaita oikeuttamaan politiikkavaihtoehtoja ja edistämään kiisteltyjä uudistuksia.

Politiikkaradion haastattelussa Backman yllättäen kertoo, että hän on kirjoittanut politiikan peruskorjauksen tarpeesta jo vuonna 1989, lähes 30 vuotta sitten. ”Suomen menestystarina” onkin ollut tuhon tiellä jo vuosikymmeniä. Epäselväksi jää, milloin kohtalokas käänne huonompaan on tapahtunut ja missä vaiheessa maailma ympärillä muuttui tavalla, joka johti nykyiseen ”yhdenteentoista hetkeen”.

Jeremiadin esittämät synkät uhkakuvat ovat tehokkaita oikeuttamaan politiikkavaihtoehtoja ja edistämään kiisteltyjä uudistuksia. Ne menettävät kuitenkin nopeasti tehonsa, jos niitä käytetään liian laajasti ja huonosti perustellen. Jo ikiaikainen tarina varoittaa huutamasta sutta turhaan, koska seuraavalla kerralla uhkaa ei välttämättä enää uskota.

Johanna Vuorelma, PhD, työskentelee tutkijatohtorina Helsingin yliopiston Eurooppa-tutkimuksen verkostossa. Vuorelma on toiminut Politiikasta-lehden päätoimittajana vuodesta 2014 saakka.

Lisää aiheesta

Leave a comment

Your email address will not be published.


*