Arvio: Lasten suojelukysymyksen pitkä historia

National cancer institute / Unsplash
Lukuaika: 4 min.

Kattavassa teoksessa edetään vanhan Babylonian lainsäädännöstä vuoden 2007 lastensuojelulakiin. Kirja ei tarjoa elämyksellisiä tarinoita lastensuojelun menneisyydestä, vaan käsitteellisesti jäsennettyjä ajatuskulkuja suojelukysymyksen hallinnasta ja sen muutoksista.

Arvio: Timo Harrikari: Lastensuojelun historia. Tutkielma oikeussääntelystä, kulttuurisista kerrostumista ja hallinnan murroksista. Tampere: Vastapaino. 2019. 448 sivua.

 

Timo Harrikarin lastensuojelun historiaa käsittelevän tutkimuksen tarkoituksena on selvittää, miten lapsen suojelukysymys ja sen hallinta ovat muuttuneet sekä millaisiin laajempiin sukupolvisuhteiden ja hallinnan murroksiin muutokset liittyvät. Suojelukysymyksellä tarkoitetaan sellaisia käyttäytymisen ohjaamisen tapoja, joilla lapsia on eri aikoina suojeltu tai pyritty suojelemaan. Teos edustaa suhteellisen runsaassa suomalaisessa lastensuojelun historiallisessa tutkimuksessa harvinaista otetta: pyrkimystä kattavaan pitkittäisleikkaukseen ja samanaikaisesti ilmiön eri tasoille pureutuvaan poikittaisleikkaukseen.

 

Pitkittäin ja poikittain laajassa aineistossa

Pitkittäisleikkauksessa teos kattaa ajallisen kaaren vanhan Babylonian lainsäädännöstä vuoden 2007 lastensuojelulakiin. Tutkimusaineisto lisääntyy, kuvaus laajenee ja kerronta syvenee, kun tullaan keskiajan avainhetkistä nykyaikaan. Tutkittu ajanjakso osoittaa, kuinka esimerkiksi kysymykset ikärajoista ja kurista ovat mietityttäneet suojelukysymyksen säännösten laatijoita jo pitkään.

Poikittaisleikkauksessa noustaan nykyisen lastensuojelulain sisällöstä ja toimialan vallitsevasta itseymmärryksestä laajemmalle lapsen suojelukysymyksen tasolle. Se mahdollistaa lapsen suojelun tehtävien ja hallinnan sekä niiden muutosten tarkastelun aikansa yhteiskunnallis-historiallisessa ympäristössä. Vuosisatojen taakse kantava lapsen suojelukysymyksen rikosoikeudellinen kytkös nähdään perustellusti tärkeänä, mikä tuo avartavan ulottuvuuden perinteiseen yhteiskunta-, sosiaali- ja aatehistorialliseen tarkasteluun.

Teos edustaa suhteellisen runsaassa suomalaisessa lastensuojelun historiallisessa tutkimuksessa harvinaista otetta: pyrkimystä kattavaan pitkittäisleikkaukseen ja samanaikaisesti ilmiön eri tasoille pureutuvaan poikittaisleikkaukseen.

Tutkimuksen pohjimmainen kysymys on lopulta, miten sukupolvisuhteet ovat järjestyneet lapsen suojeluun liittyvän tutkimusaineiston perusteella. Tämä tarkoittaa lapsuuden ja aikuisuuden välisen suhteen kulloisenkin muotoilun selvittämistä. Tutkimus tavoittaa ja argumentoi hyvin sukupolvisuhteiden pitkän kaaren aina vanhasta isänvallasta lapsen ihmisoikeuksiin saakka.

Tutkimuksen aineisto on ensisijaisesti oikeudellista. Mittava lähteistö sisältää esimerkiksi lakeja, asetuksia, määräyksiä ja kirjelmiä sekä valtiopäiväasiakirjoja ja komiteanmietintöjä. Tämän oikeudellisen ja poliittisen sääntelyn aineiston avulla Harrikari jäljittää lapsen suojelukysymyksen ja sen hallinnan tapojen muuttumista. Oikeusnormit ja niiden valmistelu on pitkäaikainen ja lähteitä jättänyt käytäntö, joka mahdollistaa suojelukysymyksen tarkastelun myös ajallisessa perspektiivissä. Lisäksi oikeussääntelyn kehityksen seuraaminen tuo monitahoiseen esitykseen seuraamista helpottavaa juonta.

Käsitteitä ja teoriaa historiantutkimuksessa

Kysymyksenasettelun ja tutkimusasetelman perusteluksi sekä historiallisen esityksen jäsentämiseksi tutkimukseen on rakennettu runsas käsitteiden ja teoreettisten lähestymistapojen kudelma. Sen riittävä haltuunotto vaatii lukijalta keskittymistä.

Kirjalle on annettu myös erilliset lukuohjeet, mikä on historialliselle esitykselle harvinaista. Lähes 400-sivuista tekstiä lukiessa on vaikeata pitää koko ajan mielessä kaikkia oppialojen rajoja ylittäviä näkökulmia.

Monitasoteoretisoinnissa erityisen tärkeiksi nousevat Mitchell Deanin hallinnan akselit, joita on sovellettu ”hallinnan regiimien vertailevan rekonstruktion” metodissa. Akselit ohjaavat huomion kulloiseenkin suojelukysymyksen näkemisen tapoihin, suojelukysymystä kehystävään sanastoon, suojelutoiminnan tekniikoihin ja suojelutoiminnan subjektien asemointiin. Akselien systemaattisesti esitetyt sisällöt tiivistävät hyvin ja lukijaystävällisesti kunkin ajanjakson suojelukysymyksen kerrostumia.

Harrikari huomauttaa, että tutkimuksen lähestymistapa on diskursiivisen tekstilähtöinen, eikä se noudata täysin oikeushistorian vakiintunutta kontekstoivaa kirjoitustapaa. Julkilausutuista diskursiivisista lähtökohdista huolimatta esitys on paikoin melko tavanomaista ja realistista historiankuvausta aikakausineen, faktoineen, toimijoiden pyrkimysten kuvauksineen ja laajempine yhteyksineen. Ajoittain lukijan on kuitenkin hyvä luoda kertaava silmäys alussa esiteltyihin teoreettisiin lähtökohtiin.

 

Lapsen suojelukysymyksen vuosisadat

Päätösosan otsikosta ”Lapsen suojelukysymyksen vuosisadat?” olisi oikeutetusti voinut jättää kysymysmerkin pois, sillä nykyinen historianfilosofia pitkälti tunnustaa historian näkökulmaisuuden. Aikaisempien osien tekstit antavat riittävästi perusteita tutkijan esittämille tulkinnoille ja pohdinnoille lapsen suojelukysymyksen pitkästä linjasta.

Keskiajan sukuyhteiskunnassa lapsen suojelun ydinainekset näkyivät kastetta ja perintöoikeutta koskevissa säännöksissä. Rikosoikeudellisissa säännöksissä kiellettiin lapsen lainsuojattomaksi julistaminen ja lapsi velvoitettiin vain puolikkaaseen aineelliseen korvaukseen. Uuden ajan alussa keskusvallan synnyn ja säätyjen erityisoikeuksien aikana oikeussääntelyyn ilmestyivät lasten kuoleman-, ruumiin- ja häpeärangaistukset. Lapset huomioitiin lisäksi kirkon hallinnoimassa vaivaishoidossa.

Murroskausi ja modernin lastensuojelun synty 1800-luvulla kytkeytyi keskusvallan vahvistumiseen ja kansallisvaltioiden syntyyn sekä niiden pyrkimyksiin hallinnoida lapsiväestöä.

Murroskausi ja modernin lastensuojelun synty 1800-luvulla kytkeytyi keskusvallan vahvistumiseen ja kansallisvaltioiden syntyyn sekä niiden pyrkimyksiin hallinnoida lapsiväestöä. Suomessa kehitys näkyi vuosisadan jälkimmäiseltä puoliskolta lähtien erityisesti lastensuojeluun erikoistuneiden käytäntöjen syntynä, tieteellisesti perustellun tiedon ilmestymisenä sekä suojelukysymyksen valtiollistumisena ja kirjoitettuna säädännäisoikeutena. Rikosoikeudelliset ja vaivaishoidolliset pyrkimykset yhdistyivät valtiollisessa lastensuojelussa, ja vuonna 1936 säädettiin maamme ensimmäinen lastensuojelulaki yli 40 vuotta kestäneen valmistelun ja taistelun jälkeen.

Toisen maailmansodan jälkeen lastensuojelun lainsäädäntötyö keskittyi pitkälti laitoskäytäntöjen edistämiseen. Laitoskasvatuksen kritiikki ja lastensuojelun oikeusturva nousivat esille 1960-luvulla, ja suojelukysymyksen läpäisivät kysymykset kansalaisoikeuksista ja sosiaalipoliittisesta universalismista.

Vuoden 1983 lastensuojelulaissa näkyi suuri murros, kun lapsi irrotettiin perhesuhteistaan ja lapsesta tuli itsenäinen omien oikeuksiensa subjekti. Järjestyksessään kolmannessa lastensuojelulaissa vuonna 2007 siirryttiin suojelutarpeen aineellisten tekijöiden täsmentämisestä kohti lapsen subjektiivisten oikeuksien turvaamista.

 

Rajauksen ulkopuolella

Teoksen suojelukysymyksen tarkastelussa keskitytään ensisijaisesti rikosoikeuteen ja lastensuojeluun. Harrikari kirjoittaa johtopäätösten varauksissa avoimesti, että oikeussääntelyyn keskittyminen painottaa suojelukysymyksen tiettyjä puolia ja rajaa myös tulkintoja. Monia kiinnostavia teemoja onkin jätetty jo tällaisena mittavan työn ulkopuolelle.

Siten lapsen suojelukysymykseen läheisesti liittyvää köyhäinhoidon, perintökaaren ja koulun lainsäädäntöä seurataan ja kommentoidaan säästeliään harkinnanvaraisesti. Nuorisotyöhön viitataan vain muutaman kerran.

Tutkimuksen yhdeksi tavoitteeksi on asetettu lapsen suojelemisen kysymys osana lapsuuden ja nuoruuden muutosta. Lapsuuden sisältö ja muutos kulkevat suojelukysymyksen kuvauksen mukana. Uusi marginaalisiin yhteiskuntaryhmiin kohdistunut historia sekä osin myös yhteiskuntatieteellinen lapsitutkimus ovat vaikuttaneet tutkimuksen asetelmaan.

Lapsuuden sisältö ja muutos kulkevat suojelukysymyksen kuvauksen mukana.

Sen sijaan nuorison paikkaa suojelukysymyksessä tai nuoruuden asemaa lapsuuden ja aikuisuuden suhteessa ei erikseen syvällisesti tematisoida. Nuoruus, nuoret ja nuoriso nousevat esille etenkin rikollisuuteen liittyvissä keskusteluissa, eräissä komitean- ja työryhmämietinnöissä sekä eri säädöksien ikärajoja koskevissa keskusteluissa. Nuorisotutkimus on lisäksi nostettu 1980-luvun suojelukysymyksen yhdeksi näkemisen tavaksi, mutta valinnan perusteista ja näkemistavan sisällöllisistä merkityksistä itse suojelukysymykselle olisi mielellään lukenut enemmänkin.

 

Kiireetön lukukohde

Teoksen kirjoittamisen yhdeksi syyksi Harrikari mainitsee suojelukysymyksen historiaan kohdistuvan korkeakoulutasoisen oppikirjan puutteen. Tämän tavoitteen teos myös täyttää.

Lisäksi tutkimus on arvokas lähde kasvatustieteilijöille, sillä se valottaa omasta näkökulmastaan myös suojelukasvatusopin ja erityispedagogiikan historiaa. Lastensuojelun historia ei kuitenkaan tarjoa nopeasti omaksuttavia yksiselitteisiä tviittejä tai elämyksellisiä tarinoita lastensuojelun menneisyydestä. Teksti on tiivistä, asiapitoista ja eri tasoilla polveilevaa. Tutkimus sisältää paikoin lukijaa haastavia tulkintoja ja käsitteellisesti jäsennettyjä ajatuskulkuja suojelukysymyksen hallinnasta ja sen muutoksista.

Teoksen kiireetön lukeminen ja tutkiminen on kuitenkin palkitsevaa ja tekee oikeutta työn perustutkimukselliselle luonteelle.

Kirjoittaja Juha Nieminen on nuorisotyön ja nuorisotutkimuksen yliopisto-opettaja Tampereen yliopistossa.

 

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.


*