Antti Rinteen (sd.) ja Sanna Marinin (sd.) hallitusten EU-politiikka on määritelty hallitusohjelmissa sekä EU-puheenjohtajakaudella. Hallitusohjelman mukaan ”Suomi sitoutuu vahvasti EU:n jäsenyyteen ja unionin kehittämiseen sekä sen perusarvojen mukaiseen politiikkaan”. Valtioneuvosto on tarkentanut kantojaan EU-poliittisessa selonteossa, johon on viitattu usein valtioneuvoston myöhemmissä unionia käsittelevissä kirjelmissä. 

Arvioimme tässä  artikkelissa hallituksen keskeisiä Euroopan unioniin liittyvän politiikan painopisteitä, joita ovat oikeusvaltioperiaate, EU:n talouspolitiikka, ilmastopolitiikka, turvallisuuspolitiikka sekä laajemmin käsitys EU:n institutionaalisesta kehityksestä.  

Oikeusvaltioperiaate

Hallituksen keskeisimpiä EU-poliittisia tavoitteita on ollut oikeusvaltioperiaatteen vahvistaminen. Tavoitteen suhteen saavutettiin hallituskauden aikana varovaista edistystä. EU:n monivuotiseen rahoituskehykseen liitettiin mekanismi, jonka perusteella EU-budjetista jäsenvaltiolle maksettavia tukia voidaan jäädyttää, jos oikeusvaltion heikkoudet uhkaavat EU-varojen tehokasta käyttöä. Suomi kuului läpi neuvottelujen mekanismia vahvasti tukeneeseen maaryhmittymään. 

Lopputulosta ohjasivat jäsenvaltioiden ja EU-instituutioiden väliset poliittiset pyrkimykset pikemmin kuin tosiasioiden objektiivinen punninta.

Mekanismia sovellettiin ensimmäisen kerran joulukuussa 2022 Unkariin, ja kokemusta voidaan pitää jossain määrin ristiriitaisena. Myönteistä on, että Unkarin huolestuttavaan ja oikeusvaltiota heikentävään kehitykseen kyettiin ylipäänsä reagoimaan. Toisaalta mekanismin soveltaminen jätti vielä toivomisen varaa, eikä sitä aktivoitu esimerkiksi Puolaa vastaan. 

Lopputulosta ohjasivat jäsenvaltioiden ja EU-instituutioiden väliset poliittiset pyrkimykset pikemmin kuin tosiasioiden objektiivinen punninta. Samoin Suomen kannanmuodostusta on vaikuttanut ohjaavan enemmän poliittinen tarve näyttäytyä osana oikeamielisten leiriä kuin oikeudelliset kysymykset tai analyysi siitä, missä määrin Unkari oli tehnyt siltä vaadittuja korjaavia toimia. 

EU:n taloudellinen integraatio

Vaikka hallitus on korostanut linjauksissaan talouspolitiikan sääntöpohjaisuutta ja jokaisen maan vastuuta omasta taloudestaan, koronapandemian yhteydessä toteutetut toimet ovat vieneet unionia juuri vastakkaiseen suuntaan. 750 miljardin euron suuruinen Next Generation EU -tukipaketti ja 100 miljardin työttömyysriskien tukiväline (SURE) ovat tuoneet unionin osaksi jäsenvaltioiden taloudenpitoa paitsi rahoittajana ja velkojana, myös politiikan sisällön määrittäjänä. 

Marinin hallitus on esittänyt elpymispaketin kertaluonteisena toimena, vaikka paketti tosiasiallisesti arkipäiväisti yhteisen velan ja teki siitä käytännössä pysyvän osan EU:n taloudellista toimintaa. Elpymisvälineen varojen käyttö on laajentunut koronapandemian seurausten hoitamisesta ensin vihreään siirtymään ja digitalisaatioon sekä Venäjän Ukrainaan kohdistaman hyökkäyssodan myötä myös energiapolitiikkaan. 

Myös joulukuussa 2022 päätetty Ukrainan tukipaketti rahoitettiin EU:n yhteisellä velalla. Lisäksi EU-komission puheenjohtaja Ursula von der Leyen on ilmoittanut jättävänsä esityksen uudesta suvereniteettirahastosta kesällä 2023 rahoituskehyksen väliarvioinnin yhteydessä. 

Marinin hallitus on esittänyt elpymispaketin kertaluonteisena toimena, vaikka paketti tosiasiallisesti arkipäiväisti yhteisen velan ja teki siitä käytännössä pysyvän osan EU:n taloudellista toimintaa.

Vaikka yhteisvelka pysyvänä rakenteena istuu edelleen hankalasti nykyisten perussopimusten puitteisiin, elpymisrahasto loi toimintamallin, joka mahdollistaa paitsi velan käyttötarkoitusten laajentamisen myös uusien vastaavien instrumenttien joustavan luomisen tulevissa kriiseissä. 

Keskustelu yhteisvelasta jatkuu hallituksen korostamasta ”kertaluontoisuudesta” huolimatta, joten siihen liittyvistä periaatteellisista kysymyksistä olisi pitänyt olla valmius keskustella jo Marinin hallituksen aikana. Se on ehdottoman tarpeellista nyt eduskuntavaalien alla, sillä kaikki suuret puolueet vastustavat edelleen uutta yhteisvelkaa.  

Ilmastonmuutos ja metsäpolitiikka

Marinin hallitus on halunnut profiloitua kunnianhimoisten ilmastotoimien edistäjänä, ja niitä on tavoiteltu pitkälti EU:n kautta. Keskeiset instrumentit tavoitteen kannalta ovat olleet komission Fit for 55 -lainsäädäntöpaketti, jonka neuvottelut ovat osuneet hallituskaudelle ja pääosin saatettu myös päätökseen, sekä elpymisvälineen rahoituksen kytkeminen vahvasti ilmastotoimiin. Keskeisissä asemissa tavoitteiden saavuttamisen kannalta ovat olleet EU-parlamentin suomalaiset jäsenet: pienen jäsenvaltion kontribuutio neuvostossa on aina niukka ja ulkopuolelta vaikeasti arvioitavissa. 

Keskeisen haasteen on aiheuttanut hiilinielujen romahdus, jonka kanssa hallitus on kamppaillut koko hallituskautensa loppuosan. Metsäpolitiikan suhteen hallitus onkin suhtautunut EU:n integraatioon kielteisesti. EU-poliittisen selonteon mukaan ”metsäpolitiikan tulee olla jatkossakin EU:ssa kansallisen päätäntävallan piirissä”, eikä ”tule luoda tilannetta, jossa jokin maa voi hyötyä Suomen metsänieluista ja jättää niiden avulla päästövähennyksiä tekemättä”. 

EU:n vahvistuvasta metsäpolitiikasta on riittänyt kitkaa lähes koko hallituskaudelle. Perusteluna tälle on, että perussopimuksissa unionille ei anneta nimenomaista toimivaltaa juuri metsiin liittyvän erillispolitiikan luomiseen. 

EU:n vahvistuvasta metsäpolitiikasta on riittänyt kitkaa lähes koko hallituskaudelle.

EU:n ennallistamisasetus edellyttäisi toteutuessaan luonnonhoitoa esimerkiksi soilla, metsissä, tuntureilla ja rannoilla luontokadon pysäyttämiseksi. Ennallistamisasetus oli hetken politiikan ykkösuutinen, ja sitä esiteltiin kotimaiselle yleisölle EU:n toimivallan väärinkäytöksenä. Oikeudellinen arviointi asiassa sotkeutui kuitenkin kansalliseen politiikkaan. 

EU:lla on laajaa toimivaltaa ympäristö- ja ilmastopolitiikassa, ja se voi kyseisen toimivallan nojalla toteuttaa laajasti toimia, joilla on vaikutuksia myös metsiin. Unionin lainsäätäjän tulee kuitenkin huomioida suhteellisuus- ja toissijaisuusperiaatteet, joista ensimmäisen mukaan valittujen keinojen tulee olla oikeassa suhteessa niille asetettuihin päämääriin ja jälkimmäinen edellyttää, että EU toteuttaa toimia vain, jos ne ovat tehokkaampia kuin kansallisella, alueellisella tai paikallisella tasolla toteutetut toimet. Lisäksi unionin tulee huomioida perusoikeudet, kuten elinkeinonvapaus ja omaisuudensuoja.

Ilmastonmuutoksen pysäyttäminen on kaikkien EU:n jäsenvaltioiden yhteinen etu. Huomioiden metsien merkityksen ilmastotyössä on selvää, että niihin liittyviä säädöshankkeita tehdään EU:ssa jatkossakin paljon ja ne koskettavat Suomea metsäisenä maana erityisesti. Suomen vaikutusmahdollisuuksien kannalta onkin tärkeää, että valtioneuvoston argumentointi on sekä poliittisesti että oikeudellisesti uskottavaa. 

Maahanmuutto, turvallisuus ja puolustus

Hallitusohjelman visiossa EU:n turvapaikka- ja maahanmuuttopolitiikka pohjautuu yhteisiin sääntöihin, vastuunjakoon ja toimintaperiaatteisiin. Turvapaikanhakijoiden hallinnassa kehitys jäi kuitenkin vuoden 2015 pakolaiskriisin jäljiltä limboon ja useat asiaan liittyvät EU:n keskeiset säädöshankkeet ovat edelleen jäissä. Lasten perheenyhdistämistä on kuitenkin helpotettu, ja esimerkiksi lapsen alaikäisyyden määrittäminen on muutettu vastaamaan EU-tuomioistuimen linjauksia. 

Marinin hallituskaudella on keskusteltu mittavasti myös rajaturvallisuudesta ja hybridivaikuttamisesta. Suomi ja useat muut jäsenvaltiot ovat hyväksyneet kansallista lainsäädäntöä, joka on oikeudellisesti ongelmallista sekä EU-lainsäädännön että kansainvälisten ihmisoikeusinstrumenttien valossa. 

EU:n puolustusyhteistyö on ollut tiiviimpää kuin hallitusohjelmaa laadittaessa oli realistista odottaa, mutta se on tapahtunut EU:n budjetin ulkopuolelta ja järjestelyin, jotka eivät varsinaisesti kasvata EU:n operatiivista kapasiteettia puolustusasioissa. 

Koronakriisissä Schengen-alueen vapaata liikkuvuutta rajoitettiin tuntuvasti myös Suomessa.

Venäjän hyökkäyssodan myötä Suomen turvallisuuspoliittinen ympäristö muuttui kertaheitolla hallitusohjelmassa korostetusta EU:n puolustuspoliittisesta yhteistyöstä. EU:n puolustusyhteistyö on ollut tiiviimpää kuin hallitusohjelmaa laadittaessa oli realistista odottaa, mutta se on tapahtunut EU:n budjetin ulkopuolelta ja järjestelyin, jotka eivät varsinaisesti kasvata EU:n operatiivista kapasiteettia puolustusasioissa. 

Vaikka EU:n puolustusyhteistyö on muuttunut Venäjän vastaisten sanktioiden ja Ukrainan aseellisen ja taloudellisen avun myötä, Suomen ensisijainen kehys puolustusyhteistyössä on etenkin Suomen jäsenhakemuksen myötä Nato sekä kahdenväliset puolustussitoumukset, ei EU. 

EU:n toiminnan ja Suomen EU-vaikuttamisen kehittäminen

EU-instituutioiden välisten suhteiden osalta hallitus on korostanut Eurooppa-neuvoston lujittunutta roolia EU:n yleisten poliittisten suuntaviivojen määrittelemisessä sekä riippumatonta ja toimintakykyistä komissiota. Näiden tavoitteiden suhteen kehitys on ollut ristiriitaista. 

Eurooppa-neuvosto on jatkuvasti laajentanut rooliaan unionin lainsäätäjän alueelle, mikä on ongelmallista erityisesti huomioiden EU-parlamentin aseman toisena lainsäätäjänä ja budjettivallan käyttäjänä. Lisäksi komissio on kehittynyt entistä poliittisemmaksi erityisesti vihreän siirtymän, teollisuuspolitiikan ja geopolitiikan osalta.

EU-poliittisen selonteon mukaan ”EU:n perussopimusmuutokset eivät ole ajankohtaisia”. Tämä on erikoinen näkemys huomioiden, että viimeisen vuosikymmenen aikana on hyväksytty useita perussopimusten kanssa vähintäänkin jännitteisessä suhteessa olevia toimia. Tämän perusteella vaikuttaa siltä, että valtioneuvoston mielestä on parempi venyttää sopimuksia kuin tuoda mahdolliset muutostarpeet avoimeen ja demokraattiseen keskusteluun. 

Hallituskauden aikana on tapahtunut myös mielenkiintoinen muutos eduskunnan valiokuntien välisissä suhteissa EU-politiikan määrittämisessä. Perustuslakivaliokunnan tulkintakäytännön (PeVL 20/2017 vp) mukaan ”Suomen perustuslain tulee ohjata valtioneuvoston kannanmuodostusta EU-lainsäädännön valmistelussa”) ja se sitoo myös eduskunnan muita valiokuntia perustuslain mukaisissa menettelyissä.

Valtioneuvoston omat EU-oikeudelliset arviot ovat usein olleet kuitenkin vähäisiä tai puuttuneet valtioneuvoston EU:n kehitystä käsittelevistä kirjelmistä lähes kokonaan jopa suurissa EU-asioissa. Tästä esimerkkinä on EU:n ja Britannian kauppa- ja yhteistyösopimus. 

EU-poliittisen selonteon mukaan ”EU:n perussopimusmuutokset eivät ole ajankohtaisia”. Tämä on erikoinen näkemys huomioiden, että viimeisen vuosikymmenen aikana on hyväksytty useita perussopimusten kanssa vähintäänkin jännitteisessä suhteessa olevia toimia. 

Lisäksi suuri valiokunta on ottanut etäisyyttä perustuslakivaliokunnan linjauksiin. Kompurointia nähtiin erityisesti Euroopan vakausmekanismin ja elpymispaketin kohdalla, joissa EU-oikeudellinen ja valtiosääntöoikeudellinen arviointi jäi valtioneuvostossa vajavaiseksi ja perustuslakivaliokunnan arviot sivuutettiin suuressa valiokunnassa. 

Tällä on vaikutusta toimien kansalliseen hyväksyttävyyteen huomioiden, että oikeudellisilla kysymyksillä ja perustuslakivaliokunnalla instituutiona on keskeinen merkitys suomalaisessa yhteiskunnassa ja poliittisessa keskustelussa.  

Kehittämisen varaa on ollut myös EU-vaikuttamisessa. Vastuu EU-politiikan muotoilusta on lisääntyvästi siirtynyt virkamiehiltä poliittisten kabinettien tehtäväksi, joiden kokemus voi olla huomattavasti ohuempaa ja lyhyempää, ja siitä puuttuu prosessiosaaminen. Eduskunta on toistuvasti joutunut huomauttamaan, että asioita on tuotu sen käsittelyyn liian myöhään tai heikon valmistelun pohjalta – kysymys, jota perustuslakivaliokunta arvioi huomattavan kriittisin sanankääntein eduskunnan perustuslaissa turvatun tiedonsaantioikeuden toteutumisen osalta. 

Eduskunnan kannaksi on myös muodostunut useissa EU-asioissa, ettei hanke ole Suomen hyväksyttävissä. Tällaisia ovat esimerkiksi sähköistä pääsyä todistusaineistoon koskeva ehdotus, terveystietojen saatavuutta koskeva eurooppalainen terveysdata-avaruus ja ennallistamisasetus. Tällöin voidaan olettaa, ettei ennakkovaikuttamisessa ole onnistuttu kehuttavasti.

Suomen EU-politiikan epämääräisyyttä ilmentää myös maaryhmäyhteistyö. Suomi on etääntynyt niin sanotusta Hansa-ryhmästä. Vaikka asiakirjoissa mainitaan pohjoismaisen yhteistyön tärkeys, se on ollut käytännössä heikkoa jo siksi, että pohjoismaiden asemoituminen, tavoitteet ja jopa oikeudellinen asema suhteessa eri yhteistyöaloihin vaihtelee hyvin mittavasti. 

EU:n rahoituskehyksestä ja elpymisrahastosta neuvoteltaessa Suomi ei kuulunut Alankomaiden, Itävallan, Ruotsin ja Tanskan muodostamaan ”nuukaan nelikkoon”. Ukrainan sodan alettua Suomi on hakeutunut lähemmäksi Itä-Euroopan maita esimerkiksi kysymyksissä Venäjän turistiviisumeista ja Ukrainan tukemisesta. Viimeisimpänä Suomi on vastustanut uutta yhteisvelkaa yhdessä Irlannin, Itävallan, Slovakian, Tanskan, Tšekin, Viron ja kanssa. Epämääräisyys maaryhmäyhteistyössä on heikentänyt Suomen neuvotteluasemaa merkittävästi. 

Suomen linjattomuus muuttuneessa unionissa

Sipilän hallituksen kauden päättyessä pohdimme, missä määrin Suomella ylipäänsä on konkreettisia EU-tavoitteita tai näkyä siitä, minkälaisessa EU:ssa Suomi haluaa olla mukana. 

Rinteen ja Marinin hallituksen yleinen suhtautuminen EU-yhteistyöhön on ollut selkeästi Sipilän hallitusta myönteisempi, ja sillä on ollut myös tavoitteita, mutta vaikuttaminen on jäänyt sirpaleiseksi, ajoitukseltaan satunnaiseksi ja sisällöltään epäjohdonmukaiseksi. 

Marinin hallituksen perinnöksi jää keskeisiltä toimintaperiaatteiltaan muuttunut EU, jossa Suomen paikka, tahtotila ja viiteryhmä ovat pahasti hakusessa. 

Suomessa ei ole unioniin liittymisen jälkeen käyty laajaa poliittista keskustelua EU:n kehityssuunnasta ja unionin jäsenyyden eduista ja haitoista. Hallitusten strategiana on yleensä ollut kansallisen käsittelyn viivästyttäminen: keskustelun käyminen on liian aikaista tai liian myöhäistä. Elpymispaketin hyväksymisen yhteydessä laaja kansalaiskeskustelu toteutui, vaikka hallitus pyrkikin sen toppuuttelemiseen. Yleisemminkään EU-asioiden ajoittainen nousu kotimaiseen julkisuuteen ei ole yleensä liittynyt hallituksen EU-poliittiseen visioon, vaan asiaan liittyviin kotimaisiin poliittisiin pyrkimyksiin ja hallituspuolueiden vaikeuteen löytää EU-asioissa yhteinen sävel. 

Käytännössä hallitus on kieltäytynyt keskustelemasta siitä, miten nopeasti valmistellut ja periaatteellisesti suuret politiikkamuutokset, kuten komission rokotehankinnat, budjettisääntöjen jäädyttäminen, yhteisvelka sekä viimeisimpänä valtiontukisäännösten höllentäminen vaikuttavat unionin integraatioon ja toisaalta Suomen EU-poliittiseen linjaan. Marinin hallituksen perinnöksi jää keskeisiltä toimintaperiaatteiltaan muuttunut EU, jossa Suomen paikka, tahtotila ja viiteryhmä ovat pahasti hakusessa. 

Päivi Leino-Sandberg on eurooppaoikeuden professori Helsingin yliopistossa. 

Antti Ronkainen on poliittisen talouden väitöskirjatutkija Helsingin yliopistossa.

Artikkeli on osa Haasteita monikriisisestä hallituksesta -juttusarjaa.

Artikkelin pääkuva: Sara Kurfeß/Unsplash

Julkaisu Tyhjistä fraaseista linjattomuuteen – Marinin hallituksen EU-poliittinen perintö ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Vuosi 2019 on Euroopalle poliittisesti merkittävä. Eurovaalien lisäksi valitaan Euroopan komissio sekä Eurooppa-neuvoston ja Euroopan keskuspankin johtajat. Koska lokakuun lopussa Britannian pitäisi jättää Euroopan unioni, johtajanimitykset ilmentävät EU:n brexitin jälkeistä voimatasapainoa. Brexitin venyminen voi kuitenkin ulottaa Britannian sisäpoliittisen kriisin manner-Eurooppaan ja puurouttaa EU:n päätöksenteon.

Sekä EU että suurimmat EU-maat käyvät läpi syviä poliittisia murroksia.

Europarlamenttivaalien asetelmien ohella EU:n kevääseen vaikuttavat myös suurimpien EU-maiden sisäpoliittiset tilanteet. Eurovaalien alla puolueiden ja ehdokkaiden tulisi uskaltaa ajatella suuresti Euroopan tulevaisuudesta, sillä sekä EU että suurimmat EU-maat käyvät läpi syviä poliittisia murroksia.

Brexit sotkee eurovaalit

Eurovaaleja mutkistaa se, että Britannia osallistuu parlamenttivaaleihin, jos se ei saa vaalien alkuun eli 23. toukokuuta mennessä erottua Euroopan unionista. Näin on siksi, että jokaisen EU-maan tulee valita edustajat europarlamenttiin demokraattisesti vaaleilla.

Brexitin vuoksi suunniteltiin, että parlamentin koko laskisi 751 mepistä 705 meppiin ja osa Britannian paikoista jaettaisiin jäljelle jäävien EU-maiden kesken. Toistaiseksi näyttää kuitenkin siltä, että Britannia valitsee vaaleilla 73 meppiä Euroopan parlamenttiin ja Suomi saa yhden lisäpaikkansa vasta, jos Britannia saa hyväksyttyä erosopimuksen.

Tilanteen tekee mielenkiintoiseksi se, että Nigel Faragen tammikuussa perustama Brexit-puolue on gallup-kärjessä. Se on ohittanut oppositiossa olevan työväenpuolueen, ja Theresa Mayn johtama vuonna 1834 perustettu konservatiivipuolue on saamassa koko historiansa heikoimman tuloksen vaivaisella 13 prosentin kannatuksella.

Britannian osallistuminen eurovaaleihin aiheuttaa käytännöllisen ongelman.

Britannian mepit vaikeuttavat uuden EU-parlamentin järjestäytymistä, valiokuntien puheenjohtajien valintaa ja koalitioiden muodostamista.

Parlamentissa ei ole käytäntöä ”väliaikaisista” mepeistä, eikä kukaan ylipäätään tiedä, kauanko Britannian uudet mepit tulevat istumaan. Kun brexit muuttuu koko ajan epävarmemmaksi, Britannian 73 meppiä vaikeuttavat uuden EU-parlamentin järjestäytymistä, valiokuntien puheenjohtajien valintaa ja koalitioiden muodostamista.

Pahimmassa tapauksessa Britannian sisäpoliittinen kriisi leviää manner-Eurooppaan halvaannuttaen myös EU-instituutiot. Mitä tapahtuu esimerkiksi, jos Britannia päättää peruuttaa artikla 50:n mukaisen eroprosessin? Entä osallistuuko Britannia mitenkään tulevien Euroopan komission, Eurooppa-neuvoston ja Euroopan keskuspankin johtajien valintaan?

Uudet voimasuhteet

Parlamentin voimasuhteet tulevat joka tapauksessa muuttumaan.

Nykyisillä projektioilla Euroopan kansanpuolue (EPP) olisi ottamassa 180 paikkaa ja sosiaalidemokraatit (S&D) reilut 160 paikkaa. Tämä tarkoittaa, että Euroopan integraatiota vuosikymmeniä ajaneet kansanpuolueiden ja sosiaalidemokraattien puolueperheet ovat menettämässä ensimmäistä kertaa Euroopan parlamentin enemmistön.

Britannian konservatiivit eivät kuulu EPP:hen, joten työväenpuolueen nykyinen suosio kaventaa EPP:n ja S&D:n välistä eroa 20 mepillä. Koska kisa voi mennä tiukaksi, EPP ei ymmärrettävästi halua erottaa Unkarin Viktor Orbanin Fidesz-puoluetta, joka on saamassa yli 10 meppiä.

Euroopan integraatiota ajaneet kansanpuolueiden ja sosiaalidemokraattien puolueperheet ovat menettämässä ensimmäistä kertaa parlamentin enemmistön.

Kansallismieliset ryhmät olisivat saamassa noin 150 paikkaa. Vaikka luku kolkuttelee sosiaalidemokraattien paikkamäärää, kansallismieliset ovat nykyisessä parlamentissa jakaantuneet kolmeen eri ryhmään (ECR, ENF ja EFDD). Kaikkien kansallismielisten puolueiden on mahdotonta mahtua samaan ryhmään, mutta kansallismielisten vaikutusvallan kasvu onkin kiinni siitä, kuinka isoksi ryhmäksi puolueet kykenevät yhdistymään.

Tällä hetkellä Euroopan äärioikeiston henkiset johtajat Marine Le Pen ja Matteo Salvini keräävät puolueita vaalien jälkeen perustettavaan Kansojen ja kansakuntien eurooppalaisen liiton (EAPN) parlamenttiryhmään. Oman parlamenttiryhmän perustamiseksi tarvitaan puolueita vähintään 7 eri maasta.

Kansallismielisten vaikutusvallan kasvu on kiinni siitä, kuinka isoksi ryhmäksi puolueet kykenevät yhdistymään.

Italian Legan ja Ranskan Kansallisen liittouman lisäksi EAPN:ssä ovat mukana jo ainakin Saksan Vaihtoehto Saksalle -puolue (AfD), Itävallan Vapauspuolue (FPÖ), Tanskan Kansanpuolue, Viron EKRE ja Suomesta perussuomalaiset.

Euroskeptisyydestään huolimatta perussuomalaiset tekevätkin määrätietoista EU-politiikkaa yhdessä muiden kansallismielisten puolueiden kanssa. Eduskuntavaalien ääniharava Jussi Halla-aho ottaa kansanedustajan paikan vastaan vasta nykyisen europarlamenttikauden päätyttyä, sillä hän haluaa olla mukana EAPN:n järjestelyissä.

Perussuomalaisten kärkiehdokas eurovaaleissa on Laura Huhtasaari, jota varmasti kiinnostaa antaa kasvonsa Euroopan parlamentin uudelle ja kasvavalle radikaalille oikeistolle.

Vaikka eurovaaleissa puhutaan paljon uudesta jytkystä, nykyisillä gallupeilla uusi radikaalioikeiston parlamenttiryhmä kilpailee korkeintaan parlamentin kolmanneksi suurimmasta paikasta. Tällä tuloksella se ei vielä saa aikaan vallankumousta, joskin se voi hidastaa ja nuiventaa parlamentin päiväjärjestystä.

Äärioikeiston nousun poliittinen seuraus lienee liberaalien vaikutusvallan kasvu.

Hieman ristiriitaisesti äärioikeiston nousun poliittinen seuraus lieneekin liberaalien (Alde) vaikutusvallan kasvu, sillä EPP ja S&D tarvitsevat liberaalit muodostaakseen enemmistön ja taatakseen suhteellisen normaalin päiväjärjestyksen.

Huomioi myös suurten maiden vaalitulokset

Brexit-farssi on peittänyt alleen sen epämieluisan tosiasian, että kaikki suuret EU-maat ovat poliittisessa kriisissä. Saksassa, Ranskassa ja Italiassa eurovaaleilla on myös suuri sisäpoliittinen merkitys.

Saksassa kristillisdemokraattien (CDU/CSU) ja sosiaalidemokraattien (SPD) hallitus on historiallisen epäsuosittu. Lisäksi Saksa luiskahti viime vuoden lopulla melkein taantumaan, maan talouslukuja on toistuvasti korjattu alaspäin ja huhuttu Deutsche Bankin ja Commerzbankin fuusio kariutui.

Jos eurovaalit menevät SPD:n osalta penkin alle, halut hallituksesta lähtemiseen voivat kasvaa. Angela Merkelin väistymistä on myös ennakoitu tapahtuvaksi eurovaalien jälkeen, mikä voi entisestään keikuttaa hallitusta. Merkelin seuraaja Annegret Kramp-Karrenbauer on ottanut Merkeliä oikeistolaisemman linjan, mikä voi olla sosiaalidemokraateille vaikea niellä.

Britannian, Saksan ja Ranskan lisäksi eurovaalit ovat erittäin kiinnostavat myös Italiassa.

Saksan tilanne hyödyttää Ranskan presidentti Emmanuel Macronia. Notre Damen tulipalo tarjosi Macronille poliittisen momentin keltaliivien kapinaa vastaan, joka hänen tulee pelata oikein. Macron on kiertänyt keskustelemassa ranskalaisten kanssa ja julkaissut lisää keskiluokkaa ja eläkeläisiä hyödyntäviä uudistuksia.

Keltaliivien suosio on romahtanut, mutta toisaalta Notre Damen uudelleenrakennukseen tulvinut miljardin suuruinen avustus on herättänyt kysymyksiä sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta. Macronin presidenttiyden kannalta on elintärkeää, että hänen perustamansa La République En Marche -puolue on eurovaalien suurin puolue Ranskassa.

Britannian, Saksan ja Ranskan lisäksi eurovaalit ovat erittäin kiinnostavat myös Italiassa.

Italiassa on toiminut uusi populistihallitus reilun vuoden, jona aikana hallituspuolueiden kannatukset ovat eläneet merkittävästi. Populistisen Viiden tähden liikkeen kannatus on sulanut yli 30 prosentista reiluun 20 prosenttiin samalla kun Salvinin johtaman Legan kannatus on melkein tuplaantunut 17 prosentista yli 30 prosenttiin.

Aika ajoin on huhuttu, että Salvini haluaisi realisoida kasvaneen kannatuksen ennenaikaisissa vaaleissa. Legan kannatus on kuitenkin vielä kaukana 40 prosentista, jonka jälkeen uuden vaalilain myötä puolue voisi perustaa yksin enemmistöhallituksen.

Jos Legan kannatus nousisi lähelle 40 prosenttia, riski Italian hallituksen kaatumiseen voisi kasvaa oleellisesti. Ilman 40 prosentin hillotolppaa Salvini olisi kuitenkin edelleen riippuvainen joko Viiden tähden liikkeestä tai Silvio Berlusconista.

Barnier komission johtoon?

Eurovaalien myötä on todennäköistä, että Saksa on liian kiinni omissa sisäpoliittisissa kiemuroissaan, jolloin Macronista ja Salvinista tulee Euroopan unionin agendanmäärittäjät ja ääripäät. Vastakkain ovat silloin liberaali federalismi ja kansallismielinen konservatismi.

Vaikka EPP on asettanut kärkiehdokkaaksi (Spitzenkandidat) Euroopan komission johtajaksi EPP:n europarlamenttiryhmän johtaja Manfred Weberin, hänen valintansa ei ole kirkossa kuulutettu. Weberiä vastaan puhuu se, että hänellä ei ole aiempaa johtajakokemusta ja hänen kielitaitonsa on rajallinen.

Hieman yllättäen EU:n brexit-neuvottelija Michel Barnier ehdotti huhtikuun puolessavälissä Euroopalle omaa New Green Dealia. Kyseessä olisi päästötavoitteiden ja luonnon monimuotoisuuden suojelun lisäksi esimerkiksi 180 miljardin suuruiset vuotuiset investoinnit Pariisin ilmastosopimuksen saavuttamiseksi sekä vakaussopimukseen verrattavissa olevan ilmastosopimuksen allekirjoittaminen.

Aloite voidaan tulkita hyvin Barnierin kampanjastartiksi Euroopan komissioon. Huomioiden, että EPP ja S&D tarvitsevat Alden tukea, Weber saatetaankin heittää vaalien jälkeen nopeasti mäkeen. Macronin LREM on myös oletettavasti liittymässä vaalien jälkeen Aldeen, joten hän voi hyvin pelata jo tässä vaiheessa ranskalaisen komissaarin puolesta.

Suomalainen vaalikeskustelu

Yhteenvetona voidaan todeta, että uusia eroja unionista tuskin tapahtuu lähiaikoina.

EU ja johtavat EU-maat ovat kuitenkin kriisissä, minkä seurauksena EU:n integraatio tuskin etenee muuta kuin pakon edessä. Tällä hetkellä maat ottavat kaiken aikaa etäisyyttä EU:n perusarvoihin, eivät kunnioita EU-tuomioistuimen päätöksiä, Schengen-alue on ollut katkolla vuoden 2015 niin kutsutusta pakolaiskriisistä lähtien eikä EU-maiden välillä ollut suurtakaan solidaarisuutta eurokriisin ja pakolaiskriisin aikana.

Huomioiden EU:n mullistukset olisi toivottavaa, että Suomessa puolueet ja ehdokkaat kävisivät visionääristä keskustelua Euroopan tulevaisuudesta.

Eduskuntavaaleissa sivuutettiin EU-asiat, mikä viestii puolueiden laajasta EU-konsensuksesta. Huomioiden EU:n mullistukset olisi toivottavaa, että Suomessa puolueet ja ehdokkaat kävisivät visionääristä keskustelua Euroopan tulevaisuudesta.

Keskustelua ei tulisi käydä pelkästään EU-utopioista vaan realismin hengessä niistä prioriteeteista, joiden mukaan Euroopan unionia tulisi kehittää. Keskustelussa ei tarvitsisi olla lähtökohtana integraation syventäminen vaan niiden asioiden nimeäminen, joissa yhteistyötä halutaan purkaa.

Antti Ronkainen on väitöskirjatutkija Helsingin yliopistossa. Väitöskirjassaan hän tutkii keskuspankkien poliittista muutosta finanssikriisin jälkeen. Ronkainen kommentoi poliittisen talouden ilmiöitä myös Vallan mahotonta -blogissaan.

Julkaisu Eurovaaliextra: brexit, äärioikeiston nousu ja sinipunan romahdus ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Ronkainen aloitti jatko-opinnot Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa Poliittisten, yhteiskunnallisten ja alueellisten muutosten tohtoriohjelmassa syksyllä 2014, ja hän tutkii väitöskirjassaan Yhdysvaltain, Euroopan, Englannin ja Japanin keskuspankkien epätavanomaisten rahapoliittisten toimien taloustieteellistä perustelua sekä poliittista oikeuttamista.

Valtsika Insight -tutkijavideosarjan tarjoaa Helsingin yliopiston valtiotieteellinen tiedekunta, Helsinki Alumni ja Politiikasta.

Kuvaus: Susanna Hast

Artikkelia päivitetty 10.11.2025: Päivitetty videon linkkaus Youtube-alustalle.

Julkaisu Valtsika Insight: Antti Ronkainen keskuspankkien roolista ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Suomi on ainoita euromaita, joilla on selkeä kanta rahaliiton kehittämisestä. Suomen ihanteena on ”markkinakurin EMU”, joka perustuu pankkiunionin viimeistelyyn ja yhteisvastuun vastustamiseen.

Suomen päätavoite EMUn kehittämisessä on saattaa pankkiunioni loppuun ja edistää pääomamarkkinaunionia. Toinen tärkeä tavoite on luoda valtioiden velkajärjestelymenettely, joka mahdollistaisi tulevissa kriiseissä velkojen alaskirjaukset ja sijoittajavastuun nykyistä laajemmassa mielessä.

Suomen päätavoite EMUn kehittämisessä on saattaa pankkiunioni loppuun ja edistää pääomamarkkinaunionia.

Molemmat ovat tärkeitä tavoitteita valtioiden ja pankkien välisen kohtalonyhteyden toteutumiseksi. Pankkiunioni viittaa pankkien ja valtioiden keskinäisriippuvuuteen, joka on seurausta liiallisesta luotonannosta ja puutteellisesta riskinhallinnasta, vakavaraisuussääntelystä ja pankkivalvonnasta.

Pankkiunioni, pääomamarkkinaunioni ja velkajärjestelymekanismi ovat siten tärkeitä uudistuksia, sillä eurokriisissä oli suurelta osin kyse näiden mekanismien puutteesta. Rahaliitto perustui oletukseen, etteivät valtiot ajautuisi maksukyvyttömyyteen, eikä tarvittavia instituutioita luotu valtioiden velkajärjestelyjen, pankkien hallitun alasajon tai sijoittajavastuun toteutumiseksi.

Kriisimaille jouduttiin antamaan tukipaketit, sillä valtioiden velkojen laiminlyönnit olisivat heijastuneet suuremmiksi ongelmiksi euroalueen pankkisektorille. Epäluottamus euroalueen valtioihin ja pankkeihin olisi puolestaan voinut hajottaa koko rahaliiton.

Kohtalonyhteyden poistamiselle selkeämpi aikataulu

Suomen kannan puute on, ettei se aseta näille tavoitteille selkeää aikataulua. Suomen kannan voi tulkita niin, että pankkiunionin, pääomamarkkinaunionin ja velkajärjestelyiden suhteen voidaan edetä vasta, kun jäsenmaat ovat itsenäisesti poistaneet kohtalonyhteyden.

Kun Suomi lisäksi vaatii, että vakavaraisuussääntelyssä valtionlainojen riskittömyydestä ja sijoittajavastuuseen kohdistuvista poikkeussäännöistä luovutaan, on epärealistista odottaa, että suurimmissa ongelmissa olevat maat saisivat hoidettua pankkisektorinsa itsenäisesti kuntoon lähitulevaisuudessa. Arvioiden mukaan euroalueella on noin 1 000 miljardin euron edestä järjestämättömiä lainoja, minkä lisäksi joidenkin euromaiden pankit ovat riippuvaisia vakavaraisuussääntelyn ja sijoittajavastuun poikkeussäännöistä.

Petteri Orpo on vaatinut EU-mailta tiekarttaa pankkisektorin riskien vähentämisestä, jonka jälkeen kohti talletussuojaa voidaan edetä. Valtioneuvoston tulisi selventää myös omia prioriteettejaan uudistusten suhteen. Ennen kaikkea sen tulee tarkentaa, missä järjestyksessä ja millä aikataululla pankkiunionia, pääomaunionia ja velkajärjestelyitä kohti voidaan edetä.

Käytännössä Suomen ja euromaiden tulee valita kahden asian väliltä.

Käytännössä Suomen ja euromaiden tulee valita kahden asian väliltä. Joko pankkien ongelmaluotoista pyritään mahdollisimman nopeasti eroon, mikä voi tyrehdyttää vihdoinkin alkaneen nousukauden. Toisaalta hidastelemalla pankkiunionin kanssa otetaan se riski, että seuraava kriisi ehtii iskeä ennen kuin tarvittavat kriisinhallintamekanismit on saatu toimintaan.

Kun EMUn kehittämisestä päätetään, Suomi voi joutua myös taipumaan kantaan, jossa reformien suhteen edetään jo ennen kuin kaikkien jäsenmaiden pankkisektorin riskit ovat kokonaan hoidossa. Tämä tarkoittaisi todennäköisesti monitahtista EMUn syventymistä, kun euromaiden ydinjoukko etenisi pankkiunionin viimeistelyssä ja Italian kaltaiset ongelmamaat tulisivat perässä.

Jos velkajärjestelyihin ja talletussuojaan edetään vasta, kun eri maiden pankkisektorit on puhdistettu, velkajärjestelyitä voitaisiin suorittaa ennemmin hyvässä taloudellisessa tilanteessa oleville euromaille, eikä niille, jotka velkajärjestelyitä kaikkein kipeimmin tarvitsisivat.

Rahaliitto on suurissa ongelmissa, jos tarvittavia kriisinhallintamekanismeja ei saada toimintavalmiuteen ennen seuraavan kriisin puhkeamista.

Mikäli pankkiunionin, pääomamarkkinaunionin ja velkajärjestelyiden luominen ja viimeistely sitä vaativat, Suomen on järkevää antaa pankkiunionin sääntöjen ja budjettikuria koskevien sääntöjen joustaa, jotta pankkiunioni ja kriisinhallintamekanismit saadaan mahdollisimman nopeasti käyttöön.

Vaikka Suomen kanta yhteisvastuun vastustamisesta saattaa olla budjettikurin vaalimisen kannalta perusteltua, Suomen linja saattaa edistää monitahtisen Euroopan lisäksi eriarvoista kehitystä rahaliiton maiden välillä. Rahaliitto on suurissa ongelmissa, mikäli tarvittavia kriisinhallintamekanismeja ei saada toimintavalmiuteen ennen seuraavan kriisin puhkeamista.

Kapea käsitys markkinakurista ei huomioi rahapoliittista yhteisvastuuta

Yhteisvastuun vastustamisen hengessä Suomi vastustaa euroalueen valtiovarainministerin, valtiovarainministeriön, budjetin sekä uusien makrotaloudellisten järjestelyiden perustamista. Sen sijaan Suomi kannattaa Euroopan vakausmekanismin (EVM) kehittämistä, jotta se voisi jatkossa hallinnoida velkajärjestelyitä sekä ottaa vastuun tukipakettien sisällöistä ja velkakestävyysanalyyseistä.

Suomi kannattaa Euroopan vakausmekanismin (EVM) kehittämistä.

Käytännössä tarkoituksena on kehittää EVM eräänlaiseksi Euroopan valuuttarahastoksi, joka mahdollistaa Euroopan komission, Euroopan keskuspankin ja Kansainvälisen valuuttarahaston (IMF) muodostaman troikan hajottamisen. IMF:n korvaaminen Euroopan omalla valuuttarahastolla on ymmärrettävää, sillä IMF on ollut erimielinen esimerkiksi Kreikan velkakestävyydestä.

EVM ei ole virallinen EU-instituutio, vaan se on jäsenmaiden EU-lainsäädännön ulkopuolelle perustama rahasto. Suomi vastustaa EVM:n tuomista EU-lainsäädännön alaiseksi, joten vakausmekanismia kehitettäneen todennäköisesti muokkaamalla hallitustenvälisiä sopimuksia EVM:stä ja budjettikurisopimuksesta.

Vakausmekanismin kehittäminen valuuttarahastoksi tarkoittanee vallansiirtoa EMU-instituutioilta euromaille, minkä lisäksi vahvojen maiden valta kriisimaiden asioihin vahvistuu tulevissa kriiseissä. Tässä mielessä markkinakurista puhuminen on harhaanjohtavaa, sillä kyseessä on markkinakurin sijaan vahvojen valtioiden valta yli heikkojen.

Koska valuuttarahasto merkitsee vahvojen vallan kasvattamista, se tarkoittaa keskittymistä ongelmamaiden alijäämiin. Vahvojen vallan kasvattaminen on taloudellisesti ja poliittisesti euroalueen vakauden kannalta epäsymmetristä, sillä kurittamalla kriisimaita keskitytään ainoastaan liiallisiin alijäämiin samalla, kun suuria ylijäämiä lähinnä ihaillaan.

Markkinakurista puhuminen on harhaanjohtavaa, sillä kyseessä on markkinakurin sijaan vahvojen valtioiden valta yli heikkojen.

Vaihtotaseiden epätasapaino on perimmäisimpiä eurokriisin taustalla olevia tekijöitä, johon Suomi ei tällä hetkellä ota lainkaan kantaa. Kun EVM:ää koskevaa sopimusta ja budjettikurisopimusta ollaan muokkaamassa, Suomen tulisikin vaatia näihin laaja-alaisia muutoksia niin, että alijäämien lisäksi puututtaisiin konkreettisesti myös liiallisiin ylijäämiin.

Liialliset ylijäämät pitävät rahaliittoa myös epätasapainossa. Ilman huomion kiinnittämistä euromaiden välisten vaihtotaseiden epätasapainoon kokonaisuudessaan Suomi ennemminkin ylläpitää euroalueen taloudellista epätasapainoa. Suomen jyrkkä linja alijäämien suhteen on omiaan ruokkimaan rahaliiton taloudellisia ja poliittisia jännitteitä sekä kasvattamaan jäsenmaiden välisiä intressiristiriitoja.

Velkajärjestelyiden lisäksi sääntöjoustot ja euroero mahdolliseksi

Suomen tulisi varautua myös siihen, että tarvittavia uudistuksia ei syystä tai toisesta ehditä saada aikaiseksi ennen seuraavan kriisin alkamista. Mikäli Suomi haluaa pitää kiinni yhteisvastuun vastustamisesta, tulisi sen tarjota kaikkein suurimmissa ongelmissa oleville maille mahdollisuus joustaa budjettikurisäännöistä ja vakavimmassa tapauksessa poistua yhteisvaluutasta.

Kun euromailla ei näytä olevan poliittista tahtoa tulonsiirtoihin ja liittovaltion kehittämiseen, tulisikin kansallisella tasolla sallia tietyin perustein suurempi talouspoliittinen jousto nykyisistä budjettikurisäännöistä. Tämä lisäisi jäsenmaiden kykyä vastata taloudellisiin ongelmiinsa itsenäisemmin, mihin Suomen EMU-linjaus perustuu.

Rahaliiton keskeisimpiä ongelmia on, ettei siitä voi erota.

Rahaliiton keskeisimpiä ongelmia on, ettei siitä voi erota. Tämän myötä kriisimaat joudutaan pitämään väkisin mukana. Esimerkiksi Kreikka on seuraavat vuosikymmenet velkavankeudessa.

Ideana tulisi olla, että euroalueelle luodaan exit-mekanismi, jonka avulla rahaliitosta voidaan poistua ilman eroamista Euroopan unionista. Hallitustenväliset sopimukset mahdollistivat perussopimusten luovan tulkinnan EVM:n perustamiseksi, ja hallitustenvälisesti voidaan myös luoda mekanismi eurosta eroamiseksi. Wolfgang Schäuble tarjosi Kreikan väliaikaista euroeroa yhdeksi ratkaisuksi Kreikan ja euromaiden välisissä neuvotteluissa kesällä 2015.

Exit-mekanismin luominen on välttämätöntä myös rahaliiton poliittisen hyväksynnän kannalta. Esimerkiksi Suomen eurojäsenyyttä on pidetty vakavana taloudellisena erehdyksenä, jota on kuitenkin vaikea peruuttaa poliittisesti. Eromekanismin luominen lisäisi rahaliiton legitimiteettiä, kun mahdollisista eroista voitaisiin järjestää kansanäänestyksiä.

Suomen linja finanssipoliittisen yhteisvastuun vastustamisesta perustuu rahapoliittisen yhteisvastuun hiljaiseen hyväksymiseen

Eurokriisin keskeinen opetus on, että säilyttääkseen yhteisvaluutan Euroopan talous- ja rahaliiton toimijat joutuivat uudelleentulkitsemaan ja rikkomaan rahaliiton keskeisiä perussopimuksiin kirjattuja periaatteita markkinakurista ja no-bailout-periaatteesta.

No-bailout-periaatteen mukaan euromaiden velkoja ei saa siirtää toisten euromaiden tai instituutioiden vastuulle eikä Euroopan keskuspankki (EKP) saa rahoittaa jäsenmaita. Tällä haluttiin varmistaa markkinakuri, jossa rahoitusmarkkinat ”rankaisisivat” korkeammilla koroilla jäsenmaita, joiden finanssipolitiikka ei ole linjassa Euroopan vakaus- ja kasvusopimuksen kanssa.

Eurokriisin myötä näistä periaatteista jouduttiin luopumaan puutteellisen institutionaalisen kehikon sekä pankkien ja valtioiden välisen kohtalonyhteyden vuoksi. Tukipaketeilla on estetty valtioiden maksukyvyttömyys, mikä tarkoittaa no-bailout-periaatteen radikaalia uudelleentulkintaa.

Lisäksi EKP:n johtaja Mario Draghi lupasi heinäkuussa 2012 ostaa rajattomasti euromaiden velkakirjoja sen jälkeen, kun euromaat eivät saaneet aikaiseksi vakausmekanismia, joka olisi kyennyt pelastamaan pienten kriisimaiden lisäksi suuremmat ongelmamaat Italian ja Espanjan. Lupaus rajattomasta interventiosta poisti käytännössä markkinakurin.

Mikäli EKP peruisi lupauksensa ja antaisi markkinakurin toteutua, taloudellisissa ongelmissa olevien euromaiden valtionlainojen korot nousisivat. Koska EVM:n varat eivät riitä Italian tai Espanjan saati molempien pelastamiseen, jäsenmaat joutuisivat kasvattamaan vakausmekanismin kapasiteettia, mikä johtaisi finanssipoliittisen yhteisvastuun merkittävään kasvuun.

Suomen kanta yhteisvastuuta lisäävien uudistusten vastustamisesta perustuukin EKP:n poikkeuksellisten toimien hiljaiselle hyväksynnälle. Eurokriisi ilmentää, kuinka jäsenmaat ovat antaneet eurokriisin myötä lisää taloudellista ja poliittista vastuuta EKP:lle.

EMUn kehittämisen suhteen tulisi finanssipoliittisen yhteisvastuun lisäksi kiinnittää huomio rahapoliittiseen yhteisvastuuseen sekä arvioida tarkemmin, kuinka EKP:n kasvaneet vastuut vaikuttavat sen rahapolitiikan riippumattomuuteen.

Rahaliiton keskeinen ongelma on kansallisen finanssipolitiikan ja ylikansallisen rahapolitiikan erottaminen.

Epätasainen vastuunjako jäsenmaiden ja keskuspankin välillä alleviivaa, kuinka rahaliiton keskeinen ongelma on kansallisen finanssipolitiikan ja ylikansallisen rahapolitiikan erottaminen. Asetelman purkaminen edellyttäisi euroalueen valtiovarainministeriön luomista EKP:n vastinpariksi, mutta perussopimusten avaamiseen ei tällä hetkellä ole poliittista tahtoa. Mikäli federalistinen ratkaisu ei ole mahdollinen, tulisi tietyissä tapauksissa luoda edellytykset myös yksittäisten maiden euroeroille ilman eroamista Euroopan unionista.

Toimimattomista säännöistä luovuttava

Eurokriisi näyttää muuttaneen käsityksiä markkinakurista. Kun markkinakuri ymmärrettiin ennen eurokriisiä talouspolitiikan vastuullisuutta ylläpitäväksi tekijäksi, se on eurokriisin myötä alkanut tarkoittaa mekanismien luomista, joilla kyettäisiin jatkossa mahdollistamaan euroalueen valtioiden velkajärjestelyt ja pankkien konkurssit markkinatalouden hengen mukaisesti. Näillä uudistuksilla on kiire, ja Suomen tulisi tarkentaa prioriteettejaan ja aikataulujaan niiden toteutumisesta.

Suomi ajaa linjaa, jossa vahvat jäsenmaat ottavat tulevissa kriiseissä itselleen roolia, jossa pyritään varmistamaan kriisimaiden budjettikuri ja rakenteelliset uudistukset. Näiden vahvojen maiden yhteisvastuun vastustus näyttää perustuvan EKP:n roolin kasvattamiseen. Puhe ”markkinakurin EMUsta” häivyttää poliittisten voimasuhteiden muutokset vahvojen ja heikkojen jäsenmaiden kuten myös jäsenmaiden ja Euroopan keskuspankin välillä.

Eurokriisi on osoittanut, että rahaliitto on selvinnyt uudelleentulkitsemalla ja rikkomalla omia sääntöjään.

Lisäksi on mahdollista, että Suomi joutuu luopumaan joistain tiukoista kannoistaan. EMUn kehittämistä käsitellään tänään alkavassa huippukokouksessa. Euroopan komissio on esittänyt esimerkiksi Euroopan valtiovarainministeriä ja EVM:n tuomista EU-lainsäädännön piiriin. Niin kauan kuin Saksassa ei ole toimivaa hallitusta, on kuitenkaan turha odottaa selkeyttä prioriteettien ja aikataulun suhteen.

Saksan sosiaalidemokraatit ovat vaatineet enemmän federalismia ja tukeneet Ranskan presidentti Emmanuel Macronin vaatimuksia yhteisvastuun lisäämisestä. Mikäli Angela Merkel ja kristillisdemokraatit taipuvat joihinkin näistä vaatimuksista, on oletettavaa, että Suomen linja joustaa.

Eurokriisi on osoittanut, että rahaliitto on selvinnyt uudelleentulkitsemalla ja rikkomalla omia sääntöjään, joten toimimattomimmista periaatteista ja säännöistä on ainoastaan järkevää päästää irti. Olen tässä tekstissä maininnut budjettikurisääntöjen joustamisen sekä exit-mekanismin luomisen. Lyhyen aikavälin tavoitteiden lisäksi olisi myös aloitettava periaatteellisempi keskustelu perussopimusten ongelmista, mikä toimisi alustana Suomen kannanmuodostukselle perussopimusten muuttamiseksi.

Antti Ronkainen (@anttironkainen) on väitöskirjatutkija Helsingin yliopistossa. Teksti perustuu Ronkaisen lausuntoon valtioneuvoston selvityksestä EMUn kehittämiseksi.

Julkaisu Euroopan talous- ja rahaliiton säännöt eivät toimi ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Vuonna 2015 Kreikka koetti neuvotella hätälainojen ehdot uusiksi, mutta päätyi hyväksymään entistä tiukamman talouskurin. Miltä kamppailu näytti valtiovarainministeri Gianis Varoufakisin silmin?  

Kreikan Gianis Varoufakisista tuli eurokriisin ensimmäinen radikaalivasemmistolainen valtiovarainministeri tammikuussa 2015. Syriza oli voittanut Kreikan ennenaikaiset vaalit talouskurin ja tukipakettien vastaisella ohjelmalla.

Ennenaikaiset vaalit järjestettiin, koska Antonis Samaraksen hallitus ei saanut Kreikan parlamentin tukea presidenttiehdokkaalleen joulukuussa 2014. Perustuslain mukaan vaalit on järjestettävä, jos hallitus menettää parlamentin luottamuksen.

Tilanteesta teki poliittisesti vaikeamman se, että Kreikan toisen tukipaketin oli määrä umpeutua vuoden 2014 viimeisenä päivänä. Koska ennenaikaiset vaalit oli määrä järjestää tammikuussa, euroryhmä tarjosi Samarasille kuuden kuukauden lisäaikaa, jotta seuraavalla hallituksella olisi aikaa neuvotella tukipaketin jatkosta. Vaalitappiostaan varma Samaras kieltäytyi tarjouksesta ja pyysi neuvotteluille lisäaikaa ainoastaan kaksi kuukautta, helmikuun loppuun.

Varoufakis ja pääministeri Alexis Tsipras olivat mahdottoman tehtävän edessä. Heillä oli ainoastaan neljä viikkoa aikaa päästä sopuun tukipaketin jatkosta ja Kreikan velkojen ehdoista samalla, kun Kreikalla oli erääntymässä vuonna 2015 ennätykselliset 16 miljardia euroa velkoja Euroopan keskuspankille (EKP) ja Kansainväliselle valuuttarahastolle (IMF).

Puoli vuotta vaalivoiton jälkeen Tsipras allekirjoitti kolmannen tukipaketin, joka vei Kreikan poliittisen suvereniteetin.

Helmikuussa Tsipras hyväksyi Samarasille alun perin esitetyn tarjouksen, että tukipaketin jatkosta on aikaa neuvotella kesään. Puoli vuotta vaalivoiton jälkeen Tsipras allekirjoitti kolmannen tukipaketin, joka vei Kreikan poliittisen suvereniteetin ja oli taloudellisesti edellisiä tukipaketteja ankarampi

Varoufakis erosi vastalauseena antautumiselle. Kaksi vuotta pölyn laskeutumisen jälkeen hän on julkaissut muistelmat, joissa hän kertoo oman versionsa kuuden kuukauden tapahtumista.

Muistelmien ehdoton ansio on, että ne perustuvat Mauno Koiviston tyylillä tehtyihin nauhoituksiin ja sisältävät runsaasti suoraan translitteroitua dialogia Tsiprasin kabinetissa, euroryhmän kokouksissa ja avainhenkilöiden kanssa. On toivottavaa, että digitalisaation myötä myös poliittiset muistelmat kokevat modernin renessanssin!

Varoufakisin neuvottelustrategia

Varoufakis kertoo hyväksyneensä Tsiprasin tarjouksen valtiovarainministerin pestistä sillä ehdolla, että hän vastaa sataprosenttisesti neuvotteluista. Hänen tärkein tavoitteensa oli sitoa Kreikan velkojen takaisinmaksu talouskasvuun, mikä olisi luonut motiivin huojentaa budjettikuria ja vapauttanut Kreikan velkavankeudesta.

Mikäli paremmat lainaehdot eivät olisi neuvoteltavissa, Kreikan tuli Varoufakisin olla valmis laiminlyömään velkansa EKP:lle ja IMF:lle, mikä olisi toiminut poliittisena uhkauksena neuvotteluissa. EKP oli ostanut vuodesta 2010 lähtien Kreikan velkakirjoja rauhoittaakseen finanssimarkkinoita.

Velkaostot olivat erittäin epäsuosittuja Saksassa ja esimerkiksi Bundesbankin johtaja Axel Weber ja EKP:n johtokunnan jäsen Jürgen Stark erosivat vastalauseena kriisimaiden velkakirjojen ostoille 2011. Saksan perustuslakituomioistuin pyrki kumoamaan EKP:n rajattomat velkaostot, eikä EU-tuomioistuin ollut vielä keväällä 2015 ottanut kantaa perustuslakituomioistuimen syytöksiin.

Velkojen laiminlyönneistä aiheutuneet tappiot olisivat Varoufakisin mukaan kyseenalaistaen EKP:n toimien laillisuuden ja johtanut sen perustuslailliseen konfliktiin Saksan kanssa. Koska EKP:n lupaus rajattomista tukiostoista oli käytännössä lopettanut euroalueen velkakriisin kesällä 2012 ja EKP oli aloittamassa uutta velkojen ostokierrosta maaliskuussa 2015, uusi perustuslaillinen kriisi EKP:n ja Saksan perustuslakituomioistuimen välillä olisi tuonut eurojohtajat takaisin eurokriisin lähtöruutuun. Tämän vuoksi laiminlyönnit olivat Varoufakisin mukaan arvokas poliittinen talismaani.

Varoufakisin mukaan oli järkevämpää tulla erotetuksi eurosta kuin allekirjoittaa uusi tukipaketti huonoilla ehdoilla.

Lisäksi Kreikalla tuli olla valmius ottaa käyttöön rinnakkainen maksujärjestelmä, mikäli EKP sulkisi Kreikan pankkijärjestelmän. Rinnakkainen maksujärjestelmä olisi pitänyt rahan kierrossa ja estänyt taloudellisen aktiivisuuden täydellisen romahduksen, kuten Kreikalle lopulta kävikin.

Varoufakisin mukaan oli järkevämpää tulla erotetuksi eurosta kuin allekirjoittaa uusi tukipaketti huonoilla ehdoilla. Euroeroa ei siis tullut tavoitella, mutta ei myöskään pelätä sitä, mikäli euroryhmä ja troikka olisivat päättäneet erottaa Kreikan eurosta. Tässä tapauksessa rinnakkainen maksujärjestelmä olisi pehmentänyt Kreikan siirtymistä eurosta drakmaan.

Troikan voimapolitiikka

Kokousten ja kahdenkeskisten keskusteluiden lisäksi muistelmissa tuodaan esiin strategiat, joilla euroryhmä ja troikka marginalisoivat Kreikan vaatimuksia. Troikka, eli Euroopan komissio, EKP ja IMF, valvoo Euroopan kriisimaiden lainaohjelmia. Varoufakisille annettiin ymmärtää, että mikäli Kreikan vaatimuksista vuodetaan julkisuuteen, niistä ei keskusteltaisi lainkaan.

Veloista neuvottelemisen sijaan troikka vaati Varoufakisin valtiovarainministeriöltä yksityiskohtaisia esityksiä, kuinka Kreikka uudistaisi verotusta ja eläkejärjestelmää. Lisäksi se vaati ennusteita, kuinka nämä uudistukset vaikuttaisivat Kreikan talouteen.

Troikan peräänantamattomuus neuvotteluissa oli niin järkähtämätöntä, että se oli jo melkein sympaattista. Varoufakis suostui esimerkiksi troikan vaatimukseen, että arvonlisäverokantojen määrä lasketaan kuudesta kahteen, mutta esitti samalla, että arvonlisäverokantoja lasketaan kuuteen ja viiteentoista prosenttiin. Troikka kuitenkin vaati arvonlisäverokantojen nostoa.

Troikan käyttämissä malleissa oletettiin, että ALV:n nostosta seuraava hinnannousu ei laske myyntiä vaan itse asiassa kasvattaa valtion tuloja. Vastakkain eivät olleet pelkästään Kreikan ja troikan poliittiset tavoitteet vaan myös näiden erilaiset oletukset maailman toiminnasta makrotaloudellisten simulaatioiden takana.

Samaan aikaan kun aliresursoitu valtiovarainministeriö koetti vastata troikan vaatimuksiin, lehdistölle vuodettiin materiaalia, jonka mukaan Kreikan suunnitelmat olivat riittämättömiä ja naurettavia.

Kreikan amatöörimäisyys oli vallitseva puhetapa myös Suomessa.

Kreikan amatöörimäisyys oli vallitseva puhetapa myös Suomessa. Esimerkiksi Arvopaperi uutisoi,, kuinka Reutersin nimettöminä pysyttelevien lähteiden mukaan neuvottelut eivät etene, koska Kreikan suunnitelmissa ”ei ollut konkreettista edistystä”. Taloussanomat kertoi puolestaan Financial Timesin lähteisiin vedoten, miten ”[o]sa [Kreikan] ehdotuksista on sen sijaan melko innovatiivisia. Varoufakis esittää kirjeessä muun muassa opiskelijoiden ja jopa turistien palkkaamista ’salaisiksi verotarkkailijoiksi’”.

Junnaamisen ja marginalisoinnin lisäksi troikan kolmas nyrkki oli EKP. Ennen Varoufakisin ensimmäistä euroryhmän kokousta EKP ilmoitti, että Kreikan velkakirjat eivät käy EKP:n hätälainojen vakuuksina ennen kuin Kreikalla ja euroryhmällä on sopimus lainaohjelman jatkosta. Tämä pakotti kreikkalaiset pankit hakemaan kalliimpaa hätälainoitusta Kreikan keskuspankilta, minkä EKP:n johtokunta pystyi kaiken aikaa lopettamaan.

Varoufakisin mukaan EKP lisäsi toimillaan keskeisesti taloudellista epävarmuutta ja kavensi näin Tsiprasin hallituksen neuvotteluasemaa. Neuvotteluiden absurdeinta antia on euroryhmän päätös olla antamatta EKP:n hallussa olevista Kreikan velkapapereista kertynyttä korkoa Kreikalle, jonka avulla Kreikka olisi voinut maksaa velkansa IMF:lle. Koska EKP oli antanut vastaavat korot Samarasin hallitukselle, voidaan päätös tulkita puhtaaksi aggressioksi.

Varoufakisin mukaan EKP lisäsi toimillaan keskeisesti taloudellista epävarmuutta.

Sen sijaan, että Tsipras olisi uhannut velkojen laiminlyönnillä, Tsipras lähentyi Saksan liittokansleri Angela Merkelin kanssa. Rahojen loppuessa hän teki yhä enemmän myönnytyksiä troikalle saamatta kuitenkaan lupauksia velkahelpotuksesta. Hän etääntyi Varoufakisin suunnitelmasta ja siirsi tämän lopulta syrjään neuvotteluista.

Kansanäänestys poliittisena teatterina

Kun Tsipras julisti kesäkuun lopussa kansanäänestyksen tukipaketin ehdoista, EKP kielsi Kreikan keskuspankkia antamasta lisää hätälainaa Kreikan pankeille. Rahaliikennettä ulkomaille jouduttiin kontrolloimaan, käteisnostot rajattiin 60 euroon päivässä ja pankit olivat suljettuina kolmisen viikkoa.

Tsipras halusi hävitä kansanäänestyksen, jotta kolmannen tukipaketin hyväksyminen olisi Syrizan hallitukselle helpompaa.

Vaikka taloudellinen aktiivisuus romahti, Tsipras ei ottanut käyttöön Varoufakisin ehdottamaa rinnakkaista maksujärjestelmää. Varoufakisin mukaan Tsipras ajatteli, että pääomakontrollien myötä tyytymättömyys kasvaisi siinä määrin, että ihmiset äänestäisivät tukipaketin ehtojen puolesta Syrizan hallitusta vastaan. Toisin sanoen Tsipras halusi hävitä kansanäänestyksen, jotta kolmannen tukipaketin hyväksyminen olisi Syrizan hallitukselle helpompaa.

Varoufakis erosi kansanäänestyksen jälkeisenä päivänä, kun Tsipras kertoi hakevansa kolmatta tukipakettia siitä huolimatta, että yli 61 prosenttia oli äänestänyt tukipaketin ehtoja vastaan. Kreikan velkojen uudelleenjärjestämisestä ei koskaan neuvoteltu vakavasti troikan tai euroryhmän kesken.

Muistelmat ilman loppunäytöstä

Teos on Varoufakisin julkinen likapyykki Tsiprasin, Syrizan ja euroryhmän kanssa. Muistelmista käy ilmi, miksi Kreikan pyrkimykset vaikuttivat vuoden 2015 aikana niin typeriltä ja miten Kreikka alistui ilman taistelua – miksi Kreikalla ei ollut varasuunnitelmaa ja miksi se antautui ilman vastarintaa.

Muistelmat kuvaavat myös, kuinka media osallistuu troikan voimapolitiikkaan. Välillä muistelmia lukiessa tulee mieleen Werner Herzogin dokumenttielokuva 25. tunti, jossa Herzog muistelee kokemiaan kauheuksia maanisen ja äärimmäisen hovinäyttelijänsä Klaus Kinskin kanssa. Kirja soveltuu luettavaksi niin oikeistolaisille kuin vasemmistolaisillekin, sillä osansa ryöpytyksestä saavat melkeinpä kaikki toimijat neuvotteluiden eri asteilla.

Muistelmista käy ilmi, miksi Kreikan pyrkimykset vaikuttivat vuoden 2015 aikana niin typeriltä ja miten Kreikka alistui ilman taistelua.

Katkeruus Tsiprasia, puoluepolitiikkaa ja troikkaa kohtaan teoksen eteenpäin vievänä voimana on perusteltu, sillä karkeasti ottaen sekä vasemmisto- että oikeistosiivet Kreikassa mutta myös laajemmin Euroopassa syyttivät Kreikan alistumisesta Varoufakisin huonoa neuvottelustrategiaa. Jos troikan pyrkimys oli kuitenkin jo joulukuussa 2014 Kreikkaa saada jatkamaan kolmanteen tukipakettiin, Varoufakisia ei voida pitää yksin syyllisenä.

Muistelmien suurin puute on, että ne kattavat vain Varoufakisin ministeripäivät. Eroamisensa jälkeen hän jatkoi vielä kolmen kuukauden ajan kansanedustajana, jolloin hän tuki katkeruudestaan huolimatta Tsiprasin hallitusta passiivisesti.

Koska muistelmat päättyvät kansanäänestykseen, Varoufakis ei esimerkiksi pohdi tarkemmin toimiaan kolmannen tukipaketin hyväksymiseksi. Vaikka Varoufakis on kuvannut tukipakettia uudeksi Versailles’n sopimukseksi, kesällä 2015 hän ei osallistunut ensimmäiseen tukipakettia koskeneeseen äänestykseen, äänesti toisessa 977-sivuisen toimenpidelistan puolesta ja vasta viimeisessä kriittisessä äänestyksessä vastaan.

Hän ei myöskään käsittele kolmannen tukipakerin aiheuttamaa sisäistä kaaosta Syrizassa. Koska Syrizan kansanedustajista 40 äänesti tukipakettia vastaan, Tsipras joutui viemään paketin läpi opposition tuella. Menetettyään parlamentin tuen hän hajotti parlamentin Samarasin tavoin ja järjesti ennenaikaiset vaalit syyskuussa.

Pettymystä kansalliseen puoluepolitiikkaan on ilmentänyt Varoufakisin perustama paneurooppalainen DiEM25-liike Euroopan demokratisoimiseksi.

Vastaan äänestäneitä kansanedustajia ei otettu Syrizan listoille eivätkä he lopulta saaneet yhtään ehdokasta omalta listaltaan läpi. Varoufakis ei osallistunut toisiin vaaleihin. Pettymystä kansalliseen puoluepolitiikkaan on ilmentänyt Varoufakisin perustama paneurooppalainen DiEM25-liike Euroopan demokratisoimiseksi.

Teos on silkkaa must read -osastoa Euroopan politiikasta kiinnostuneelle. Vaikka kyseessä on huippukiinnostavat muistelmat, joita perinteiset poliitikot tuskin tulevat jatkossakaan kirjoittamaan, teos kärsii kuitenkin liiasta henkilökohtaisuudesta. Aikarajauksen lisäksi teoksen toinen selkeä puute on valtarakenteiden tarkemman analyysin jääminen pois kirjasta.

Vaikka Kreikan antautumiseen johtaneet tapahtumat dokumentoidaan tarkasti, muistelmissa ei avata tarkemmin, miten esimerkiksi geopolitiikka sekä Syrizan ja troikan sisäiset valtakamppailut vaikuttivat Kreikan tukipaketin lopputulokseen. Historia olisi huomattavasti toisenlainen, jos Saksan valtiovarainministeri Wolfgang Schäublen kanta Kreikan väliaikaisesta euroerosta olisi voittanut. Teoksen perusteella annetaan myös ymmärtää, että Varoufakis olisi onnistunut, jos Christine Lagarde tai Euroopan komissio olisivat saaneet päättää.

Koko 560-sivuisissa muistelmissa Varoufakis ei vakavasti pohdi, olisiko hänen tullut (tai olisiko hän edes voinut) toimia Tsiprasin, euroryhmän tai troikan suhteen toisin.

Koko 560-sivuisissa muistelmissa Varoufakis ei vakavasti pohdi, olisiko hänen tullut (tai olisiko hän edes voinut) toimia Tsiprasin, euroryhmän tai troikan suhteen toisin. Ottaen huomioon muistelmien aikarajauksen ja lopputuloksen tarkastelun ainoastaan henkilötasolla, ei voi välttyä ajatukselta, että Varoufakisin keskeinen motiivi muistelmien kirjoittamisessa on ollut kertoa maailmalle, että hän oli ja on edelleen oikeassa.

Antti Ronkainen on väitöskirjatutkija Helsingin yliopistolla. Ronkaisen väitöskirja käsittelee Yhdysvaltojen ja Euroopan keskuspankkien poikkeuksellisia toimia finanssikriisin jälkeen. Kotisivu: anttironkainen.fi ja Twitter: anttironkainen.

Julkaisu Varoufakis: Kamppailu troikkaa ja Syrizaa vastaan ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.