Tiukentuva kuntatalous, väestörakenteen muutokset sekä koulujen sisäilmaongelmat ovat luoneet paineita yhtäältä koulujen lakkauttamiseen, toisaalta remontoimiseen ja rakentamiseen. Valtaosa Suomen uusista peruskoulurakennuksista on vuodesta 2016 saakka rakennettu innovatiivisiksi oppimisympäristöiksi, joiden keskeisin piirre on perinteisten luokkahuoneiden korvaaminen avoimemmilla ja joustavammilla tiloilla.

Suunnanmuutos perustuu näkemykseen, jonka mukaan muuttuva yhteiskunta edellyttää uudenlaisia oppimisympäristöjä. Ei olekaan tavatonta lukea koulutuspoliittisista visioista, joiden mukaan suomalainen peruskoulu opettajajohtoisine opetusmenetelmineen ja suorine pulpettiriveineen on jämähtänyt teolliselle aikakaudelle. Tilojen ja pedagogiikan ei katsota palvelevan työmarkkinoilla kipeästi tarvittavaa kykyä innovatiiviseen ajatteluun ja sisäiseen yrittäjyyteen.

Samaan aikaan mediassa on käyty vilkasta keskustelua “avokonttorikoulujen” ongelmista. Yksi keskeisimmistä kritiikeistä on ollut, että uudet tilat eivät vastaa sen paremmin opettajien kuin oppilaidenkaan tarpeita. Avoimet, seinättömät opetustilat koetaan levottomiksi ja meluisiksi. Tilojen toimimattomuus näkyy myös koulupäivän rakenteessa: Siirtymiä tilasta toiseen kertyy runsaasti ja käytävättömissä kouluissa liikkuminen tapahtuu ajoittain jopa käytössä olevien opetustilojen läpi. Myöskään ruokaloiden, aulojen tai muiden keskeisten yhteistilojen tilasuunnittelussa ei aina huomioida kouluarjen realiteetteja. 

Koulutiloja vimmaisesti uudistavien visioiden ja kouluarkea muovaavien tilaratkaisujen välille syntyy tällä tavoin jännite, joka paljastaa syviä ongelmia koulusuunnittelun tietoperustassa. Koulujen tilasuunnittelua ohjaavat tällä hetkellä arkkitehtoniset ja pedagogiset trendit sekä taloudelliset reunaehdot, mutta suunnittelulta puuttuu riittävä yhteiskuntatieteellinen tutkimusperusta. Ilman kriittistä, tutkimukseen perustuvaa tarkastelua jää huomiotta, miten koulutilat vaikuttavat koulutukselliseen tasa-arvoon ja arjen toimivuuteen.

Joustavuutta ja oppimisen vyöhykkeitä

Koulujen rakentamisesta säädetään rakennuslailla sekä rakennusasetuksilla. Lisäksi niin sanotuilla rakennuskorteilla (RT-kortit), joita julkaisee Rakennustietosäätiö, annetaan ohjeita koulurakennuksen hyvästä tila- ja sisustussuunnittelusta. Näiden puitteissa kunnille jää kuitenkin paljon harkinta- ja päätäntävaltaa.

Mikään taho ei siis velvoita kuntia erityisesti avoimien, perinteisistä poikkeavien tilojen rakentamiseen. Kuitenkin koulurakentamisessa seurataan laajasti sekä toimistotyön tilasuunnittelun trendejä että kansainvälisiä koulusuunnittelun virtauksia. Erityisesti Australiaa ja Uutta-Seelantia on pidetty esimerkkeinä rohkeasta innovatiivisten oppimisympäristöjen soveltamisesta kouluissa. Ideat leviävät myös kouluvierailuilla ja koulurakentamisen koulutuksissa.

Mihin arkkitehtonisiin tai pedagogisiin ideoihin uudet ja innovatiiviset oppimisympäristöt sitten perustuvat – mikä tekee niistä lopulta uudenlaisia? Monesti koulusuunnittelun visioissa viitataan niin sanottuihin 21. vuosisadan taitoihin (21st century skills), joiden katsotaan vaativan uudenlaista pedagogiikkaa ja uudenlaisia oppimisen tiloja. Suomessa monitila-ajattelun mukaista tilasuunnittelua on myös usein perusteltu Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteilla ja erityisesti siinä mainituilla laaja-alaisen oppimisen alueilla, vaikkei dokumentissa yksiselitteisesti ohjatakaan uudenlaiseen tilasuunnitteluun.

Mikään taho ei velvoita kuntia erityisesti avoimien, perinteisistä poikkeavien tilojen rakentamiseen. Kuitenkin koulurakentamisessa seurataan laajasti sekä toimistotyön tilasuunnittelun trendejä että kansainvälisiä koulusuunnittelun virtauksia.

Niin sanotun monitila-ajattelun mukaisesti koulujen opetustilat tulee suunnitella erilaisia oppimis- ja vuorovaikutustapoja silmällä pitäen. Koulu voidaan esimerkiksi jakaa erilaisiin vyöhykkeisiin, jotka palvelevat ryhmätyötä, yksin hiljaa lukemista tai esitelmien pitämistä. Usein innovatiiviset oppimisympäristöt on myös suunniteltu tukemaan pari- ja tiimiopettajuutta sekä oppilaiden pedagogisesti tarkoituksenmukaista ryhmittelyä.

Muuntojoustavuuden periaate puolestaan tarkoittaa sitä, että oppimisympäristöjä on voitava helposti muunnella eri tarpeisiin, esimerkiksi tilanjakajilla sekä liikuteltavilla tuoleilla ja pöydillä. Lisäksi innovatiivisten oppimisympäristöjen keskeisenä tunnuksena pidetään digitaalisen teknologian (esim. robotiikka, laajennettu todellisuus eli XR) helppoja ja tarkoituksenmukaisia käyttömahdollisuuksia.

Niin Suomessa kuin maailmallakin on hyödynnetty erilaisia oppimistieteiden ja arkkitehtuurin guruja sekä esimerkiksi huonekaluyrityksiä ja niiden vyöhykemalleja, joissa pedagogiset periaatteet yhdistyvät huonekalujen ja digitaalisten teknologioiden kokonaisratkaisuiksi.

Koulujen tilasuunnittelu politiikan välineenä

Koulujen tilasuunnittelu ei tapahdu arvotyhjiössä, vaan sitä ohjaavat aikamme koulutus- ja yhteiskuntapoliittiset ihanteet. Koulun tilat ovat tutkitusti kietoutuneita esimerkiksi ylikansallisissa koulutuspoliittisissa diskursseissa rakentuviin visioihin, kielipolitiikkaan sekä paikallisissa yhteisöissä rakentuvaan, edellisiä näkökulmia yhdistelevään koulu- ja kuntapolitiikkaan.

Julkista keskustelua kouluarkkitehtuurista leimaa kuitenkin historiaton puhe innovaatioista ja kokeiluun perustuvasta kehittämisestä. Innovaatiopuhe ja kokeilukulttuuri koulusuunnittelun ohjenuorina hämärtävät sen suhdetta sekä koulutilojen suunnittelun historiaan että vallitseviin poliittisiin ja taloudellisiin ideologioihin, kuten uusliberalismiin ja sen korostamiin yksilökeskeisyyteen, valinnanvapauteen, itsensä johtamiseen ja yrittäjämäiseen ajattelutapaan.

Tutkimustietoa uusista oppimisympäristöistä on yleisesti ottaen saatavilla rajallisesti. Erityisesti arkkitehtuurin ja kasvatustieteen näkökulmat yhdistävää tutkimusta on peräänkuulutettu esimerkiksi keväällä 2025 julkaistussa Terveet tilat -selvityksessä. Suomessa, kuten monissa muissa maissa – esimerkiksi Uudessa Seelannissa – innovatiivisten oppimisympäristöjen periaatteen mukaisia uudistuksia on tehty koko koulutusjärjestelmän mittakaavassa lähes täysin vailla tukeutumista kasvatustieteelliseen tutkimukseen tai toteutuksen arviointiin.

Koulusuunnittelua määrittää myös läpinäkymättömyys: tutkittua tietoa eri toimijoiden rooleista suunnitteluprosesseissa on vaikea löytää.

Havaintojemme mukaan poissaolollaan loistavat erityisesti kriittisesti ja yhteiskunnallisesti orientoituneet kysymyksenasettelut. Ilman näitä näkökulmia on vaikeaa rakentaa ymmärrystä siitä, kuka käyttää valtaa koulujen suunnitteluprosesseissa ja millaiseksi arki uusissa tiloissa lopulta muodostuu.

Koulusuunnittelua määrittää myös läpinäkymättömyys: tutkittua tietoa eri toimijoiden rooleista suunnitteluprosesseissa on vaikea löytää, mikä on todettu myös edellä mainitussa selvityksessä. Läpinäkymättömyyttä ilmentävät myös tiloihin liitetyt käsitteet ja puhetavat. Sellaiset väljiksi ja epämääräisiksi jäävät käsitteet, kuin “joustavuus” ja “avoimuus” saavat koulujen tilasuunnittelua koskevissa keskusteluissa monenlaisia merkityksiä, ja mahdollistavat niiden hyväksymisen agendoiltaan ja intresseiltään poikkeavissa ryhmissä. Tällaiset käsitteelliset lupaukset eivät kuitenkaan välttämättä siirry paperilta koulun käytäntöihin.

Historiallista heijastuspintaa tarjoaisivat esimerkiksi 1960- ja 70-lukujen keskustelut kouluarkkitehtuurista peruskoulujärjestelmään siirryttäessä. Uudessa opetussuunnitelmassa oppilaiden yksilöllisiä tarpeita huomioitiin mm. tasoryhmien, tukiopetuksen ja valinnaisaineiden muodossa, minkä katsottiin edellyttävän opetustiloilta muuntojoustavuutta ja avoimuutta.

Uusien koulurakennusten akustisia ongelmia käsiteltiin esimerkiksi Arkkitehti-lehden numerossa 7/1971, jossa haastateltu rehtori totesi koulunsa olevan suoritettujen melumittausten perusteella niin opettajille kuin oppilaillekin epäterveellinen työympäristö. Sittemmin näitäkin ratkaisuja on päädytty korjaamaan kouluarjen tosiasialliset tarpeet paremmin huomioiviksi.

Tilasuunnittelun kauaskantoiset seuraukset

Koulujen tilasuunnittelu rakentuu haastavan asetelman varaan: keskenään neuvottelevat erilaiset arkkitehtoniset, pedagogiset ja ekonomiset intressit sekä asiantuntijuuden muodot.

Suomesta löytyy esimerkkejä uusista tilaratkaisuista, jotka toimivat silloin kun erityisesti opettajien näkemyksiä on kuultu. Samalla on kuitenkin huolestuttavaa, että monissa kouluissa mittavia tilamuutoksia on tehty vailla perusteita kasvatustieteellisessä tutkimuksessa ja opettajien tarpeissa. Jos koulurakennuksen elinkaareksi oletetaan vaikkapa 50 vuotta, voidaan todeta, että tämän päivän tilasuunnittelun seuraukset ovat kauaskantoisia.

Pedagogisesti toimivat koulutilat vaativat demokraattista vuorovaikutusta tilojen käyttäjien kanssa, mutta pelkkä toiveiden kuuleminen ei yksin riitä ohjaamaan suunnittelua kohti pedagogisesti toimivia tiloja.

Uuden tilasuunnittelun politiikan seuraukset ovat jo nähtävillä. Arkkitehtoniset ja pedagogiset trendit, törmätessään kuntatalouden niukkuuteen ja kouluarjen realiteetteihin, tuottavat ennakoimattomia seurauksia, kuten ahtaita ja meluisia luokkahuoneympäristöjä. Osassa uusista koulurakennuksista on päädytty kalliisiin remontteihin avotilojen aiheuttamien ongelmien korjaamiseksi. Tammikuussa 2025 Helsingin kaupunki ilmoitti päivittäneensä ohjeensa päiväkotien ja koulujen tilasuunnitteluun ja luopuneensa avoimien oppimisympäristöjen rakentamisesta.

Pedagogisesti toimivat koulutilat vaativat demokraattista vuorovaikutusta tilojen käyttäjien kanssa, mutta pelkkä toiveiden kuuleminen ei yksin riitä ohjaamaan suunnittelua kohti pedagogisesti toimivia tiloja. Eri käyttäjäryhmien osallistamisen lisäksi suunnittelussa olisi tärkeää hyödyntää tutkimusta, joka tarkastelee koulun yhteiskunnallisia tehtäviä ja sen roolia demokraattisessa yhteiskunnassa.

Koulutila ei ole ainoastaan sosiaalisen elämän staattinen näyttämö, vaan sen aktiivinen muokkaaja. Yhdenvertaisen kouluarjen näkökulmasta onkin välttämätöntä ymmärtää syvällisesti, millaisia sosiaalisia suhteita ja erontekoja koulun tilasuunnittelu tulee tuottaneeksi esimerkiksi suhteessa yhteiskuntaluokkaan, kieleen tai toimintakykyyn. Ilman yhteiskuntatieteellistä tutkimusta jää piiloon se, miten koulutilat voivat sekä vahvistaa että heikentää koulutuksellista tasa-arvoa.

FT Tuuli From on tutkijatohtori Helsingin yliopiston kasvatustieteellisessä tiedekunnassa.

KT Antti Saari on apulaisprofessori Tampereen yliopiston kasvatustieteiden ja kulttuurin tiedekunnassa.

 KT Anna Kristiina Kokko on tutkijatohtori Itä-Suomen yliopiston filosofisessa tiedekunnassa.

Artikkelin kuvituskuva: Helsingin Kalasataman peruskoulu. Finna / Helsingin kaupunginmuseo. Kuvaaja: Anne Pietarinen, CC 4.0

Julkaisu Koulujen tilasuunnittelun politiikka kaipaa tuekseen yhteiskuntatieteellistä tutkimusta ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

COVID 19-epidemian ensimmäinen aalto toi talven ja kevään aikana useimmat peruskoulujen oppilaat etäkouluun. Samalla se nosti ennennäkemättömällä tavalla esille koululle tyypillisiä sosiaalisia rakenteita. Monelle koululaisen vanhemmalle kävi kouriintuntuvaksi se, että koulu on normaalioloissa muusta yhteiskunnasta erillinen, joukkomuotoinen instituutio. Koulu on oma todellisuutensa.

Oppilaat kokoontuvat samaan rakennukseen ja luokkaan, jossa on välttämätöntä harjoitella toimintaa ryhmässä. Koulussa on myös hierarkkisia valtarakenteita: Luokassa on ainakin yksi aikuinen, jonka vastuulla on lasten oppiminen, hyvinvointi ja turvallisuus.

Koulu muodostaa edelleen lapsen elämään aivan erityisen ajallisen rakenteen koulumatkoineen, oppi- ja välitunteineen sekä ruokailuineen. Koululla on myös lapsia muusta yhteiskunnasta eristävä funktio: koulupäivän aikana lasten ei tarvitse olla kotona, kaduilla saatikka töissä. Näin koulu myös mahdollistaa vanhempien keskittymisen työelämään.

Monelle koululaisen vanhemmalle kävi kouriintuntuvaksi se, että koulu on normaalioloissa muusta yhteiskunnasta erillinen, joukkomuotoinen instituutio. Koulu on oma todellisuutensa.

Nämä koulun perustavat sosiaaliset rakenteet ovat kehittyneet Suomessa ja muualla länsimaissa monien vuosisatojen aikana ja siten heijastavat historiallisia kerroksia, uudistuksia ja poliittisia kamppailuja. Tänä päivänä monet koululle ominaiset rakenteet ovat kuitenkin uhattuna ja niistä demokraattisen yhteiskunnan kannalta kaikkein arvokkaimmat vaativat päättäväistä puolustamista.

Koulua uudistettaessa vaaditaan sen perusrakenteiden purkamista

On silmiinpistävää, että kuluneen vuosikymmenen aikana koulujen uudistamista koskevissa koulutuspoliittisissa teksteissä juuri monet kouluille tunnusomaiset sosiaaliset rakenteet nähdään ongelmallisina. Niin eduskunnan, ajatuspajojen kuin etujärjestöjen teksteissä ilmenee yksimielisyys siitä, että koulu on “jäänyt jälkeen” muun yhteiskunnan kehityksestä. Usein esitetään, että koulun tulee “avautua maailmalle” ja “seurata aikaansa” hyödyntämällä työelämän uusia toimintatapoja sekä teknologisia innovaatioita.

Samoissa koulun uudistamista vaativissa teksteissä korostetaan myös, ettei oppiminen enää tapahdu pelkästään koulussa, vaan aiempaa enemmän oppilaiden arjessa – erityisesti mediamaailmassa.

Niin eduskunnan, ajatuspajojen kuin etujärjestöjen teksteissä ilmenee yksimielisyys siitä, että koulu on “jäänyt jälkeen” muun yhteiskunnan kehityksestä.

Edellä mainitut koulun uudistamisvaatimukset heijastuvat myös uusien oppilaitosrakennusten arkkitehtuuriin, jossa korostetaan läpinäkyvyyttä sekä start up -yritysten kaltaista yhteisöllistä ja innostavaa toimintaa, kansanomaisemmin pöhinää. Tuloksena on muunneltavia oppimistiloja, joiden tarkoituksena on luoda koulu vailla sen “jäykkiä” ja “passivoivia” piirteitä, kuten luokkia ja pulpetteja. Arkkitehtonisissa visioissa koulun tulee muuttua avokonttorin kaltaiseksi tilaksi, jossa hyödynnetään luovasti viimeisimpiä digitalisaation luomia välineitä.

Korkealaatuista, pitkittäistutkimukseen perustuvaa tietoa tämänkaltaisten uudistusten vaikutuksista oppimiseen ja oppilaiden hyvinvointiin on kuitenkin vain vähän. Uudistusten suunnittelu perustuukin lähinnä työnjohdollisiin ja pedagogisiin trendeihin sekä taloudellisiin säästöihin.

Koulun kantavat ideat

Koulujen arkkitehtuuri ja oppimisympäristöt ovat muuttuneet yhteiskunnallisen kehityksen myötä. Koulua on eri vuosisatoina mallinnettu milloin luostarin, milloin kirkon tai tehtaan mukaisesti.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö koulussa olisi myös monia verrattain pysyviä tunnuspiirteitä. Se ei myöskään tarkoita, että koulun pitäisi aina muuttua vallitsevien työnjohdollisten, pedagogisten ja arkkitehtonisten virtausten mukana.

Koulua on eri vuosisatoina mallinnettu milloin luostarin, milloin kirkon tai tehtaan mukaisesti.

Belgialaiset kasvatusteoreetikot Jan Masschelein ja Maarten Simons esittävät pamfletissaan In defense of the school (Koulun puolustukseksi), että länsimaisen koulun aatteellisessa pohjassa on paitsi historiallisia jatkuvuuksia, myös paljon puolustettavaa. Erityisen tärkeää on koulun perinteisen autonomian puolustaminen.

Jotta koulu voisi toteuttaa tehtäväänsä, sen on todellakin oltava yhteiskunnasta osittain erillinen ja itsenäinen saareke. Koulun autonomiaan sisältyy kaksi muuta kouluille tyypillistä piirrettä. Ensinnäkin koulussa opiskeltava tieto tulee voida irrottaa sen välitöntä hyödyllisyyttä ja käytännöllisyyttä koskevista vaatimuksista. Toiseksi koulun tulee tehdä oppilaalle mahdolliseksi luopua muista yhteiskunnallisista rooleistaan ja velvollisuuksistaan.

Koulutiedon ei tarvitse aina olla hyödyllistä

Länsimaisen koulun kantava idea juontaa juurensa antiikin kreikkalaiseen polikseen eli pienikokoiseen kaupunkivaltioon. Tuolloin kouluja luonnehti niiden tilallinen, sosiaalinen ja symbolinen eristäminen muusta yhteiskunnasta. Esimerkiksi Platonin Akatemia sijaitsi kaupungin porttien ulkopuolella Hekademoksen metsän kyljessä. Aristoteleen Lykeion taas rakennettiin hieman syrjään Ateenan keskustasta, Lykavittoksen kukkulan viereen.

Maailmasta eristäminen pätee myös koulun tiedolliseen sisältöön. Antiikissa koulu näet irrotti oppilaan omaa itseä ja maailmaa koskevien uskomusten otteesta. Koulutiedosta tuli tarkoituksellisen teoreettista ja abstraktia. Se irrotettiin vanhoista, tavanomaisista yhteyksistään ja merkityksistään ja siitä tuli julkista, periaatteessa kaikille helposti ulottuvilla olevaa ja vapaasti sovellettavaa.

Jotta koulu voisi toteuttaa tehtäväänsä, sen on todellakin oltava yhteiskunnasta osittain erillinen ja itsenäinen saareke.

Myös nykypäivän koulussa esimerkiksi normaalisti kaupankäynnissä käytettävät matemaattiset laskelmat irrotetaan välittömistä taloudellisista tarpeista ja käyttökohteista ja niistä tulee matematiikan yleisillä periaatteilla tapahtuvan leikin kohde. Koulutiedon leikinomaisuus ei tarkoita, että opetus olisi vain viihdyttävää ja oppilaiden mielitekoihin perustuvaa ajanvietettä.

Tässä leikki tarkoittaa ensinnäkin sitä, että opetettavat asiat ovat arvokkaita itsessään. Ne eivät ole välineitä ulkoisten päämäärien saavuttamiseksi. Toiseksi se tarkoittaa, että ne ovat avoimia uusille ja ennakoimattomille käyttökohteille. Parhaimmillaan koulu onkin vakavaa leikkiä.

Koulun kantavaan ideaan kuuluu, että asioita tarkastellaan rauhassa, vailla tehokkuus- ja hyödyllisyysvaatimuksia.

Koulutieto ei myöskään noudata työnteon tulevaisuuteen suuntautunutta aikaa, jossa kaikki tapahtumat on alistettu ajatukselle siitä, että toiminnan pitää tuottaa tulevaisuudessa jotakin ulkoista arvoa. Koulun kantavaan ideaan sen sijaan kuuluu, että asioita tarkastellaan rauhassa, vailla tehokkuus- ja hyödyllisyysvaatimuksia.

Asiat ovat huomion ja ajattelun kohteina tässä ja nyt eivätkä ainoastaan tulevaisuudessa mahdollisesti toteutuvaa tarkoitusta varten. Tunnetusti Antiikin Kreikassa koulua tarkoittava sana skhole tarkoitti myös vapaa-aikaa.

Koulu mahdollistaa yhteiskunnallisen liikkuvuuden ja avoimen keskustelun

 Masscheleinin ja Simonsin mukaan koulun eristämiseen muusta maailmasta juontuu myös koulun yhteiskunnallista tasa-arvoa ja kehitystä luova potentiaali. Koulu saattoi irrottaa kasvavan normaaleista yhteiskunnallisista rooleistaan, arvoistaan ja toimintatavoistaan. Antiikissa koulun keskeinen rooli liittyikin kehityskulkuihin, joissa perityt yhteiskunnalliset arvoasemat asetettiin kyseenalaisiksi ja merkittäviin asemiin saattoi kohota henkilökohtaisilla ansioilla.

Vaikka koulu onkin tosiasiallisesti usein ylläpitänyt yhteiskunnan eriarvoistavia rakenteita, on myös selvää, että se on vuosisatojen aikana tarjonnut yksilöille väylän tehdä itsestään jotain muuta kuin mitä suku, perhe tai sosioekonominen asema edellyttävät.

Koulun aatteelliset lähtökohdat mahdollistavat sen, että oppilas voi pohtia kriittisesti paitsi yhteiskuntaa, myös omaa asemaansa siinä.

Yllä mainitut koulun aatteelliset lähtökohdat mahdollistavat myös nykypäivänä sen, että oppilas voi pohtia kriittisesti paitsi yhteiskuntaa, myös omaa asemaansa siinä. Sen lisäksi, että oppilaalla on mahdollisuus tehdä itsestään jotakin aivan muuta kuin mitä häneltä perheen tai työmarkkinoiden taholta odotetaan, myös yhteiskunta voi uudistua opillisen sivistyksen ja uusien aatteiden kehittymisen myötä.

Siksi ympäristöstään eristetty koulu on myös demokraattisen yhteiskunnan ja kriittisen keskustelun tukipilari.

Mikä koulun ideassa on säilyttämisen arvoista?

Kollegoideni kanssa tekemissämme tutkimuksissa emme ole viime vuosina kohdanneet juuri lainkaan koulutuspoliittisia tai pedagogisia tekstejä, joissa vaadittaisiin ympäröivää yhteiskuntaa hieman etäällä pitävän koulun säilyttämistä. Päinvastoin koulun eristyneisyys nähdään vaarallisena jälkeenjääneisyytenä, joka uhkaa Suomen asemaa koulutuksen mallimaana.

On suhtauduttava terveellä epäluulolla vaatimuksiin, joissa koulun tehtäväksi asetetaan yhteiskunnan “tarpeiden” palveleminen. Vaikka ne vaikuttavat uudistusmielisiltä, ne ovat usein varsin konservatiivisia pyrkimyksiä kesyttää koulun yhteiskuntaa uudistava potentiaali, joka juontuu sen autonomisesta asemasta.

Vapaus, joka poistaa koulun ominaispiirteet, voi jättää kasvavan ihmisen paitsi omien mielihalujensa, myös monien yhteiskunnallisten rakenteiden armoille.

Uudistusretoriikassa oppilaat halutaan vapauttaa vanhakantaisen koulun pakkopaidasta. Mutta vapaus, joka poistaa koulun ominaispiirteet, voi jättää kasvavan ihmisen paitsi omien mielihalujensa, myös monien yhteiskunnallisten rakenteiden – media, perhesuhteet, sosioekonominen asema, markkinavoimat – armoille.

Tämän päivän kouluissa on oma, joskus liiankin kiireinen rytminsä. Varmasti siellä opetetaan toisinaan täysin turhiakin asioita. Samoin koulun valtarakenteet luovat edellytyksiä opettajan auktoriteetin väärinkäytölle. Edelleen on vaikea kieltää, etteikö koulun pitäisi ottaa toiminnassaan huomioon ympäröivää yhteiskuntaa ja sen kehityskulkuja.

Olemme vaarassa päätyä kouluttomaan kouluun.

Hieman hidasliikkeinen, muusta maailmasta etäisyyttä ottava koulu on kuitenkin arvokas idea, jota on syytä vaalia. Itse asiassa koulun kantavien ideoiden säilyminen  vuosisatojen ajan osoittaa, että koulu on – kenties juuri hidasliikkeisyytensä ansiosta – kyennyt säilyttämään elinvoimaisuutensa läpi radikaalien yhteiskunnallisten murrosten.

Ilman edellä kuvattuja koulun autonomiaa turvaavia periaatteita olemme vaarassa päätyä kouluttomaan kouluun, joka sopeutuu kritiikittömästi milloin mihinkin taloudelliseen tai poliittiseen ideologiaan.

Kouluttomassa koulussa on myös vaikeaa kyseenalaistaa vallitsevia ajattelu- ja toimintatapoja. Se voi olla jopa tuhoisaa demokraattiselle yhteiskunnalle, jossa toisin ajattelun ja tekemisen mahdollisuudet ovat ensiarvoisen tärkeitä.

KT Antti Saari toimii tutkijana Tampereen yliopiston Kasvatustieteiden ja kulttuurin tiedekunnassa. Hän viimeistelee parhaillaan kasvatusteorian historiaa käsittelevää teosta.

Julkaisu Koulun puolustus ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Viime kädessä onni löytyy omasta sisimmästäsi. Onnellisuuden avaimet ovat aina omissa käsissäsi. […] Onnellisuus kumpuaa omasta elämästäsi ja omista valinnoistasi. (Filosofian akatemia 2010)

Onnellisuudesta ja sen tavoittelusta on tullut ilmiö, jolta ei nykyään voi välttyä. Tästä viestii niin elämäntaitokirjallisuuden, terapeuttisten konsulttipalveluiden, tietoisuustaitojen kuin median luomien representaatioiden valtava kasvu viimeisen vuosikymmenen aikana.

Työelämän organisoinnissa on alettu hyödyntämään psykologisen pääoman käsitettä, jolla pyritään kartoittamaan yksilön ajattelusta, käyttäytymisestä ja hyvinvoinnista kumpuavia psykologisista resursseja. Kyseessä ei ole ainoastaan yksilöitä koskeva ajattelutapa.

YK on pyrkinyt luomaan uutta talouden paradigmaa, jonka ytimessä ei ole enää varallisuus, vaan kansalaisten hyvinvointi. Bruttokansantuotteen rinnalle on ehdotettu uudenlaisia indikaattoreita, jotka kuvaisivat paremmin kansalaisten subjektiivista hyvinvointia.

Kansallisessa poliittisessa kulttuurissa on havaittu muutos hyvinvointivaltiopolitiikasta kohti subjektiivisen hyvinvoinnin hallintaa.

Myös kansallisessa poliittisessa kulttuurissa on havaittu muutos hyvinvointivaltiopolitiikasta kohti subjektiivisen hyvinvoinnin hallintaa. Siinä missä ensin mainittua määrittivät yhteiskunnan turvarakenteet, jälkimmäinen ytimeen on noussut yksilön sisäinen ja ulkoisista rakenteista riippumaton onnellisuuden tunne.

Kehitys on liitetty osaksi yhteiskuntien uusliberalisoitumista koskevaa keskustelua. Onnellisuuden politiikassa korostetaan yksilön omaa vastuuta hyvinvoinnistaan ja onnellisuudestaan sekä kritisoidaan lannistaviksi katsottuja yhteiskunnan tarjoamia tukiverkkoja. Lisäksi sen on katsottu korostavan yrittäjämäistä, luovaa ja innovatiivista asennetta kaikilla yksilön elämän osa-alueilla.

Onnellisuuden eetos

Onnellisuuden eetoksen taustalla on ajattelutapa ja tieteenala, jota kutsutaan positiiviseksi psykologiaksi. Sen pyrkimys ei ole keskittyä yksilön heikkouksiin tai hänen menneisyyteensä vaan kultivoida yksilön voimavaroja ja kykyä orientoitua positiivisesti tulevaisuuteen.

Positiivisessa psykologiassa korostetaan, että onnellisuus on ajaton, universaali ja tieteellisillä menetelmillä mitattavissa oleva ilmiö. Peter Seligmanin mukaan positiivinen psykologia käsittelee onnellisuutta samanlaisena ilmiönä kuin tekivät Aristoteles, Vanha testamentti, Buddha tai esimerkiksi Benjamin Franklin. Erona on, että positiivinen psykologia tutkii onnellisuutta tieteellisin menetelmin siinä, missä edelliset ovat onnistuneet ainoastaan spekuloimaan asialla.

Universaalin ja ajattoman onnellisuuskäsityksen myötä positiivisesta psykologiasta kumpuavat käsitteet ja ajattelutavat ovat kyenneet nopeasti leviämään läpi yhteiskunnan. Niitä hyödynnetään niin mielenterveyshoidon kentällä, kouluissa, armeijoissa, työpaikoilla kuin mediakulttuurissa.

Positiivisen psykologian pyrkimys ei ole keskittyä yksilön heikkouksiin tai hänen menneisyyteensä vaan kultivoida yksilön voimavaroja ja kykyä orientoitua positiivisesti tulevaisuuteen.

Tarpeellista onkin tarkastella, kuinka positiivinen psykologia pyrkii tekemään itsensä legitiimiksi ja hyödynnettäväksi yhteiskunnassa sekä millaisia vaihtoehtoisia tapoja käsitellä yksilön hyvinvointia se mahdollisesti tulee samalla sulkeneeksi ulos.

…ja sen varjopuolet

Positiivinen psykologia ja sen tuottama onnellisuuden eetos puhuvat houkuttelevalla kielellä. Kuka ei haluaisi olla onnellinen, hyvinvoiva tai työssään menestyvä? Politiikan tutkimuksen näkökulmasta ilmiö ja sen houkuttelevuus ovat kuitenkin moniulotteisempia kysymyksiä.

Onnellisuuden eetos on saanut onnellisuutta ja subjektiivista hyvinvointia koskevissa yhteiskunnallisissa puheenvuoroissa vastakäsitteen: haavoittuvuuden eetos. Tällä termillä viitataan niihin puhe- ja järkeilytapoihin, joilla etenkin nuorista aikuisista tehdään terapeuttisten interventioiden potentiaalisia kohteita.

Katse saadaan käännettyä yksilöön itseensä.

Tämän kautta katse saadaan käännettyä yksilöön itseensä. Laajemmat rakenteelliset ongelmat uhkaavat typistyä esimerkiksi yksilön huonoon itsetuntoon tai mielenterveysongelmiin. Terapeuttisilla ja psykologisoivilla ajattelu- ja toimintatavoilla yksilöä houkutellaan tunnistamaan oman hyvinvoinnin piirteitä ja kantamaan niistä henkilökohtaista vastuuta.

Haavoittuvuuden eetosta tarkastelleiden tutkijoiden mukaan suurin huoli haavoittuvuuden eetoksessa on se, että samalla, kun yksittäisiä nuoria vastuullistetaan asioista, joihin heillä ei välttämättä ole vaikutusvaltaa, taloudelliset leikkaukset kohdistuvat juuri niihin tukitoimiin ja -rakenteisiin, jotka voisivat auttaa näiden ongelmien ratkaisemisessa.

Vuoden 2016 Nuorisobarometrista käy ilmi, että suomalaisen nuorison ajatuksissa oma tulevaisuus näyttää varsin epävarmalta. Riskit kohdistuvat erityisesti toimeentuloon, ja nuoret näkevät, että heidän on itse kannettava tästä vastuu ilman yhteiskunnan turvaverkkoja. Samaan aikaan kun onnellisuus ja hyvinvointi on laajasti nimetty yksilön henkilökohtaiseksi haasteeksi, sen toteutumisen riskit on myös sälytetty yksilön harteille.

Laajemmin katsottuna onnellisuuden eetos piirtää hyvin kapean kuvan hyvinvoinnista ja sen ehdoista. Tekemällä itsestään korvaamattoman tieteellisen määrittelijän onnellisuudelle tulee se samalla rajanneeksi ulos osan mielihyvän ja tyytyväisyyden tunteista. Yhdistettynä poliittisiin toimenpiteisiin onnellisuuden eetos luo normatiivisia odotuksia esimerkiksi sille, miten ymmärrämme hyvän kansalaisuuden.

Yksilöä vastuullistavan puhetavan lisäksi onnellisuuden eetos saattaa luoda eräänlaisen odotustilan, jossa onnellisuutta ei voida koskaan lopulta saavuttaa.

Yksilöä vastuullistavan puhetavan lisäksi onnellisuuden eetos saattaa luoda eräänlaisen odotustilan, jossa onnellisuutta ei voida koskaan lopulta saavuttaa. Se jättää yksilön tilaan, jossa hän tuntee olevansa jatkuvasti ei-onnellinen tai ainakin haavoittuva. Juuri tässä piilee onnellisuuden eetoksen ja positiivisen psykologian voima sekä kyky tehdä itsensä yhteiskunnallisesti tärkeäksi.

YTM, KM Esko Harni on väitöskirjatutkija. KT, dosentti Antti Saari on yliopistotutkija Tampereen yliopistossa.

Julkaisu Onnellisuuden ja haavoittuvuuden politiikat ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.