Suomen uuden hallituksen nimittämisestä saakka jatkuneet kriisit ovat kytköksissä huumoriin ja humoristisen ilmaisutavan sopivuuteen. Perussuomalaiset ovat vedonneet vitsikkyyteen kärjekästä kielenkäyttöään selitellessään. Natsiteemaisia letkautuksia viime vuosina viljellyt ministeri Vilhelm Junnila korosti olevansa huumorimiehiä ennen kuin erosi, ja samoin valtiovarainministeri Riikka Purra on painottanut menneiden rasististen puheidensa olleen sisäpiirihuumoria. Junnilan korvannut ministeri Wille Rydman puolestaan on kieltäytynyt kommentoimasta rasistisia, mutta humoristisia rinnastuksia sisältäviä yksityisiä tekstiviestejään.

Hallituskriisi herättää kysymyksen huumorin ja politiikan suhteesta. Kuinka esimerkiksi tulkita oikeistopuolueen huumoria ja voiko siitä vetää päätelmiä äärioikeistolaisuudesta? Nähdäkseni yksittäisestä vitsistä ei voi vetää lopullisia johtopäätöksiä yksilön poliittisten näkemysten suhteen. Huumori ei kuitenkaan ole missään nimessä merkityksetöntä, ja sitä voidaan pitää yhtenä huomionarvoisena muuttujana ihmiskuvaa hahmoteltaessa.

Varsin vähän uutta auringon alla

Perinteinen mielikuva politiikasta harmaana tylsyyden tyyssijana on romuttunut uudella vuosituhannella tehokkaasti. Moni poliitikko esiintyy hauskana seuraihmisenä, ja huumori on jo vakiintunut työkalu poliitikoiden pakissa.

Huumori ei sinänsä ole uusi ilmiö politiikassa, sillä nauru on raikunut politiikassa vuosituhansia. Esimerkiksi poliittinen reettori Cicero korosti, että puhetapa valitaan yleisön mukaan.

Yksi Ciceron painottamista tehokeinoista on huumori (vaikkei hän termiä itse käytäkään). Taitava poliittinen puhuja osaa paikantaa huvittavat huomionsa oikein yleisöä tunnustellen. Hieman yleisemmällä tasolla keskusteleva Aristoteles tähdentää, että huumorintaju on sosiaalinen hyve. Hän vaatii huumorilta ennen kaikkea tahdikkuutta eli sosiaalisen elämän monimuotoisuuden ja pelisääntöjen kunnioittamista. Aristoteleen mukaan naurua ei pidä jahdata väkisin, mutta huvituksista ei tule kieltäytyä kokonaan. Sopivuus on ratkaiseva tekijä huumoria arvioitaessa.

Pikakelaus antiikkiin muistuttaa, että huumori on poliitikolle keino saada suosiota ja samalla tietysti oivallinen työkalu poliittisen näkemyksen välittämiseen. Vitsikkyyden perusideaan lukeutuu asioiden tiivistäminen, joten tehokas viestintä vitsin muodossa on järkevää. Kun pikaviestipalvelut, kuten X ja Threads, rajoittavat viestien merkkimäärää, napakka humoristinen ilmaisu on luontevaa.

Mikä tahansa vinoilu ja naljailu ei ole kunniakasta, vaikka se mahdollisesti olisi joidenkin mielestä hauskaa.

Pelkkä sanoman välittäminen ei silti riitä, vaan se on tehtävä yhteisön asettamien ehtojen mukaisesti. Tällä en viittaa Platonin ihannevaltiossa esittelemään muodolliseen lainsäädäntöön huumorin sopivuuden paikantamiseksi vaan aristoteeliseen ideaan huumorintajusta hyveenä. Mikä tahansa vinoilu ja naljailu ei ole kunniakasta, vaikka se mahdollisesti olisi joidenkin mielestä hauskaa.

Toisaalta yhteisö ei yksinään sanele huumorin reunaehtoja, vaan huumorilla myös rakennetaan ”meitä” eli ryhmäidentiteettiä. Tätä yhteisöllistä tasapainoa tavoitellessaan huumori kykenee myös rikkomaan rajoja ja haastamaan moraalikäsityksiä, ja siten myös luomaan uutta yhteisöä. Tästä asetelmasta on kyse myös hallitusta riepottelevissa kohuissa.

Janne Zareff on osoittanut, että vallalle voidaan nauraa monin tavoin, mutta vallanpitäjät osaavat nauraa myös takaisin. Zareff analysoi esimerkiksi venäläisten poliitikkojen tapaa hämärtää asioiden luonnetta humoristisin tehokeinoin. Epäilyksenalaisten tapahtumien kohdalla yksipuolisia syytöksiä voidaan pyrkiä asettamaan naurunalaiseksi. Kun varmuutta ei ole, huumorilla on helppo sotkea kokonaiskuvaa entistä sumuisemmaksi.

Zareff, mahdollisesti osin kieli poskella, peräänkuuluttaakin huumorinlukutaitoa, jota tulisi opettaa jo koululaisille. Jollemme tavoita huumorin taakse kätkeytyviä merkityksiä, näkökenttämme jää vajaaksi. Helsingin Sanomien mukaan oikeistolaisella Hommaforumilla kehitetään taktiikoita rasistisen puhetavan hyväksyttämiseksi. Tässä esimerkiksi yleisesti hyväksyttyjen ideoiden (kuten suvaitsevaisuus, monikulttuurisuus, ympäristön arvo) ironisointi toimii yhtenä mekanismina.

Populistisen huumorin alkeet

On helppoa ymmärtää, miksi politiikassa halutaan osoittaa vastapuolen naurettavuus: se nakertaa toisen laidan uskottavuutta ja lisää omaa kannatusta.

Viime vuosien poliittisessa myllerryksessä on riittänyt työmaata vallan ja huumorin välisen suhteen analysoinnille. Erinomaisen tutkimustapauksen tarjosi Iso-Britannian ero Euroopan unionista ja prosessiin kytkeytynyt erityinen Brexit-huumori. Vaikka usein populismista puhuttaessa ajatellaan oikeistopopulismia, Britannian EU-eroon perehtynyt Simon Weaver muistuttaa, että humoristiseen populismiin kykenevät niin eroa puoltaneet kuin sitä vastustaneet tahot.

Weaverin analyysi paljastaa, kuinka EU-eroa ajaneet populistiset tahot yksinkertaistivat monimutkaisia asioita ja tarjosivat illuusion turvallisuudesta. Tämä toteutui usein vitsikkäässä muodossa. Weaverin mukaan myös ”vastapopulistit” toimivat monella muotoa samoin tavoin yksinkertaistaessaan, miksi ihmiset äänestivät Brexitin puolesta. Teema sopii humoristiseen puhetapaan erinomaisesti, koska tyypillisesti huumori ammentaa nauruvoimansa yleistyksistä ja stereotypioista. Suomeen suhteutettuna esimerkiksi perussuomalaisille irvailevat vitsit ovat usein yksipuolisia tiivistäessään kokonaisen puolueen ja sen kannattajien ajattelumaailman yhteen tiettyyn teemaan.

Eroja korostavaan retoriikkaan lukeutuu olennaisesti eron tekeminen ”meidän” ja ”heidän” välille, ja tämä toinen osapuoli tyypillisesti suljetaan oman ryhmän piiristä.

Eroja korostavaan retoriikkaan lukeutuu olennaisesti eron tekeminen ”meidän” ja ”heidän” välille, ja tämä toinen osapuoli tyypillisesti suljetaan oman ryhmän piiristä. Perinteisesti kyse on tavallisesta kansasta ja eliitistä, mutta retoriikka toimii myös vaikkapa suomalaisten ja muun maalaisten erottajana, kun ulkomaalaiset ”tulevat tänne ja vievät meidän työt”. Tosin Suomessa tämä retoriikka on käymistilassa, koska nykyisessä keskustelukulttuurissa korostetaan hupenevaa työvoimaa ja ulkomaalaisten työntekijöiden välttämättömyyttä. Nyt populistiset heitot kohdistuvat karkeaa ilmaisua käyttääkseni ”sosiaalituilla loisiviin” ulkomaalaisiin ”työt vievien sijaan”. Tosin retoriikka on kärkästä myös suomalaisia pitkäaikaistyöttömiä kohtaan, koska heidätkin usein nähdään yhteiskunnan tuottamattomina jäseninä. Toki myös pelkästään erilainen tapa pukeutua riittää kiinnittämään poliitikkojen huomion, kuten Purran heitto jätesäkkeihin pukeutuneista muslimeista osoittaa.

Kuinka ajatella natsihuumoria

Humoristiset väittämät ovat lähtökohtaisesti eri luonteisia kuin niin sanotut vakavat väittämät. Vitsin esittäjä harvoin tarkoittaa puhumaansa kirjaimellisesti, joten vitsailua täytyy tulkita, ja ilmaisun tulkinnanvaraisuus antaa vitsailijoille mahdollisuuden helppoon puolustautumiseen syytöksiä kohtaan: ”En minä sitä tarkoittanut.” Vitsien yhteydessä jokin sanottu ja sen tarkoitus voidaan kieltää myöhemmin.

On toki hyvä, että ihmisvastaisia lauseita latelevat ilmoittavat puhuneensa humoristisessa tarkoituksessa, mutta niin sanotun vitsipuolustuksen ei tulisi lopettaa keskustelua. Ilonpilaamisen uhallakin on voitava kysyä, mitä kyseisellä vitsailulla tarkoitettiin ja millaisiin asioihin sillä viitattiin, ja mistä huvitus kumpusi. Tyypillisesti vitsin ymmärtävät eivät tarvitse selityksiä, koska olennaisimmat muuttujat keksitään välittömästi. Tässä esittämäni toive on epäilemättä hauskuuttelun ylistäjien mielestä lattea, mutta vastavuoroisen keskustelun ja kunnioituksen edistämisen nimissä olisi suotavaa, että myös humoristisista heitoista voidaan keskustella tarpeen vaatiessa asiallisesti.

Tämä ei tietenkään aina onnistu. Esimerkiksi entisen elinkeinoministeri Junnilan tapauksessa julkisessa keskustelussa noteerattiin ministerin käyttämä pesukarhukuviollinen kravatti. Kriitikkojen mielestä kravatin kuosi sisälsi rasistisen viestin, koska pesukarhun englanninkielinen vastike on ”raccoon” ja termiä ”coon” on käytetty aikanaan tummaihoisia väheksyvässä merkityksessä.

Ihmisryhmän eläimellistäminen on ollut rasistisen huumorin tehokeinoja vuosisatoja. On kuitenkin käytännössä mahdotonta osoittaa, että Junnila on kravatillaan ilmaissut jonkinlaista rasistista vitsiä, koska hän ei omien sanojensa mukaan sellaista tehnyt. Tällaisia syytöksiä esittäneet on sen jälkeen eri keskustelufoorumeilla esitetty naurettavassa valossa. Toki Junnila oli ennen kravattikohua aiemminkin puhunut pesukarhuista useampaan kertaan, eli hän tuskin on valinnut vaatettaan sattumanvaraisesti. Tästä huolimatta on vaikea osoittaa, että kravatti olisi rasistinen viesti.

Ilonpilaamisen uhallakin on voitava kysyä, mitä kyseisellä vitsailulla tarkoitettiin ja millaisiin asioihin sillä viitattiin, ja mistä huvitus kumpusi.

Hieman pitävämmän otteen saa Junnilan ehdokasnumeroon 88 kytkeytyvistä ”Heil Hitler” -vinoilusta. Mediatietojen mukaan Junnila vitsaili perussuomalaisten tupaillassa kyseisen numeron olevan voittava. Tässä yhteys natsi-Saksaan ja siellä tapahtuneisiin kauheuksiin on ilmeisempi. Vitsikkään ilmaisun perusteella on kuitenkin vaikea takuuvarmasti osoittaa, että Junnila ihailisi vaikkapa juutalaisten tehotuotannollista kansanmurhaa. Mauttomuutta hän ilman muuta heitollaan osoittaa, vaikka kertomishetkellä se onkin mahdollisesti osunut oikealle yleisölle.

Huumorin moniulotteisuus tekee yksikantaisen tuomitsemisen kuitenkin ongelmalliseksi. Joku voi ilmaista sanansa vaikkapa ironisessa merkityksessä ja viestiä samalla, että miettikää, jotkut sanovat tällaisia asioita tosissaan. Toinen taas voi ajattelemattomuuksissaan vitsailla keskitysleireistä, jos ei ole perehtynyt historian karmeuksiin. Kaiken kukkuraksi yksi ja sama vitsi toimii eri konteksteissa eri tavoin. Huumorin merkitys muuttuu, kun hauskuus esitetään kavereiden kesken saunassa, televisio-ohjelman asiantuntijahaastattelussa tai sosiaalisen median viestimissä. Natsivitsin kertominen ja sille nauraminen ei takaa kansallissosialistisen ideologian jakamista.

Juutalaisessa vitsiperinteessä löydetään humoristisia näkökulmia joukkotuhoon, samoin keskitysleireillä monet vangit itsekin vitsailivat kolkkoon sävyyn kohtalostaan. Tämän vuoksi kansanmurhalla vitsailun kieltävä julistus ei toimi. Humaaneimmat humoristit pystyvät vitsailemaan vaikeilla aiheilla ihmisyyttä kunnioittaen. Charlie Chaplinin elokuva Diktaattori on tästä oivallinen esimerkki, samoin myöhäisemmät Kevät koittaa Hitlerille ja Jojo Rabbit. Aihe yksinään ei tee huumorista tuomittavaa.

Huumorin kritisointi

Yksittäistä vitsiä on haastava tuomita, mutta mikäli ihminen yhteisöineen jatkuvasti kyseenalaistaa vaikkapa jakamattoman ihmisarvon ja kaikkien yksilöiden arvon päämääränä sinänsä, ja vitsailee näillä asioilla, on asianmukaista tarkastella vitsejä osana kokonaiskuvaa. Mikäli ihminen johdonmukaisesti pyrkii arvottamaan eri ihmisryhmiä eri tavoin, myös hänen jakamaansa huumoriin voidaan suhtautua kriittisesti. Vitsi tuskin on ratkaiseva todiste, mutta huumori toimii vähintään aihetodisteena.

Joonas Koivukoski osoittaa väitöskirjassaan, että huumorilla on poliittista merkitystä ympäri maailmaa. Se tarjoaa tehokkaan tavan flirttailla samanmielisille ja horjuttaa vastapuolta. Etäisenä haaveena on, että vitsailijat ja vitsin kuulijat suostuisivat analysoimaan esitettyä hauskuutta ja keskustelemaan omista taustoistaan.

Suopeuden nimissä on muistettava, että nauru saattaa yllättää kenet tahansa milloin tahansa.

Suotavaa olisi myös, että huumorista kyettäisiin puhumaan suhteellisen kiihkottomasti ja ennakko-oletuksia karsien. Tämä avaa väylän intellektuaalisesti rehelliselle huumorin kritisoinnille. Mikäli huumori kääntyy ihmisvastaisuuden ilmaukseksi ja edistäjäksi, se täytyy kyseenalaistaa eikä vetoaminen vitsikkyyteen riitä puolustukseksi.

Suopeuden nimissä on muistettava, että nauru saattaa yllättää kenet tahansa milloin tahansa, ja me voimme huvittua jutuista, jotka ovat sisällöltään kyseenalaisia. Mikään inhimillinen ei ole huumorin tuolla puolen eikä kenenkään tarvitse tuntea syyllisyyttä mustalle huumorille naurahtamisesta. Paljon olennaisempaa on, mitä tapahtuu naurun jälkeen.

Kaino toive on, että poreileva tilanne lisää vastavuoroista kunnioitusta ja halua ymmärtää toista – myös huumorin suhteen.

YTT (fil) Jarno Hietalahti on Suomen akatemian rahoittama tutkijatohtori Jyväskylän yliopistossa.

Artikkelikuva: Hanne Vuorela

Julkaisu Huumorilla hallituskriisiin ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Sota on järkyttävä vääryys, eikä hyökkäyksen alle jääneiden koettelemuksissa ole mitään hauskaa. 

Vaikka Venäjä on viime kuukausina tuhonnut kokonaisia kaupunkeja ja jättänyt jälkeensä sanoinkuvaamatonta inhimillistä kärsimystä, huumori on silti orastanut Ukrainassa kevään ja kesän edetessä. Kivun, tuskan ja surun äärellä ukrainalaiset ovat kokoontuneet nauramaan sodan mielettömyydelle esimerkiksi erityisille pommisuojiin avatuille stand up -klubeille.

Sodan ajan vitsailu muistuttaa, että huumori on peri-inhimillinen ominaisuus, joka ei katoa hirveimmissäkään olosuhteissa. Tässä suhteessa Ukraina ei ole poikkeus. Nauru on löytänyt paikkansa keskitysleirien kauhuissa, syöpädiagnoosien edessä ja tuhoisien onnettomuuksien äärellä. Huumoriin usein liitetystä kepeydestä ja epävakavuudesta huolimatta nauru ei halvenna tuskaa, vaan muistuttaa inhimillisyydestä, toivosta ja siitä, kuinka vajavaisia olentoja ihmiset ovatkaan.

Sodan ajan vitsailu muistuttaa, että huumori on peri-inhimillinen ominaisuus, joka ei katoa hirveimmissäkään olosuhteissa.

Huumorintutkijat erittelevät tyypillisesti kolme suurta teoriaa. Ylemmyysteorian mukaan nauramme toisten huonommuudelle, huojennusteorian mukaan huumori toimii psykologisena varaventtiilinä ja yhteensopimattomuusteoria painottaa ristiriitaa huumorin ytimenä. Esittelen teoriat tässä järjestyksessä ja osoitan, kuinka niistä jokainen tarjoaa ymmärrettävän näkökulman huumoriin sodan keskellä. 

Nauru ylemmyydentuntona

Niin kutsutun ylemmyysteorian mukaan nauru ilmentää naurajan ylemmyyttä suhteessa naurettavaan kohteeseen. Tämän huvittuneisuuden muodon ovat panneet merkille historian suuren filosofit, kuten Platon, Aristoteles ja Thomas Hobbes. Heistä Hobbes on muotoillut painokkaan kuvauksen tuntemukselle, jolle ei ole nimeä – erityiselle kilpahenkeä ilmentävälle huvitukselle ja huumorille. 

Tässä yhteydessä nauru ilmaisee Hobbesin mukaan äkillistä ylemmyyden tunnetta, joka ilmenee, kun ihminen huomaa olevansa verrokkejaan parempi. Sittemmin professori Charles Gruner on väittänyt, että huumori on peli, jossa on aina voittajat ja häviäjät.

Ylemmyysteoriaan voidaan lukea myös huumori suoranaisena yhteiskunnallinen aseena mukaillen ranskalaisfilosofi Henri Bergsonin näkemystä naurusta yhteisöllisenä rankaisumekanismina. Kansainvälisen huumorintutkijoiden yhdistyksen ISHS:n perustajajäsen Don Nilsen ehdotti jo tämän vuoden maaliskuussa, että huumori tulisi suunnata yhtenä pakotteena muiden joukossa Venäjän presidentti Vladimir Putinia vastaan.

Vaikka ylemmyysteoria on yksipuolinen, se tarjoaa selkeän näkökulman ukrainalaisten haluun nauraa venäläisille. Irvailulla muistutetaan, että ylivoimaisen aseistuksen ja sotilasreservin tuella maahan tunkeutuneet valloittajat eivät välttämättä olekaan niin mahtavia kuin paraateissa uskotellaan.

Ukrainalaiskoomikko Felix Redko vitsaili keikallaan, miten hyökkääjät pysäyttivät hänet tiesululla tarkastukseen. Redko avasi auton ikkunan ja tankin edessä seissyt sotilas sanoi erittäin kohteliaaseen sävyyn: ”Olkaa hyvä ja avatkaa takaluukkunne.” Takaluukku avattiin ja tarkistettiin, minkä jälkeen sotilas jatkoi: ”Kiitos paljon, olette vapaita jatkamaan, hyvää illanjatkoa.” Redko ei voinut kuin miettiä – keikalla voimasanojen säestyksellä – miksi ihmeessä sotilaan täytyi olla niin kohtelias. Hyvä kun eivät soittaneet perään ja pyytäneet arvioimaan palveluaan asteikolla 1–10.

Irvailulla muistutetaan, että ylivoimaisen aseistuksen ja sotilasreservin tuella maahan tunkeutuneet valloittajat eivät välttämättä olekaan niin mahtavia kuin paraateissa uskotellaan.

Koomikon vitsit osoittavat ilmeisen ristiriidan: on täysin järjetöntä, että maata tuhoavat sotilaat ovat yhtäkkiä korostetun kohteliaita ihmisille, joiden maanmiehiä ja -naisia he ovat murhanneet tuhansittain. Imelät puheenparret ja sotakoneiston tankit sekä konetuliaseet eivät sovi samaan kuvaan, jolloin typeryys on entistä ilmeisempi tulkintakehys. 

Tällöin nauru kohottaa humoristin hyökkääjän yläpuolelle, vaikkei toki aseellisesti. Kyse on järjen ja moraalin voitosta, kun jaettu nauru muistuttaa inhimillisyydestä ja siitä, miten ukrainalaiset ovat parempia kuin häikäilemätön ja järjetön vihollinen.

Samaa henkeä kielivät etenkin tämän vuoden hyökkäyksen alkupuolella julkaistut uutiset venäläisten logistisesta kyvyttömyydestä organisoida sotatoimiaan kolonnien venyttyä kymmenkilometrisiksi, sotilaiden ammuttua ohjuksia päin omiaan ja niin edelleen. Hyökkääjien naurettavuutta korostetaan entisestään Putinia esittävillä meemeillä irvailemalla.

Täytyy toki muistaa, että nauru kaikuu myös toiseen suuntaan. Epäilemättä Venäjällä halutaan esittää ukrainalaiset, ja yleisemmin koko läntinen maailma, naurettavassa valossa, joka ilmentää toisesta näkökulmasta monenlaisia heikkouksia. Esimerkiksi länsimaissa vaalittu seksuaalinen tasa-arvo ja uusiutuva energia ovat perinteisen vallan näkövinkkelistä typeryyttä. Näille Venäjän johtajat ovat irvailleet avoimesti.

Kivusta etäännyttävä huumori

Ylemmyysteoria ei selitä kaikkea huumoria. Psykologisesti vähintään yhtä uskottavaa on, että nauru tarjoaa helpotuksen hetken kauheuden keskellä. Tähän ilmiöön tarttuu psykoanalyytikko Sigmund Freudin tunnetuksi tekemä huojennusteoria. Kun huumorin avulla pääsee pakenemaan edes hetkeksi jokapäiväistä ahdistusta ja pelkoa, se vapauttaa ja tarjoaa etäisyyttä tuhoon ja kuolemaan. Naurussa kuuluu samalla myös toivo siitä, että sota ja kauhu tulee vielä joskus päättymään. 

Freudin mukaan ihminen nousee huumorin avulla psykologisesti ympäröivien olosuhteiden yläpuolelle ja ottaa tilanteen niin sanotusti haltuun. Tällöin maailma ei olekaan enää lamaannuttavan pelottava, vaan yksilö on edelleen itsenäinen toimija, joka määrittää omaa suhtautumistaan ympäristöönsä. 

Logoterapian isä Viktor Frankl on korostanut huumorin merkitystä selviytymismekanismina, sielun aseena elossa säilymiseksi.

Tämä ei tietenkään tarkoita, että nauru parantaisi vaikkapa potilaan syövän, vaan että syöpädiagnoosin ei tarvitse johtaa elämisen päättymiseen, vaikka sairauden vuoksi elämä aikanaan tulisikin loppumaan.

Sota synkentää näkymät, kun elämisen mahdollisuudet hupenevat ja ihmisiä siirretään vieraille seuduille tykkitulen alta. Vaikka tässä ei ole mitään hauskaa, hirvittävyyden kokenut voi silti nähdä kokemuksissaan jotain humoristista. Freudin työtä omaan suuntaansa jatkanut logoterapian isä Viktor Frankl on korostanut huumorin merkitystä selviytymismekanismina, sielun aseena elossa säilymiseksi. Huumori ja elämän tarkoitus kulkevat hänen tulkinnassaan käsi kädessä.

Vastaavaan sävyyn englantilainen professori Simon Critchley on todennut, että ihmiset ovat melankolisia olentoja, jotka voivat tavoittaa oman ja ympäristönsä naurettavuuden. Niin yksilöt kuin yhteisöt ovat puutteellisia huvittavuuteen saakka, ja juuri siinä piilee mahdollisuus inhimilliseen suuruuteen ja kukoistukseen. Niinpä myös sodanaikainen huumori ja nauru muistuttavat ihmisyydestä. Ne ovat yhteiskunnallisia mekanismeja kootessaan jaetun kauhun keskellä värjöttelevät yksilöt yhteen etsimään toivonpilkahduksia toivottomuudesta.

Sota suurena absurdina

Filosofisesti syvällisin ajatus sodasta ja naurusta löytyy niin sanotun yhteensopimattomuusteorian avulla. Sota on absurdiutta ja mielettömyyttä. Se murtaa kaikki perustoiveet ja -turvat, joita meillä on. 

Kun ihminen on satsannut koko elämänsä rakentaen arkea esimerkiksi Mariupolin kaupunkiin, löytänyt sieltä perheen, kodin ja turvan, on täysin järjetöntä, että vieras valta tykittää kaiken maan tasalle ilman järjellistä syytä. Sellainen ei ole voiman nimiin vannovan itsevaltiaan halu määrätä maailmanjärjestys uusiksi. 

Ihmisjärjen koukeroita pohtineet filosofit Immanuel Kant ja Søren Kierkegaard huomauttavat, kuinka huumorissa odotus ei vastaa havaintoa, minkä vuoksi järki on pulassa kohdatun ristiriidan edessä. Ajatuksellisen umpisolmun edessä ei pidä kuitenkaan luovuttaa.

Huumorin kohde ja sen kummallisuus vertautuu aina johonkin mielekkääseen, mutta samalla huumori ilmentää inhimillistä vajavaisuutta.

Sodan absurdiuden sisäistäminen vaatii tietysti aikaa. Siksi kestää aikaa ennen kuin esimerkiksi stand up -tyyppinen huumori alkaa versoa varsinaisina esiintymisinä. Kun tuska kuristaa kurkkua, naurulla ei ole tilaa raikua. Aika kuitenkin tyypillisesti helpottaa tässäkin, ja niin voidaan havaita kahden yhteen sopimattoman ilmiön törmänneen: rauhaan ja sopimuksiin perustuva maailmanjärjestys kohtaa ihmisarvosta piittaamattoman vallanjanon. Läntisestä näkökulmasta Venäjän hyökkäys on poikkeama, käsittämätön mielipuolisuus, joka rikkoo rauhan, jota useimmat kaiketi kuitenkin haluavat.     

Huumorin kohde ja sen kummallisuus vertautuu aina johonkin mielekkääseen, mutta samalla huumori ilmentää inhimillistä vajavaisuutta. Ihmiset tietävät paljon maailmasta, mutta eivät kaikkea, ja tässä mielessä aina riittää yllättäviä poikkeamia odotuksiin nähden. Nykymaailmassa sota on poikkeama, minkä vuoksi jotkut löytävät siitä myös naurettavia piirteitä. Vanha vitsi on nykytilanteessa traagisen julma:

            Kuinka saat Jumalan nauramaan?

            Kerro hänelle suunnitelmasi.

Jumalolennoista viis, sodan kauhut näyttäytyvät osaltaan naurettavina myös ihmisille, jotka vertaavat hirveyksiä siihen, millaista elämän kuuluisi ja toivoisi olevan. Tämä heijastuu ukrainalaiskoomikoiden huumorissa ja yleisön naurussa.

On tarpeen tähdentää, ettei huumorinkaan suhteen pidä olla turhan toiveikas. Kaikki ukrainalaiset eivät naura sodalle ja venäläisille. Toisaalta eivät kaikki venäläisetkään janoa valtaa ja halua pilkaten alistaa Ukrainaa. 

Huumori versoo ja nauru jatkuu

Kaikissa kolmessa huumorinteoriassa on itua, ja ne täydentävät toisiaan. Huumori on peri-inhimillinen piirre, joka heijastelee ihmiselämän vajavaisuutta. Me olemme outoja otuksia maapallolla ja kykenemme kaikkein julmimpiin tekoihin, mutta myös rakentamaan hyvää. 

Humanistifilosofi Erich Frommin ajatus on tässä suhteessa kaunis: meidän ei pidä vihata sortajaa ja pyrkiä tekemään hänelle kaikkea sitä pahaa, minkä hän aiheuttaa meille. Sen sijaan meidän pitää rakastaa ja puolustaa niitä arvoja, joita sortaja uhkaa. Vaikka niiden puolustamiseen vaaditaan kiistatta voimaa, ukrainalaiskoomikot osoittavat, että arvoja voidaan vaalia myös huumorilla ja naurulla.

Sodanaikainen huumori muistuttaa sodan, tarpeettoman kuoleman ja tuhon mielettömyydestä, mutta samalla myös toivosta. Huumori voi etäännyttää sodan keskellä hetkeksi kauhusta. Sen myötä se vaalii ajatusta, ettei asioiden tarvitse olla näin pahasti vinossa tulevaisuudessa. Vitsailu ei poista koettua kärsimystä, vaan auttaa hyväksymään sen todellisena ja kunnioittamaan sitä suremalla ja muistelemalla yhdessä elämän mielettömille piirteille nauraen.

Jarno Hietalahti työskentelee Suomen Akatemian rahoittamana tutkijatohtorina Jyväskylän yliopistossa. Hän tutkii parhaillaan huumorin ja epätäydellisyyden suhdetta.

Artikkeli on osa Ukrainan sota -juttusarjaa.

Julkaisu Huumori kukoistaa sodan alla Ukrainassa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Sosiaalipsykologian ja radikaalihumanismin edelläkävijä Erich Fromm (1900–1980) nousi Yhdysvaltojen kirjalistoille, kun Donald Trump valittiin liittovaltion presidentiksi. Erityisesti hänen teoksensa Pako vapaudesta (1941) herätti suurta kiinnostusta. Autoritäärisen luonteen analyysi ja idea ahdistavan vapauden joukkopaosta tuntuivat sointuvan hyvin vallitsevaan poliittiseen tilanteeseen.

Niin tärkeä teos kuin Pako vapaudesta onkin, sitäkin osuvampaa ajankohtaisanalyysia Fromm tarjoilee kirjassaan Hyvän ja pahan välillä (1964). Tässä teoksessa hän esittelee ajatuksen ryhmänarsismista, joka ilmiönä on noussut keskusteluihin esimerkiksi brexit-tuloksen selittäjänä. Kollektiivisen narsismin analysoijat ovat kuitenkin unohtaneet mainita lähdeluetteloissaan Frommin tutkimukset, vaikka hän on ehdoton pioneeri tämän yhteiskunnallisen ilmiön tutkimisessa.

Narsistinen maailmankuva

Frankfurtin koulukunta esitti 1930-luvulla merkittävän analyysin autoritäärisestä luonteesta ja sen yhteydestä fasismiin. Nykyteoreetikot näkevät näissä tutkimuksissa suoran yhteyden viime vuosina nousseeseen populismin aaltoon.

Vaikka vallitsevassa ajassa on ilmiselviä autoritäärisiä piirteitä, se ei ole kuitenkaan osuvin kuvaus nykyhetkessä. Autoritäärinen luonne haluaa sadomasokistisesti alistua vallalle, mutta samalla myös alistaa alempiarvoisiaan. Tilanne vaikuttaa siihen, kumman roolin tällaisen luonteen omaava henkilö ottaa.

Frommin analyysin mukaan narsisti sen sijaan ihailee itseään kaikkein suurimpana ja kauneimpana. Hänellä ei ole varsinaisesti tarvetta alistaa muita niin kauan kuin nämä ymmärtävät, että narsisti on kaiken keskiössä.

Fromm painottaa, että narsismia esiintyy eri muodoissa. Esimerkiksi primaarinarsismin vaiheessa lapsi ei ole vielä kehittynyt tunnistamaan ulkomaailmaa itsestään erillisenä. Tilanne on toinen mielisairaan ihmisen kohdalla, koska tällaisessa narsismin muodossa todellisuus ei enää välity realistisena.

Linnoittautuminen tekee narsistin entistä pelokkaammaksi, ja käytännössä jokaisesta muusta tulee potentiaalinen vihollinen.

Narsisti uskoo, että ulkomaailma ei voi häntä haavoittaa. Tämän seurauksena narsisti kuvittelee, ettei hänen voimillaan ole rajoja tai himoillaan rajoituksia: ”niinpä he makaavat lukemattomien naisten kanssa, tappavat lukemattomia ihmisiä, rakentavat linnoja kaikkialle”, Fromm toteaa Hyvän ja pahan välillä -teoksessa.

Mitä enemmän narsisti pyrkii olemaan kuin jumala, sitä eristäytyneemmäksi hän käy. Tämä linnoittautuminen puolestaan tekee hänet entistä pelokkaammaksi, ja käytännössä jokaisesta muusta tulee potentiaalinen vihollinen. Pelko puolestaan pyritään päihittämään lisäämällä aina vain enemmän valtaa ja suhtautumalla entistä säälimättömämmin muihin.

Maailman mahtavat narsistit

Fromm katsoo, että historiassa lukuisat hallitsijat ovat täyttäneet narsistien tunnusmerkit. Hänen mukaansa vainoharhainen vallan haaliminen on kuin Rooman keisarien hulluutta, jossa todellisuus pyritään pakottamaan yksilön omien narsististen mielikuvien mukaiseksi. Jokaisen on myönnettävä, että juuri keisari on kaikkein suurin ja voimakkain ihminen – tai oikeastaan jumala ihmisten joukossa.

Narsistit inhoavat arvostelua. Tällainen ihminen vastaa arvosteluun tyypillisesti suuttumalla tai masentumalla tai kieltämällä koko arvostelun pätevyyden. Mitä narsistisempi ihminen on, sitä vähemmän hän hyväksyy toisten arvostelua tai myöntää epäonnistuneensa.

Frommin mukaan narsismin vaarallisin puoli onkin järkiperäisen arvioinnin vääristyminen. Toki monet narsistit antavat tekemilleen arvioille järkeviltä kuulostavia perusteita, mutta ne ovat aina enemmän tai vähemmän petollisia, vaikka yksilö itse uskoisikin niihin täysin.

Ihminen, jonka itseihailulla ja omahyväisyydellä ei ole rajoja, hakee tunnustusta muilta. Frommin esimerkki tällaisesta on julkimo, joka ruokkii narsistista maailmankuvaansa hankkimalla miljoonien ihmisten ihailun puolelleen.

Pohjimmiltaan narsisti pyrkii näin muuttamaan todellisuutta vastaamaan omia kuvitelmiaan. Menestys poistaa mahdolliset kalvavat epäilyt ja tuo varmuuden tilalle. Sosiaalinen media näyttäisi olevan tässä suhteessa erinomainen alusta narsisteille.

Ryhmässä mielipuolisuus tiivistyy

Narsistin itseihailu voi ulottua myös ihonrajojen ulkopuolelle. Tällöin narsisti ylistää kaikkea mikä liittyy häneen itseensä. Tämä voi tarkoittaa esimerkiksi hänen romanttisen rakkautensa kohdetta, koska tämä on nimenomaan hänen rakkautensa kohde. Kun ulkopuolinen objekti tulee tällä tavoin osaksi narsistia, se alkaa saada erinomaisia ominaisuuksia.

Edellisen pohjalta Fromm juontaa omaperäisimmän oivalluksensa: yksilöllinen narsismi voi muuntua myös joukkonarsismiksi, jolloin esimerkiksi yksilön edustama uskonto, poliittinen aate tai kansallisuus muuttuu narsistisen intohimon kohteeksi.

Tässäkin tapauksessa kaikki ulkopuolinen näyttäytyy arvottomampana, vaarallisempana ja moraalittomampana. Oma yhteisö on Jumalan valitsema ja oikeamielisyyden tyyssija.

Ryhmänarsismilla on selkeä reaalipoliittinen seuraus.

Ryhmänarsismilla on selkeä reaalipoliittinen seuraus: sellainen yhteisö, joka ei kykene tai halua huolehtia asianmukaisesti jäsentensä perushyvinvoinnista, tarjoaa jäsenilleen narsistista tyydytystä, jotta tyytymättömyys omaan elämään pysyisi aisoissa. Taloudellisesti huono-osaiset saavat narsistista tyydytystä siitä ylpeydestä, jota heille tarjotaan ylistämällä oman yhteisön mahtavuutta ja menestystä. Vaikka ihmisen omat lahjat ja lähtökohdat eivät olisi kadehdittavia, hän kokee olevansa tärkeä ollessaan osa maailman ihailtavampaa ryhmää.

Jos joku yksilö menisi väittämään, että hän yksin on maailman älykkäin, kaunein ja ihailtavin ihminen, ja kaikki muut ovat likaisia, tyhmiä ja mielisairaita, tällaisen ihmisen narsistinen luonne olisi helppo osoittaa. Tilanne on kuitenkin vaikeampi hahmottaa silloin, kun vastaava väite kohdistetaan kokonaiseen kansakuntaan.

Toki ulkopuolelta tätä voidaan kritisoida (koska kaikkia muita kansakuntia halveksutaan), mutta narsistisen asenteen jakavat kokevat olevansa imarreltuja ja järkeviä, koska muut ympärillä ovat samaa mieltä. Muu maailma ei vain ymmärrä heidän erinomaisuuttaan.

Arjalaisista brexitiin ja Amerikan suuruuteen

Fromm nostaa joukkonarsismin esimerkeiksi roturasismin Saksassa ja Etelä-Amerikassa. Paisunut omakuva vaikkapa omasta arjalaisesta erinomaisuudesta vaatii, että oma ryhmä on kuvitellusti ylempiarvoinen kuin verrokit. Vastaavia piirteitä esiintyy myös uskontokunnissa.

Fromm myöntää, että esimerkiksi katolilainen kirkko on vuosisatojen ajan edistänyt hyviäkin asioita, mutta se on samalla ruokkinut myös patologista narsismia. Ajatus siitä, että paavi on Kristuksen sijainen ja kirkko on ainoa pelastuksen lähde, voimistaa ryhmänarsismia.

Siinä missä Jumalan idean pitäisi johtaa inhimilliseen nöyryyteen, siitä ammennetaan narsistista voimaa. Tätä tapahtuu Frommin mukaan kaikessa uskonnollisessa fundamentalismissa. Narsismin olemus tiivistyy oman aseman yliarvioinnissa ja kaikkiin eri mieltä oleviin kohdistuvassa vihassa.

Narsismin olemus tiivistyy oman aseman yliarvioinnissa ja kaikkiin eri mieltä oleviin kohdistuvassa vihassa.

Omaan oppiin kohdistuva arvostelu tarkoittaa vihamielistä hyökkäystä narsistia kohtaan, ja ulkopuolisiin kohdistuva arvostelu puolestaan totuuden äärelle palaamista. Sama periaate ulottuu myös politiikan kentälle.

Nykyään Britanniassa halutaan puolustaa omia etuja irtoamalla Euroopan unionista. Vastaavasti Yhdysvalloissa pyritään tekemään liittovaltiosta jälleen kaikkein suurin. Suomessakin on pienemmässä mittakaavassa kuultavissa vastaavanlaisia ääniä.

Ajatus vaikkapa rajojen sulkemisesta – vaikka tämän vaatijat harvoin selittävät, mitä rajojen sulkeminen tarkoittaa – tai kehitysavun leikkaaminen vetoamalla oman maan kansalaisten etuun ovat oireita jaetusta narsismista. Toisaalta viimeaikainen keskustelu työttömyysturvan aktivointimallista, jossa tietyn kansalaisryhmän oikeuksiin puututaan kansalaisten edun nimissä, on tietyn yhteiskunnallisen ryhmän joukkonarsismia.

Joukkonarsismin patologiassa ydin on joka tapauksessa kaikkialla sama: objektiivisuuden ja järjellisen arvioinnin puute.

Sisältö vaihtelee, ydin säilyy

Frommin omana aikana selkeimmät poliittiset kamppailut käytiin kommunismin ja kapitalismin välillä. Näiden molempien piirissä esiintyi intohimoista uskoa oman järjestelmän ylivertaisuuteen ja vastakkaisen puolen viheliäisyyteen. Kumpikin pyrki esiintymään ihmisen kuvana, vaikka kyse oli psykologisesti ottaen oman narsismin puolustamisesta ja ruokkimisesta.

Vaikka Hyvän ja pahan välillä on jo yli 50 vuotta vanha kirja, siinä esitetty analyysi osoittaa, että esimerkiksi puhe totuudenjälkeisestä ajasta ei sisällä varsinaisesti mitään uutta. Vuosikymmenten ajan ihmisjoukot ovat vahvistaneet omia käsityksiään todellisuudesta sellaisilla tavoilla, joiden suhteen faktatiedolla ei ole erityisen suurta väliä.

Niin puoli vuosisataa sitten kuin nykyisellä poliittisella aikakaudellakin tunteisiin vetoaminen on tapa hankkia suosiota. Tietenkin yhä edelleen narratiiveihin sisällytetään totuuden pirstaleita, mutta esitys saa olla pullollaan karkeitakin virheellisyyksiä, kunhan kokonaistarina on vetoava.

Joukkonarsismin merkittävin taustatekijä on pelko, jota pyritään puolustamaan vihalla.

Joukkonarsismin merkittävin taustatekijä on pelko, jota pyritään puolustamaan vihalla. Mikäli narsismia haavoitetaan, se parannetaan murskaamalla loukkaaja ja siten loukkaus ikään kuin mitätöidään. Tällainen narsisti voi olla suuri taloudellisella tai väkivaltaisella mittapuulla, mutta harvoin humanistisen katsannon puitteissa: ”Puolihullu johtaja on usein menestyksekkäin, kunnes hänen objektiivisen arvostelukyvyn puutteensa, hänen raivoreaktionsa mistä tahansa takaiskusta ja hänen tarpeensa pitää yllä kuvaa kaikkivaltiudestaan saattavat hänet tekemään erehdyksiä, jotka johtavat hänen tuhoonsa”, Fromm kirjoittaa.

Kaukana itserakkaudesta

Fromm on erittäin tarkka sen suhteen, että hän ei koskaan käytä itserakkautta narsismin synonyymina. Ihminen voi rakastaa itseään, mutta tämä tapa suhtautua omaan itseen poikkeaa täysin narsistin tavasta.

Itserakkaus voi kasvaa ja kehittyä ainoastaan avoimessa suhteessa itseen ja ympäröivään todellisuuteen. Narsismi puolestaan on tulosta kyvyttömyydestä olla produktiivisessa suhteessa ulkomaailmaan.

Myöskään itseihailua ei pidä sekoittaa narsismin kanssa. Ihminen voi olla ylpeä omasta työstään ja saavutuksistaan ilman, että hän olisi vaikean persoonallisuushäiriön raastama.

Frommin kuvailemassa patologisessa narsismissa ei puolestaan ole kyse ihmisen tekemistä tai tuottamista asioista, vaan ennen kaikkea hänen omistamistaan asioista. Näiden yhteisöllisesti jaettujen taipumusten eroa Fromm käsittelee tarkemmin teoksessaan Olla vai omistaa? (1976).

Narsismin vastavoima on Frommin mukaan humanismi, joka tunnustaa ihmisrodun yhdeksi.

Narsismin vastavoima onkin Frommin mukaan humanismi, joka tunnustaa ihmisrodun yhdeksi. Jokainen ihminen edustaa ihmisyyttä ja koko ihmiskuntaa.

Ei ole etuoikeutettuja ryhmiä, jotka voisivat julistaa omaa erinomaisuuttaan esimerkiksi taloudellisten omistustensa pohjalta. Narsismi, niin ryhmän kuin yksilönkin, haastaa tämän käsityksen. Sen pysäyttäminen on Frommin mukaan ratkaiseva kysymys kukaties jopa koko ihmiskunnan kohtalon suhteen.

Ihmisen päämäärä onkin lopulta ylittää oma narsisminsa ja irtautua harhaisesta omakuvastaan. Tämä on henkisen kehityksen korkein tavoite. Tällöin yksilö voi tuntea itsensä maailmankansalaiseksi ja osalliseksi koko ihmiskunnasta.

Tämän ihanteen laajamittainen toteutuminen vaatii niin sosiaalisia, taloudellisia kuin poliittisia muutoksia. Frommin sanoin se on ”mahdollista vain sikäli kuin lukuisat kansat, lopulta kaikki, tulevat yksimielisiksi ja ovat valmiit vähentämään kansallista suvereenisuuttaan ihmiskunnan suvereenisuuden hyväksi, eivät ainoastaan poliittisissa vaan myös tunteenomaisissa realiteeteissa.” Tällaisesta kehityksestä sekä yksilöt että yhteisöt voisivat olla ylpeitä.

Kaikki lainaukset ovat Erich Frommin teoksesta Hyvän ja pahan välillä (1964/1967), suom. Liisa Korhonen, Helsinki: Kirjayhtymä.

Kirjoitus on osa Klassikot ajankohtaiskeskustelussa -sarjaa.

YTT Jarno Hietalahti työskentelee tutkijatohtorina Jyväskylän yliopistossa Koneen Säätiön rahoittamassa Utopia metodina -hankkeessa. Hän on erikoistunut Erich Frommin ajatteluun ja huumorin filosofiaan. YTT, dosentti Olli-Pekka Moisio työskentelee yliopiston lehtorina Jyväskylän yliopistossa yhteiskuntatieteiden ja filosofian laitoksessa ja Koneen Säätiön rahoittamassa Utopia metodina -hankkeessa. Hän on tutkinut Frankfurtin koulun kriittistä teoriaa, Karl Marxia ja kriittistä pedagogiikkaa.

Artikkelia päivitetty 7.11.2025: Päivitetty videon linkkaus Youtube-alustalle.

Julkaisu Populistit Narkissoksen jäljillä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.