Länsi-Afrikassa sijaitsevalla Sahelin alueella on tehty jo kahdeksan sotilasvallankaappausta vuodesta 2020 alkaen. Näistä viimeisin tapahtui heinäkuun lopulla Nigerissä, joka on jatkoa erityisesti Malin (2020), Guinean (2021) ja Burkina Fason (2022) sotilasvallankaappaussarjalle.

Vallankaappaukset heijastelevat väestön tyytymättömyyttä korruptoituneita johtajia kohtaan. Valtaapitävät eivät kykene tarjoamaan turvaa aseellisten islamistiryhmittymien väkivallalta tai vastaamaan vakuuttavasti ilmastonmuutoksen myötä syntyviin haasteisiin. Vallankaappausten paikallisesti ja alueellisesti saama kannatus voidaan myös nähdä kritiikkinä uuskolonialistista talousjärjestelmää ja epäonnistuneita talousuudistuksia kohtaan.

Artikkelisarjamme edellisessä osassa analysoimme muun muassa epäonnistuneista talousuudistuksista kumpuavaa kasvavaa kolonisaatiokritiikkiä ja lisääntynyttä turvattomuutta useissa Länsi-Afrikan maissa.

Tässä artikkelisarjamme toisessa osassa tarkastelemme alueellisten toimijoiden kyvyttömyyttä vastata turvattomuuteen sekä kahteen ylirajaiseen ilmiöön: muuttoliikkeisiin ja ilmastonmuutokseen sekä niiden asemaan yhteiskunnallisissa murroksissa.

Alueellisten ja kansainvälisten instituutioiden heikkous on osa ongelmaa

Länsi-Afrikan alueella toimii monia alueellisia ja kansainvälisiä järjestöjä. Näistä kolme merkittävintä ovat Afrikan Unioni (AU), Länsi-Afrikan talousyhteisö ECOWAS sekä G5 Sahel.

Aiemman alueellisen järjestön, vuosina 1963–99 toimineen Afrikan yhtenäisyysjärjestön (OAU), seuraaja AU sekä G5 Sahel ovat verrattain nuoria toimijoita, jotka perustettiin vuosina 2002 ja 2014. ECOWAS on ollut toiminnassa vuodesta 1975 lähtien.

G5 Sahel-ryhmän tarkoituksena on vähentää turvattomuutta Länsi-Afrikan alueella. Se koostui alun perin viidestä Sahelin alueen valtiosta, mutta Mali erosi ryhmästä vuonna 2022 maan sotilasvallankaappaukseen liittyvien erimielisyyksien vuoksi.

Mikään näistä kolmesta järjestöstä ei ole kyennyt tarjoamaan ratkaisua Länsi-Afrikan maiden ongelmiin. Ne eivät myöskään ole pystyneet estämään sotilasvallankaappauksia. Siinä missä G5 Sahel on jo alkanut hajoamaan kaappausten seurauksena, AU ja ECOWAS ovat lähinnä vain tuominneet vallankaappaukset ja asettaneet niiden uhreiksi joutuneet maat ja yhteiskunnat taloussaarron kohteiksi.

Myöskään Nigerin kohdalla yksimielisyyttä toimintasuunnitelmasta ei ole löytynyt. Talousyhteisö ECOWAS perustettiin alkujaan puhtaasti taloudelliseksi alueelliseksi toimijaksi. Viime vuosina se on kuitenkin profiloitunut entistä vahvemmin sotilasyhteisönä. Se on pyrkinyt painostamaan Nigerin sotilasjunttaa palauttamaan vanhan vallan ja uhannut jopa voimankäytöllä, jollei maan sotilasjohto suostu sen vaatimuksiin.

Mikään kolmesta järjestöstä ei ole kyennyt tarjoamaan ratkaisua Länsi-Afrikan maiden ongelmiin. Ne eivät myöskään ole pystyneet estämään sotilasvallankaappauksia.

ECOWAS:n jäsenmaat eivät ole kuitenkaan päässeet yksimielisyyteen sotilaallisesta väliintulosta. Lisäksi ECOWAS tarvitsisi YK:n turvallisuusneuvoston mandaatin mahdolliselle sotilaalliselle väliintulolle. Nyt tätä keskustelua kansainvälisen oikeuden suhteesta ECOWAS:in kaltaisen alueellisen toimijan tekemään sotilaalliseen interventioon ei olla käyty. Lisäksi sotilaallinen interventio vaatisi ECOWAS:in jäsenmaiden parlamenttien hyväksynnän.

Alueellisesta blokkiutumisesta puolestaan kertoo Malin, Burkina Fason ja Guinean sotilashallintojen vastustus sotilaalliselle interventiolle. Mali ja Burkina Faso ovat jopa ilmoittaneet, että ECOWAS:in sotilaallinen väliintulo Nigerissä merkitsisi sodanjulistusta niitä vastaan. 

Näiden sisäisten ristiriitojen lisäksi AU:n ja ECOWAS:in legitimiteettiä heikentää niiden riippuvuus Afrikan ulkopuolisista maista. Molempien järjestöjen rahoituksesta ja instituutioiden ylläpidosta vastaa suurimmaksi osaksi Euroopan Unioni.

Tämän seurauksena AU:ta ja ECOWAS:ia pidetään heikkoina toimijoina ja alueen väestö kokee ne entistä vahvemmin ulkomaiden intressien välikappaleina. Samalla näiden järjestöjen omat resurssit ovat niin pienet, ettei niiden toimintakykyyn uskota ilman ulkopuolisten tahojen tukea.

Nigerin vallankaappaus on suuri tappio EU:n pyrkimyksille rajoittaa ihmisten liikkuvuutta

Länsi-Afrikan heikot kansallisvaltiot ja vahvojen kansainvälisten instituutioiden puuttuminen jättää tilaa kansainvälisille, ei-valtiollisille toimijoille, kuten erilaiset aseelliset ryhmittymät ja huume- ja asekauppa. Erityisen suuri tappio Nigerin vallankaappaus on ollut EU:n pyrkimyksille estää tavallisten ihmisten liikkumista eri maiden välillä ja mahdollisesti Välimeren yli Eurooppaan.

Sahelin alueen läpi kulkee useita muuttoliikereittejä, jotka yhdistävät Afrikan mantereen läntisiä ja pohjoisia osia. Maantieteelliseltä sijainniltaan keskeinen Niger on yksi näiden reittien tärkeistä risteyskohdista ja perinteisesti maa, jonka kautta kuljetaan Libyaan.

Ennen Muammar Gaddafin hallinnon kaatamista vuonna 2011 öljytuloiltaan vauras, mutta väestöltään pieni Libya oli maa, jonne muutettiin muualta Afrikan mantereelta tekemään töitä. Vaikka Libyaan edelleen saavutaan toimeentulon perässä, tämä dynamiikka muuttui vuonna 2011 Libyan valtion hajoamisen myötä sekä siksi, että tummaihoiset afrikkalaiset leimattiin tuolloin valtiota hajottamassa oleviksi palkkasotureiksi.

Malin konfliktin myötä maaraja Malin ja Algerian välillä suljettiin virallisesti. Tämän ja alueella lisääntyneen turvattomuuden vuoksi myös läntiseen Pohjois-Afrikkaan suuntautuva liikkuvuus ohjautui yhä enenevissä määrin Nigeriin.

Niger on ollut Euroopan unionin erityisen huomion kohteena jo ennen poikkeuksellisen runsaslukuisten luvattomien rajanylitysten vuotta 2015 Euroopassa. Tuona vuonna kuitenkin ihmisten liikkuvuuden patoamisesta tuli avoimesti ensisijainen tavoite, jonka toteuttamiseen ehdollistettiin muu kansainvälinen yhteistyö.

Muuttoliikkeiden rajoittaminen ja pysäyttäminen oikeutettiin ensisijaisena toimenpiteenä kehitysyhteistyössä erityisesti EU:n ja Afrikan maiden Vallettan huippukokouksessa marraskuussa 2015. Siitä tuli keskeinen tavoite sellaisissakin operaatioissa, joiden alkuperäinen tarkoitus oli ollut jossain ihan muualla, esimerkiksi turvallisuuteen ja rauhanrakentamiseen panostaneessa EU-operaatiossa Malissa.

Rajojen ja muuttoliikehallinnoinnin ulkoistaminen yhä kauemmas EU:n maa- ja merirajoilta ei ole uusi ilmiö.

Samana vuonna EU painosti Nigeriä säätämään luvattomia rajanylityksiä sekä luvatta maan kautta kulkevien avustamista kriminalisoivan lain. Se myös ohjasi yhä enemmän varoja muuttoliikkeiden hallinnointiin Nigerissä, jotta ei-toivotut tulijat pidettäisiin mahdollisimman kaukana EU:n merirajoilta.

Rajojen ja muuttoliikehallinnoinnin ulkoistaminen yhä kauemmas EU:n maa- ja merirajoilta ei ole uusi ilmiö. Sitä on yritetty eri ilmansuuntiin ja eri maiden kanssa jo EU:n yhteisen maahanmuutto- ja turvapaikkapolitiikan alkuajoilta vuosituhannen taitteesta.

Hanke on kuitenkin edennyt hitaasti. Monet Pohjois-Afrikan maat ovat joko kieltäytyneet tiivistämästä yhteistyötä EU kanssa, tai käyttäneet EU:n avuntarvetta omien tavoitteidensa edistämiseen. Maailman köyhimpiin maihin kuuluvan Nigerin valtio on tehnyt yhteistyötä jo vuosia siitä huolimatta, että maan väestö määrittää suurimmat ongelmat muualle kuin EU:n omasta näkökulmastaan arvioimiin maan kautta kulkeviin kolmansien maiden kansalaisiin matkalla kohti Eurooppaa.

Liikkuvuuskysymys ei ole vielä ollut näkyvästi esillä Nigerin sotilasvallankaappauksen analyyseissä. Se on kuitenkin väistämättä yksi suuri syy sille, miksi EU jäsenmaineen haluaa päätösvallan pysyvän sellaisilla valtionjohtajilla, jotka jatkavat yhteistyötä aiempaan malliin. Tämä voidaan tarvittaessa muotoilla demokraattisen prosessin kauniille kielelle, eli puhetapoihin, joita artikkelisarjamme edellisessä osassa kuvasimme demokraattisen prosessin fetissointina.

Ilmastonmuutos aseellisten konfliktien taustalla

Ilmastonmuutoksen vaikutukset ovat olleet Sahelin alueella voimakkaita ja tiedossa jo pitkään. Ne kytkeytyvät suoraan arjen haasteisiin, oli sitten kyse maanviljelystä, karjanhoidosta tai ruokaturvallisuudesta yleensä. Afrikan ruokaturvallisuuteen vaikuttavat kansainvälisen talouden keinottelu ja yritysten voitontavoittelu ruuan hinnoittelussa, ei niinkään sotapropagandassa käytetty Ukrainan ja Venäjän Mustanmeren viljasopimus.

Ilmastonmuutos tulee vaikuttamaan Länsi-Afrikan alueen ihmisten elämään moninkertaisesti moniin muihin maailman alueisiin verraten. IPCC-ilmastopaneeli on todennut, että Sahelin alue on kokenut koko maailman mittakaavassa merkittävimmän ja pysyvimmän sademäärien laskun jo 1980-luvulla systemaattisten mittausten aikana.

Tilanne on poikkeuksellisen epäreilu myös siinä suhteessa, että Afrikka on tuottanut vuosina 2000–20 vain noin runsaat kolme prosenttia kaikista maailman kasvihuonepäästöistä. Viimeisten viiden vuoden aikana vuotuiset sateet ovat jääneet tulematta Sahelin itäosissa, kun taas Länsi-Afrikassa maat ovat kärsineet vuosikymmenien pahimmista tulvista.

On epäselvää, mikä rahallinen korvaus voisi olla tarpeeksi oikeudenmukainen korvatakseen ilmastonmuutoksen vaikutukset aseellisten konfliktien syntymiseen ja ihmisten kärsimyksiin.

Marraskuussa 2022 Egyptissä järjestetyssä YK:n COP27-ilmastoneuvotteluissa niin sanotun globaalin etelän valtiot toivat voimakkaasti esille tuohtumuksensa niille luvattuun ilmastorahoitukseen. On kuitenkin epäselvää, mikä rahallinen korvaus voisi olla tarpeeksi oikeudenmukainen korvatakseen ilmastonmuutoksen vaikutukset aseellisten konfliktien syntymiseen ja ihmisten kärsimyksiin.

Suomella on mahdollisuuksia toimia muuttuvassa Länsi-Afrikassa

Suomessa on jo pitkään ymmärretty Länsi-Afrikan taloudellinen ja poliittinen merkitys. Suomi avasi muun muassa reilu vuosi sitten lähetystön Senegalissa. Tämän lisäksi Ulkoministeriö julkaisi vuonna 2021 Afrikka-strategian, jonka tarkoituksena on edistää Suomen suhteita Afrikan maiden kanssa.

Suomen läsnäolo on ollut Länsi-Afrikassa lähtökohtaisesti hyvin pientä, jo pelkästään pohjoismaisessa kontekstissa. Suomella on silti erinomaisia taloudellisia ja poliittisia toimintamahdollisuuksia alueella. Kaukaisena Pohjoismaana Suomella ei ole joidenkin eurooppalaisten valtioiden siirtomaasuhteiden rasitetta hartioillaan, tai rasitteet ovat ainakin kevyempiä.

Näihinkin liittyen laadimme vuosien 2021–23 aikana Ulkoministeriön tilauksesta raportin Rauha, turvallisuus ja demokratiatuki Länsi-Afrikassa. Viime viikkojen tapahtumat ovat entisestään vahvistaneet monia raportissa esittämiämme näkemyksiä. Nämä liittyvät erityisesti demokratian heikentymiseen Länsi-Afrikassa sekä turvattomuuden ja aseellisten konfliktien välisiin monisyisiin kytköksiin.

Sen sijaan, että monenkeskisessä ja kahdenvälisessä yhteistyössä painotettaisiin aseelliseen turvallisuuteen ja militarismiin liittyviä kysymyksiä, yhteiskunnallinen ja taloudellinen kehitys tulisi nostaa keskiöön. Vakaa Länsi-Afrikka on Euroopan ja Suomenkin etu.

YTT Karim Maïche on tutkijatohtori Tampereen yliopistossa.

YTT, dosentti Anitta Kynsilehto on yliopistotutkija Tampereen yliopiston Rauhan- ja konfliktintutkimuskeskus Taprissa.

Artikkelikuva: Peggy & Marco Lachmann-Anke / Pixabay

Artikkelia muokattu 12.6.2024: Artikkelin otsikkoa tarkennettu lisäämällä siihen osan järjestysnumero.

Julkaisu Afrikan vallankaappausvyöhyke 2: Kansainvälisten instituutioiden heikkous ja ihmisten liikkuvuuden välineellistäminen osana kolonialismin jatkumoa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Länsi-Afrikassa sijaitsevalla Sahelin alueella on tehty jo kahdeksan sotilasvallankaappausta vuodesta 2020 alkaen. Näistä viimeisin tapahtui heinäkuun lopulla Nigerissä, kun presidentin vartiokaartin jäsenet pidättivät presidentti Mohamed Bazoumin ja maan turvallisuuden kansallisen neuvoston puheenjohtajaksi nimettiin kenraali Abdourahamane Tchiani.

Nigerin vallanvaihto on jatkoa erityisesti Malin (2020), Guinean (2021) ja Burkina Fason (2022) sotilasvallankaappaussarjalle. Vaikka valtamediat mieltävät Länsi-Afrikan viimeaikaiset tapahtumat helposti Venäjän, Kiinan, Yhdysvaltojen sekä Ranskan ja muiden Euroopan maiden väliseksi valtapeliksi, niiden taustalla on monia turvattomuuteen, uuskolonialistiseen hallintoon ja ilmastonmuutokseen liittyviä konkreettisia syitä.

Vallankaappaukset heijastelevat väestön tyytymättömyyttä korruptoituneita johtajia kohtaan. Valtaapitävät eivät kykene tarjoamaan turvaa aseellisten islamistiryhmittymien väkivaltaa vastaan tai vastaamaan vakuuttavasti ilmastonmuutoksen myötä syntyviin haasteisiin. Vallankaappausten saama kannatus paikallisesti ja alueellisesti on myös kritiikkiä uuskolonialistista talousjärjestelmää ja epäonnistuneita talousuudistuksia kohtaan.

Tässä artikkelisarjamme ensimmäisessä osassa analysoimme näitä syitä. Käsittelemme muun muassa epäonnistuneista talousuudistuksista kumpuavaa kasvavaa kolonisaatiokritiikkiä ja lisääntynyttä turvattomuutta useissa Länsi-Afrikan maissa.

Artikkelisarjan toisessa osassa tarkastelemme alueellisten toimijoiden kyvyttömyyttä vastata turvattomuuteen sekä kahteen ylirajaiseen ilmiöön: muuttoliikkeisiin ja ilmastonmuutokseen sekä niiden asemaan yhteiskunnallisissa murroksissa.

Näennäinenkään vaurastuminen ei näy väestön arjessa

Länsi-Afrikan väestön sosiaalinen ja taloudellinen tilanne on pysynyt heikkona tai jopa heikentynyt vuosi vuodelta. Väestön pitkään jatkunut ahdinko on nakertanut uskoa demokratiaan. Filosofi ja historioitsija Achille Mbemben mukaan fetissimäisesti toistuvien demokraattisten vaalien ei uskota enää tuovan muutosta, vaan ne nähdään pikemminkin veristen konfliktien syinä. Vaalit nähdään ensisijaisesti Länsi-Afrikan maiden korruptoituneiden eliittien välineinä vahvistaa valta-asemiaan.

Uusliberalistinen talouspolitiikka on erilaisten tuhoisten Maailmanpankin ja Kansainvälisen valuuttarahaston (IMF) rakennesopeutusohjelmien (1985–2000), sittemmin köyhyyden vähentämisstrategioiksi nimettyjen prosessien rytmittäminä johtanut alueen luonnonvarojen yksityistämiseen. Maailmanpankki ja IMF ovat toisen maailmansodan lopulla perustetut finanssijärjestöt, joiden rakennesopeutusohjelmat kehitettiin velkaantuneiden maiden talouden tasapainottamiseksi. Turvatakseen toimintansa, sekä uusien lainojen ehdoksi, rakennesopeutusohjelmat vaativat julkisten menojen vähentämistä, elintarvikkeiden hintatukien poistamista, viennin lisäämistä ja valtionyritysten yksityistämistä.

Filosofi ja historioitsija Achille Mbemben mukaan fetissimäisesti toistuvien demokraattisten vaalien ei uskota enää tuovan muutosta vaan ne nähdään pikemminkin veristen konfliktien syinä.

Kuten monissa muissa Länsi-Afrikan valtioissa, myös Nigerissä talouden rakenteiden muutoksilla oli monia haittavaikutuksia. Ne johtivat muun muassa koulutus- ja terveydenhuoltojärjestelmien romahtamiseen sekä luonnonvarojen riistoon. Jälkimmäisestä hyvä esimerkki on se, että vaikka Nigerin uraani tuottaa viidesosan Ranskan sähköstä, vain alle viidesosalla nigeriläisistä on mahdollisuus käyttää sähköä. Sopeuttaminen ei siis ole vähentänyt köyhyyttä kansainvälisten toimijoiden lupauksista huolimatta.

Turvattomuuden lisääntyminen on Länsi-Afrikan vallankaappauksien taustalla

Pitkään jatkunut ja viime vuosina entisestään pahentunut turvattomuus on yksi keskeisimmistä syistä länsiafrikkalaisten tyytymättömyydelle. Global Terrorism -indeksin mukaan neljä maailman kymmenestä eniten terrorismista kärsivästä maasta sijaitsee tällä alueella. Nämä maat ovat Burkina Faso, Mali, Nigeria ja Niger.

Indeksin mukaan terrori-iskut ovat lisääntyneet Sahelin alueella jopa seitsemällä prosentilla vuosien 2021–22 aikana. On arvioitu, että alueella kuolee vuosittain lähes puolet (43 %) kaikista maailman terrorismin uhreista.

Kasvanut turvattomuus johtuu osittain alueella pitkään jatkuneesta poliittisesta epävakaudesta ja väkivaltaisuuksista. Sahelin aavikolla on käyty Ranskan johtamaa terrorismin vastaista sotaa jo yli kymmenen vuoden ajan, ensin operaatio Servalin (2013–14) ja sittemmin operaatio Barkhanen (2014–23) mandaateilla.

Ranska joutui vaikeaan asemaan sen jälkeen, kun Nato tuhosi Muammar Gaddafin hallinnon Libyassa vuonna 2011. Libyan valtion romahtamisen seurauksena suuri osa maan armeijan asevarastoista päätyi erilaisten aseellisten ryhmien käsiin.

Kasvanut turvattomuus johtuu osittain alueella pitkään jatkuneesta poliittisesta epävakaudesta ja väkivaltaisuuksista. Sahelin aavikolla on käyty Ranskan johtamaa terrorismin vastaista sotaa jo yli kymmenen vuoden ajan.

Libyasta palanneet raskaasti aseistautuneet puolisotilaalliset tuareg-joukot vahvistivat Malin pohjoisosan tuaregien poliittista ja sotilaallista järjestöä (MNLA). Tämä Sahelin alueen alkuperäiskansasta koostuva ryhmä liittoutui islamistiryhmien Ansar Dinen ja Islamilaisen Maghrebin al-Qaidan (AQIM) kanssa ja perusti Pohjois-Maliin itsehallinnollisen Azawadin valtion. Malin tapahtumat eskaloituivat lopulta kapteeni Amadou Sanogon johtamaan sotilasvallankaappaukseen ja maan perustuslain kumoamiseen.

Vallankaappauksen lisäksi tuaregit ja islamistiryhmät ajautuivat aseelliseen yhteenottoon. Kun tuaregeista ei ollut lopulta vastusta paremmin organisoiduille islamistijoukoille, Malin pohjoisosat päätyivät radikaalien islamistiryhmien haltuun.

Sekä YK:n turvallisuusneuvosto, Afrikan unioni, että Länsi-Afrikan talousyhteisö ECOWAS ovat tuominneet Malin sotilasvallankaappauksen. Tapahtumat johtivat Ranskan johtaman terrorismin vastaisen operaation käynnistymiseen tammikuussa 2013 sekä YK:n samana vuonna aloitettuun MINUSMA-rauhanturvaoperaatioon.

Vuonna 2020 Malin viimeisintä sotilasvallankaappausta johtaneen Assimi Goïtan johdolla Malin sotilasjuntta katkaisi puolustusyhteistyön Ranskan kanssa vuonna 2022 ja vaati ranskalaisten joukkojen vetämistä Malista.

Sotilasoperaatioiden tulokset eivät ole olleet vain heikkoja, vaan jopa haitallisia paikallisyhteisöille. Operaatio Barkhanesta onkin alettu yhä useammin puhua ”Ranskan Afganistanina”, ja Ranskan johtaman kansainvälisen liittoutuman voidaan todeta onnistuneen Sahelissa yhtä huonosti kuin Yhdysvaltojen Afganistanissa. Epäonnistumisen syynä oli muun muassa se, että Ranska arvioi paikallisen konfliktidynamiikan toistuvasti väärin ja tuki perinteisiä liittolaisiaan huomioimatta sitä, miten alueen kansalaiset kyseenalaistivat näiden legitimiteettiä.

Osittain tämän seurauksena erilaiset aseelliset ryhmät ovat viime vuosien aikana laajentaneet toiminta-aluettaan erityisesti Malin, Nigerin ja Burkina Fason muodostamassa “kolmen rajan kolmiossa”. Ne ovat hyödyntäneet heikkojen hallintojen jättämää valtatyhjiötä samalla, kun ne ovat saaneet tilaa toiminnalleen erilaisten etnisten ja uskonnollisten ryhmien välisten konfliktien katveessa. Siviilit ovat joutuneet niin islamistiryhmien kuin Ranskan terrorisminvastaisen sodan uhreiksi.

Keskeneräinen dekolonisaatio ja valikoiva universalismi

Ranskan aktiivista toimintaa Länsi-Afrikassa selittää se, että monet alueen maista ovat sen entisiä siirtomaita. Vaikka siirtomaajärjestelmä purettiin ja alueen valtiot itsenäistyivät 1960-luvun alussa, Ranskan taloudellinen, kulttuurinen ja sotilaallinen valta on säilynyt suurena. Ranskan suhteita Saharan eteläpuoleisessa Afrikassa on kuvattu termillä France-Afrique, joka kuvasi alussa viattomasti Ranskan vaikutuspiiriä alueella. Sittemmin vakiintuneella termillä Françafrique kritisoitiin Ranskan harjoittamaa neokolonialismia entisissä siirtomaissaan.

Nähdäksemme militarisoituneesta toimintamallista pitäisi palata ihmisten arkea lähempänä olevaan, kehitystä painottavaan lähestymistapaan. Tällä emme tarkoita orientalistista ja hierarkkista ”me vastaan muut” -jaottelua niin sanotun kehittyneen lännen ja kehittyvien maiden välillä. Ukrainan sodan myötä osa tutkijoista on painottanut dekolonisaation, ukrainalaisten ihmisoikeuksien, toimijuuden ja itsemääräämisoikeuden ulottuvuuksia. Vastaava kriittisyys ei kuitenkaan tunnu aina ulottuvan Euroopan ulkopuolelle.

Hiljaisuus, joka koskee palestiinalaisten, jemeniläisten, länsisaharalaisten, kurdien ja nyttemmin nigeriläisten universaaleja ihmisoikeuksia, kertoo universaaliksi määritetyn subjektiviteetin rajoittuneisuudesta. Sosiologian professori Stéphanie Dufoix onkin puhunut dekolonisaatio-termin räjähdysmäisestä kasvusta ranskalaisessa julkisessa keskustelussa ja kritisoinut termin instrumentaalista käyttöä. Tällä Dufoix viittaa tilanteeseen, jossa universaalien arvojen tunnustamisella halutaan erottautua liberalistisdemokraattisessa puhetavassa, vaikka lopulta nämä samat universaalit ihmisoikeudet eivät pädekään universaalisti kaikkien ihmisten kohdalla.

Vaikka siirtomaajärjestelmä on lakkautettu jo vuosikymmeniä sitten, kolonialististen rakenteiden purkaminen on Länsi-Afrikassa jäänyt pahasti kesken.

Sama suuntaus on havaittavissa Suomessa akateemisessa keskustelussa, perinteisessä mediassa ja sosiaalisessa mediassa. Miksi Länsi-Afrikan maiden irrottautuminen uuskolonialistisista rakenteista mielletään suurvaltojen kamppailuksi ja Venäjän sekä yksityisen palkka-armeijan Wagnerin vaikutusvallan lisääntymiseksi, vaikka niiden sijaan tulisi painottaa länsiafrikkalaisten toimijuuden ja itsemääräämisoikeuden mahdollista toteutumista muutoksen myötä? Eihän Ukrainan sotaakaan olla haluttu kehystää Venäjän ja Naton valtakamppailuksi, vaan on korostettu Venäjän hyökkäystä suhteessa Ukrainan itsemääräämisoikeuteen. Tästä seuraa väkisinkin olettamus, että Länsi-Afrikan vallankumoukset mielletään Yhdysvaltojen johtaman maailmanjärjestelmän, status quon, ja sen liittolaisten valtapiirien heikentymiseksi.

Vaikka siirtomaajärjestelmä on lakkautettu jo vuosikymmeniä sitten, kolonialististen rakenteiden purkaminen on Länsi-Afrikassa jäänyt pahasti kesken. Konkreettinen esimerkki tästä löytyy muun muassa Länsi-Afrikan CFA-frangista, joka on käytössä kahdeksassa Länsi-Afrikan maassa. Kolonialistiset rakenteet ovat myös saaneet uusia muotoja finanssipolitiikan muodossa ja mukaan on tullut uusia toimijoita.

Ranskan läsnäolon vastainen mieliala on voimistunut alueella viime vuosina entisestään. Senegalissa ja Norsunluurannikolla, kahdessa Ranskan keskeisessä liittolaismaassa, nuoriso on järjestänyt suuria mielenosoituksia samalla kun mellakoitsijat ovat tuhonneet ranskalaisten yritysten omaisuutta Dakarissa. Nuorten esikuvaksi on noussut muun muassa ristiriitoja herättävä kansalaisaktivisti Kémi Séba, joka pidätettiin, kun hän poltti CFA-frangin symbolina valuutan vastustamisesta.

Luonnollisesti myös Venäjä, Kiina, Turkki ja useat arabimaat ovat hyödyntäneet vanhojen siirtomaavaltojen uuskolonialismiin kohdistuvaa kritiikkiä vahvistaessaan omia sotilaallisia ja taloudellisia intressejään. Ne pyrkivät parhaansa mukaan kasvattamaan kaupankäyntiä ja vahvistamaan pääsyään mantereen luonnonvaroihin. Niin sanottu Françafrique onkin vaihtumassa paikoittain Länsi-Afrikassa Kiinan taloudelliseen ja Venäjän sotilaalliseen Afrikkaan.

YTT Karim Maïche on tutkijatohtori Tampereen yliopistossa.

YTT, dosentti Anitta Kynsilehto on yliopistotutkija Tampereen yliopiston Rauhan- ja konfliktintutkimuskeskus Taprissa.

Artikkelikuva: Pascal Treichler / Pixabay

Artikkelia päivitetty: 21.8.2023 klo 11.39: Burkina Fason vallankaappaukseen korjattu oikea vuosiluku.
28.8.2023: Lisätty linkki artikkelin toiseen osaan.

Artikkelia muokattu 12.6.2024: Artikkelin otsikkoa tarkennettu lisäämällä siihen osan järjestysnumero.

Julkaisu Afrikan vallankaappausvyöhyke 1: Kesken jäänyt dekolonisaatio ja turvattomuus Länsi-Afrikassa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Toisella videolla väitöskirjatutkija Karim Maïche ja yliopistonlehtori Pia Mikander keskustelevat, mikä länsi oikeastaan on, miten siihen voisi tarttua ja mistä se löytyy – vai löytyykö, kun sitä oikein lähdetään etsimään? Mikä on länsimaista, mikä ei ole? Miten esimerkiksi holokausti on ymmärretty lännen varjopuolena?

Videon kuvaus Susanna Hast.

Julkaisu Mikä länsi? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Susanne Dahlgrenin toimittamassa teoksessa Teheranin kodeissa, Kairon kaduilla – Nuorten elämää islamin maissa pureudutaan tavalliseen elämänmenoon alueilla, joissa islam on valtauskonto. Lukija saattaa yllättyä, kuinka vähän terrorismi ja sen ympärillä pyörivä keskustelu ovat läsnä niin sanotun perusmuslimin arjessa.

Terrorismin vastaista sotaa on käyty yli 15 vuotta. Loppua ei ole näkyvissä. Kuten Manchesterin terrori-isku jälleen kerran muistuttaa, nuorten muslimien radikalisoitumisesta ja ääri-islamin muodoista on tärkeää keskustella.

Islamin radikaalit ilmentymät muodostavat vakavia haasteita eurooppalaiselle yhteiskuntarauhalle. Samalla terrori-iskut Euroopassa ja muualla ovat johtaneet toimenpiteisiin, jotka pikemminkin ruokkivat terrorismia.

Usein muslimeista puhuttaessa korostetaan heidän uskontoaan ikään kuin kaikkea toimintaa ja ajattelua määräävänä tekijänä. Mutta kuinka suurta roolia islamin radikaalit tulkinnat tai terrorismi lopulta näyttelevät muslimien, ja etenkin nuorten muslimien arjessa?

Kuinka suurta roolia islamin radikaalit tulkinnat tai terrorismi lopulta näyttelevät muslimien, ja etenkin nuorten muslimien arjessa?

Vuoden 2017 Arab Youth Surveyn mukaan Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan nuoriso kokee suurimmaksi haasteeksi Isisin nousun (35 %), työttömyyden (35 %), terrorismin uhan (34 %), hintojen nousun (27 %), epävakauden (19 %), poliittisen johtajuuden puutteen (17 %) sekä demokratian puuttumisen (17 %).

Islamin nimissä tehtyjen terroritekojen syistä ja taustoista tulisikin etsiä ymmärrystä yhteiskunnallisista, sosioekonomisista rakenteista sen sijaan, että tartutaan helppoihin yleistyksiin yli miljardin muslimin uskonnosta.

Susanne Dahlgrenin toimittamassa teoksessa Teheranin kodeissa, Kairon kaduilla – Nuorten elämää islamin maissa pureudutaan tavalliseen elämänmenoon alueilla, joissa islam on valtauskonto. Dahlgrenin mukaan

”…jos uskontoa ei tutkimusta tehdessä painoteta, se tulee esiin itsestään, luontevassa ympäristössään. Kirjassa korostuu näkemys, että uskonnolla ei aina ole merkitystä maissa, joissa eri uskontojen harjoittajat jakavat saman kulttuurin”.

Islamin tutkiminen ei myöskään ollut Tea Virtaselle ensisijainen kiinnostuksen kohde, kun hän lähti keräämään aineistoa väitöskirjaansa 1990-luvun loppupuolella Kameruniin asettuneista paimentolaisista, mbororoista, ja heidän erilaisista avioliittorituaaleistaan.

Virtanen huomasi, kuinka islam oli vaikuttanut mbororojen rituaaleihin. Etenkin epäonnistuneet rituaalit tarjosivat mahdollisuuksia tarkastella mbororojen tapaa sekoittaa karjanhoitosymboliikkaa ja islamia toisiinsa ja erottautumista muista paikallisista muslimiryhmistä.

Monipuolisessa teoksessa hyvin Lähi-itää ja Pohjois-Afrikkaa tuntevat antropologit kulkevat edesmenneiden suomalaisten kenttätutkimuksen pioneerien, kuten Georg August Wallinin (1811–1852), Edward Westermarckin (1862–1939), Ivar Lassyn (1889–1938) ja Hilma Granqvistin (1890–1972) jalanjäljissä muslimien kodeissa, uskonnollisissa klubeissa, kotibileissä, katuprotesteissa ja kahviloissa ja kuvaavat nuorten shoppailua, juttutuokioita ja läpänheittoa.

Vallitsevien normien ristipaineessa Egyptissä

Samuli Schielke kuvaa artikkelissaan egyptiläisten muslimien arkea, uskonnon roolia ja tulevaisuuden haaveita niin pääkaupungissa Kairossa kuin pohjoisegyptiläisessä kylässä. Hän kuvaa muulid-juhlaa, ramadan-paastoa, romantiikkaa sekä maan poliittista tilannetta.

Schielke kohtaa muslimit, kuten kenet tahansa, ”monimielisinä ja ristiriitaisina ihmisinä” ja keskittyy niihin tutkimuskohteisiin, jotka ovat yhden vahvan mielipiteen sijasta asioista montaa mieltä.

Muslimeja tutkitaankin usein yhtenä kiinteänä homogeenisenä ryhmänä, jota peilataan tutkijan omaan heterogeeniseen ympäristöön ja taustaan. Schielke ei koe islamia sen normaalimpana tai oudompana erityispiirteenä kuin mitä tahansa muuta harrasta elämänasennetta:

”Uskonnon merkitystä ihmisten elämässä ymmärtää usein paremmin, jos antropologista kenttätyötä tehdessään ja kirjoittaessaan ei koko ajan keskity itse uskontoon. Omassa tutkimuksessani olen kiinnittänyt paljon huomiota esimerkiksi rakkaussuhteisiin ja avioliittoon”.

Fatalististen tai determinististen tulkintojen sijaan hän jättää tilaa kohtalolle ja sattumille ja muistuttaa, että ihmiset pystyvät lopulta vaikuttamaan elämäänsä ja tulevaisuuteensa melko rajallisesti.

”Jos olisin vain kysynyt esimerkiksi ’mitä islam sanoo avioliitosta?’ ihmiset olisivat kertoneet minulle, miten asioiden uskonnolliselta kannalta pitää olla. Olisin saattanut päätyä kuvaamaan ihmisten elämää ennen kaikkea sellaisena kuin he nimenomaan uskonnosta puhuessaan haluaisivat sen olevan”.

Nuorten aktivismia Egyptissä tutkinut Henri Onodera korosti tuttavaverkostojen merkitystä Hosni Mubarakin hallintoa vastustaneen Kifaya-liikkeen synnyssä. Nuoret lähtivät poliittiseen toimintaan monesti ystävien kautta. Poliisien pidätykset lujittivat ystävyyssuhteita. Aktivistituttavat ja perheenjäsenet pyrkivät parhaansa mukaan saamaan tietoa pidätettyjen kohtalosta ja olinpaikasta.

Muslimeja tutkitaankin usein yhtenä kiinteänä homogeenisenä ryhmänä, jota peilataan tutkijan omaan heterogeeniseen ympäristöön ja taustaan.

Aktivistinuorten väliset ystävyyssuhteet ja kunnioitus eivät näyttäneet rajoittuvan ideologisiin kysymyksiin. Vaikka eroja ja ristiriitoja nousi esiin arjen eri tilanteissa ja puhekielessä, kommunistit, vasemmistolaiset, liberaalit, muslimiveljeskunnan jäsenet ja tapamuslimit työskentelivät yhdessä yhteisen päämäärän saavuttamiseksi.

Ramadanin aikaan toiset paastosivat, toiset eivät. Osalle paasto merkitsi salaa syömistä ja tupakoimista, toisille olutlakkoa. Monille kyse oli hengellisestä kokemuksesta. Jotkut nauttivat siihen liittyvästä yhdessäolosta.

Sukupuolella oli myös merkitystä. Naisaktivistit tulivat usein varakkaammista yhteiskuntaluokista ja vapaamielisemmistä perheistä. Tämä ei estänyt tiettyjä sukupuolirooliodotuksia ilmenemästä perheen elätykseen ja kodinhoitoon liittyvissä kysymyksissä.

Naisiin kohdistuva seksuaalinen häirintä Kairon kaduilla

Naistutkijat pääsevät usein miehiä paremmin kiinni naisten arkeen. Sukupuoliroolit sisältävät usein monenlaisia tabuja konservatiivisissa islamilaisissa maissa, ja naiset puhuvat mieluummin sisarilleen henkilökohtaisista asioista.

Senni Jyrkiäinen kuvaa artikkelissaan nuorten naisten elämää Kairossa ja Ylä-Egyptissä sijaitsevassa pienemmässä Sohagin kaupungissa. Avioliittoon ja työuraan liittyvien kysymysten lisäksi Jyrkiäinen tutki, kuinka seksuaalisella häirinnällä rajoitetaan naisten liikkumisenvapautta.

Jyrkiäinen kirjoittaa artikkelissaan, että hänellä on häirinnästä Egyptissä myös omakohtaista kokemusta, kuten varmasti monilla maassa vierailleilla ulkomaalaisilla naisilla. Entä miten seksuaalinen häirintä pitäisi ymmärtää? Missä menee flirttailun raja?

Jyrkiäinen käyttää seksuaalisesta häirinnästä egyptiläisen HarassMap-järjestön määritelmää:

”[Seksuaalinen häirintä on] mitä tahansa epätoivottuja seksuaalissävytteisiä sanoja ja/tai tekoja, jotka vahingoittavat henkilön kehoa, yksityisyyttä tai tunteita ja tekevät henkilön olosta epämukavan, uhatun, turvattoman, pelästyneen, epäkunnioitetun, säikähtäneen, loukatun, pelotellun, hyväksikäytetyn, henkisesti loukatun tai objektisoidun”.

Häirintäongelma on levinnyt laajalle Egyptissä ja monissa Välimeren eteläpuoleisissa maissa. Egyptian Center for Women’s Rights -tutkimuskeskus julkaisi vuonna 2008 kyselytuloksen, jonka perusteella 83 prosenttia egyptiläisnaisista oli joutunut kärsimään miesten häiriökäyttäytymisestä. Miehistä taas 62 prosenttia myönsi häiritsevänsä naisia kaduilla.

Jyrkiäinen kuvaa kaupunkien moninaisen yhteiskuntaluokan käsitteen vaikutusta nuorten naisten mahdollisuuksiin luoda erilaisia urbaaneja identiteettejä samalla, kun ”kulutusmahdollisuudet ja vapaa-ajanviettopaikat lisääntyvät”.

Hän muistuttaa yhteiskuntaluokan käsitteen ongelmallisuudesta Egyptissä, jossa ”sosiaaliset luokat ovat kuitenkin kaikkea muuta kuin selvärajaisia”. Keskiluokkainen kuluttamista ihannoiva elämäntyyli vaatii nuorilta naisilta miehiä enemmän varallisuutta ja suunnitelmallisuutta:

”Juuri nuorten naisten liikkuminen kaduilla on kaikkein rajoitetuinta ja valvotuinta. Äidit soittelevat tyttäriensä perään ja isät ovat vihaisia, mikäli tyttäret eivät ole kotona määrättyyn aikaan. Veljet saattavat valvoa siskojensa pukeutumistyyliä ja rajoittaa näiden käyntiä ulkona. Nuorten naisten liikkumisvapaus onkin pitkälti kiinni perheen joustavuudesta ja tyttärien omista neuvottelutaidoista”.

Koraanista löytyy selkeät ohjeet niin miehille kuin naisille säädyllisestä käytöksestä. Islamin normatiiviset tulkinnat ovatkin Egyptin kaupunkielämän kanssa ristiriidassa, ja vastaus häiriökäyttäytymiseen löytynee uskonnon ulkopuolelta.

Vastuu vieritetään usein naisten kannettavaksi, vaikka Egyptissä astui vuonna 2014 seksuaalisen häirinnän kieltävä laki. Asenteet muuttuvat kuitenkin hitaasti. HarassMap-sovellus käynnistettiin vuonna 2010. Se tarjoaa sosiaalisen median välityksellä alustan, jonne voi raportoida digitaalisesti paikan päältä joutuessaan seksuaalisen häirinnän kohteeksi. Paikka ja aika tallentuvat Egyptin Google Mapsiin.

Kirjan toimittaja Dahlgren toteaa kirjan esipuheessa, kuinka seksuaalirikokset nousivat suomalaiseen keskusteluun turvapaikanhakijoiden määrän kasvaessa. Hänen mielestään ongelmasta ei päästä eroon vähättelemällä ja vaikenemalla. Samalla hän kritisoi raiskausuutisilla elostelevia ”maahanmuuttokriitikoita”.

Joukkoahdistelu (arabiaksi taharrush gama’iyy) kääntyi sosiaalisessa mediassa ja keltaisessa lehdistössä muotoon taharrush game. Ikään kuin kyseessä olisi arabinuorten hauska yhteispeli, joka kuuluu heidän kulttuuriinsa – ja uskontoonsa, tietenkin.

Itämaisiksi kategorisoitujen ihmisten seksuaalisuus on historian saatossa herättänyt mielenkiintoa.

Itämaisiksi kategorisoitujen ihmisten seksuaalisuus onkin historian saatossa herättänyt mielenkiintoa. Usein kuvaukset kertovat pikemminkin kuvaajien omista stereotypioista ja mielihaluista. Milloin orientin asukkaat kuvataan yltiöseksuaalisina olentoina haaremeineen ja vatsatansseineen, milloin ylipidättäytyvinä hunnutettuina tylsimyksinä.

Omassa artikkelissaan Dahlgren käsittelee Jemenissä sijaitsevan satamakaupunki Adenin asukkaiden seksuaalifantasioita ja kokemuksia. Seksi ei ole hänen mukaansa islamissa häpeiltävä asia eivätkä uskonnolliset symbolit aina kerro kaikkea niiden kantajista.

Jo 1980-luvulta lähtien Jemeniä tutkinut Dahlgren on huomannut, ettei seksistä puhuminen ole liberaalissa Adenissa tabu. Ihmiset kertoivat intiimeistä kokemuksistaan varsin mielellään. Tärkeintä oli konteksti: naapurien, sukulaisten ja puolisojen läsnä ollessa seksistä ei puhuttu.

Pippaloita Iranissa, vitsejä Marokossa

Iranista puhuttaessa vanhempi sukupolvi muistaa usein šaahi Mohammad Reza Pahlavin ja tämän perheen glamourin, jota suomalaisissakin ”naistenlehdissä” 1960-luvulla esiteltiin. Nykyisin Iran tunnetaan islamilaisesta vallankumouksesta ja pappisvallasta.

Ulriikka Johansson kuvaa artikkelissaan epävirallista Irania, nuorten juhlimista ja alkoholinkäyttöä. Kotibileissä haastetaan muslimikansalaisen ihannekuva ja kansallismielisyys.

Samalla kun miesten ja naisten välinen kanssakäyminen, alkoholi, huumeet ja monet musiikin muodot ovat maassa kiellettyjä, kotibileitä löytyy ympäri pääkaupunki Teherania ja sen lähiympäristöä.

”Torstai-iltaisin töiden jälkeen tullaan nopeasti paikalle sinne, missä kulloinkin kokoonnutaan, juodaan heti pikku hiprakka, syödään pientä purtavaa ja jutellaan, ja kohta ensimmäiset jo katoavatkin paikalta. Ne joilla ei ole määrättyä aikataulua, voivat ottaa rennommin, mutta koskaan kukaan ei voi täysin rentoutua”.

Vaikka iranilaisnuorison juhlimisen ei pitäisi olla kenellekään yllätys, keksittiinhän viinin juominen Iranin ja Kaukasuksen alueella 7 000 vuotta sitten, ilmiön laajuus saattaa rajoituksineen rikkoa käsityksiä islamilaisesta tasavallasta.

”Poliisiratsioiden takia pitää aina olla valmiina nopeasti sammuttamaan musiikkilaitteet ja hävittämään kaikki kielletty, kuten päihteet, ja pakenemaan paikalta.”

Johanssonin mukaan iranilaisnuoret ihailevat länsimaista kulttuuria, mitä sillä ikinä tarkoitetaankaan. Hänen ystävänsä tiesivät jopa suomalaisen Children of Bodomin. Avarakatseisuuden nimissä voisikin kysyä, kuinka hyvin persialaista musiikkia tunnetaan Suomessa nuorten keskuudessa.

Fjej Stamboulin artikkelissa ”Tunisian jasmiinivallankumous Sartren aikalaisen silmin” korostuu Pohjois-Afrikan valtioiden historia ja nykyaika. Hän kertoo osallistuneensa 1960-luvulla Tunisin yliopistossa muun muassa Franz Fanonin luennoille. Väitöskirjan ohjaajana toimi kuuluisa orientalisti Jacques Berque.

Muun muassa Michel Foucault opetti Tunisin yliopistossa ”kokonaisen sukupolven eteviä ja edistyksellisiä tunisialaisopiskelijoita”. Foucault teki myös yhteistyötä iranilaisen Ali Shariatin kanssa šaahin valtaa vastaan.

Jos Foucault pettyi vuonna 1967 kuuden päivän sodan liepeillä opiskelijakapinoissa yhdistyviin antisionismiin ja antisemitismiin, tunisialaiset ovat saaneet pettyä niin sanotun ”arabikevään” hedelmiin. Stambouli pysyy silti optimistisena maan nuorison suhteen.

Huumori ja vitsailu auttavat usein vaikeiden asioiden käsittelyssä.

Huumori ja vitsailu auttavat usein vaikeiden asioiden käsittelyssä. Marko Juntunen tarkastelee artikkelissaan Pohjois-Marokon kaupunkiköyhälistön nuorten miesten vitsejä.

”Nauramisessa on siten keskeisesti kyse solidaarisuuden ja yhteenkuuluvuuden tuottamisesta ’meidän’ kesken, mutta kyse on myös ’ulkopuolelle’ rajattujen sosiaalisten ja poliittisten ryhmien rakentamisesta.”

Vitseissä marokkolaisnuoret identifioituvat niin Marokon kuin globaalin poliittisen järjestelmän uhreina. Pääosaa esittää usein kekseliäs kahviloissa aikaansa viettävä marginalisoitu hahmo, joka ylittää yhteiskunnalliset haasteet ja korruption nokkeluutensa avulla. Myös maahanmuuttokysymykset ovat vahvasti huumorissa läsnä: ”Kuka oli Marokon historian ensimmäinen luvaton siirtolainen? Tariq Ibn Ziayd.”

Koska monien Euroopassa tehtyjen terrori-iskujen tekijät ovat syntyneet ja kasvaneet Euroopassa, maanosassa asuvien muslimien arki saattaa kertoa enemmän tekojen motiiveista kuin puhtaasti uskonnosta haetut normatiiviset selitykset.

Nilüfer Göle onkin julkaissut tutkimuksen, jossa tarkastellaan Euroopan muslimien arkea julkisessa ja yksityisessä tilassa. Jälleen kerran lukija saattaa yllättyä, kuinka vähän terrorismi ja sen ympärillä pyörivä keskustelu ovat läsnä niin sanotun perusmuslimin arjessa.

Siksi Dahlgrenin toimittama yleistajuisesti kirjoitettu teos onkin tervetullut tietopaketti, joka on suunnattu yhtä hyvin suurelle yleisölle kuin opiskelijoille ja tutkijoille. On mukava lukea kirjaa, jossa tutkijat reflektoivat omaa suhdettaan tutkimuskohteeseensa sen sijaan, että tekevät kenttätutkimusta ikään kuin vahvistaen omia poliittisesti sävyttyneitä ennakko-oletuksiaan.

Karim Maïche on väitöskirjatutkija Tampereen yliopistossa Rauhan- ja konfliktintutkimuskeskuksessa TAPRIssa. Hänen väitöskirjansa keskittyy Algerian autonomiseen ammattiyhdistysliikkeeseen ja laajemmin maan kansalaisyhteiskuntaan. Lisäksi Maïchen tutkimusintressit liittyvät Pohjois-Afrikan, Lähi-idän ja Välimeren alueen joukkoliikkeisiin, mobilisaatioon ja kulttuurihistoriaan.

Julkaisu Dahlgren (toim.): Muslimien arjesta terrorismin vastaisen sodan aikakaudella ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Aalto-yliopiston professori Jarno Limnéllin toimittamassa Suomen idea -kirjassa kannustetaan pohtimaan Suomen tulevaisuuden narraatiota. Teoksessa 26 kirjoittajaa tarjoaa oman näkökulmansa siitä, ”mitä me suomalaiset haluamme jatkossa olla ja millaisen Suomen haluamme luoda”. Lisäksi teoksessa kannustetaan ”jokaista  suomalaista osallistumaan tämän tarinan luomiseen sekä pohtimaan Suomen tulevaisuutta”.

Marraskuun pimeyteen valoa tuova kasvuyritystapahtuma kerää pääkaupunkiin yli 2 000 kasvuyritystä ja satoja pääomasijoitusyhtiöitä. Slush on täällä taas!

Vuoden bisnesenkeliksi valittu Moaffak Ahmed kehui A-studiossa 28.11. tapahtumaa Suomen ylpeyden aiheeksi: ”Mikä tahansa maailman maa olisi ylpeä tällaisesta tilaisuudesta”. Ahmed totesi Slushilla olevan merkitystä myös kansalliselle itsetunnolle. Toisaalta ”ei ehkä koko kansalle, mutta ainakin pienelle kuplalle siinä”.

Limnéllin toimittama Suomen idea tarjoaa monia mielenkiintoisia näkökulmia Suomen tulevaisuuden tarinaksi, mutta varsin kapeasta näkökulmasta. Valitettavasti teos jää nyt hieman puolitiehen ja kaipaamaan jatko-osaa.

Kirjan lähtökohdista olisikin voinut odottaa kattavampaa otosta näkemyksistä, ei vain pienen kuplan teknologiaan, talouskasvuun ja ”länsimaiseen” Suomeen pohjautuvia ”toivottuja tulevaisuuden visioita” siitä, mitä kaikkea Suomi tai suomalaiset haluaisivat jatkossa olla.

Nyt kirjoittajakaartin maailmankuvat voidaan yleistäen sijoittaa jonnekin oikeistolaisen konservatismin ja uusliberalismin välimaastoon.

Suomi 100 vuotta

Itsenäinen Suomi täyttää ensi vuonna sata vuotta. Edessä on varmasti paljon keskustelua myös Suomen historiasta.

Millä nimellä esimerkiksi vuoden 1918 valkoisten ja punaisten taistelua pitäisi kutsua: kansalaissota, vapaussota, sisällissota, luokkasota, punakapina, torpparikapina, vuoden 1918 tapahtumat, Suomen sota 1918, vallankumous vai sisällissota? Tai keitä ovat suomalaiset? Mistä he ovat tulleet ja minne he ovat matkalla?

Tulevaisuuden tutkija Eleonora Masini pitää tulevaisuuden visioita virikkeenä muuttaa nykyhetkeä. Tulevaisuus syntyy ikään kuin nykyisyyden antiteesinä, jota jatkuvat uudet tulevaisuuden visioiden sarjat heijastelevat ja muokkaavat.

Nykyhetken tapaan havainnoida maailmaa vaikuttaa tietenkin myös menneisyys.

Nykyhetken tapaan havainnoida maailmaa vaikuttaa tietenkin myös menneisyys. Siksi ei olekaan yhdentekevää, mihin ja miten Suomi ja suomalaiset historiallisesti rajataan. Limnéll uskoo 100-vuotiaan Suomen olevan risteyskohdassa, mutta rajaa suomalaisuuden melko väljästi lähihistoriaan:

”Suomalaisuus ja ajatus yhtenäisestä kansakunnasta on historiallisesti vielä nuori ilmiö. Kansakunta on kuitenkin olemassa vahvana itsestään tietoisena mielikuvana, ideana kansasta. Meistä suomalaisista. Jokainen suomalainen merkitsee. Kansamme kohtalon hetkinä juuri tässä ajatuksessa on ollut vahvuutemme.”

Näin määriteltynä suomalaisuus voidaan aatehistoriallisesti sijoittaa 1800-luvun valistuksen ja romantiikan yhteiskunta- ja kulttuurihistorialliseen keskusteluun, jossa sen mielenmaisemaa kuvasivat muun muassa Akseli Gallen-Kallela, Elias Lönnrot, Johann Ludvig Runeberg ja Zacharias Topelius.

Heidän ajatustensa pohjalta luotiin myyttejä Suomen historiasta kansallisvaltion tarpeisiin. Vai luotiinko?

Johann Gottfried von Herderin 1700-luvun lopulla käyttöön ottama termi nationalismi, kansallisuusaate, tarjoaa yhä tämän päivän globalisoituvassa maailmassa käyttövoimansa kansallisvaltioiden poliittisen vallan ja sitä pönkittävän kollektiivisen identiteetin rakentumiselle ja legitimiteetille. Se sisältää ajatuksen kansasta poliittisena toimijana, jota yhdistää yhteinen menneisyys, sosiaalinen koheesio ja jaetut kokemukset ja muistot.

Eivätkö suomalaisuus ja suomen kieli ole aina muodostuneet monikulttuurisuuden tuloksena?

Stuart Hall on erottanut viisi pääelementtiä, joiden avulla kansallista kulttuuria rakennetaan: yhteinen tarina kansallisena kertomuksena, alkuperäisen kansan ajattomuuden ihanne, kansan myyttisten traditioiden luominen, perustamismyytti ja puhtaan alkuperäisen kansan korostaminen.

Mutta eikö Suomeen ole aina muutettu kautta historian eri ilmansuunnista? Eivätkö suomalaisuus ja suomen kieli ole sellaisia, jotka ovat aina muodostuneet monikulttuurisuuden tuloksena?

Olisi ollut mielenkiintoista lukea myös tataari- romani-, saamelais-, venäläis-, unkarilais-, saksalais- tai amerikkalaistaustaisen suomalaisen tulevaisuuden tarinaa Suomesta.

Limnéll on selkeästi halunnut raottaa hieman suomalaisuuden ovea myös maahanmuuttajille. Kirjan 26 puheenvuoron joukkoon on valittu Somaliasta Suomeen 15-vuotiaana muuttanut sosiaalidemokraattipoliitikko ja konsultti Abdirahim ”Husu” Hussein sekä kanadalaissyntyinen juristi André Noël Chaker. Jälkimmäisen englanninkielinen teksti on klassinen esimerkki siitä, miten Suomeen muuttanut on oppinut esittämään suomalaiset sellaisina, kuin he haluavat tulla nähdyiksi.

Hussein taas kuvaa itseään ”uudenlaiseksi” suomalaiseksi. Hän pyrkii kasvattamaan Suomessa syntyneet lapsensa suomalaisiksi:

”Oma tavoitteeni on kasvattaa lapsistani sellaisia nuoria ja aikuisia, jotka identifioivat itsensä nimenomaan suomalaisiksi, vailla turhia identiteettikamppailuja hidastamassa heidän haaveitaan ja niiden toteutumista. On tärkeää istuttaa heihin terve itsetunto ja tunne siitä, että he ovat hyödyllinen osa tätä yhteiskuntaa eivätkä haittatekijöitä.”

Mutta hyväksytäänkö Husseinin lapset suomalaisuuden kategoriaan? Filosofi Giorgio Agamben on Hannah Arendtin ajatuksiin nojautuen esittänyt, että Ranskan vallankumouksen yhteydessä esiintynyt käsitys ihmisyyteen perustuvista ihmisoikeuksista jäi toteutumatta ilman jonkin valtion kansalaisuutta.

Eteenpäin päästäisiin Agambenin mukaan vain valtion, kansakunnan ja alueen ”pyhän kolmiyhteyden” kyseenalaistamisen ja siitä irtautumisen kautta. Kansainvälinen pakolaiskriisi on jälleen osoittanut Arendtin ja Agambenin huolet ajankohtaisiksi.

Koska avioliitot kantasuomalaisten ja ulkomaalaisten kanssa ovat yleistyneet (vuonna 2015 noin 15 prosenttia kaikista solmituista avioliitoista), on hyvin todennäköistä, että ”valkoinen Suomi silmieni edestä ohi meni”, kuten räppäri Kingfish toteaa.

Suomen ideaa ei kirjassa myöskään ollut pohtimassa yhtään niin sanottua perussuomalaista, joka on huolissaan valkoisen Suomen ja länsimaalaisen kulttuurin perikadosta.

Länsimaalainen Suomi 

Kirjan viimeisessä artikkelissa Limnéll listaa seitsemän pohjimmaista arvoa, jotka nousevat kirjan artikkeleista. Kohta kaksi:

”Suomi tietää ja osoittaa paikkansa maailmassa.
Suomi on itsenäinen ja vahva demokratia, luottamukseen perustuva avoin yhteiskunta ja pohjoismainen hyvinvointivaltio. Suomi on hyvä maa, joka kuuluu läntiseen arvoyhteisöön.”

Olen pohtinut länsimaalaisuuteen liittyvän narraation problematiikkaa ja sitä, miksi Suomessa on kova tarve korostaa kuulumista länsimaiseen arvoyhteisöön, jonka koko olemassaolon voi kyseenalaistaa niin historiallisesti, maantieteellisesti kuin käytännön toiminnan tasolla.

Miksi Suomessa on kova tarve korostaa kuulumista länsimaiseen arvoyhteisöön, jonka olemassaolon voi kyseenalaistaa niin historiallisesti, maantieteellisesti kuin käytännön toiminnan tasolla?

En ole myöskään aivan varma, onko jotain yleisesti jaettua yksimielistä länsimaista demokratiakäsitystä koskaan edes ollut – edes niin sanotuissa länsimaissa. Olenkin pyrkinyt korostamaan, että näkemykset länsimaisesta kulttuurista vaihtelevat ajassa, paikassa ja kontekstissa. Miksi esimerkiksi Silvio Berlusconi tai Donald Trump kuvataan mielellään poikkeustapauksina länsimaisesta perinteestä?

Mielestäni länsi, länsimaat tai länsimainen kulttuuri vaativat tarkempaa määrittelyä sen sijaan, että puhumme siitä olettaen sen sisältävän kaikkea mukavaa vapaudesta demokratiaan, tasa-arvosta oikeudenmukaisuuteen. Tai että me Euroopan unionin jäsenyyden kautta heijastelisimme automaattisesti kaikkea ”länsimaalaisuutta” kreikkalais-roomalais-eurooppalaisista lähtökohdistamme.

Vaikka Suomessa naiset saivat äänioikeuden hyvin varhain, tähän kirjaan on mahtunut vain seitsemän naisnäkökulmaa. Länsimaista symboliikkaa tutkiva taidefilosofian tohtori Liisa Väisänen korostaa artikkelissaan Suomen symbolien (leijona, risti, neito ja luonnontunnukset) todistavan Suomen länteen kuulumisesta:

”Kaikkiaan Suomen vaakunatunnuksen voi nähdä kaikilta symboleiltaan viittaavan länteen ja Eurooppaan. Ehkä Suomen tulevaisuuden idean kannalta voimmekin ajatella näiden eurooppalaisten viittausten kertovan viitekehyksen, johon kulttuuriltamme kuulumme.”

Minulle oli täysin uutta, että Suomen leijona viittaa afrikkalaisen leijonan sijaan eurooppalaiseen leijonaan, kuten olen monesti myös hämmästellyt sitä, että ristiinnaulittiinko Jeesus Euroopassa.

En myöskään aivan ymmärtänyt, miten Väisänen onnistuu yhdistämään Suomi-neidon Agenorin kauniiseen tyttäreen Europeen, johon häikäisevän valkoiseksi häräksi muuttunut Zeus rakastui ja ryösti.

Väisänen kuvaa karhun ympäristöllemme kunnioitusta herättävänä metsiemme kuninkaana. Tätä ei silti tule sekoittaa itäiseen suurvaltaamme Venäjään.

Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan kylmien faktojen selvittäminen oli uskottu diplomaatti ja talouselämän vaikuttaja Jaakko Iloniemelle, Ulkopoliittisen instituutin ohjelmajohtaja Mika Aaltolalle, puolustusvoimain komentaja Jarmo Lindbergille ja Ylen Venäjä-aiheisia kolumneja kirjoittavalle Janne ”Rysky” Riiheläiselle.

Vaikka lukuisat kirjoittajat tarjoilevat moninaisen lähestymistavan tulevaisuuden tarinaan Suomen näkökulmasta, sama ei päde esimerkiksi arvaamattomaksi luonnehditun Venäjän kohdalla. Venäjästä välittyy niin sanottu single-story:

”Venäjä, Suomen ainoa sotilaallinen suurvaltanaapuri, on aina ollut, on ja todennäköisesti tulee vielä kauan olemaan Suomen turvallisuuspolitiikan pääkysymys.” (Iloniemi)

”Suomella on Venäjän kautta sidoksia imperiumiperinteeseen. Venäjä näkee Suomen osana omaa etupiiriään.”(Aaltola)

”Venäjä on tuonut uusia asejärjestelmiä rajojemme läheisyyteen ja vahvistanut joukkojaan läntisen sotilaspiirin alueella.” (Lindberg)

”Venäjän toiminta on siirtänyt informaatiovaikuttamisen uuteen aikakauteen.” (Riiheläinen)

Talous ja teknologia 

Ympäristökysymykset jäävät kirjassa taka-alalle. Ilmastonmuutoksen muodostamien uhkakuvien sijaan keskitytään lähinnä kuvaamaan maamme kaunista luontoa.

Poikkeuksen tekee yksi artikkeli: luonnonsuojelun puolesta liputtaa rap-artisti Cheekille ”Timantit on ikuisia”-musiikkivideon ohjannut Jere Hietala, joka korostaa ihmisten itsekeskeisistä lähtökohdista tehtyjen päätösten vaikutusta luontoon ja ympäristöön.

Ilmastonmuutoksen muodostamien uhkakuvien sijaan keskitytään lähinnä kuvaamaan maamme kaunista luontoa.

Ilmastonmuutoksen aiheuttamia ongelmia ja mahdollisia ratkaisukeinoja olisi kirjassa voitu huomioida syvällisemminkin.

Digitaalisen kehityksen ja talouskasvun puolesta liputtavat OP-ryhmän pääjohtaja Reijo Karhinen, Aalto-yliopiston professori Sixten Korkman, kokoomuksen kansanedustaja Elina Lepomäki, myynti- ja markkinointijohtaja Marika Snellman, digitalisti ja konsultti Ville Tolvanen, liikenne- ja viestintäministeriön kansliapäällikkö Harri Pursiainen, tietokirjailija, konsultti ja futuristi Elina Hiltunen, Resilience Factoryn toimitusjohtaja Mikko Kemiläinen, valtioneuvoston viestintäjohtaja Markku Mantila, Elinkeinoelämän valtuuskunnan johtaja Matti Apunen (matemaattisin painottein) sekä Slushin ”kummitädiksi” luonnehdittu Christina Forsgård.

Tarvitaan muutosta. Kemiläinen nostaa esiin resilienssin käsitteen, jonka hän määrittelee kyvyksi ”sopeutua suureen määrään muutoksia ylläpitäen samalla korkeaa suorituskykyä”. On oltava proaktiivinen, joustava, positiivinen, keskittynyt ja järjestelmällinen.

Ari-Elmeri Hyvönen ja Tapio Juntunen kirjoittavat Politiikka-lehden 3/2016 artikkelissaan ”Sopeutuva yhteiskunta ja resilienssi: turvallisuuspoliittinen analyysi” resilienssin käsitteestä. Heidän kriittisen resilienssikuvauksen pohjalta Kemiläisen lähestymistapaa voisi pitää reduktiivisena ”neoliberalisaatioon yhdistyvänä biopoliittisena hallintamentaliteettina, joka pyrkii aktiivisesti luomaan tietynlaisia – hallittavissa olevia – yksilösubjekteja”.

Samalla kun teoksen puheenvuoroissa suomalaisuutta ja Suomen historian erinomaisuutta korostetaan koulutuksen ja tasa-arvon saavutusten kautta, vaietaan näitä saavutuksia koskevista leikkauksista, joita teokseen valitut talousasiantuntijat ja heidän tukemansa talouspolitiikka pyrkii toteuttamaan. Onko pääomalla isänmaata?

”Yritys ei kärsi yhteisöverosta sen enempää kuin talo kärsii kiinteistöverosta. Yritys kärsii yhteisöverosta itse asiassa vielä vähemmän, sillä se voi tarpeen tullen muuttaa kotipaikkaansa ja siirtyä yhteisöverotuksen piiriin jossain muualla.” (Lepomäki)

Vapaat markkinat ja teknologinen kehitys (tietotekniikka, 3D-printtaus, geenimuuntelu, ilmastonhakkerointi, synteettinen biologia ja lääketiede, robotit) vievät niin kovaa vauhtia, että tulee väkisinkin mieleen, mihin ihmistä enää tarvitaan.

”Suomalaisten tulevaisuutta tulee muovaamaan laaja kirjo erilaisia teknologioita, joita tässä artikkelissa ei ole tilan puutteen vuoksi edes kattavasti mahdollisuus käydä läpi. Lisätietoja erilaisista tulevaisuuden teknologioista saa kuitenkin kirjasta Teknoelämää 2035 – Miten teknologia muokkaa tulevaisuuttamme?” (Hiltunen)

Futuristi Ziauddin Sardar käyttää edellä mainitun kaltaisesta tulevaisuuden visioinnista termiä tulevaisuuden kolonisointi. Hän väittää, että teknologian kehitykseen liittyvä usko, joka usein nähdään vain lännen (Zardarin sanoin) resurssina, kolonisoi käsitystämme tulevaisuudesta.

”Ihmiskunta kulkee jatkuvasti kohti parempaa, vaikkei se siltä äkkiseltään näyttäisi.” (Lepomäki)

Tulevaisuutta rakennetaan Sardarin mukaan liiaksi peilaten sitä vauraiden länsimaiden nykytilasta lähtien. Lännen ulkopuolisen maailman kohtalo on ikään kuin vain sopeutua tilanteeseen.

Usko historialliseen lineaariseen kehitykseen voi saada tylyn lopun.

Tulevaisuus on paljon muutakin kuin rikkaiden maiden teknologis-yhteiskunnallista muodonmuutosta. Usko historialliseen lineaariseen kehitykseen voi saada tylyn lopun: mitä jos Trump, Berlusconi, Viktor Orbán tai Vladimir Putin edustavatkin meidän tulevaisuuttamme?

Rauhan Suomi

Kirjassa eniten puhuttelevia artikkeleita ovat liiketaloustieteen professori Alf Rehnin, tutkija Erkka Railon, toimittaja Riku Rantalan, Marttaliiton toiminnanjohtaja ja pappi Marianne Heikkilän, myynti- ja markkinointijohtaja Marika Snellmanin ja professori Aki-Mauri Huhtisen avarakatseiset ja monipuoliset artikkelit.

Etenkin Rehn kuvaa hyvin ristiriitoja, joita kohtaamme, kun yritämme muovata pluralistisesta ja alati liikkeellä olevasta käsitteestä jotakin yhteneväistä ja rajallista:

”Vaikka haluaisimme kuvailla Suomen ja sen keskeisen idean yksinkertaisella lausahduksella, sellaisella, jota suomalainen kulttuuri rakastaa, niin päädymme silti aina ristivetoon.” (Rehn)

Rehnin mielestä Suomi ei tarvitse ”niinkään ideaa vaan lähinnä vapauden ideoille, vapauden ajatella Suomesta ilman etukäteen annettuja rajapyykkejä”: ”Suomi on aina ollut hybridi”.

Mielestäni ajatus suomalaisen identiteetin päivittämisestä on kannatettava, mutta kirjan puheenvuorojen olisi toivonut olevan enemmän dialogissa keskenään.

Suomen kansa tarvitsee puolustamisen arvoisen rauhan Suomen, mutta mikä on Suomen kansa? Onko se vain kielikuva? Kuviteltu yhteisö?

”Tulevaisuuden Suomi tulee olemaan ristiriitainen, yhtä ristiriitainen kuin se tosiasia, että tämä katajainen kansa taipuu muttei taitu, on kateellinen ja silti juhlistaa muiden suomalaisten pieniäkin menestyksiä, sanoo vihaavansa virkamiesvaltaa ja silti vimmatusti vahtii säännösten seuraamista.”

”Suomi on enemmän kuin mitä näemme, enemmän kuin voimme kuvata, enemmän kuin mahtuu meidän hokemiimme ja ideoihin siitä.” (Rehn)

Artikkelin kuvat ovat Toijalan yhteiskoulun valmistavan luokan oppilaiden töitä aiheesta ”Minun Suomeni”. Kuvat ovat esillä Toijalan kirjastossa.

Karim Maïche on väitöskirjatutkija Tampereen yliopistossa Rauhan- ja konfliktintutkimuskeskuksessa (TAPRI). Hänen väitöskirjansa keskittyy Algerian autonomiseen ammattiyhdistysliikkeeseen ja laajemmin maan kansalaisyhteiskuntaan. Lisäksi Maïchen tutkimusintressit liittyvät Pohjois-Afrikan, Lähi-idän ja Välimeren alueen joukkoliikkeisiin, mobilisaatioon ja kulttuurihistoriaan.

Julkaisu Limnéll (toim.): Pieni suomalainen kupla ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.