Kokemus ilmastokriisistä säteilee entistä laajemmalle yhteiskuntaan. Ruotsalaisen Greta Thunbergin 15-vuotiaana aloittama ilmastokriisiin huomiota kiinnittävä koululakko on ollut esillä paljon mediassa.

Thunbergin puhe YK:n ilmastohuippukokouksessa syyskuussa 2019 välittää kriisin välittömyyttä ja toimien välttämättömyyttä nuoren näkökulmasta.

Politiikasta-lehden Politiikasta kouluissa -kouluvierailuilla, joissa tutkija tuo yläkoulun tai lukion tunneille tutkimuksen näkökulmaa ajankohtaiseen aiheeseen, on huomattu, että juuri ilmastokriisi herättää paljon kysymyksiä oppilaissa – nuorissa ja lapsissa. Kysymyksiin ei ole kuitenkaan ollut helppo yksiselitteisesti vastata.

Ilmastokriisi on tuonut poliittisen toiminnan lähemmäs nuoria tavalla, johon esimerkiksi vuonna 2008 alkanut finanssikriisi tai 1990-luvun talouslama, joiden läpi heidän vanhempansa elivät, ei kyennyt. Voidaan kenties puhua jopa sukupolvikokemuksesta.

Ilmastokriisin aiheuttaman poliittisen aktivoitumisen tahaton mutta positiivinen sivuseuraus on ollut nuorten mielenkiinnon lisääntyminen politiikkaa kohtaan. Myytti suomalaisten nuorten poliittisesta passiivisuudesta on tässä suhteessa murrettu.

Monet nuoret ovat jo yhteiskunnallisia toimijoita, mutta kysymys onkin tuntunut olevan siitä, onko heidän aktivoitumisensa ollut tervetullutta – etenkin ilmastokriisiin liittyen.

Ilmastokriisin yhteydessä poliittinen aktivoituminen on ollut paitsi nopeaa myös intensiivistä. Kyse ei ole abstraktista kysymyksestä, vaan hyvin käytännöllisestä toiminnasta. 27.9.2019 järjestetty kansainvälinen ilmastolakko näkyi Suomessakin usealla paikkakunnalla, ja oppilaat saattoivat joissain kouluissa saada päivän vapaaksi koulutyöstä.

Ilmastokriisin aiheuttama huoli vaatii vuorovaikutuksellista keskustelua, jossa nuoria kuunnellaan asiallisesti.

Poliittisen järjestelmän kyky vastata kasvavaan ilmastokriisiin tulee määrittämään nuorten poliittisen aktivismin muotoa. Paineet kasvavat, kun koulussa ja kotona entistä nuoremmat lapset kysyvät opettajiltaan tai vanhemmiltaan ilmastokriisistä.

Ilmastokriisin aiheuttama huoli – jopa ahdistus – vaatii vuorovaikutuksellista keskustelua, jossa nuoria kuunnellaan asiallisesti. On tärkeää, että ei ainoastaan kuulla vaan myös aidosti kuunnellaan.

Tässä Politiikasta-raadissa keskustelee Politiikasta-lehden kysymyksiä esittävän vastaavan päätoimittaja Mikko Poutasen ohella neljä jäsentä: Politiikasta-lehden toimituskunnan jäsen ja BIOS-tutkimusyksikön tutkija Emma Hakala, Tampereen yliopiston kasvatustieteen professori Veli-Matti Värri, joka on myös julkaissut kirjan Kasvatus ekokriisin aikakaudella, Hämeenlinnan Vuorentaan alakoulun rehtori Kristiina Ahola ja entinen Politiikasta-lehden toimituskunnan jäsen ja Kuopion lyseon lukion lehtori Miika Raudaskoski.

Ensimmäinen kysymys liittyy ilmastokriisin ilmiselvään poliittisuuteen. Miten ilmastoasiat voivat toimia keinona ymmärtää politiikkaa? Millaista poliittista aktivismia esimerkiksi ilmastolakko teidän mielestänne edustaa?

Emma: Varmasti voi ajatella, että ilmastokriisi on toiminut samanlaisena poliittisena herättäjänä kuin historiallisesti vaikkapa ydinvoiman vastustus. Sitä ei mitenkään voi nähdä irrallisena erilaisista poliittisista ja taloudellisista intresseistä.

Siten pyrkimys ymmärtää ilmastokriisiin liittyvää keskustelua ohjaa miltei väkisin vaikkapa energiapolitiikan kaltaisten yhteiskunnallisten kysymysten pariin. Julkisessa keskustelussa tätä käytetään jostain syystä usein mitätöimään ilmastokriisiin liittyvää aktivismia ”ainahan nuoriso on protestoinut” -tyyliin.

Itse näkisin tämän pikemmin osoituksena siitä, että poliittinen aktivismi on yhä potentiaalinen toimintakeino silloin, kun asiaa pidetään tärkeänä ja poliittisten päättäjien toimintaa tehottomana. Kyllähän esimerkiksi nuorten ilmastolakot ovat osaltaan luoneet painetta päätöksentekoon.

Veli-Matti: Olen samoilla linjoilla. Ilmastokriisin tiedostamisesta tullee sukupolvikokemus, joka jättää pysyvän ”muistijäljen” varhaisnuoruuttaan ja nuoruuttaan elävien keskuuteen.

Parhaassa tapauksessa tämä muutos luo painetta myös poliittisiin päätöksiin ja ylikulutusta ruokkivaan talousajatteluun.

Tämä sukupolvikokemus muuttaa samalla niin sanottua sosiaalista kontrollia, siis sitä, mitä pidetään kollektiivisesti hyväksyttävänä, toivottavana ja tavoittelemisen arvoisena sekä vastaavasti paheksuttavana, ei-toivottavana ja kartettavana.

Parhaassa tapauksessa tämä muutos luo painetta myös poliittisiin päätöksiin ja ylikulutusta ruokkivaan talousajatteluun.

Ilmastotietoisuuden abstraktiotaso on kuitenkin erilainen kuin aiemmissa yhteiskunnallisissa liikkeissä. Sukupolvikokemuksena ilmastokriisin tiedostaminen ei jääne ainoastaan sosiaalisessa mediassa peukutettavaksi identiteettipolitiikaksi, vaan se voi avata yleisesti poliittisuuden luonnetta.

Se voi herättää laajempaan tietoisuuteen siitä, ettei ekologinen kriisi ole riippumaton globaalin talousjärjestelmän epätasa-arvoisista valta- ja omistusrakenteista ja niitä ylläpitävistä uskomuksista. Samalla siitä voi oppia, kuten Ville Lähde sanoisi, että on paljon ”liikkuvia osia” eivätkä samanlaiset ratkaisut päde kaikkialla.

Kristiina: Omalta osaltani on ollut jopa hätkähdyttävää seurata ilmastokriisiin liittyvää tietoisuuden kasvua alakouluikäisten parissa. Viime vuonna kuudennen luokan ymmärrys ilmastokriisistä ja sen poliittisesta luonteesta ja etenkin näiden lasten kyky käydä hyvin argumentoituja keskusteluja aiheeseen liittyen yllätti minut täysin.

Lapsia ja nuoria on ehkä perinteisesti pyritty suojelemaan ilmastokriisin kaltaisilta uhkakuvilta, mutta tosiasia on se, että tämän päivän nuoret elävät ja hengittävät käynnissä olevaa ilmastonmuutosta ja ovat siitä kivuliaankin tietoisia.

Vaikka lapset voivat tulla tietoisiksi monenlaisistakin poliittisista kysymyksistä, ilmastonmuutos vaikuttaa olevan nykyään se ensimmäinen.

Tämän päivän nuoret elävät ja hengittävät käynnissä olevaa ilmastonmuutosta ja ovat siitä kivuliaankin tietoisia.

Omasta näkökulmastani ilmastonmuutos on täten erittäin merkittävä ja tärkeä aihepiiri käsitellä jo alakouluikäisten kanssa. Ilmastokriisi ja sen pysäyttämiseksi tehtävien poliittisten ratkaisujen riittämättömyys herättää jo hyvin nuorissa lapsissa luontaisesti kysymyksiä siitä, miten poliittinen koneisto yhteiskunnassamme oikein toimii – tai on toimimatta.

Tänä vuonna neljäsluokkalaisten kanssa asiaa käsitelleenä voin sanoa, että ilmastoaktivismille ja yhteiskunnalliselle vaikuttamiselle on näissä nuorissa vahvaa potentiaalia.

Miika: Ilmastonmuutokseen ja sitä ympäröivään keskusteluun liittyy paljon mielenkiintoisia poliittisia tulokulmia. Lukion oppikirjoissa politiikka määritellään edelleen usein yhteisten asioiden hoitamiseksi tai kamppailuksi vallaksi.

Yhteiskuntaopin opetuksen keskeisenä teemana on tämän näkökulman laajentaminen yhteiskunnan kehittämiseen, ideologioiden ja arvojen edistämiseen sekä kaiken poliittisuuteen. Ilmastonmuutoskeskustelussa korostuvat mielestäni politiikan eri puolet konkreettisesti ja opetuksen näkökulmasta hedelmällisesti.

Lihan korvaaminen soijalla, maidon kaurapohjaisilla tuotteilla tai tuontiruoan sijaan kotimaisen suosiminen eivät olekaan enää vain arkipäivän valintoja ruokakaupassa, vaan ne saavat poliittisen merkityksen.

Ilmastonmuutokseen reagointi tarjoaa opiskelijoille kosketuspinnan ”kaiken” poliittisuuteen.

Siinä missä kauppareissulla kauppaketjun valitseminen oli arjen poliittisuutta vuosikymmeniä sitten, tarjoaa ilmastonmuutokseen reagointi opiskelijoille tutumman kosketuspinnan ”kaiken” poliittisuuteen.

Vastaavasti ilmastolakkoilu yhtenä kansalaisvaikuttamisen muotona tai ilmastopolitiikan korostaminen omissa puoluevalinnoissa täydentävät politiikan kenttää. Arjen poliittisuuden rinnalla voimme käyttää perinteisiä demokraattisen yhteiskunnan vaikutuskeinoja.

Entä miten ilmastokriisi ilmenee nuorten keskuudessa teidän kokemuksenne mukaan? Haluavatko nuoret (ja lapset) keskustella ilmastokriisistä – kotona tai koulussa?

Miika: Siellä missä kaksi tai useampi lukio-opettajia kokoontuu, puhe siirtyy kovin helposti siihen, kuinka opiskelijoiden heterogeenisyys on lisääntynyt. Yhteiskuntaopin osalta kiinnostus ja tietämys ympäröivää maailmaa kohtaan ei ole tässä suhteessa poikkeus.

Oman kokemukseni perusteella ilmastonmuutos on muiden aikamme suurten poliittisten ilmiöiden, kuten maahanmuuton tai hyvinvointivaltion kriisin, ohella voimakkaasti ajatuksia jakava. Harvoin omassa työssäni törmään ilmastodenialismiin, mutta suhtautumisessa on nähtävissä selkeää jakoa.

Ilmastoahdistus ja huoli maapallomme tulevaisuudesta on osalle opiskelijajoukosta todella iso kysymys, jonka edessä joko tartutaan toimeen tai uhataan kyynistyä. Toisessa päässä on joukko, joka ei koe juurikaan kiinnostusta keskustella ilmastoasioista tai joka pitää niitä tällä hetkellä yhdentekevinä.

Koulu on keskeinen foorumi, jossa nuorilla on mahdollisuus tuoda mielipiteensä, ajatuksensa ja huolensakin turvallisessa ympäristössä esiin.

Keskustelutarvetta selkeästi on, ja useissa oppiaineissa ilmastokriisistä on luontevaa keskustella osana kurssisisältöjä. Huoli maapallon tulevaisuudesta ei saa kuitenkaan kaatua liiaksi nuorten syliin, koska heidän vaikutusmahdollisuutensa laajempiin poliittisiin muutoksiin ovat vielä rajalliset.

Kuten Kristiina toteaa, opettajilla on oma vastuunsa tukea toivon ja vaikuttamisen merkitystä myös tämän kriisin yhteydessä. Koulu on yksi keskeinen keskustelufoorumi, jossa nuorilla on mahdollisuus tuoda mielipiteensä, ajatuksensa ja huolensakin turvallisessa ympäristössä esiin.

Kristiina: Oman kokemukseni mukaan lapsilla ja nuorilla on erittäinkin voimakas tarve keskustella ilmastokriisistä. Alakouluikäisten parissa en edes tunnista tuota Miikan kuvaamaa voimakasta jakautumista kahteen leiriin, vaan kyseessä on hyvinkin kollektiivinen huoli.

Itse koenkin tärkeäksi juuri sen, että asiasta annetaan lapsille mahdollisuus keskustella ja purkaa turhautumistaan. Ennen kaikkea annetaan tilaa myöskin toivolle ja paremman tulevaisuuden ideoinnille, jottei Miikan kuvaamaa kyynistymistä pääsisi syntymään.

Jo nuoret kokevat usein, että aiemmat sukupolvet ovat luoneet ongelman, jonka ratkaisemiseksi ei kuitenkaan ole liiemmin annettu eväitä.

Vaikka lapset tätä eivät ehkä vielä hahmota, jo nuoret kokevat usein, että aiemmat sukupolvet ovat luoneet ongelman, jonka ratkaisemiseksi ei kuitenkaan ole liiemmin annettu eväitä. He tietävät, että tilanne näyttää pahalta, mutta ainakin vielä alakouluikäisten kohdalla toiveikkuus siitä, että asioille on vielä jotain tehtävissä, on vahvaa.

Amazonin metsäpalot olivat tämän syksyn suuri puheenaihe, ja jo neljäsluokkalaisten kanssa aihetta tuli käsiteltyä runsaasti. Luokaltani useampi oppilas osallistui ilmastolakkoon ja kirjoitelmien aiheissa vilisi ilmastosankareita sammuttamassa metsäpaloja ja pysäyttämässä ilmastokriisiä mitä mielikuvituksellisimmilla tavoilla.

Tällaisten lasten ja nuorten kanssa kun viettää päivänsä, alkaa väkisinkin uskoa siihen, että maailma on vielä pelastettavissa. Meillä aikuisilla on vain käsillämme äärimmäisen suuri vastuu huolehtia siitä, että vaalimme tätä nuorten toiveikkuutta, rikasta mielikuvitusta ja vaikuttamisaktiivisuutta.

Veli-Matti: Olen etuoikeutettu saadessani olla yhteistyössä yliopistolla valveutuneiden nuorten kanssa. Omassa tiedekunnassani suuri osa opiskelijoista kokee ilmastokriisin kaikkein suurimpana ongelmana, joka vaikuttaa ratkaisevasti myös heidän tulevaisuuteensa. Opiskelijat eivät ole vaipuneet toimettomuuteen ja epätoivoon.

Pääosin nuorista naisista koostuva opiskelijoiden aktiivinen ydinjoukko on ryhtynyt tiedekuntamme ”kansalaisvaikuttajiksi”. He ovat perustaneet Ylätaso-nimisen keskustelutilaisuuksien sarjan, jossa demokraattisen dialogin ideaaleja vaalien käsitellään elämänmuotomme perustavia kysymyksiä ekologiatietoisen kasvatuksen näkökulmasta.

Ryhmä on saanut toiminnalleen myös rahoitusta Koneen Säätiöltä ja tunnustuksen Tampereen yliopistolta. Toukokuussa 2020 ryhmä järjestää kansainvälisen ekologisen kasvatuksen konferenssin.

Työurani aikana en ole aiemmin kokenut tällaista opiskelija-aktivismia. Nuorten usko parempaan tulevaisuuteen on ollut tarttumaisillaan minuunkin.

Nuorilla on kova tarve ymmärtää aiheeseen liittyvää päätöksentekoa (tai sen puutetta) ja löytää käytäntöön sovellettavissa olevia ratkaisuja.

Emma: Kyllä. Oma kokemukseni toki rajoittuu lähinnä tilanteisiin, joissa olen nimenomaan vieraillut esimerkiksi koulussa ilmastopolitiikan tutkijan roolissa, joten on ehkä ymmärrettävää, että ilmastokriisi on dominoinut keskustelua.

Käsitykseni joka tapauksessa on, että nuorilla on kova tarve ymmärtää aiheeseen liittyvää päätöksentekoa (tai sen puutetta) sekä löytää käytäntöön sovellettavissa olevia ratkaisuja.

Politiikasta-lehti linjasi hiljattain, että toimituksen puheenvuoroissa ilmastonmuutoksesta puhutaan ilmastokriisinä. Tämä seuraa muidenkin medialähteiden, esimerkiksi brittilehti The Guardianin vastaavaa linjausta, joka korostaa nykytilan kestämättömyyttä. Linjauksella halutaan kutsua huomiota siihen tosiasiaan, että sanojen merkityksillä luodaan puitteitta toiminnalle ja toimimatta jättämiselle.

Miten näette tällaisen terminologisen valinnan omalla kohdallanne, onko siitä keskusteltu työyhteisöissänne? Näettekö siitä olevan enemmän hyötyä vai haittaa?

Emma: Omissa työyhteyksissä tästä on keskusteltu ehkä yllättävänkin vähän, kun ottaa huomioon, että olen ilmastopolitiikan tutkija. En usko että osuvampien termien käytöstä ainakaan haittaa on, ja viestinnän tutkimuksessa on käsittääkseni todettu, että tällaisilla valinnoilla voi olla merkitystä.

En ehkä toisaalta näe myöskään viisaana noudattaa tässä mitään tiukkaa ja absoluuttista linjaa. Ilmastonmuutoksesta puhuttaessa käytetään muutenkin paljon hankalaa termistöä, jolla pahimmillaan saattaa olla ulossulkeva vaikutus. En tiedä auttaako asiaa, jos täytyy alkaa kiinnittää entistä enemmän huomiota siihen, käyttääkö ”oikeaoppista” termistöä.

Veli-Matti: Itse olen käyttänyt termiä ekokriisi sekä kirjassani että julkisissa puheenvuoroissani. Ilmastokriisi on osuva termi, etenkin IPCC:n raportin jälkeisessä keskustelussa, mutta ajattelen ilmastokriisin olevan osa ekologista kriisiä, joka puolestaan kumpuaa elämänmuotomme yleisestä kriisistä, epäoikeudenmukaisesta ja elämänehtoja tuhoavasta maailmanjärjestyksestä.

Kun puhutaan ekokriisistä, on puhuttava myös vinoutuneen elämänmuotomme materiaalisista lähtökohdista omistus- ja valtasuhteineen (globaali yhtiövalta) sekä niitä ylläpitävistä rakenteista ja ideologioista perususkomuksineen ja sitoumuksineen.

On puhuttava Antti Salmisen ja Tere Vadénin tavoin fossiilikapitalismin ja vallitsevan talousajattelun hegemonisesta roolista myös yliopistossa. Viime kädessä on arvioitava uudelleen vallitsevia käsityksiämme inhimillisen ja ei-inhimillisen luonnon välisestä suhteesta.

Ajattelen ilmastokriisin olevan osa ekologista kriisiä, joka puolestaan kumpuaa elämänmuotomme yleisestä kriisistä.

Omassa työyhteisössäni on alkanut herätä ekologista tietoisuutta. Vielä on matkaa siihen, että esimerkiksi opettajankoulutuksen opetussuunnitelma-ajattelun ja praksiksen lähtökohtana olisi ekologisesti tietoinen pedagogiikka, mutta sitä kohti olemme menossa.

Kristiina: Työyhteisössämme ei ole sinänsä keskusteltu ilmastokriisistä terminologian tasolla, mutta ilmastonmuutos sekä huoli ympäristöstä ja maapallon tilasta ovat puheissa usein. Olemme kouluna pyrkineet tuomaan ekologisia arvoja ja ympäristökasvatuksen sisältöjä osaksi koulun pysyvää toimintakulttuuria vuosi vuodelta voimakkaammin.

Yksi merkittävimpiä ja toistuvimpia keskustelunaiheita on ollut koulun vähäinen mahdollisuus vaikuttaa tiettyjen koulunkäynnin järjestämiseen liittyvien toimintojen ekologisuuteen. Muun muassa toimivien kierrätyspisteiden saaminen koululle on ostopalveluiden byrokratian kiemuroissa yllättävänkin haastavaa ja ruokahävikki on suorastaan tuskallista seurattavaa käyttökelpoisen ruuan lentäessä kiloittain joka päivä jätteeksi.

Ekologista turhautumista ja maailmantuskaa aiheutti opettajakunnassa myös loputtomalta tuntunut taistelu ateriapalveluiden kanssa kertakäyttöastioiden käytön lopettamisesta puuropäivinä.

Monet nykykoulun rakenteet siis jos nyt eivät estä, niin ainakin haittaavat ja hidastavat ekologisten arvojen toteuttamista kouluissa. Ne herättävät ristiriitaisia mielikuvia lapsille, jotka huomaavat herkillä tuntosarvillaan nopeasti nämä arkiset tilanteet, joissa opettajien opetus ja arjen käytäntö ovat suorastaan ristiriidassa keskenään.

Miika: Meillä ei ole ollut keskustelua ilmastokriisin käsitteestä, enkä ole laajempaa keskustelua havainnut esimerkiksi historian ja yhteiskuntaopin opettajienkaan foorumeilla. Ilmaston lämpeneminen on viimeisten vuosikymmenten aikana kiihtynyt, minkä lisäksi viime vuosina olemme joutuneet lukeneet muun muassa lajien monimuotoisuuden nopeasta häviämisestä.

Koulutuksen tehtävänä ei ole lietsoa paniikkia, mutta jo lukion opetussuunnitelman vaatimusten mukaisesti tukea nuorten kasvua vastuullisiksi kansalaisiksi myös ilmastonmuutoksen hillitsemisen näkökulmasta.

Ilmastokriisi-termin käyttö on mielestäni perusteltua, koska olemme kansainvälisenä yhteisönä laiminlyöneet tehokkaat toimet ilmaston, luonnon monimuotoisuuden ja kaikkien lajien elinmahdollisuuksien turvaamiseksi aivan liian kauan.

Koulutuksen tehtävänä ei ole lietsoa tässäkään paniikkia, mutta jo lukion opetussuunnitelman vaatimusten mukaisesti tukea nuorten kasvua vastuullisiksi kansalaisiksi myös ilmastonmuutoksen hillitsemisen näkökulmasta. Kriisitietoisuuden herättämisen ei pidä johtaa fatalistiseen paniikkiin, vaan aktiiviseen toimintaan: määrätietoisilla toimilla kriisistä voidaan selviytyä.

Miten näette ilmastokriisin pedagogisesta näkökulmasta – mitä opettajan pitäisi tietää? Toisaalta saavatko opettajat tällä hetkellä mielestänne tarpeeksi tukea ja tietoa siitä, miten asiasta tulisi oppilaiden kanssa keskustella? Entä mitä lapset ansaitsevat tietää, ja miten asioista kannattaa heidän kanssaan keskustella synnyttämättä pelkoa ja hätää, johon ei voida vastata?

Miika: Pedagogiikan osalta olisi varmasti tarvetta täydennyskoulutukseen. Ilmastoteemat tulevat lukiossa varsin läpileikkaavasti esiin eri oppiaineissa, eli aihepiiriä käsitellään laajasti ja tietoa on saatavilla eri lähteistä.

Haaste onkin saatavilla olevan tiedon hallinnassa, jäsentämisessä ja tarjoilemisessa opiskelijoiden oppimisen tueksi. Esimerkiksi lihansyöntiin liittyvässä ilmastokeskustelussa liikkuu paljon ristiriitaista tietoa, eikä opettajanakaan ole aina selvillä siitä, mikä tieto on luotettavaa ja mikä ei.

Haaste on saatavilla olevan tiedon hallinnassa, jäsentämisessä ja tarjoilemisessa opiskelijoiden oppimisen tueksi.

Keskustelun osalta olennaista olisi saada koulutusta ja tukea moniäänisen keskustelun opettamiseen. Miten tuoda esiin ilmastonmuutokseen liittyvät ulottuvuudet, yksilön ja yhteiskuntien vastuut sekä ratkaisut ilman, että keskustelussa syyllistetään liiaksi nuoria valinnoista, joihin he eivät edes ole voineet vaikuttaa?

Kristiina: Olen Miikan kanssa samaa mieltä siitä, että täydennyskoulutukselle on selkeästi tarvetta. Opettajilla on usein teoreettista tietoa ilmastonmuutoksesta melko kattavastikin, vaikka varmasti Miikan kuvaamia katvealueita on kaikilla kouluasteilla.

Tärkeimpänä täydennyskoulutuksen paikkana näkisin kuitenkin juuri sen, miten asioista lasten ja nuorten kanssa tulisi puhua. Opettajan ei kai tänä päivänä tarvitsekaan tietää kaikkea, mutta olisi ehdottoman tärkeää osata lukea oppilaiden tarpeita ilmastokriisin käsittelylle ja antaa tilaa oppilaiden omille kysymyksille ja ajatuksille.

Pahimmassa tapauksessa opettaja voi ajattelemattomuuttaan suorastaan lannistaa oppilaan ilmastoaktivismin ja vaikuttamispyrkimykset. Näin kävi omalle tyttärelleni neljännellä luokalla, kun hän päätti spontaanisti kirjoittaa ilmastovetoomuksen koulunsa oppilaille ja halusi levittää tätä sanomaa koululla. Hän teki useita mainoslehtisiä ja halusi kertoa aiheesta luokassa.

Olisi ehdottoman tärkeää osata lukea oppilaiden tarpeita ilmastokriisin käsittelylle ja antaa tilaa oppilaiden omille kysymyksille ja ajatuksille.

Hän sai aluksi luvan laittaa mainoksia seinille, kunnes sai lopulta eräältä opettajalta huutia, kun selvisi, ettei kyseessä ollutkaan virallinen koulutehtävä ja hänet laitettiin keräämään mainoslehtiset torujen siivittämänä pois. Lapsi nolattiin ja hänellä kesti aika kauan uskoa jälleen asiaansa.

Lapset ansaitsevat tietää aiheesta mahdollisimman paljon ja nimenomaan asiantuntevan aikuisen kertomana. Lapset löytävät kyllä tietoa halutessaan itsekin, mutta sosiaalisessa mediassa ja internetin syövereissä tieto voi tulla lapselle niin ahdistavassa muodossaan, että se aiheuttaa aktiivisuuden sijaan lamaantumisen.

Taitava aikuinen osaa kertoa vaikeankin totuuden niin, että säilyttää lapsessa myös toivon.

Veli-Matti: Vaikka suomalaiset opettajat ovat korkeasti koulutettuja ja enimmäkseen valistuneita ja aikaansa seuraavia, ekokriisin keskellä he ovat, meidän muiden lailla, sekä tietoisia että tietämättömiä samaan aikaan.

Ilmastokriisiä koskevan tiedon runsauden äärellä kukin meistä on ”tuomittu” asiantuntijuustiedon alaisuuteen. On selvää, että moni opettaja kokee riittämättömyyttä.

Opettajankoulutuksen ytimen pitäisi koostua nykyistä selvemmin sellaisista opintokokonaisuuksista, jotka auttavat ymmärtämään kasvatuksen ja opetustyön ekologisia, yhteiskunnallisia, koulutuspoliittisia ja taloudellisia sidoksia.

Opettajien ja opettajaksi opiskelevien olisi tarpeen ymmärtää, mistä ja millaisten vallan muotojen välityksellä koulutuspolitiikka on tullut globaalin talouden välineeksi, osaksi ekologisesti kriisiytynyttä kulutusmaailmaa.

Opettajaksi opiskeleville olisi annettava mahdollisuus turvallisesti ja avoimesti käsitellä myös niin sanottua traumaattista tietoa sellaisista ilmiöistä, jotka niiden ahdistavuuden ja hallitsemattomuuden vuoksi mieluusti torjumme.

Ekokriisin aikakaudella toivon luominen on vaikeaa, jos sitä ei ole kasvattajalla itselläänkään.

Lapset kokevat jo pienestä pitäen maailman moniaistisesti ja syvästi. Esimerkiksi oma tyttäreni esitti kolmevuotiaana varhaisia eksistentiaalisia kysymyksiä ihmisen kuolevaisuudesta. Lapset ovat siis, omalla tavallaan, hereillä myös ekokriisin vaivaamassa maailmassa.

Aikuisten velvollisuus on ylläpitää lasten turvallisuuden kokemusta ja luottamusta elämän mielekkyyteen; kasvatuksen on luotava toivoa. Ekokriisin aikakaudella toivon luominen on vaikeaa, jos sitä ei ole kasvattajalla itselläänkään.

Vaikeista asioista on keskusteltava lapsen senhetkisen kehitystason mukaisesti. Kaiken kasvatuksen ja ekologisesti virittyneen pedagogiikan tehtävänä on, vaikeita asioita torjumatta, luoda kokemuksia siitä, että omalla toiminnalla ja yhteistyöllä voi saada hyvää aikaan.

Emma: Itse tutkijana näkisin, ettei ikävien ilmasto-tosiasioiden välittämistä voi sälyttää vain opettajien harteille, vaan myös eri alojen tutkijoilla tulisi olla tässä aiheessa erityinen vastuu kommunikoida ja yleistajuistaa tuottamaansa tietoa.

Toisaalta luotan opettajien ammattitaitoon, ja ovathan he toki aiemminkin joutuneet opetuksessaan käsittelemään myös vaikeita tai ahdistaviakin aiheita. Mielestäni suhteellisen nuorillekin lapsille voi olla perusteltua ja vastuullista opettaa ainakin perusasiat ilmastonmuutoksesta ja sen hillintäkeinoista.

Kyseessä on kuitenkin aihe, josta käytyihin keskusteluihin törmää melko helposti vaikka sosiaalisessa mediassa, ja niistä helposti tulee väärinkäsityksiä tai pahimmillaan ahdistusta.

Miten näette ilmastokriisin keskustelun fokuksen siirtymisen tieteentekijöistä enemmän lapsiin? Thunbergistä on tullut liikkeen näkyvin ja kenties voimakkain puolestapuhuja. Yhtäältä nähdään, että nuoret puhuvat kansainvälisesti tulevien sukupolvien äänellä vaatien suurempaa oikeudenmukaisuutta ja vastuunkantoa ilmastonmuutoksen suhteen – olisi korkea aika siirtyä puheista tekoihin.

Samaan aikaan nähdään myös, ettei nuori – lapsi – voi mitenkään nähdä kokonaiskuvaa tarkasti, ja näin hän on altis ulkopuolisten voimien manipulaatiolle. Mitä ajatuksia tämä teissä herättää?

Emma: Mielestäni on aivan ymmärrettävää, että juuri lapset ja nuoret ovat ottaneet ilmastoasian omakseen, sillä kyseessä on ajan mittaan etenevä ja paheneva kriisi. Loppupeleissä se vaikuttaa heidän ja heitä seuraavien polvien elämään, ei niinkään esimerkiksi nykyisiin eläkeläisiin.

Ei ole ihme, jos nuorista tuntuu, etteivät tämän hetken päättäjät tai muutkaan aikuiset tee asialle riittävästi. Alaikäisillä itsellään ei vielä ole myöskään mahdollisuutta vaikuttaa äänestämällä, joten on luontevaa, että he ovat turvautuneet lakkoihin ja mielenosoituksiin.

Alaikäisillä ei ole mahdollisuutta vaikuttaa äänestämällä, joten on luontevaa, että he ovat turvautuneet lakkoihin ja mielenosoituksiin.

Esimerkiksi jo mainittujen nettikeskustelujen perusteella eivät aikuisetkaan näytä olevan mitenkään immuuneja ”ulkopuolisten voimien manipulaatiolle”. Siten nuorten yhteiskunnallista aktiivisuutta ja halua ottaa asioista selvää voisi myös pitää positiivisena.

Veli-Matti: Viime aikoina on esitetty lukuisia nuoria ja nuorten käsityskykyä vähätteleviä puheenvuoroja. Vähättelyn perustana usein on, ettei lapsi tai nuori voi ymmärtää kokonaiskuvaa. Tämä holhoava väite on osaksi totta, mutta mitä silloin kokonaiskuvalla tarkoitetaan? Entä mitä tarkoitetaan väitteellä koululaisten manipuloitavuudesta?

On selvää, että nykytilanteeseen tyytyväiset eivät pidä siitä, että heidän maailmanjärjestyksensä kyseenalaistetaan. Tällöin on helpompi esittää vähätellen, että kritiikin esittäjien suorastaan täytyy olla manipuloituja.

Väheksyntä perustuu yleensä siihen, että ajattelemme omaa maailmanjärjestystämme ja sitä ylläpitäviä rakenteita jotenkin realistiseksi tai rationaaliseksi – vaihtoehdottomaksi – maailmaksi, vaikka juuri tämä järjestys rakenteineen on johtanut ilmastokriisiin.

Vallitsevan maailmankuvamme perustana on vahva teknologia- ja edistysusko, johon nuorisoa vähättelevät ”järjen” puolustajat haluavat edelleen tukeutua.

Vallitsevan maailmankuvamme perustana on vahva teknologia- ja edistysusko, johon nuorisoa vähättelevät ja jatkuvaa talouskasvua vaativat ”järjen” puolustajat haluavat edelleen tukeutua. Olen tulkinnut tällaisen ”rationalismin” perustuvan niin kutsuttuun onkalometafysiikkaan.

Tämä käsite on filosofinen metaforani, mutta samalla todelliseen ydinjäteluolaan viittaava käsite. Se kuvaa mielestäni osuvasti elämänmuotoa, jossa ydinjäte, teknokulttuurin konkreettinen tuote ja samanaikaisesti elämänmuotomme hallitsemattomuuden metafora, haudataan kallioperään pois näkyvistä vakuuttuneena siitä, ettei vallitsevaa maailmankuvaa tarvitse kyseenalaistaa tai muuttaa. Ihminen ylipäänsä uskoo aiheuttamiensa ongelmien ratkeavan joskus tulevaisuudessa paremman ja tehokkaamman teknologian ansiosta.

Niin kauan kuin ongelmat pysyvät ”onkalossa” tämä on vielä mahdollista. Mutta ilmastokriisi ei ole onkalossa, vaan se on toistaiseksi (ja ehkä pysyvästi) hallitsemattomana taivaalla ja elämänmuodossamme.

Kristiina: Veli-Matti kuvasi aika tyhjentävästi omankin näkemykseni. Liian usein lapsia yritetään pitää pimennossa asioiden suhteen suojelunäkökulmaan vedoten. Ilmastonmuutos ei kuitenkaan ole asia, joka suojelemalla ja vaikenemalla katoaisi minnekään.

Asiasta vaikeneminen tekee siitä lasten silmissä entistä pelottavamman ja ahdistavamman.

Päinvastoin asiasta vaikeneminen tekee siitä lasten silmissä entistä pelottavamman ja ahdistavamman, kun oman huolen esiintuomiselle ei ole avointa foorumia. Lapsen on varmasti vaikea ymmärtää ilmiön kokonaisvaltaista luonnetta. Juuri siksi hän tarvitsee aikuisen apua, opetusta ja ohjausta. Vaikeiden asioiden kanssa yksin jäädessään lapsi on kaikista alttein haitallisellekin manipulaatiolle.

Kovin usein tuntuu siltä, että aikuisen lapseen kohdistama suojelupyrkimys on ennemminkin vaikeus kohdata asia itse. Ilmastokriisin käsittely lapsen kanssa pakottaa aikuisen samalla vaikeaan asemaan, kun tämä joutuu mahdollisesti perustelemaan omia vähemmän ekologisia toimintamallejaan.

Moni aikuinen ei ole valmis toimimaan itse tavoilla, joita ilmastokriisiin vastaaminen edellyttäisi, eikä ole näin ollen valmis avaamaan keskustelua ilmastokriisistä lapsen kanssa.

Miika: Thunbergin toiminta on mielestäni hieno esimerkki kansalaisvaikuttamisesta ja siitä, ettei ikä ole este toimia esikuvana ja pyrkiä vaikuttamaan globaalisti tärkeiksi kokemiensa asioiden puolesta. Toivon, että Thunberg herättäisi tältä osin kiinnostusta vaikuttamiseen ja myös toivoa siitä, että nuorten ääni kuuluu.

Keskustelu Thunbergin toiminnan ympärillä on kuitenkin saanut sävyjä, jotka ovat mielestäni vahingollisia niin sukupolvien välisen luottamuksen kuin ilmastokriisin ratkaisemisenkin näkökulmista.

Vähättely, tytöttely ja epäilyt manipuloinnista kertovat siitä epämukavuuden tunteesta, mitä vanhemman sukupolven vaikutusvaltaisissa asemissa olevat henkilöt kokevat.

Vähättely, tytöttely ja epäilyt manipuloinnista kertovat siitä laajenevasta epämukavuuden tunteesta, mitä vanhemman sukupolven vaikutusvaltaisissa asemissa olevat henkilöt kokevat. Thunbergista on tullut myös kolkuttavan omatunnon ääni: miksi emme ole tehneet enemmän ja aiemmin?

Haasteita ilmastokriisin pedagogian jalkauttamisen suhteen kuitenkin selvästi on. Vaikka ilmastonmuutoskeskustelussa vallitsee suhteellisen laaja puoluepoliittinen yhteisymmärrys siitä, että aiheen käsittely kouluissa on tarpeen, kaikki puolueet eivät tätä silti hyväksy.

Opettajia saatetaan syyttää ilmastokriisillä pelottelusta, mutta on syytä muistaa, etteivät opetussuunnitelmaa toteuttavat koulujen opettajat ilmastonmuutoksen – tai muidenkaan globaalien kriisien – osalta pelottele tai luo järjestelmällisiä uhkakuvia.

Opettajana tuntuu siltä, että tässäkin kritiikissä on enemmän kyse Kristiinankin esiin nostamasta aikuisten omasta toiminnasta. Omien kulutustottumusten ja elämäntapojen kriittinen tarkastelu on meille kaikille vaikeaa. Helpompaa tuntuu olevan asian vähättely ja nuorten suojeleminen, jotta oma jälkikasvu ei esittäisi ikäviä tai vaikeita kysymyksiä perheen arjesta.

Onkin varmasti näin, että ilmastokriisistä puhuminen on äärimmäisen politisoitunutta, kun jo pelkkä kasvisruuan määrän lisääminen johtaa voimakkaisiin tunnekuohuihin. Poliittisen aiheen tuominen kouluun nähdään herkästi jotenkin kyseenalaisena, kenties jopa ideologisena indoktrinaationa. Miten vastaisitte tällaiseen näkökulmaan?

Miika: Opetussuunnitelma asettaa koulutukselle tavoitteet ja arvoperustan, jossa yhtenä keskeisenä arvoperustana on kestävä kehitys laajasti ymmärrettynä. Tähän kuuluu myös vastuu ympäristöstä ja sen säilyttämisestä monipuolisena tulevillekin sukupolville.

Koulun tehtävä ei tässäkään ole aivopesu, vaan näkökulmien avaaminen ja keskustelun herättäminen. Jokainen lapsi ja nuori valitsee tästä kattauksesta oman näkemyksensä, joka useimmilla meistä jalostuu ja kehittyy läpi elämänsä.

Yhteiskuntaopissa keskustelemme jatkuvasti teemoista, jotka herättävät poliittisia intohimoja – ja joihin ei löydy oikeaa tai väärää näkökulmaa. Opettajan ja koulun tehtävänä on tuoda esiin, että yhteiskunnallisiin kysymyksiin liittyy useita näkökulmia.

Syytteet poliittisesta indoktrinaatiosta kertovat mielestäni enemmän niiden esittäjästä kuin kouluopetuksesta.

Tavoitteena pitää olla, että jokainen nuori osaa valmistuttuaan pohtia näitä asioita laajasti ja muodostaa sen pohjalta perustellun näkemyksen. Kyse ei ilmastonmuutoksen osaltakaan ole valmiiden totuuksien esittämisestä. Syytteet poliittisesta indoktrinaatiosta kertovat mielestäni enemmän niiden esittäjästä kuin kouluopetuksesta.

Kristiina: Ympäristökasvatus, joka perustuu vallitsevaan tieteelliseen tietoon ja ymmärrykseen, on opetussuunnitelman mukaista opetusta. Ekologisuus ja kestävä kehitys ovat osa perusopetukselle osoitettua arvopohjaa.

Koulua toki pyritään haastamaan milloin minkäkin toimintatavan ja oppimääreen mielekkyydestä, mutta laaja-alaisen ympäristökasvatuksen tärkeys lienee kuitenkin yksi helpoiten perusteltavia asioita koulun monisäikeisessä kokonaisuudessa.

Koulun tehtävänä on historiallisestikin ollut kasvattaa täysivaltaisia yhteiskunnan jäseniä. Tämä tehtävä on monella tavalla jo lähtökohdiltaan hyvinkin poliittinen.

Opettajalla on aina asemansa myötä enemmän valtaa suhteessa oppilaaseen tai opiskelijaan. Tästä syystä nähdäkseni meille on rakennettu ohjausjärjestelmiä, jotka osaltaan määrittävät sitä, mihin tarkoitukseen opettajan tulisi valtaansa käyttää ja millaisia sisältöjä ja arvoja yhteiskunnassa pidetään tärkeinä ja tavoittelemisen arvoisina.

Ympäristökasvatus, joka perustuu vallitsevaan tieteelliseen tietoon ja ymmärrykseen, on opetussuunnitelman mukaista opetusta.

Oma keskustelunsa on toki sitten se, millä perusteella ja keiden toimesta nykyisen arvorelativismin aikakaudella nämä tavoitteet ja arvot on asetettu. Tästä syystä arvostettu opettajankoulutuksemme nousee entistä merkittävämpään asemaan, sillä opettajalla on työssään vielä nykyiselläänkin melko paljon pedagogista vapautta.

On siis äärimmäisen tärkeää kouluttaa valistuneita ja laajasti ajattelevia opettajia, jotka indoktrinaation sijaan pyrkivät auttamaan lapsia muodostamaan omia näkemyksiään kriittisesti tarkastellun ja kattavasti tarjotun tiedon perusteella.

Veli-Matti: Olen täysin samaa mieltä Miikan ja Kristiinan kanssa. Jatkan hieman täydentäen koulun ”poliittisuudesta”. Ideologisessa mielessä koulu on aina poliittinen sosialisaatioinstituutio, joka toteuttaa kulloisenkin aikakauden ja yhteiskunnallisen tilanteen ehdoin kansalaiskasvatustehtäväänsä.

Suomessakin kristillis-isänmallisista arvoista (kansakoulu) on sittemmin siirrytty tasa-arvoideologiaan (peruskoulu) ja nyt, omana aikanamme, yhä voimallisemmin tehokkuus- ja kilpailuideologiaan, josta esimerkkeinä koulujen profiloituminen ja eriarvoistuminen. Tämä voi johtaa epäterveeseen koulujen ja oppilaiden väliseen kilpailutukseen.

Koulu on aina poliittinen sosialisaatioinstituutio, joka toteuttaa kulloisenkin aikakauden ja yhteiskunnallisen tilanteen ehdoin kansalaiskasvatustehtäväänsä.

Eko- ja ilmastokriisin näkökulmasta on ongelmallista, jos suljemme silmämme koulutoimea, opettajuutta ja opettajankoulutusta sekä viime kädessä pedagogista suhdetta määrittäviltä ideologioilta.

Kaikenlaista indoktrinaatiota on vältettävä, mutta samalla on syytä ymmärtää, että kunakin erityisenä aikakautena yhteiskunnassa yleisesti vallitsevat valtasuhteet ideologisine ja materiaalis-taloudellisine sidoksineen ovat jo asettaneet koulukasvatuksen kehykset.

Emma: Tässä on mielestäni tärkeää erotella ilmastonmuutoksen itsensä ja toisaalta sen hillintään liittyvien toimenpiteiden käsitteleminen. Jos kyseenalaistetaan ensimmäinen, voidaan saman tien keskustella siitä, voiko kouluissa opettaa evoluutiota – tai vaikka Euroopan maiden nimiä, kun valtio kuitenkin on poliittinen konstruktio.

Ilmastonmuutoksen hillintään tai siihen sopeutumiseen sen sijaan liittyy ilman muuta poliittisia valintoja. Näitäkin on kuitenkin koulussa myös tähän asti jotenkin onnistuttu muissa yhteyksissä opettamaan ilman tarvetta julistaa mitään yhtä poliittista ideologiaa tai kantaa parhaaksi.

Tavoitteena pitäisi olla, että oppitunneilla voidaan käydä esimerkiksi keskustelua erilaisista kannoista talouspoliittisten ohjauskeinojen suhteen.

Lopuksi lisäisin, että ideologisuus määrittyy liian yksipuolisesti. Yhtä lailla liharuuan pakollinen saatavuus on omanlaistaan indoktrinaatiota. Toisaalta myös tähän liittyvää keskustelua yksilöiden ja yhteisöjen valinnoista aletaan varmasti yhä enemmän käydä myös yksittäisten koulujen tasolla.

Kristiina Ahola on alakoulun rehtori ja luokanopettaja. Hän on myös Kasvatus ja yhteiskunta –tohtoriohjelman jatko-opiskelija Tampereen yliopistossa.

Emma Hakala on valtiotieteiden tohtori, BIOS-tutkimusyksikön jäsen ja vieraileva vanhempi tutkija Ulkopoliittisessa instituutissa.

Mikko Poutanen on yhteiskuntatieteiden tohtori Tampereen yliopistossa ja Politiikasta-lehden vastaava päätoimittaja.

Miika Raudaskoski on historian, yhteiskuntaopin ja opinto-ohjauksen lehtori Kuopion Lyseon lukiossa. Hän on myös Suomen historian jatko-opiskelija Itä-Suomen yliopistossa.

Veli-Matti Värri on filosofi ja kasvatustieteen professori kasvatustieteiden ja kulttuurin tiedekunnassa Tampereen yliopistossa.

Julkaisu Politiikasta-raati: Ilmastokriisin pedagogia ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Valtioneuvosto julkaisi aivan tasavallan presidentti Sauli Niinistön isännöimien Kultaranta-keskusteluiden alla tuoreen ulko- ja turvallisuuspoliittisen selonteon.

Aiempiin, vuodesta 1995 lähtien laadittuihin turvallisuus- ja puolueettomuuspoliittisiin selontekoihin verrattuna ero on jo lähtökohdissa. Nyt julkaistu selonteko pyrkii käsittelemään laajasti ulko- ja turvallisuuspolitiikan toimintaympäristöä ja haasteita, ei vain ”kovaa turvallisuutta”.

Valtioneuvoston myllystä tullut selonteko on varsin tiivis, selkeärakenteinen ja suhteellisen lyhyt – vain 32-sivuinen. Se noudattelee tässä mielessä Juha Sipilän hallituksen linjaa, jossa tavoitteena on tiiviiden strategia-asiakirjojen julkaiseminen.

Miten hallituksen toimet ja politiikan linjaukset tukevat paikoin yleviä tavoitteita?

Toisaalta selonteko herättää kysymyksiä siitä, miten hallituksen toimet ja politiikan linjaukset tukevat paikoin yleviä tavoitteita. Sopivan abstrakti tavoitteenasettelu on omiaan viemään lukijan ”harhaan” ja auttaa unohtamaan ikävät kysymykset, kuten miten kehitysavun leikkaaminen tukee tavoitetta vahvistaa hauraita valtioita.

Toimintaympäristö on muuttunut – vai onko? 

Selonteossa kerrataan hallitusohjelman ”Suomi 2025”-visio ja esitetään muutamalla lauseella Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan päämäärät.

Ulko- ja turvallisuuspoliittisen toimintaympäristön lähtökohtana on näkemys keskinäisriippuvasta maailmasta, jossa ulko- ja turvallisuuspoliittista ajattelua ei voida rakentaa vain perinteisen geopolitiikan ja etupiiriajattelun varaan.

Selonteon perusteella keskeiset Suomeenkin vaikuttavat globaalit kehityskulut liittyvät ilmastonmuutokseen, väestökehitykseen, yhteiskunnalliseen eriarvoisuuteen, digitalisaation mahdollisuuksiin ja uhkiin sekä muuttoliikkeisiin. Tältä osin selonteko käsittelee Eurooppaan kohdistuvaa lisääntynyttä maahanmuuttoa ennen kaikkea uhkana sekä sisäiselle että ulkoiselle turvallisuudelle.

Lähialueen muutoksissa keskeinen huomio on Venäjän toiminnan muuttumisessa ja Ukrainan kriisin myötä Itämerellä voimistuneesta negatiivisesta kierteestä. Sotilaallisen voimankäytön mahdollisuutta ei suljeta pois. Tältä osin kirjaus on realistinen kuva toimintaympäristöstä, eritoten ajatellen selonteon 2020-luvulle tähyävää pidempää aikajännettä.

Ylimääräistä draamaa kirjauksesta on turha etsiä.

Ylimääräistä draamaa kirjauksesta on turha etsiä. Vuoden 2012 selonteossa todettiin sama asia: ”Laajamittaisen sotilaallisen voimankäytön uhka on pieni, mutta sitä ei voi sulkea pois” (s. 12). Tilannearvio oli hyvin samanlainen myös vuonna 2009 (s. 64). Vuoden 2004 selonteossa sotilaallisen voimankäytön mahdollisuus Suomen lähialueilla liitettiin suoraan Venäjään (s. 68, 76).

Kirjauksen osalta täytyy mennä ajassa taakse päin aina vuoteen 2001, jolloin kylmän sodan päättymisen jälkeisessä optimismin ilmapiirissä todettiin, kuinka ”kylmän sodan päättymisen käynnistämät muutokset Euroopan turvallisuuspoliittisessa tilanteessa ovat luonteeltaan syvällisiä ja pysyviä. Laajamittaisen sotilaallisen konfliktin uhka Euroopassa säilyy vähäisenä” (s. 4).

Turvallisuusympäristön analyysin jälkeen selonteko siirtyy ulko- ja turvallisuuspolitiikan painopisteiden ja tavoitteiden esittelyyn. Tältä osin selonteko on visioiva ja maalaileva, eikä se juuri erittele poliittisia toimintamalleja tai strategioita haasteisiin vastaamiseksi.

Selonteko ei ole mikään asiakirja, jossa esiteltäisiin implementoitavat poliittiset toimet, mutta siltä voisi odottaa paikoin vahvempaa konkretiaa. Tämä voisi hälventää ristiriitaa, joka Sipilän hallituksen toimien ja selonteon tavoitteiden välillä on.

Nato-optio, tuo turvallisuuspolitiikan ikiliikkuja

Sotilaallisen liittosuhteen osalta selonteko vahvistaa vakiintuneen määritelmän Suomesta sotilasliittoon kuulumattomana maana, joka kuitenkin ”pitää yllä sotilaallisen liittoutumisen mahdollisuutta” (s. 19) Kirjaus noudattelee 2000-luvun selontekojen kirjauksia ilman vuoden 2012 selontekoon sisäpoliittisista syistä kirjattua varausta pidättäytyä jäsenyyden hakemisesta.

Suomalaisen Nato-keskustelun kannalta Nato-optio-ajatteluun perustuva visio Suomen liittosuhteen kehittymisestä 2020-lukua kohden on ongelmallinen. Se pitää sisässään ajatuksen nopeasti ja ongelmattomasti toteutuvasta Nato-jäsenyydestä, jota voidaan hakea tilanteen olennaisesti heikentyessä.

Selonteossa optio näyttää olevan vallitsevan linjan vahvistamista, eli Suomi jatkaa tiivistä yhteistyötä Naton kanssa ja pyrkii hyödyntämään erilaisen harjoitustoiminnan oman puolustuskyvyn kehittämisessä sekä mahdollisuuksien mukaan syventämään olemassa olevia yhteistoiminnan malleja.

Majuri James Mashiri on todennut, ettei ”Nato [– –] kuitenkaan myy osto-optioita, joilla saataisiin oikeus lunastaa jäsenyys heikolla turvallisuustaseella”. Keskeinen kysymys kuulukin, onko Nato-optiota olemassa ja mitä se oikeastaan tarkoittaa.

Turvallisuuspolitiikan ikiliikkuja jatkaa liikettään myös vuoden 2016 selonteon jälkeen.

Presidentti Niinistö on korostanut, että jäsenyyden hakemisen kannalta turvallisuusympäristö ei ole vielä riittävästi muuttunut. Kultaranta-keskusteluissa Alexander Stubb (kok.) yritti saada panelistit arvioimaan, milloin tämä raja ylittyy, mutta selkeitä vastauksia ei saatu. Niinistö itse vertasi tilannetta ”vakavaan metsäpalovaroitukseen”, jonka jälkeen palovakuutuksen voi vielä ottaa.

Mielenkiintoisia kierroksia keskusteluun tuovat viime päivien lausunnot, joissa Naton toimintaa Itämeren turvallisuustilanteessa on arvosteltu varsin suorasanaisesti. Pääministeri Sipilä kritisoi Natoa ”raudan kuskaamisesta rajoille” mikä antaa ristiriitaisen viestin selonteon näkemykselle Naton vakauttavasta roolista.

Keskustan presidenttiehdokas Matti Vanhanen määritteli Nato-option signaaliksi Venäjälle, eli osoitukseksi Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittisen päätöksenteon suvereniteetista. Sen paremmin Vanhanen, Niinistö kuin Kultaranta-keskustelujen panelistitkaan eivät ole kyenneet määrittämään, milloin turvallisuustilanteessa ylitetään se raja, jonka jälkeen jäsenyyttä on haettava.

Turvallisuuspolitiikan ikiliikkuja jatkaa siis liikettään myös vuoden 2016 selonteon jälkeen. On hyvä, ettei selonteko sulje ovia mihinkään suuntaan, muttei se toisaalta anna lisävaloa Nato-linjauksiinkaan. Tässä mielessä Suomi jättää paljon sen varaan, mihin suuntaan Ruotsin turvallisuuspolitiikkaa mahdollisesti kääntyy vuoden 2017 vaaleissa.

Turvaa unionista, mutta millaisella politiikalla? 

Nato on vain yksi osa Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittista palettia. Vahvempi rooli selonteossa annetaan Euroopan unionille. Suomen tavoitteeksi asetetaan EU:n toimintakyvyn vahvistaminen ulko- ja turvallisuuspoliittisena toimijana ja todetaan, ettei Suomi voisi jäädä ulkopuoliseksi kriisin uhatessa toisen jäsenmaan turvallisuutta.

Sitoutuminen Lissabonin sopimuksen ”solidaarisuuslausekkeeseen” on selvä viesti: Suomi ei ole yksin, eikä se jätä muitakaan EU-maita yksin. EU-jäsenyyden myötä Suomi on siis vahvasti poliittisesti liittoutunut, ja selonteossa vahvistetaan myös turvallisuuspoliittista liittosuhdetta unioniin.

EU:n suhteen Suomi vahvistaa unionin yhteistä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa.

EU:n suhteen Suomella on vankka poliittinen agenda vahvistaa unionin ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa (YUTP). Kysymysmerkkejä on ilmassa enemmän kuin hyviä ja selviä vastauksia. Historiallista Nato-allergiaa sairastavassa Ranskassa ainakin nykyhallinto on suopea YUTP:n vahvistamiselle, mutta löytyykö vastakaikua muista maista?

Tällä hetkellä huomio kiinnittyy brexitiin, jonka mahdollisia seurauksia unionille voi vain spekuloida. Myös Ranskan poliittinen tuuli voi kääntyä vuoden 2017 presidentinvaalien jälkeen. Selonteko perustuu tältä osin hyviin toiveisiin vahvemmasta EU:sta, mutta antaa vähän konkretiaa toiveiden toteutumiselle.

Kuvaavaa on, etteivät kaikki toiveet ja tavoitteet ole yhteen sovitettavissa Suomen omankaan EU-politiikan kanssa. Turvapaikanhakijatilanteen hoidossa Suomi ei ole ollut innokkaana vahvistamassa yhteistä poliittista tahtotilaa. Onko niin, että yhteisvastuuta on helpompi vaatia asioissa, joissa sen toteutuminen näyttää kaikista vaikeimmalta? Ulko- ja turvallisuuspolitiikassa harvemmin kannattaa syyllistyä haavekuviin rakennettuun illuusioon.

EU-ulottuvuuden osalta olennaista on myös erikseen kirjattu luku toimista ”muuttoliikkeiden perussyiden” hallintaan. Siinä poliittinen toiminta on siirretty abstraktimmalle ylätasolle ilman mainintaa EU:n roolista.

Selonteossa korostetaan pakolaisten auttamista ensisijaisesti tukemalla lähtömaiden poliittista vakautta.

Hallituksen nuivahko maahanmuuttopoliittinen linja näkyy selonteossa, jossa korostetaan pakolaisten auttamista ensisijaisesti tukemalla lähtömaiden poliittista vakautta. Kestävän ratkaisun kannalta tässä ollaan toki ytimessä, mutta on hyvä hetki kysyä, mitä hallitus on tehnyt tämän edistämiseksi.

Kansainvälisten järjestöjen tukeminen ja toimintakyvyn vahvistaminen kuulostavat kauniilta paperilla, mutta päätökset leikata kehitysapua ovat täysin päinvastaisia konkreettisia päätöksiä.

On päivän selvää, ettei lähtömaiden ongelmia saada ratkaistuksi helposti ja nopeasti. Siksi selonteossa olisi ollut paikallaan käydä läpi myös lyhyemmän aikavälin visioita siitä, kuinka turvapaikanhakijoita voitaisiin auttaa ja täten ehkäistä paitsi humanitäärinen katastrofi myös historiallisen vaikean pakolaistilanteen turvallisuuspoliittiset vaikutukset.

Naapuruuspolitiikan kulmakivet

Lopuksi on syytä vielä palata naapurimaihin. Venäjä ei selonteossa saa erityisasemaa ja ulkosuhteet itänaapuriin käydään läpi varsin lyhyesti. Tavoitteena on ylläpitää vakaita ja toimivia suhteita, sekä toisaalta rakentaa vuoropuhelua EU-linjojen puitteissa kansainvälisen tilanteen jännitteiden purkamiseksi.

Selonteon vahvempi paneutuminen Ruotsi-suhteeseen osoittaa hyvin, kuinka turvallisuuspoliittinen tilanne vaikuttaa myös Suomen naapuruuspolitiikkaan. ”Ruotsilla on erityisasema” (s. 23) ja kahdenvälisen yhteistyön syventäminen esitetään yhteisenä tahtotilana.

Painopiste naapuruuspolitiikassa on muuttunut, mikä on näkynyt myös viimeisten vuosien aikana julkisessa keskustelussa. Ruotsi ei ole enää vain hyvä länsinaapuri, vaan kumppani, jonka kanssa pyritään rakentamaan eri tasojen turvallisuuspoliittista yhteistyötä.

Ruotsin ja Suomen turvallisuuspoliittisen ajattelun erot taitavat olla noin 1 300 kilometriä pitkiä.

Kultaranta-keskusteluissa Ruotsi-suhteeseen tuli ainakin julkisia säröjä, ja presidentti Niinistökin intoutui toteamaan, että turvallisuuspoliittisessa ajattelussa taitaa olla eroja. Vaikka Niinistö ei näitä tarkemmin eritellytkään, voi hänen kommenteistaan päätellä niiden olevan noin 1 300 kilometriä pitkiä.

Tulevaisuus näyttää, miten yhteistyön muodot kehittyvät ja etenevät. Selonteon perusteella on selvää, että yhteistyön syventäminen on Suomen strategian mukaista ja tukee yhteistyöpainotteista turvallisuuspolitiikkaa.

Lisäksi kahdenvälisyys niin Ruotsin kuin Yhdysvaltojen kanssa näyttää olevan ongelmattomampaa kuin eteneminen Naton suhteen. Tämä on ymmärrettävää, sillä Natossa seuraava askel on täysjäsenyys, johon nykyhallituksen linjauksilla ei olla menossa.

Aktiivisen vakauspolitiikan tiellä

Selonteko ei osoita radikaaleja muutoksia perinteisesti hidasliikkeisessä ulko- ja turvallisuuspolitiikassa. Kylmän sodan jälkeen vahvistunut sotilasliittoon kuulumattomuuden politiikka ja vakauden tavoittelun henki on säilynyt turvallisuusympäristön muutoksista huolimatta.

Vakauden tavoittelu on Suomelle relevantti tavoite, ja selonteossa vahvistetaan siihen käytettävää keinovalikoimaa lähtien Ruotsi-yhteistyöstä ja EU:n roolin vahvistamisesta. Selonteko myös vankistaa presidentti Niinistön aktiivisen vakauspolitiikan pilarimalliajattelua, jonka avulla Suomi pyrkii luovimaan maailmanpolitiikan myrskyisillä vesillä.

Selonteko toimii yhtenä pohjapaperina, jonka pohjalta vilkas turvallisuuspoliittinen keskustelu tulee jatkumaan.

Radikaaleja suunnanmuutoksia tai pikkutarkkoja politiikan toteuttamistapoja selonteosta ei löydy. Henri Vanhanen avaa ansiokkaasti selonteon ja sen laatimisprosessin luonnetta. Selonteko toimii yhtenä pohjapaperina, jonka pohjalta vilkas turvallisuuspoliittinen keskustelu tulee jatkumaan.

Suurimmaksi kysymysmerkiksi selonteosta jää se, miten nopeasti se vanhenee käsiin. Vuoden 2012 selonteon jälkeen olosuhteet ovat muuttuneet perustavanlaatuisesti.

Mahdollinen brexit tai vakava metsäpalovaroitus pohjoisessa Itä-Euroopassa voivat muuttaa hetkessä toimintaympäristön, joka selonteossa on kuvattu. Tältä osin on toivottavaa, että kulissien takana ulko- ja turvallisuuspolitiikan pelimerkit ovat paremmassa järjestyksessä kuin julkinen keskustelu antaa olettaa.

Miika Raudaskoski on historian tohtoriopiskelija Social and Cultural Encounters -tohtoriohjelmassa Itä-Suomen yliopistossa. Hän työskentelee nuorempana tutkijana historia- ja maantieteiden laitoksella. Väitöstutkimuksessaan Raudaskoski tarkastelee Suomen ja Venäjän rajan politisointia kylmän sodan jälkeisessä keskustelussa.

Julkaisu Yhteisen tilannekuvan äärellä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kotimainen ulko- ja turvallisuuspoliittinen keskustelu sai lisää lihaa luiden ympärille, kun odotettu asiantuntija-arvio Nato-jäsenyyden vaikutuksista julkaistiin vapun alla. Ulkoministeriön tilamaan selvityksen laativat entiset suurlähettiläät René Nyberg ja Mats Bergquist, pitkän linjan turvallisuuspolitiikan tuntija Francois Heisbourg sekä Ulkopoliittisen instituutin johtaja Teija Tiilikainen.

Ennakkoon esitettiin arvioita selvityksen puolueettomuudesta, argumentoivathan Nyberg ja Bergquist joulukuussa 2014 Helsingin Sanomien vieraskynässä jäsenyyttä vastaan. Ammattilaisten laatima selvitys ei heijastele kenenkään henkilökohtaista Nato-kantaa, vaan pyrkii huomioimaan jäsenyyden mahdolliset vaikutukset.

Selvitys noudattelee kurinalaisesti toimeksiantoa, eikä ole sinällään mikään jäsenyyden haittojen ja hyötyjen taulukointiharjoitus, vaan laajempaa kuvaa pohtivampi arvio.

Selvityksestä voi poimia perusteluja omille argumenteilleen, olivatpa ne jäsenyyttä kannattavia tai sitä vastustavia.

Kuten arvata saattaa, selvityksestä voi poimia perusteluja omille argumenteilleen, olivatpa ne jäsenyyttä kannattavia tai sitä vastustavia. Tämä on positiivinen asia, sillä suomalaiseen keskusteluun on tavan takaa peräänkuulutettu faktoja näkemysten pohjalle.

Ruotsin ulkoministeri Margot Wallström vähätteli raportin painoarvoa vieraillessaan Porvoossa ja toisti oman ja edustamansa hallituksen kielteisen kannan.

Kansanedustaja Erkki Tuomioja (sd.) ennätti myös jo ennen erikoisesti aikataulutettua julkaisemista toteamaan, ettei selvitys tarjoa juuri mitään edes tavalliselle kaduntallaajalle. Kuten Wallström, myös Tuomioja nyrpisti nenää raportille ensisijaisesti siksi, että Nato-kannattajat tulevat käyttämään raporttia agendansa ajamiseen sisällöstä huolimatta.

Kenties kumpikin oli perehtynyt asiakirjaan huolimattomasti, sillä arviosta on vaikea saada minkäänlaista natokiimaisten haukkojen bestselleriä. Vaikka raportti olisi voinut olla tieteellisesti katsoen syväluotaavampi, ainakin sisältää tietyiltä osin viitteitä julkiseen aineistoon, se tarjoaa tässäkin muodossa tarpeellista asiapohjaa keskustelulle.

Ruotsi ja Suomi ne yhteen sopii?

Suurimman mediahuomion on saanut selvityksen vahva viesti Suomen ja Ruotsin ”kohtalonyhteydestä” jäsenyyden suhteen. Jos ennakkoon odotettiin ideologista värittyneisyyttä, olisi Berquistin ja Nybergin vieraskynän perusteella ollut asiallista odottaa myös vahvan Ruotsi-yhteyden esiintymistä.

Kyseissä tekstissä entiset suurlähettiläät kirjoittivat, kuinka olisi onnetonta, jos maat päätyisivät spekulatiivisesti eri ratkaisuun. Tämä on selvityksen vahvin viesti. Ruotsin ja Suomen, kuten Naton ja koko Itämeren alueen, turvallisuuden kannalta vain molempien liittyminen tai liittymättä jättäminen tarjoaa tasapainoisen ratkaisun.

Ruotsin ja Suomen turvallisuuden kannalta vain molempien liittyminen tai liittymättä jättäminen tarjoaa tasapainoisen ratkaisun.

Mikäli Ruotsi päättäisi liittyä Naton jäseneksi, Suomi jäisi ainoaksi sotilasliittoon kuulumattomaksi maaksi Itämeren pohjukkaan. Kriisin hetkellä asema olisi suojaton, ja koko asetelma Suomen poliittiset liittosuhteet ja sidokset huomioon ottaen kaiken kaikkiaan erikoinen.

Tässä tilanteessa Suomen historiallinen pelko ”lännen etuvartioksi” joutumisesta toteutuisi hankalalla tavalla. Naton näkökulmasta ”harmaa alue” Venäjän rajalla tuottaisi tarpeettoman lisäepävarmuustekijän ajatellen puolustautumista mahdollisen kriisin aikana.

Vastaavasti Suomen jäsenyys ja Ruotsin jääminen ulkopuolelle toisi Suomelle vastaavanlaisen etuvartioaseman paikan, mutta liittokunnan jäsenenä. Suomi olisi vaikeassa pussinperässä ajatellen esimerkiksi huoltoa kriisin aikana, mutta joutuisi muutoin ”etulinjan” maaksi. Tällainen tilanne olisi kiperä myös Natolle.

Poliitikot Pohjanlahden molemmin puolin omaavat toki näkemyksensä siitä, miten tätä Ruotsin ja Suomen yhteyttä tulisi tulkita. Puolustusministeri Jussi Niinistö (ps.) myönsi sen, mikä raportissa on luettavissa: ”Ruotsin ratkaisulla on meille merkitystä”, mutta muisti samaan hengenvetoon todeta Suomen tekevän ratkaisunsa lopulta itsenäisesti.

Tasavallan presidentti Sauli Niinistö oli varovaisempi ja korosti ettei ”sellaista automaattista kohtalonyhteyttä” ole. Toki hänkin muisti antaa varauman, ”etteikö mielipiteillä saata olla vaikutusta toinen toisiinsa”.

Hyvä, että ”kohtalonyhteys” on nyt kahden Niinistön suulla todettu turhaksi.

Kohtalonyhteys onkin ihan turhanaikainen sana, joten hyvä, että se on nyt kahden Niinistön suulla todettu turhaksi. Yhteys kuitenkin on, ja se on geopoliittinen ja strateginen, kuten raportissa esitetään. Molempien maiden erillisiin Nato-ratkaisuihin, olipa se jäsenhakemuksen jättäminen tai ei, sisältyy paljon enemmän haasteita kuin yhteneväiseen.

Poliitikot voivat vähätellä ratkaisujen yhteneväisyyttä, tekihän pääministeri Harri Holkerikin niin EY-jäsenyyden kohdalla. Lopputulema kuitenkin oli, että Ruotsin hallituksen ilmoitus lokakuussa 1990 ja valtiopäivien päätös jäsenyyden hakemisesta kesällä 1991 panivat vipinää kinttuihin Suomessa.

Nato-jäsenyyden kohdalla toiset toivovat ja toiset pelkäävät 1990-luvun alun kehityskulkujen toistumista. Ruotsin porvarillinen allianssi on kokonaisuudessaan ryhmittynyt Nato-jäsenyyden kannalle, mutta näkemyseroja konsultaatioista itään on. Ruotsin entinen puolustusministeri, kansanedustaja Karin Enström totesi, ettei Suomen ratkaisu sinänsä vaikuta Ruotsin päätöksiin – eli kielsi kohtalonyhteyden.

Ruotsin tilanne onkin hyvin mielenkiintoinen. Nato-jäsenyyden kannatus on kasvanut, mutta matka hakemuksen jättämiseen on vielä pitkä. Nykyisen hallituksen aikana ei suunnanmuutosta ole tapahtumassa. Julkisuuteen tihkuneiden tietojen mukaan hallituksen tilaama Nato-selvitys ei jäsenyyttä olisi suosittamassa.

Poliittiset tilanteet muuttuvat ja porvariallianssin suhtautuminen Nato-jäsenyyteen on myönteinen. Maan pitkän sotilaallisen puolueettomuuden linjan muuttaminen ilman demareiden tukea voi olla vaikeaa. Yhdysvaltain tulevat presidentinvaalitkin ovat tähän osaltaan vaikuttamassa, sillä ainakin ulkoministeri Wallström on antanut varsin nyrpeitä kommentteja Donald Trumpin ulkopoliittista visioista.

Suomessa kannattaa kuitenkin tarkalla korvalla kuunnella mitä länsinaapurissa keskustellaan. Yhteyden ja yhteneväisen ratkaisun merkityksen voi helposti kiistää niin kauan kuin todellinen suunnanmuutos näyttää olevan jossain kaukana tulevaisuudessa. Vuoden 2018 valtiopäivävaalit voivat olla hyvinkin merkitykselliset kotoisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan kannalta.

Voihan Venäjä!

Nato-selvitys rakentuu Nato–Venäjä-vastakkainasettelun varaan, mikä heijastelee kiristynyttä kansainvälispoliittista tilannetta. Sävy on aivan toisenlainen kuin vielä vuonna 2007 Antti Sierlan laatimassa selvityksessä, jossa oli pohjavireenä toiveikkuus Naton ja Venäjän strategisen kumppanuuden elinmahdollisuuksista.

Vallitseva geopoliittinen tilanne Euroopassa on sellainen, että välit Venäjän ja Naton välillä ovat pirstoutuneet. Suhteiden kehityksen suhteen on olemassa paljon kysymyksiä, mutta vähän vastauksia. Tällä hetkellä Vladimir Putinin hallinnon politiikka eristää Venäjää niistä kumppanuuksista, joihin se on kylmän sodan jälkeen integroitunut.

Nato-jäsenyyden mahdollisia vaikutuksia ja seurauksia arvioidessaan asiantuntijat sivuavat kyllä Naton sisäistä dynamiikkaa tai koko Euroopan geopoliittista karttaa, mutta pääpaino on Venäjässä ja mahdollisissa reaktioissa. Tällaisessa arviossa ollaan väkisin hetteisellä maaperällä, vaikka poliittisen johdon kannanotoista voidaankin jotain päätellä.

Pääviesti tältä osin on, että jäsenyyshakemus ja jäsenyys johtaisivat ”määrittelemättömäksi ajaksi vakavaan kriisiin Venäjän kanssa”. Naton suopea suhtautuminen kahden Pohjoismaan jäsenhakemukseen verrattuna vuosikymmenentakaiseen ”itälaajentumiseen” vie analyysia pois Venäjä–Nato-dikotomiasta, mutta jää lopulta turhankin ohueksi.

Puhe Natosta näyttää olevan ennen kaikkea puhetta Venäjästä.

Sama koskee Venäjän ja Naton suhteiden kehityksen arviointia. Selvityksessä lähdetään vallitsevasta asetelmasta, mikä on perusteltua ja luonnollista, mutta tulevaisuuden arvion suhteen ei päädytä kriittiseen arvioon tai edes vaihtoehtoisten skenaarioiden luomiseen.

Yhdysvaltain rooli Euroopan puolustuksessa, maan mahdollinen poliittinen suunnanmuutos syksyn presidentinvaalien jälkeen tai vaikkapa Naton osuus Euroopan rajoilla turvapaikanhakijatilanteessa vaikuttavat siihen, millaiseen Natoon hypoteettinen hakemus jätettäisiin.

Toisaalta laajempi kuva Itämeren tilanteesta jää raportissa hieman kapeaksi, koska Max Jakobsonia mukaillen puhe Natosta näyttää olevan ennen kaikkea puhetta Venäjästä. Selvityksen päätehtävänä oli toki jäsenyyden vaikutusten arviointi, mutta johtopäätöksien tueksi kaivataan arviota Venäjän lisäksi laajemmasta suhteiden kiristymisestä Itämerellä.

Millainen rooli Itämeren alueella on Naton ja Venäjän välien kiristyksissä? Millaisia alueellisia uhkia voisi olla odotettavissa, ja miten ne voisivat vaikuttaa Suomeen sotilasliittoon kuulumattomana tai sen jäsenenä? Miten Suomen ja Ruotsin turvallisuuspoliittiset ratkaisut liittyvät Baltian puolustamiseen? Mitkä ovat Naton ja Yhdysvaltojen intressit ja voimavarat Itämeren alueella?

Nato-arvio ei tietenkään ole mikään pajatson tyhjennys, vaan hyvä paketti, josta jatkaa turvallisuuspoliittista keskustelua. Juhannuksen korvilla valmistuva ulko- ja turvallisuuspoliittinen selonteko antaa toivottavasti lisäevästystä kesän ja syksyn keskusteluun sekä ympäröivän maailman toimintalogiikkojen ymmärtämiseen.

Kohti eksistentiaalista hyppyä?

Filosofi Søren Kierkegaard korosti ajattelussaan uskonratkaisun subjektiivisuutta puhuen ”hypystä” uskomiseen ainoana ratkaisuna uskon ja epäuskon dilemmaan. Nato-selvitystä voi lukea kierkegaardilaisittain pohjustuksena eksistentiaaliselle hypylle Naton jäseneksi.

Nato-jäsenyydestä käytävä keskustelu osoittaa, kuinka jäsenyys ei ole vain sotilaallis-strateginen tai poliittinen valinta, vaan myös suuressa määrin identiteettikysymys. Samoin kuin EU:sta 1990-luvun alussa, on Natosta muodostettu mittatikku Suomen eurooppalaisuudelle ja länsimaalaisuudelle. Liittoutumattomuuden harmaa alue on epävarmuuden tila, josta on syytä tehdä Nato-hyppy liittokunnan turvatakeiden verkkoon.

Nato-ratkaisussa on viime kädessä kyse subjektiivisesta poliittisesta päätöksestä.

Nato-ratkaisussa on viime kädessä kyse subjektiivisesta poliittisesta päätöksestä. Tietoa ja analyysia päätöksen pohjalle on jo nyt olemassa, eikä varmaa tietoa seurauksista saada, vaikka tuotettaisiin vielä kirjastollinen uusia raportteja.

Juuri epävarmuus tekee päätöksenteosta niin epämiellyttävää. Suuri syy tähän on historialla ja sen tulkinnoilla. Selvitys osaltaan yrittää tuoda historiapolitiikan mukaan Nato-analyysiin, mikä on tervetullutta, mutta samalla tuottaa kansallista jatkokertomusta menestyksellisestä ulkopolitiikasta ja sen pitkästä linjasta.

Selvityksen tiivistelmästä on poimittavissa Suomi-tarinan pääpalikat: länsimaalaisuus, eurooppalaisuus, pohjoismaalaisuus ja rajamaalaisuus. EU-jäsenyys esitetään jopa apokalyptisenä tapahtumana, ”kotiinpaluuna”, jossa Suomi vapautui kylmän sodan kahleista kokonaisvaltaiseksi eurooppalaiseksi kansakunnaksi.

Tämä sopii vakiintuneeseen narratiiviin, jossa Suomen taloudellinen ja poliittinen integroituminen EFTAan ja myöhemmin unioniin esitetään identiteettipoliittisena ja eksistentiaalisena siirtymänä reunalta keskelle.

Rajamaalaisuus kuitenkin säilyy keskeisenä osana suomalaisuutta ja ajatusta Suomesta. Maantieteen pysyvyys on Venäjän tuottamaa jatkuvaa epävarmuutta. Kansallisen olemassaolon turvaa vain oikeanlainen tasapainoilu idän ja lännen välissä – vaikeasti ennustettavan naapurimaan aiheuttaman geopoliittisen dilemman hallintaa – kuten selvityksen yhteenvedossa asia muotoillaan.

Selvityksestä on luettavissa eräänlainen lähtöoletus pienvaltiorealismin menestystarinasta, jolle pohjaa haetaan muistuttamalla, kuinka ”Suomen kaltaisen pienen maan on syytä olla huolellinen harkitessaan suurstrategiaansa liittyviä valintoja” ja jatkamalla sitten lyhyeen historiakertomukseen, joka alkaa vuoden 1944 puna-armeijan suurhyökkäyksestä.

”Epätodennäköinen selviytymistarinta”, tai torjuntavoitto, kuten vuoden 1944 taisteluita kansallisessa kaanonissa on totuttu kutsumaan, yhdistyy selvityksessä korkeaan maanpuolustustahtoon ja vahvaan asevelvollisuusarmeijan tuottamaan puolustukseen. Selviytymistarinan jatkokertomuksen muodostaa vuosien 1945–1991 tasapainoilupolitiikka, vaikkei Paasikiven–Kekkosen linjaa nimeltä mainitakaan.

Mielenkiintoinen nyanssi selvityksen rakentamassa tarinassa on, ettei Suomen ja Saksan de facto liittosuhdetta mainita vuoden 1944 taisteluiden osalta lainkaan. Se oli sitkeä Suomi, joka pystyi torjumaan puna-armeijan hyökkäyksen. Tarina ei myöskään yllä 1930-luvun tapahtumiin ja politiikkaan, jolla ei kyetty estämään Neuvostoliiton hyökkäystä marraskuussa 1939.

Miksi selvitys lähti tarinankerronnan ladulle?

Kääntämällä historian tulkinnan toisinpäin asetelma näyttäisi siltä, että reunavaltioajattelusta irrottautunut ja puolueettomuuspolitiikkaan pyrkinyt Suomi jäi yksin suurvaltapelin (Molotov–Ribbentrop-sopimuksen) jalkoihin. Vuosina 1941–1944 sotilaallisesti liittoutunut Suomi onnistui jopa ylittämään vanhan rajan hersytellen Suur-Suomi-ideologeja ja torjumaan puna-armeijan suurhyökkäyksen.

Historialla on vaikutuksensa politiikkaan ja historia itsessään on maantieteellisen aseman tulkintaa, kuten Colin Gray on luonnehtinut. Suomen kohdalla maantieteen ja historian käsikynkkä on ilmeistä, mikä näkyy myös Nato-selvityksessä.

Kun on tiedossa, kuinka voimakas vaikutus talvi- ja jatkosodilla on kansallisessa itseymmärryksessä ja ulkopoliittisessa päätöksenteossa, herää kysymys, miksi selvitys lähti tarinankerronnan ladulle. Miksi muuten suppeudestaan huolimatta analyyttiseen selvitykseen oli tarpeen rakentaa yksi tulkinta Suomen kansallisesta kertomuksesta ja esittää se annettuna ja vaihtoehdottomana?

Paradoksaalinen Nato-suhde

Asiantuntijaselvitys ei tuo ratkaisua Suomen ja myös Ruotsin Nato-suhdetta vaivaavaan paradoksaalisuuteen. Kylmän sodan jälkeinen integroituminen EU:n ja Naton puolustus- ja turvallisuuspoliittisiin järjestelmiin on viety pitkälle.

Toisten mielestä kyse on ollut Nato-hivutuksesta, jossa Suomi on viety kuin vaivihkaa jäsenyyden portille. Toiset perustelevat kehitystä mielellään identiteetti- ja arvopuheella, jossa korostetaan läntistä yhteenkuuluvuutta ja organisaatioita läntisten arvojen takaajina.

Samanaikaisesti Suomessa ja Ruotsissa elää tiukassa käsitys maiden puolueettomuudesta, tai ainakin liittoutumattomuudesta. Kyse on Naton lisäksi EU:sta ja Yhdysvalloista. Vielä 2000-luvun taitteessa EU:n yhteinen ulko- ja turvallisuuspolitiikka nähtiin vaihtoehtona Natolle.

EU:n sisäisten ongelmien pahentuessa tämä puhe on jäänyt vähemmälle. Nyt Nato-vaihtoehtona tuntuu olevan kahdenvälisyyden vahvistaminen niin Ruotsin kuin Yhdysvaltojen kanssa. Nato-jäsenyydestä puhuminen tuntuu olevan vaikea pala yhdelle jos toiselle poliitikolle, kun taas transatlanttisesta kumppanuudesta on helpompi puhua.

Suomen Nato-päätösten suhteen selvitys ei tarjoa työntövoimaa kohti jäsenyyttä. Vahva Ruotsi-yhteyden korostaminen kytkee Suomen päätöksen länsinaapurin politiikkaan. Tältä osin Nato-haukkojen kiimaa pelkäävät voivat nukkua yönsä rauhassa. Suomi ei ole livahtamassa jäseneksi.

Entä jos se onkin Rosenbad, jossa konsultaatioita Kremlin sijaan olisi syytä käydä?

Huonoja yöunia voi tosin aiheuttaa pohdinta siitä, onko ratkaisu lopulta täysin omissa käsissä. Olemme tottuneet ajattelemaan tätä Venäjän kautta, eli Suomi ei konsultoi enää Kremliä turvallisuusratkaisuissaan. Entä jos se onkin Rosenbad, jossa näitä konsultaatioita olisi syytä käydä?

Selvityksessä rakennetun kansallisen kertomuksen viimeinen luku on edelleen kirjoittamatta. Se vaatii eksistentiaalisen hypyn, jolla ratkaistaan mihin suuntaan Suomi asemoidaan seuraavaksi.

Onko puolueettomuudesta ja liittoutumattomuudesta luopumisen jälkeen edessä sotilaallinen liittoutuminen, vai nykyisen sotilasliiton ulkopuolella vahvasti integroituneen länsimaalaisuuden tie? Vaiko kenties paluu puolueettomuuteen, jota on viime aikoina jälleen vaadittu äänekkäämmin eritoten puoluekentän vasemmalta laidalta.

Julkaisu Mitä Nato-selvitys meille kertoi? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Antti Blåfieldin toimittama artikkelikokoelma Historian käyttö ja väärinkäyttö on Historioitsijat ilman rajoja -yhdistyksen ensimmäisenä projektina syntynyt kokoelma, joka valottaa historiapolitiikkaa, historian politisointia ja sillä politikointia kansainvälisen politiikan tapahtumien kautta.

”Mitä historia on?” oli ensimmäinen historia-alan kurssi, jonka yliopistossa suoritin. Valitettavasti kyseisen kurssin muistiinpanot ovat kadonneet, mutta elävästi on jäänyt mieleen professori Jukka Korpelan kiteytys: historia on jätettä!

Jos vuosikurssimme jotain historiasta muistaa, niin se taitaa olla tuo tiivistys. Eikä se ollenkaan huono ole. Historian on menneisyyden jätettä, ajan kerroksia, satunnaisesti jälkipolville jääneitä vihjeitä tapahtuneesta. Menneisyys on meidän rekonstruoitavissamme vain jätteiden avulla.

Historiantutkijan tehtävä on siis tonkia jätteitä, kykkiä tunkiolla ja koota sieltä löytyviä palasia yhteen. Apuna ovat menetelmät, metodit ja filosofiset lähtökohdat, joiden perusteella palaset laitetaan yhteen. Pyrkimys on objektiivisuuteen, vaikkei rankelainen ”Wie es eigentlich gewesen ist” olekaan sellaisenaan mahdollista.

Historiantutkija tulee paikalle kuten patologi tai ruumisauton kuljettaja: liian myöhään pelastaakseen kuolleen.

Historia on muiden humanististen ja yhteiskunnallisten tieteiden tavoin joutunut entistä vahvemmin puolustuskannalle, kun julkisen talouden kovat säästöt iskevät myös yliopistoihin. Akateemisen historiantutkimuksen arvoa on jouduttu perustelemaan tieteelle vieraasta hyöty-näkökulmasta käsin.

Toisaalta historiantutkimukselta vaaditaan paljon: selityksiä ja ennusteita, joiden pohjalle voisi suunnitella tulevaa. Ikävästi vain historiantutkija tulee paikalle kuten patologi tai ruumisauton kuljettaja: liian myöhään pelastaakseen kuolleen.

Mihin historiaa siis tarvitaan? Onko historialla käyttöarvoa ajassa, jota Francis Fukuyamaa tiukasti siteeraava voisi luonnehtia historiattomaksi, historian jälkeiseksi ajaksi?

Antti Blåfieldin toimittama artikkelikokoelma Historian käyttö ja väärinkäyttö lähestyy kysymyksiä nimensä mukaisesti historian käytön näkökulmasta. Historioitsijat ilman rajoja -yhdistyksen ensimmäisenä projektina syntynyt kokoelma valottaa historiapolitiikkaa, historian politisointia ja sillä politikointia kansainvälisen politiikan tapahtumien kautta.

Kirjoittajakunta on värikäs, mukana on tutkijoiden lisäksi myös presidentti Martti Ahtisaari, lähetystöneuvos Petri Hakkarainen ja entinen suurlähettiläs Heikki Talvitie. Kaikkiaan kokoelmassa on 15 artikkelia, joissa teemaa lähestytään esimerkiksi holokaustin, Katynin joukkomurhan ja Unkarin vuoden 1956 tapahtumien kautta.

Historia, politiikka ja konfliktit

Artikkelikokoelma tarjoaa hyvän yleiskatsauksen historian käyttöön ja historiapolitiikkaan, sikäli kun se ymmärretään laajasti tarkoituksenhakuisena tai tiedostamattomana toimintana. Teoksen punaisena lankana kulkee historian ja politiikan suhde erilaisissa konfliktitilanteissa.

Yksi Historioitsijat ilman rajoja -hankkeen lähtökohtia on ollut lisätä historiatietoisuutta poliittisten toimijoiden keskuudessa ja toisaalta avata keskustelua historian paremmasta hyödyntämisestä rauhanvälitys- ja konfliktinratkaisutoiminnassa. Martti Ahtisaaren avauspuheenvuoro ja Marko Lehden analyyttisempi katsausartikkeli teoksen lopussa rakentavat hyvän sillan sekä historian ja konfliktinratkaisun että eri aikatasoissa ja aihepiireissä liikkuvien artikkelien välille.

Teoksen punaisena lankana kulkee historian ja politiikan suhde erilaisissa konfliktitilanteissa.

Teos lähtee liikkeelle yleisemmistä historian ja politiikan suhdetta pohtivista artikkeleista. Timothy Garton Ash pohtii sananvapauden, historiantutkimuksen ja historian kriminalisoinnin problematiikkaa holokaustin ja armenialaisten kansanmurhan kautta.

Teemat ovat tuttuja, mikä saa kysymään, voisiko keskusteluun välillä tuoda muitakin kipupisteitä. Toisaalta ne toimivat hyvin laajemmalle lukijakunnalle suunnatussa teoksessa.

Petri Hakkarainen jatkaa historian merkityksen, roolin ja arvon pohdintaa teoreettisemmin. Päivi Happonen ja Jussi Nuorteva palaavat lähemmäs esimerkkejä ja empiriaa arkistojen poliittisuutta käsittelevässä artikkelissaan.

He korostavat menneisyyden hallinnan roolia valtapolitiikassa ja vallan rakentamisessa sekä muistuttavat nykyisessä tiedepoliittisessa keskustelussa helposti hukkuvasta seikasta: historia ei ole eksakti tiede, vaan samalla aineistolla voidaan päätyä erilaisiin lopputuloksiin.

Historia ei ole eksakti tiede.

Keskeinen tutkimustulosten uskottavuuden mittari onkin niiden alistaminen kriittiselle tieteelliselle keskustelulle kansainvälisillä ja kotimaisilla foorumeilla.

Henrik Meinander reflektoi omassa kirjoituksessaan ensimmäisenä kirjoittajana suomalaisen historiantutkimuksen suhdetta historian poliittiseen käyttöön. Meinander muistuttaa esimerkiksi nuijasodan värikkäistä tulkinnoista ja toisaalta 1800-luvun kansakunnan rakennustyöstä, jossa historiaa muovattiin uuteen muottiin.

Samalla Meinander nostaa esiin tärkeän huomion siitä, ettei edes kansallisromanttisella 1800-luvulla ollut vain yhtä historiatulkintaa. Vaikka suomalaiskansallinen tulkinta löi itsensä läpi fennomaanien työn myötä kouluissa ja kansanvalistuksessa, myös muita tulkintoja ja tarinoita oli olemassa.

Meinander tuo kansallisen katseen kritiikkinsä kylmän sodan aikaan ja Suomen Venäjä-suhteen poleemisuuteen. Hänen mukaansa suomalaisessa tutkimuksessa on edelleen vallalla viitekehys, jossa Suomen ulkosuhteita tulkitaan seurauksena Venäjä-suhteesta, ei itsenäisinä tai osana laajempaa kansainvälistä ympäristöä.

Historian käyttöä maailmalla, vaan ei meillä

Kokonaisuuden kannalta on harmillista, ettei Meinanderin pohjustamaa itsereflektiota viedä pidemmälle teoksen empiirisemmissä artikkeleissa. Onko niin, ettei kukaan halunnut tai uskaltanut tarttua Suomen historian sokeisiin pisteisiin ja historian käyttöön, vai eikö kirjaprojektissa tarjottu täkyjä vaikkapa suomettumisen, sisällissodan, Venäjä-suhteen tai konsensus-Suomen pohdinnalle?

Onko niin, ettei kukaan halunnut tai uskaltanut tarttua Suomen historian sokeisiin pisteisiin ja historian käyttöön?

Empiirisemmät esimerkit vievät lukijan ensin kylmän sodan viimeisiin vuosiin. Vladislav Zubok erittelee ajankohtaisessa artikkelissaan kylmän sodan päättymisen kilpailevat narratiivit – amerikkalaiskeskeisen, ”voitonriemuisen” ja konsensushakuisen.

Vaikka Zubokin artikkeli sinänsä on pintaraapaisu monimutkaiseen aihepiiriin, artikkeli on tärkeä muistutus historian tulkintojen merkityksestä lukkiutuneessa poliittisessa tilanteessa. ”Lännen” ja Venäjän narratiivit eivät ole erkaantuneet toisistaan vain Krimin miehityksen ja Itä-Ukrainan sodan vuoksi, vaan taustalla vaikuttavat myös erilaiset näkemykset kylmän sodan päättymisestä. Kokonaisuuden hahmottaminen vaatii paitsi perehtymistä tuon suuren poliittisen murroskauden tapahtumiin, myös sen jälkimaininkeihin ja käsittelyyn.

Suomi-ulottuvuuden ohuuden lisäksi toinen harmitus on, ettei ajankohtaista pattitilannetta Venäjän ja ”lännen” välillä käsitellä historian perspektiivistä omassa erillisessä artikkelissa. Marko Lehti sivuaa kysymystä ansiokkaasti omassa artikkelissaan Viron ja Venäjän vaikeiden suhteiden kautta, mutta se ei ole kuitenkaan artikkelin pääjuoni.

Entisen suurlähettilään Heikki Talvitien erittäin poleeminen ja yksinkertaistava artikkeli täyttää tämän aukon varsin kehnosti. On kysyttävä, miksi Talvitien artikkeli on ylipäänsä sijoitettu tutkimusartikkelien keskelle, sillä lähdeviitteettömänä sen paikka olisi ollut kirjan alussa. Talvitie tekee omassa tekstissään kovia ja yksipuolisia yleistyksiä toteamalla, kuinka ”samalla lailla kuin al-Qaida ja ISIS myös Oikea sektori on lännen luomus”.

Talvitien näkemys Venäjän toiminnan oikeutuksesta Ukrainassa on sekin kovin yksipuolinen ja syy Minskin sopimuksen epäonnistumisesta menee melkein kokonaan Yhdysvaltojen ja EU:n syyksi. Kirjoittaja myös antaa vähintään epäsuorasti ymmärtää, että Venäjän toiminta on ollut Syyrian operaation saakka ”sen etujen puolustamista lännen vyörytysyrityksiä vastaan”. Artikkeli heijastelee jopa anti-amerikkalaista tulkintaa kansainvälisen politiikan tapahtumista, ja ilman kunnollisia viitteitä se näyttäytyy tutkijoiden keskellä vähintään oudossa valossa.

Tämän jälkeen teos jatkaa akateemisemmalla uralla. Norbert Frein suomennettu artikkeli kuljettaa lukijan Saksaan ja käy läpi holokaustin muistamisen sukupolvia avaten näin ikkunan historian ja muistamisen sidonnaisuuteen aikaan, jota ilman historiaakaan ei olisi.

Heino Nyyssönen käsittelee Unkarin vuoden 1956 vuosipäivän politisointia ja tuo hyvin esille historian kerroksellisuuden ja käytön eri aikoina erilaisiin tarkoitusperiin. Hän pohtii myös historian käytön ja demokratian legitimointia korostamalla, että ”ongelmana ei ole niinkään kilpailevien narratiivien olemassaolo kuin pyrkimys hallitsevan kertomuksen rakentamiseen”.

Juhlavuoden virallisessa ja epävirallisessa ohjelmistossa tärkeää on kerroksellisuuden ja moniäänisyyden huomioinen.

Kyse on tärkeästä huomiosta, jota on syytä pysähtyä miettimään myös kotimaisessa viitekehyksessä. Suomen tuleva itsenäisyyden satavuotisjuhlavuosi voi pahimmillaan päätyä rakentamaan, uusintamaan ja vahvistamaan ajatusta yhdestä kansallisesta tarinasta. Itsenäisyyden juhliminen rakentuu vuosittain vahvasti talvi- ja jatkosodan muistin vaalimiseen, mitä ensi vuoden osalta korostaa uudelleenfilmatisointi Tuntematon sotilas -elokuvasta.

Juhlavuoden virallisessa ja epävirallisessa ohjelmistossa tärkeää on kerroksellisuuden ja moniäänisyyden huomioinen, sillä ”jonkin historiallisen tapahtuman nostaminen vuosittain toistettavalle tasolle vinouttaa historiatietoisuutta, sillä monien muiden tapahtumien ymmärrys jää suurten kunnian hetkien varjoon.” Mikä pätee Unkarin vuoden 1956 muistamiseen, on läsnä myös vuosien 1939–1944 muistamisessa.

Historiaa yli rajojen

Empiirisen osan päättävät Riina Kullaan, Ari Helon, Ratih Dwiyani Adiputrin ja Anja Kervanto Nevanlinnan artikkelit, joissa irtaudutaan eurosentrisestä perspektiivistä. Kullaan Välimeren monitasoista historiaa käsittelevä artikkeli ei tässä suhteessa kerro ”eurooppalaista” Välimeren historiaa, vaan on rajamuurien ja -aitojen rakentamisen aikakaudella tärkeä muistutus alueen pitkästä ja värikkäästä historiasta.

Rooman imperiumien sisämerestä on tullut Euroopan, Afrikan ja Lähi-idän raja-alue, jossa kohtaamisten sijaan päädytään yhä useammin vastakkainasetteluun. Euroopan integraation vaikutukset ihmisten ja kulttuurien vuorovaikutukseen Välimerellä jäävät monesti vähemmälle huomioille.

Euroopan integraation vaikutukset ihmisten ja kulttuurien vuorovaikutukseen Välimerellä jäävät monesti vähemmälle huomioille.

Avoimien rajojen Eurooppa on aina ollut myös ulossulkemisen Eurooppa. Historialliset, sosiaaliset ja kulttuuriset yhteydet yli Välimeren muuttuivat ulkorajayhteistyöksi. Siirtomaiden asukkaat, joilla oli Euroopan kansalaisuus, muuttuivat politiikan seurauksena ulkopuolisiksi. Sukupolvien kuilu on syventänyt Euroopan ja pohjoisen Afrikan välistä rajaa.

Ari Helon artikkeli yhdysvaltalaisen historiakäsityksen erityispiirteistä on myös puheenvuoro historian ja politiikan suhteesta ja historian ”oikeasta” ja ”väärästä” puolesta. Helo suhtautuu kriittisesti ajatukseen siitä, että sen paremmin tutkija kuin muukaan historian käyttäjä voisi julistaa olevansa historian oikealla puolella.

Eritoten ammattitutkijan tulisi Helon mukaan pitää mielessään, että tarkoituksena ei ole rakentaa menneisyyden tulkinnoista poliittista argumentaatiota, vaan auttaa ihmisiä ymmärtämään monimutkaisia ilmiöitä. Tässä hän tavoittaa jotain merkityksellistä ja tärkeää historiantutkimuksen ja opetuksen ytimestä.

Ei historiatietoisuutta tarvita rakentamaan länsimaiselle ajattelulle tyypillistä kehityskertomusta tai legitimoimaan oikeaa ja väärää. Tärkein tehtävä on lisätä tietoa ja ymmärrystä. Tai ”joskus on vain hauska saada tietää.”

Adiputrin artikkeli palauttaa lukijan näistä pohdinnoista niin sanotusti maan pinnalle, ja paikoin raskassoutuinen katsaus Indonesian poliittisen historian vaiheisiin osoittaa hyvin, kuinka menneisyyden tulkinnat muuttuvat poliittisten intressien mukana.

Arkkitehtuuri ja kaupunkirakentaminen ilmentävät valtaa, historiaa ja muistamisen politiikkaa.

Nevanlinna puolestaan haastaa lukijaa avaamaan silmänsä myös kirjaston ulkopuolella. Arkkitehtuuri ja kaupunkirakentaminen ilmentävät paitsi valtaa myös historiaa ja muistamisen politiikkaa. Miten rakennetaan? Mitä rakennuksia suojellaan? Kenen tuotokset ovat osa kansallista kulttuuriperintöä? Mitä muistetaan julkisesti ja minkä voi unohtaa?

Ajan kuluessa rakentaminen muuttaa maisemaa, mutta samalla myös historiankerrontaa. Vanhan purkaminen ja korvaaminen uudella voi kuulostaa pragmaattiselta kaupunkisuunnittelulta insinöörin pöydällä, mutta siinä on aina mukana vahvasti kysymys muistamisesta. Sama koskee suojelua ja kulttuuriperinnön vaalimista. Sekin on historian tulkitsemista, muistamisen arvottamista ja poliittista päätöksentekoa.

Historikusten raskas taakka?

Emeritusprofessori Osmo Apunen kommentoi twitterissä keskustelua historioitsijoiden vastuusta peläten kasvaako ”historikuksille” asetettu taakka liian suureksi. Voin sanoa, ettei se kasva. Kyllä tutkijakollegat tässä suhteessa pitävät jalat maassa pohtiessaan historian käytön ja väärinkäytön rajoja. Itsereflektiivistä otettakin on mukana riittämiin.

Artikkelikokoelma on tervetullut puheenvuoro akateemiseen ja poliittiseen keskusteluun historian merkityksestä ja politisoinnista. Ukrainan kriisi, jonka historiapoliittisia ulottuvuuksia teos ei liiemmin käsittele, on nostanut aiheen vahvemmin agendalle. Yksi tämänkin kriisin osatekijöistä on historian politisointi ja sillä politikointi.

Historian käytön tutkimista tarvitaan lisää myös Suomessa. Tarvetta ei ole lustraatio-tyyppiselle oikean ja väärän tulkinnan rajapintaa hakevalle tuomionjaolle, vaan kriittiselle tutkimukselle ja keskustelulle siitä, kuinka ja miksi historiaa väännetään ja käännetään oikeuttamaan poliittisia päämääriä. Tulkinnat lähihistoriasta vaikuttavat myös laajemmin EU-maiden ja Venäjän tulehtuneissa suhteissa.

Historian käyttö ja väärinkäyttö -antologia on tervetullut puheenvuoro historian poliittisuudesta käytävään keskusteluun, joka varmasti jatkuu eri foorumeilla. Politiikasta.fi:ssä tätä keskustelua ovat jo herätelleet hyvin Heino Nyyssönen ja Jussi Metsälä, jotka pohtivat väärinkäytön ja käytön välistä eroa.

Elmo Rissasen tuore artikkeli Yhdysvaltain valtiovarainministeriön suunnitelmista uudistaa setelirahojen kuvakavalkadia puolestaan osoittaa, miten arkisissa asioissa historia ja politiikka lyövät kättä päälle.

Julkaisu Blåfield (toim.): Mihin historiaa tarvitaan? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Politiikan kieli on täynnä erilaisia rajoja. Selkeimmin hahmotettavia ovat fyysisesti maastoon merkityt valtioiden tai alueiden väliset rajat. Ne eivät kuitenkaan ole sen vähempää poliittisia tai sosiaalisesti määritettyjä kuin abstraktimmatkaan rajat.

Valtiolliset rajat ovat juurtuneet kansainvälisen poliittisen järjestelmän keskeisiksi käsitteiksi ja suvereniteettia, valtaa ja politiikkaa määrittäväksi tekijöiksi. Silti ne eivät ole sen ikiaikaisempia tai luonnollisempia kuin yhteisöjen sisäiset vallan ja osallisuuden rajat.

Valtiolliset rajat määritetään poliittisilla sopimuksilla ja kuten esimerkit läheltä ja kaukaa historiasta osoittavat, niitä muutetaan joko sopimuksilla tai pakkovallalla. Ukrainassa kyse on tällaisesta valtakamppailusta ja rajojen määrittämän valtiollisen suvereniteetin legitimiteetistä.

Venäjän ja Ukrainan näkemykset ”oikean” rajalinjan paikasta eroavat toisistaan. Samoin Venäjän näkemys rajasiirron oikeutuksesta on erilainen kuin mihin Etyjin periaatteisiin nojaavassa Euroopan turvallisuusjärjestyksessä on totuttu.

Kiista vallasta ja rajan legitimiteetistä Ukrainassa on osa laajempaa ja pidempiaikaista kiistaa entisen Neuvostoliiton alueen rajoista, mutta myös kansainvälisen politiikan valtasuhteista. Venäjällä ja Euroopan unionilla on erilaiset käsitykset kansallisen ja valtiollisen suvereniteetin, valtioiden rajojen ja kansainvälispoliittisen vallankäytön periaatteista.

Raja elää päivittäisessä puheessa, jossa rajaa tuotetaan ja uudelleen määritetään.

Rajan uudelleenmäärittäminen ja kiistely sen luonteesta eivät vaadi aseellista konfliktia. Raja elää päivittäisessä puheessa, jossa rajaa tuotetaan ja uudelleen määritetään. Esimerkiksi Suomen ja Venäjän rajalla on monenlaisia merkityksiä identiteetin rakentamisessa, turvallisuuspolitiikassa tai osana laajempaa unionin rajayhteistyötä.

Kamppailu rajoista ja niiden määrittämisestä linkittyy myös kysymykseen siitä, kuinka rajatut alueet määritetään. Eurooppa on erinomainen esimerkki kiistanalaisesta käsitteestä, jonka merkitys ja sisältö on jatkuvassa muutoksessa. Sama koskee myös sellaisia arkikielessä ongelmattomasti käytettyjä termejä kuten länsi, itä tai islamilainen maailma.

Euroopan poliittinen integraatio on johtanut siihen, että EU:n ja Euroopan rajoja käytetään usein synonyymeinä. Unionista on ikään kuin rakennettu eurooppalaisuuden ydin, johon kuuluminen tuottaa täysivaltaisen aseman osana Eurooppaa. Tällainen argumentaatio on ollut vallan tavallista suomalaisessa keskustelussa määritettäessä Suomen suhdetta unioniin.

EU-Euroopan rajat poikkeavat merkittävästi esimerkiksi Euroviisujen tai vaikkapa Euroopan jalkapalloliiton (UEFA) määrittämistä rajoista. Viisukulttuurin ja urheilun saralla Euroopan rajojen sisäpuolelle kuuluvat esimerkiksi Israel tai Kazakstan, vaikka unionin agendalla nämä maat kuuluvat korkeintaan ”laajempaan Eurooppaan” tai ”naapurustoon”.

Viisukulttuurin ja urheilun saralla Euroopan rajojen sisäpuolelle kuuluvat esimerkiksi Israel tai Kazakstan.

Mikä siis on Eurooppa tai länsi, johon kuulumista poliittisessa puheessa tämän tästä korostetaan? Onko eurooppalaisia arvoja puolustavat Puola ja Unkari enemmän vai vähemmän eurooppalaisia kuin liberaalin arvoyhteisön puolesta puhuvat eurooppalaiset?

Yksiselitteistä ja tyhjentävää vastausta ei ole, sillä eurooppalaisuus elää. Erilaisten konfliktien, kriisien ja epävakauden aikakaudella keskeistä on, voidaanko näistä kiistanalaisista määritelmistä löytää jonkinlainen poliittinen kompromissi päätöksenteon pohjaksi vai onko tuloksena tilkkutäkin hajoaminen pienempiin palasiin.

Pakolaiskriisi ja kaupankäyntiä rajoilla

Viime kesänä uutisvirran vallannut ”pakolaiskriisi” on uusin ja erittäin vahvasti rajapolitiikkaan ja rajojen politiikkaan vaikuttava tekijä. Se on osoittanut (kansallis)valtioiden vahvan aseman eurooppalaisessa politiikassa.

Maat ovat tehneet kiistanalaisia päätöksiä raja-aitojen rakentamisesta ja rajatarkastusten palauttamisista Schengen-alueella. Ne osoittavat, etteivät ylirajaisen yhteistoiminnan tuomat alueelliset taloudelliset ja yhteiskunnalliset edut paina vaakakupissa tarpeeksi estääkseen valtioiden omaa päätösvaltaa rajojen avoimuudesta.

Rajoista on tullut pakolaiskriisin myötä myös kauppatavaraa.

Rajoista on tullut pakolaiskriisin myötä myös kauppatavaraa, eikä syy ole yksin äänekkäiden kansanliikkeiden tai populististen poliitikkojen. Euroopan unionin hiljattain Turkin kanssa tekemä niin sanottu pakolaissopimus osoittaa, kuinka pyrkimys tehostaa rajojen ja ylirajaisen liikkuvuuden kontrollointia johtaa poliittisiin lehmänkauppoihin.

EU osti Turkin toimimaan ulkorajojensa valvojana, kun Kreikkaan saapuvat turvapaikanhakijat voidaan automaattisesti käännyttää takaisin. Vastapalvelukseksi on annettu taloudellista tukea sekä lupauksia jäsenyysneuvotteluiden ja viisumivapauden edistämisestä.

Unioni myi turvapaikanhakijoiden kansainvälisissä sopimuksissa säädetyt oikeudet saadakseen ylirajaisen liikenteen loppumaan. Turkin ja Kreikan rajan asema ihmisiä ulossulkevana kontrollin ja vallankäytön paikkana vahvistui.

Samalla raja on saanut uusia symbolisia ja poliittisia merkityksiä. Toisille se symboloi EU:n päätöksentekokykyä ja oikeansuuntaista politiikkaa, jolla tiivistetään rajojen valvontaa ja ihmisten liikkumisen kontrollia ulkorajoilla. Toisille rajasta on tullut ihmisoikeuksien polkemisen ja nuivan maahanmuuttopolitiikan symboli.

Turkin näkökulmasta sopimusta voi pitää hyvänä kauppana. Maan rannikolla rehottava ihmissalakuljetusbisnes ja Turkin maa-alueen käyttäminen kauttakulkuun matkalla Eurooppaan ovat myös Turkin poliittiselle johdolle ei-toivottuja ilmiöitä. Sopimuksen avulla Turkki sitoutuu vastaanottamaan käännytetyt takaisin, mutta saa samalla EU:lta taloudellista tukea pakolaisleirien ja muiden tarvittavien toimien rahoittamiseen.

Euroopan unionille tilanne on huomattavasti hankalampi. Sopimus ei ratkaise unionin näkökulmasta ongelmallista Välimeren raja-alueiden valvontaa, sillä on odotettavissa ja jo nähtävissä, että ihmiset tulevat löytämään uusia reittejä EU:n alueelle. Unionilla on myös ratkaistavanaan edelleen laajemmat turvapaikka- ja pakolaispolitiikkaa koskevat päätökset, kuten Dublinin sopimuksen ja turvapaikanhakijoiden jakomekanismin kohtalo.

Lisäksi poliittinen ja imagollinen hintalappu on kova. Turkin sisäinen tilanne on monella tapaa epävakaa, eikä esimerkiksi Syyrian sisällissotaa pakenevien turvapaikanhakijoiden kohtalosta palautuksen jälkeen ole takeita.

EU on tähän saakka pyrkinyt profiloitumaan maailmanpolitiikassa uudenlaisena toimijana, joka on lähtenyt ihmisoikeuksien, demokratian ja poliittisten vapauksien kunnioittamisesta geopoliittisen etupiiriajattelun sijaan. Turkin kanssa tehty rajasopimus osoittaa, etteivät kunnianhimoiset tavoitteet ja käytännön toimet kaikilta osin kohtaa.

Tarvitaan kokonaisvaltaista strategiaa, ei vain rajapolitiikkaa

Mihin suuntaan valtiollisessa rajapolitiikassa käännytään Euroopassa? Kylmän sodan jälkeisen aikakauden kutsuminen jälkikansalliseksi tai kosmopoliitiksi rajojen katoamisen ajaksi on monella tapaa liioiteltua.

Samoin olisi liian helppoa vain todeta, että rajojen häviämistä ennakoineet tutkijat ja sitä toivoneet poliitikot olisivat olleet naiiveja. Optimismiin oli Berliinin muurin murtumisen jälkeen aihetta ja se oli yksi eurooppalaista integraatiota kannatelleista voimista.

Viimeisten parin vuoden kehitys ei ole ollut paluu vanhaan, vaan kyse on valtiollisten rajojen kontrollin ja vallankäytön elementtien vahvistumisesta.

Samalla on muistettava, että läpi 1990-luvun rajat ja kansallisvaltiot ovat olleet keskeisissä rooleissa Euroopan politiikassa. EU-integraation etenemisessä vahvat kansalliset toimijat ovat olleet eteenpäin työntäviä voimia. Tässä mielessä viimeisten parin vuoden kehitys ei ole ollut mikään paluu vanhaan, vaan kyse on ollut valtiollisten rajojen kontrollin ja vallankäytön elementtien vahvistumisesta kansallisissa politiikoissa.

Moninaiset ja ylirajaiset turvallisuushaasteet ovat johtaneet kehityskulkuun, jossa valtiot yhteistyön ja ratkaisukeskeisyyden sijaan vahvistavat kansallisia rajojaan sekä fyysisesti että mentaalisesti.

Schengenin sisäiset rajatarkastukset osoittavat, että valtioiden päätösvalta suvereniteettinsa rajoilla on vahvempi kuin taloudellisten ja sosiaalisten intressien sekä luonnollisen kanssakäymisen ympärille rakentuneiden ”kaksoiskaupunkien” tai ylirajaisten keskusten valta. Talouden globalisoituminen on jättänyt valtioille entistä vähemmän liikkumatilaa ja mahdollisuuksia osoittaa suvereniteettiaan hallitsemallaan maa-alueella.

Euroopan maiden rajapolitiikan tulevaisuuden suunta näyttää juuri nyt sumuiselta. Tähän saakka nähdyt toimet ovat olleet pitkälti reaktioita akuuttiin tilanteeseen. Ongelmallista on, että sen paremmin unionilla kuin kansallisilla päättäjillä ei tunnu olevan käsitystä pitkän tähtäimen ratkaisuista.

Rajojen aitaaminen tai muunlainen kontrollin ja valvonnan lisääminen eivät ole kantava strategia kohdata moninaisia yhteiskunnallisia haasteita. Näillä toimin ei ratkaista humanitaarista katastrofia, jollainen pakolaiskriisi ennen kaikkea on. Turkin kanssa tehty sopimus uhkaa siirtää ihmissalakuljetustoimintaa lännemmäs, entistä pidemmille ja vaarallisemmille reiteille esimerkiksi Libyasta Italiaan.

Käännyttäminen ei auta ihmisiä, jotka pakenevat hätää tai kurjuutta. Se ei myöskään vähennä taloudellista siirtolaisuutta, sillä elintasoerot eivät rajapolitiikalla kapene. Ihmiset jäävät valtapolitiikan jalkoihin niin pitkään kun he ovat vain virtoja, vuotoja tai aaltoja, joiden suojaksi rajoja on tilkittävä.

Eurooppa ei voi harjoittaa kestävää ”siilipuolustusta”, jossa se linnoittautuu sinne pyrkiviä ihmisiä vastaan.

Poliittiset toimet eivät ratkaise myöskään Euroopan maiden näkökulmasta ongelmallista tilannetta, jossa maihin kohdistuu muuttoliikettä – olipa se siirtolaisuutta tai pakolaisuutta. Eurooppa ei voi harjoittaa kestävää ”siilipuolustusta”, jossa se linnoittautuu sinne pyrkiviä ihmisiä vastaan.

Suurimmat hyötyjät tämänhetkisestä rajapolitiikasta ovat pelosta, muukalaisvastaisuudesta ja rasismista ponnistavat poliittiset liikkeet. Heille tiukempi rajavalvonta ja vahvempi kansallinen päätöksenteko sopivat erinomaisesti.

Kestävän rajapolitiikan pohjana on tiedostaa rajojen monimutkaisuus, kerroksellisuus ja niihin liittyvä vallankäyttö. Mikäli Euroopan ja sen lähialueiden elintasoero ei madallu, tai Lähi-idän, Afrikan ja Keski-Aasian poliittinen tilanne ei vakaudu, luvassa on loppumaton fyysisten, mentaalisten ja poliittisten rajojen rakentamisen tie.

Miika Raudaskoski on historian tohtoriopiskelija Social and Cultural Encounters -tohtoriohjelmassa Itä-Suomen yliopistossa. Hän työskentelee projektitutkijana Karjalan tutkimuslaitoksella.

Julkaisu Rajat politiikan ja vallankäytön välineinä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Venäjä-politiikkaan liittyy paljon intohimoja, historiallista painolastia ja käsittelemättömiä kysymyksiä. Kylmän sodan jälkeen Suomi vaihtoi puolueettomuuspolitiikkansa EU-eurooppalaistumiseen. Poliittinen puolueettomuus korvautui integraatiomyönteisellä politiikalla, jossa pyrittiin unionin ytimiin.

Samaan aikaan turvallisuuspoliittinen integraatio jätettiin ikään kuin vaillinaiseksi. Nato-kumppanuuksien seurauksena ei haettu liiton jäsenyyttä, vaan jäätiin odotushuoneeseen. Täysjäsenyyttä tulevaisuuden turvallisuuspoliittisena valintana on 1990-luvun puolivälin jälkeen markkinoitu aktiivisena Nato-optiona ja mahdollisuutena, jonka käyttäminen on yksin Suomen päätettävissä.

Venäjä-politiikan suhteen kokonaisvaltainen tilannearvio jäi ainakin julkisesti tekemättä. Venäjä jäi kylmän sodan tapaan Suomen ”salaviholliseksi”, jonka arvaamattomuus ja haastavuus tiedostettiin, mutta sen julkilausumisesta pidättäydyttiin.

Turvallisuusympäristön muutokset ovat nostaneet Suomen poliittiseen keskusteluun ulko- ja turvallisuuspolitiikan vaikean dilemman: kuinka hoitaa suhteet Venäjään EU:n jäsenmaana?

Kaksi kansallista etua

Ukrainan konfliktin myötä kiihtyneessä keskustelussa hahmottuu ajatus kahden kansallisen edun ulko- ja turvallisuuspolitiikasta.

Ensimmäinen on EU-jäsenyyden tuoma paikka osana eurooppalaista perhettä (Alexander Stubb, PTK 136/2014), mikä vahvistaa läntisen ja eurooppalaisen identiteetin. EU-jäsenyydellä on annettu myös vahva turvallisuuspoliittinen ulottuvuus (Jyrki Katainen, PTK 23/2014), jonka esitetään takaavan, ettei Suomea jätettäisi sotilaallisen konfliktin hetkellä yksin.

Toinen kansallinen etu koskee Venäjä-suhteita, Moskovan tietä, jonka ei pidä antaa ruohottua (Ilkka Kanerva, PTK 136/2014). Suomen kansallisen edun kannalta esitetään elintärkeänä, että kahdenväliset Venäjä-suhteet säilytetään toimivina ja hyvinä. Kuten historiakin on keskustelijoiden mukaan opettanut, toimivat poliittiset suhteet ovat edellytys tuottaville taloussuhteille.

Ajankohtainen kysymys on, ovatko nämä kaksi kansallista etua yhteen sovitettavissa.

Pakotteet on yritetty asettaa ”ulkopuolelle”, EU:n ja Yhdysvaltojen päätökseksi, vaikka Suomi on unionin jäsenenä ollut niistä päättämässä.

Esimerkiksi Venäjälle asetettujen pakotteiden yhteydessä tämä tasapainoilu kahden kansallisen edun välillä on ollut silmiinpistävää. Vaikka harva on julkisesti väläyttänyt, ettei Suomen pitäisi pakotepolitiikassa mukana olla, on keskustelussa päädytty toistuvasti Venäjä-suhteiden ytimeen.

Pakotteet on yritetty asettaa ”ulkopuolelle”, EU:n ja Yhdysvaltojen päätökseksi, vaikka Suomi on unionin jäsenenä ollut niistä päättämässä. Kansallinen etu pysyä EU-rintamassa on aiheuttanut poliittisen konfliktin kahdenväliselle Venäjä-politiikalle.

Onko Suomella erillistä ”Moskovan tietä”?

Onko Suomella sellaista Moskovan tietä, vanhoja kunnon toimivia idänsuhteita, jota kansallisen edun varjelemiseksi vaaditaan? Unionin yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan heikkoudet ja epäselvyydet huomioon ottaen kahdenvälisiä ulkopoliittisia suhteita eri maihin tarvitaan. Olennaista kysymyksen kannalta on, miten nämä kahdenväliset suhteet määritellään ja miten ne suhteutetaan EU–Venäjä-tason kontekstiin.

Suurin osa kahdenvälisyyttä korostavista ja siihen kannustavista puheenvuoroista perustuu ajatukselle, että kylmän sodan puolueettomuuspolitiikasta ja idänsuhteista voidaan siirtää ydinalueet sellaisinaan nykypäivän kontekstiin.

Useissa puheenvuoroissa kahdenväliset suhteet liitetään osaksi historiallista narratiivia pienestä Suomesta suuren Venäjän naapurissa. Narratiivin keskeisenä menestystekijänä on pienen naapurin kansallisesta yksituumaisuudesta ja valtiomiestaidosta kumpuava tietotaito hallita Venäjää.

Historiallisella analogialla pyritään rakentamaan silta kylmän sodan ajan vakaudelle, alueellisen koskemattomuuden säilymiselle ja taloudelliselle menestykselle, mitkä idänsuhteet turvasivat. Snellman, Paasikivi ja Kekkonen esitetään pragmaatikkoina, jotka taisivat valtiomiestaidon turvata kansallinen etu geopoliittisesti vaikeassa asemassa.

Käsitehistorioitsijat Reinhart Koselleck (2004) ja Quentin Skinner (2002) varoittavat meitä sortumasta historiallisiin analogioihin, joissa menneisyyden käsitteitä tulkitaan nykyisyyden perspektiivistä ja toisinpäin.

Koselleck on korostanut historian kulun katkonaisuutta ja kritisoinut näkemystä, jossa historia esitetään selkeänä, lineaarisena tapahtumien kulkuna. Kyse on, kuten Koselleck esittää, syiden, seurausten ja merkitysten tulkinnoista ja uudelleentulkinnoista.

Idänsuhteiden analogiassa astutaan helposti tähän ansaan. Idänsuhteet siirretään kylmän sodan kontekstista nykypäivään. Paasikiven–Kekkosen linjalle on rakennettu kylmän sodan jälkeisessä kerronnassa rooli, jossa korostuu epäpoliittisuus. Rationaalisuus ja pragmatismi määrittävät linjan, ikään kuin ulko- ja turvallisuuspolitiikka olisi kamppailusta vapaa alue.

Paasikiven–Kekkosen linjalle on rakennettu kylmän sodan jälkeisessä kerronnassa rooli, jossa korostuu epäpoliittisuus.

Kontekstualisointi unohdetaan ja ajatellaan, että historian oppi on, että kerran toiminut toimii tulevaisuudessakin. Näin yksinkertaista historian opit eivät kuitenkaan ole.

Veikko Heinonen (2011) kiteyttää koselleckilaisen historian opin dilemman hyvin: ”Samojen uskomusten ja toimintatapojen omaksuneiden aikalaisten keskuudessa sen voi kuitenkin ajatella antavan suuntaviivoja kuinka menestyä ja tulla suhteellisesti paremmiksi, mutta vain rajallisena aikana ja vain sikäli kun olosuhteet ja lähtökohdat ovat säilyneet samoina.”

Kahden kansallisen edun politiikka, jossa Venäjä-suhteita varjellaan historiallisena jatkumona YYA-aikakaudelle, sortuu tähän historian opin yksinkertaistamisen ansaan. Politiikka, jota sovellettiin tyystin erilaisessa maailmanpolitiikan tilanteessa (kylmä sota) ja suhteessa toisenlaiseen valtioon (Neuvostoliitto), ei sovi sellaisenaan nykypäivään.

Tämä ei poista sitä, etteikö kahden kansallisen edun politiikan hengessä tulisi harjoittaa hyvää kahdenvälistä ulkopolitiikkaa Venäjän kanssa. Sen sijaan kyse on siitä, missä määrin nämä kahdenväliset suhteet palvelevat ”kansallista etua” ja miten ne määrittyvät suhteessa EU:n puitteissa harjoitettuun politiikkaan.

Muuttuva Venäjä, mutta pysyvä politiikka?

Kahden kansallisen edun dilemma näyttää viime kädessä kulminoituvan Venäjä-suhteen määrittämiseen. Kylmän sodan jälkeen ei tehty perustavanlaatuista, julkista arviota siitä, miten Venäjä-suhde ja poliittinen liittoutuminen toimivat yhdessä.

Osansa oli ajan hengellä, joka korosti kylmän sodan jälkeisessä optimismin hengessä ennusteita Venäjän demokratisoitumisesta ja ”eurooppalaistumisesta”. Ristiriidan, jos sellaista edes nähtiin, piti poistua ajan myötä.

Helena Rytövuori-Apunen kritisoi aikanaan Suomen Venäjä-politiikkaa turhan EU-keskeiseksi. Hänen mukaansa Suomi hukkasi naapuruussuhteen tarjoamia mahdollisuuksia rakentaa aitoa erityissuhdetta, jossa Suomi olisi voinut toimia sillanrakentajana unionin ja Venäjän välillä.

”Kahden kansallisen edun” ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa kuvaava jännite on tältä osin pysynyt. Kun suhteet ovat nyt romahtaneet siitä, mitä ne vielä EU:n laajentumisen aikaan olivat, näyttää tämän ongelman purkaminen olevan jopa mahdotonta.

Suomi ei ole tehnyt perustavanlaatuista tilannearviota, miten reagoida siihen, ettei Venäjä ole demokratisoitunut tai ”eurooppalaistunut”. Oman ulko- ja turvallisuuspoliittisen aseman vakautta on korostettu, vaikka samoissa asiakirjoissa ja puheenvuoroissa muutokset tiedostettiin. Suhteiden toimivuuden mittana alettiin pitää presidentin saamaa kissa-lahjaa ja rajalla ilmenneiden ongelmien, kuten puutullien tai rekkajonojen, ratkaisemista.

Nyt Suomen turvallisuusympäristö on jälleen muuttunut, ei vain Itämeren alueella vaan laajemmin koko unionin lähialueilla. Edellisten vuosien laiskanläksyt ovat suorittamatta. Vaikkei Suomi näytäkään toden teolla pyrkivän eroon EU:sta tai yhteisestä pakotepolitiikasta, kahden kansallisen edun malli aiheuttaa jännitteitä.

Laiskat historialliset rinnastukset ja historiapoliittiset perustelut nakertavat luottamusta poliittisen johdon toimintalinjan johdonmukaisuuteen.

Laiskat historialliset rinnastukset ja historiapoliittiset perustelut nakertavat luottamusta poliittisen johdon toimintalinjan johdonmukaisuuteen. Ne myös herättävät pohtimaan, millaiselta pohjalta ja millä perusteilla ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa tässä vaikeassa tilanteessa tehdään.

Varomaton analogia ei tee oikeutta sen paremmin kylmän sodan politiikalle kuin nykypäivän linjanvedoille. Puolueettomuuspolitiikka ei ollut mitään sisäsyntyistä ja Suomen itsensä määrittämää, vaan vahvasti kontekstisidonnaista. Suomen puolueettomuus perustui kylmän sodan suurvaltapoliittiseen asetelmaan, ja sen onnistuminen riippui viime kädessä niiden ”tunnustuksesta” valitulle linjalle.

Julkaisu Kahden kansallisen edun politiikkaa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Jukka Tarkka kuvaa teoksessaan turvallisuusilmaston käsitettä kylmän sodan jälkeisellä aikakaudella. Pääviesti viimeisen parinkymmenen vuoden kehityksestä on tiivistetysti se, että EU – ja Suomi sen mukana – uskoi liiaksi Venäjän demokratisoitumiseen.

Puolustusministeri Jyri Häkämies (kok.) tiivisti jo lähes vuosikymmen sitten Suomen keskeiset turvallisuushaasteet toteamalla ”Venäjä, Venäjä, Venäjä”.

Hän on saanut kuulla puheestaan kehuja ja moitteita monta kertaa. Ukrainan kriisin puhjettua Häkämiehen puhe kaivettiin naftaliinista todistamaan, että oikeassahan ministeri oli.

Jälkiviisaiden tulkintojen esittäminen puheesta on sallittua, mutta samalla on syytä muistaa, että se esitettiin tyystin erilaisessa maailmassa ja kontekstissa. Moni ei edes pahimmissa kuvitelmissaan uskonut, että Venäjä miehittäisi naapurimaansa alueita vastoin kaikkia Euroopan turvallisuusjärjestelmän periaatteita.

Häkämiehen puheen kontekstia valottaa osaltaan valtiotieteiden tohtori Jukka Tarkan viime vuonna ilmestynyt Venäjän vieressä – Suomen turvallisuusilmasto 1990–2012.

Teos on jatkumoa hänen vuonna 2012 ilmestyneelle Karhun kainalossa – Suomen kylmä sota 1947–1990, jossa Tarkka rakensi yleiskatsauksen Suomen kylmän sodan turvallisuuspoliittiseen kehitykseen ja asenneilmastoon.

Raskas rakenne, mutta sujuva kerronta

Tarkka asettaa tavoitteekseen tapahtumahistoriallisen kuvaamisen sijaan kehitellä ja kuvata turvallisuusilmaston käsitettä kylmän sodan jälkeisellä aikakaudella. Teos on ”yritys kuvata ajan poliittis-älyllisen hengen niitä liikkeitä, jotka eivät välttämättä paljastuisi pikkupiirteiselläkään sisältöanalyysilla”.

Tarkan omaan esipuheeseen on lukijan helppo yhtyä. Kirja ei ole perinteistä historiantutkimusta alkuperäisaineistolla, vaan pitkälti aikalaiskirjoituksesta, tietokirjallisuudesta, päiväkirjoista ja myös tutkimuksesta kumpuava yleisteos.

Perustellen valintansa Tarkka ei anna katteettomia lupauksia arkistopaljastuksista, jotka tosin tarkastelujakson osalta jäisivät kovin kapeiksi useimpien ulkopoliittisten arkistojen pysyessä suljettuna 25 vuotta.

Tarkan Karhun kainalossa sai kritiikkiä muun muassa hajanaisuudesta ja rakenteen heikkoudesta. Valitettavasti samat sanat pätevät Venäjän vieressä -teokseen, jonka rakenne ei ole sen paremmin kronologinen kuin temaattinenkaan. Lukuja on kaikkiaan 11 ja alalukuja keskimäärin kymmenkunta, mikä ei lukijaa juuri helpota.

Tarkan kerronta on mukaansatempaavaa ja yksityiskohdat nivoutuvat helposti osaksi tarinaa.

Liian pieniin palasiin purkaminen yhdessä ajallisen ja temaattisen epäloogisen etenemisen kanssa tekee lukemisesta paikoin raskasta. Varsinkin kun osa luvuista käsittelee kovin pieniä yksityiskohtia, on välillä vaikea pysyä vauhdissa mukana.

Repaleisuus vaikeuttaa kokonaisuuden hahmottamista, mikä juuri on Tarkan keskeisenä tavoitteena. Tämä on sääli, sillä Tarkan kerronta on mukaansatempaavaa ja yksityiskohdat nivoutuvat helposti osaksi tarinaa.

”Suometettu” ja naiivi usko Venäjän kehitykseen

Venäjän vieressä lähtee liikkeelle maanantaiaamusta elokuun 19. päivänä vuonna 1991, jolloin Gennadi Janajevin johtamat vanhoilliset kommunistit yrittivät vallankaappausta Neuvostoliitossa.

Tarkalle tuo elokuinen päivä, ja erityisesti Suomen poliittisen johdon reagointi tapahtumiin, on osoitus kylmän sodan ”turvalliseksi arvioidun reaalipolitiikan” parasta ennen -päiväyksen umpeutumisesta.

Virallinen linja tyytyi lähinnä toteamaan vallankumousyrityksen, mikä heijasteli kylmän sodan ajan varovaisuutta. Toisaalta Tarkka korostaa, että hallituksen arvio tapahtumien epädemokraattisuudesta oli sinänsä dramaattinen muutos. Minkäänlainen kritiikki ei Kremlin toiminnasta ollut tapana.

Tarina etenee Janajevista Neuvostoliiton hajoamiseen. Lukija voi helposti rakentaa yhtymäkohtia päivänpoliittiseen keskusteluun Suomen ja Venäjän suhteista tai itärajan yli tulevista turvapaikanhakijoista, vaikka ajallinen ja poliittinen konteksti olivat tyystin erilaisia. Paikoitellen Tarkka onnistuu itsekin ujuttamaan kappaleen viimeisiin lauseisiin viittauksia Ukrainan kriisin myötä syntyneeseen keskusteluun, vaikka hän pysyykin varsin tiukasti aikarajauksessaan.

Pääviesti viimeisen parinkymmenen vuoden kehityksestä on tiivistetysti se, että EU – ja Suomi sen mukana – uskoi liiaksi Venäjän demokratisoitumiseen.

Tarkan mukaan tunnusmerkkejä geopolitiikan ja suurvaltapyrkimysten paluusta sekä Euroopan turvallisuusjärjestelmän ylenkatsomisesta Venäjällä ei osattu tulkita oikein muualla. Sekasortoisen Boris Jeltsinin valtakauden jälkeen Vladimir Putin nähtiin Euroopassa ennen kaikkea Venäjän vakauttajana.

Suomi meni EU:n perässä ja unohti lukea signaaleja idästä: ”EU suometti Venäjän-politiikkansa, ja Neuvostoliiton aikoina idänsuhteista omaperäisen järjestelmän luoneen Suomen oli helppo omaksua unionin uusi asento.”

Erityisesti pyyhkeitä unionille tulee Tšetšenian tapahtumien määrätietoisesta väärintulkinnasta ja Venäjän toimien vähättelystä. Unioni paheksui Venäjän voimatoimia, mutta nämä huudot kaikuivat kuuroille korville. Tarkan mielestä Venäjän piittaamattomuus Euroopan turvallisuusjärjestelmän periaatteista olisi pitänyt ymmärtää niin Brysselissä kuin Helsingissäkin.

Nato-ovi oli raollaan, mutta kukaan ei astunut sisään

Suomen turvallisuuspolitiikan kannalta Venäjän väärintulkinnat johtivat Tarkan mielestä kardinaalivirheeseen. Suomi jäi Naton eteiseen seisomaan.

Viimeistään Georgian lyhyen sodan olisi pitänyt herättää suomalaiset: ”Georgian sodan tärkein, mutta pimentoon jäänyt oppisisältö oli […] kuinka avuttomassa asemassa sotilaallisessa liittoutumattomuudessa sinnittelevä maa on silloin kun kriisi kypsyy sotilaalliseksi”.

Suomi jäi Naton eteiseen seisomaan.

Natoon Tarkka palaa toistuvasti aikakausien ja teemojen vaihtuessa Venäjän rajasodista Baltian maiden itsenäistymiseen ja liittoutumiseen. Tarkan mukaan Suomi seurasi sivusta, kun muissa lähialueen maissa tehtiin perustavanlaatuisia turvallisuuspoliittisia ratkaisuita. Liittoutumattomuudesta tuli uskonkappale, ”kylmän sodan jakojäännös”, jonka suojissa Suomi oli rakentanut jäsenmaita vahvemmat siteet Natoon.

Tarkka luonnehtii ratkaisevia, ellei jopa elintärkeitä kansallisen edun vastaisia päätöksiä 1990-luvun ”suometuksen jälkitilaksi”, jossa uskottiin liiaksi geopolitiikan häipymiseen ja moninapaisen, yhteistyökeskeisen maailmanjärjestyksen juurtumiseen. Tässä yhteydessä jäi hoitamatta esimerkiksi Ahvenanmaan rooli Itämeren geopoliittisessa palapelissä, mistä on jälleen virinnyt keskustelua.

Historiantutkijan on helppo sortua jälkiviisauteen, koska aika luo perspektiivin, jossa sekavat tapahtumat näyttävät helposti loogiselta kehityskululta. Paikoitellen Tarkka sortuu tähän historioitsijan helmasyntiin antaessaan ruoskansa heilua ajan päättäjiä kohtaan. Kritiikki on toki tarpeen ja kriittistä arviota tarvitaan eritoten tulevan linjan hahmottamiseen. Hiljaisten signaalien lukutaitoa voisi yrittää oppia menneisyyden kautta.

Demaripresidentit kantona kaskessa

Kovimman ryöpytyksen kirjassa saavat sosialidemokraattiset presidentit Martti Ahtisaari ja Tarja Halonen. Syntilistalla painaa erityisesti heidän herkkähipiäisyytensä ja Suomen edun kanssa ristiriitaiset tulkintansa ulkopolitiikan johtamisen rooleista.

”Kahden lautasen ongelma” heijastuu Tarkan mukaan koko aikakauden ulko- ja turvallisuuspoliittiseen liikkumatilaan, jossa Suomi presidenttien herkkähipiäisyyden vuoksi ajoi itsensä unionin marginaaliin.

Historiantutkijan on helppo sortua jälkiviisauteen, koska aika luo perspektiivin, jossa sekavat tapahtumat näyttävät helposti loogiselta kehityskululta.

Kirjan kokonaistavoitetta, turvallisuusilmaston käsitteen selventämistä kylmän sodan jälkeisessä kontekstissa, ei ehkä palvele paikoin hyvinkin kova Ahtisaaren ja Halosen henkilökohtaisten  ominaisuuksien kritiikki. Johtajakeskeinen tarkastelutapa ei tuo juurikaan uutta perspektiiviä kotimaiseen keskusteluun.

Demaripresidenttien perinnöstä Tarkka ei jätä jälkipolville paljoakaan kerrottavaa. Halosen globaalien kysymysten korostaminen ei saa juurikaan kiitosta. Olisihan Halosen toimintaa eritoten ensimmäisellä kaudella voinut tarkastella myös ajan kontekstista käsin ja pohtia koko turvallisuusympäristön käsitteellistä laajentumista vuosituhannen taitteessa.

Loppukaneettina Tarkka toteaa, että Ahtisaari ja Halonen jäivät marginaaliin taistellessaan pikkumaisesti valtaoikeuksiensa puolesta. Osansa saa aikanaan Suomi-kuvaa levittänyt reissu-Lassikin: ”Ahtisaaren ja Halosen presidenttikausien historialliset jalanjäljet ovat yhtä heiveröisiä kuin Lauri Kristian Relanderin saavutukset puoli vuosisataa aikaisemmin”.

Yksin ei ole hyvä olla

On kunnianhimoinen tavoite käydä läpi ”Suomen turvallisuuspoliittinen ilmasto” kahden vuosikymmenen ajalta, vaikka pääasiallista tarkastelukulmaa ohjaisi Venäjä. Siinä sivussa EU ja Nato saavat nekin oman paikkansa, onhan niiden merkitys Suomelle olennainen.

Haasteellisesta tavoitteestaan Tarkan voi sanoa suoriutuvan kunnialla.

Haasteellisesta tavoitteestaan Tarkan voi sanoa suoriutuvan kunnialla, joskin rakenteen terävöittäminen olisi palvellut lukijaa vielä enemmän. Sieltä tänne ja takaisin tuonne etenevä kerronta nostaa yksityiskohdat ehkä suurempaan arvoon kuin niillä kokonaisuuden kannalta olisi. Palaaminen edelliseen on vaikeaa, vaikka Tarkka kuljettaa hyvin mukana myös sisäisiä viitteitä.

Kirjan pääviestiksi muotoutuu ajatus, ettei Suomen kaltaisen pienen maan ole hyvä olla yksin. Tarkan teesi on, että Suomi ei vienyt läntistä integraatiota maaliin jättäytymällä Naton ulkopuolelle. Tämä puolestaan on vaikuttanut siihen, että Suomi on jäänyt sivuraiteelle myös EU:n ulko- ja turvallisuuspoliittisessa kehityksessä.

Kaiken kaikkiaan Venäjän vieressä jättää ristiriitaisen kuvan. Turvallisuusilmaston käsitteen kehitteleminen jää vajavaiseksi hajanaisen lähdeaineiston takia. Toisaalta yleiskuvaus kärsii paikoitellen pikkutarkkaan yksittäisten tapahtumien, kuten Suomen EU-jäsenyysneuvotteluiden, kuvaamisesta.

Tuoreeltaan kirja herätti pientä kohinaa Tarkan varsin henkilöön menevästä kritiikistä esimerkiksi Halosta ja Ahtisaarta kohtaan. Kun tästä päästään yli, Venäjän vieressä voisi parhaimmillaan ravistella sitä pysähtyneisyyttä, joka suomalaisessa ulko- ja turvallisuuspoliittisessa keskustelussa vallitsee.

Julkaisu Tarkka: Natosta, ja vähän Venäjästäkin ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Tuoreet uutiset kertovat, että järjestäytynyttä ihmissalakuljetusta on havaittu myös Suomen rajoilla. Lisääntynyt turvapaikanhakijoiden määrä Raja-Joosepin ja Sallan rajanylityspaikoilla sai viranomaiset kiinnostumaan asiasta. Lapin rajavartiolaitoksen mukaan epäiltyjä toimijoita on tällä hetkellä parikymmentä.

Tässä artikkelissa tarkastellaan ilmiön taustoja kolmesta näkökulmasta. Ensiksi ilmiötä tarkastellaan globaalin pakolaiskriisin heijastumana, toiseksi Venäjän politiikan vaikutuksia salakuljetustoimintaan ja kolmanneksi pakolaiskriisiä osana EU:n raja- ja turvapaikkapolitiikan yhteisen linjan heikkoutta – tai suoranaista puuttumista.

Unelmien kauppamiehet arktisilla rajoilla

”Toteutan unelmia. He haluavat toisenlaisen elämän, he haluavat jättää taakseen kammottavan paikan ja tulla johonkin eurooppalaiseen maahan ja elää täällä hyvää elämää.”

Näin kertoo pakistanilaistaustainen Kabir, ihmissalakuljetuksen organisaattori Italiasta ja unelmien toteuttaja, kuten hän itseään luonnehtii kriminologi Andrea Di Nicolan ja toimittaja Giampaolo Musumecin kirjoittamassa Kuoleman matkatoimisto –teoksessa. Kabir on yksi monista, jotka ovat jo vuosikausia tehneet bisnestä Euroopan unionin etelärajoilla. He ovat organisoineet ja toteuttaneet laajamittaista ihmisten auttamista unionin rajan yli, paperittomiksi siirtolaisiksi Euroopan pimeille työmarkkinoille.

Asialla eivät ole olleet vain turvapaikanhakijat, vaan myös rikolliset tahot.

Pakolaiskriisi on laaja ja globaali, eikä Suomi voi pysytellä pohjoisesta sijainnistaan huolimatta syrjässä sen vaikutuksilta. Tämän on osoittanut rajusti kasvanut turvapaikanhakijamäärä kuluneen puolen vuoden aikana. Toisaalta joissain puheenvuoroissa eritoten irakilaiset tulijat ovat kertoneet, kuinka Suomesta on annettu kuva lähes paratiisina – maana, jossa vauraus ja turvallisuus ovat tyystin toisella tasolla kuin epävakaassa Irakissa. Osa pettyneistä on jo perunut turvapaikkahakemuksensa.

Kuten Kabir ja muut ihmissalakuljettajat kertovat, unelmat myyvät. Suomi näyttää erottuvan jopa muihin Euroopan maihin verrattuna lähes Saksan kaltaisena toiveiden tynnyrinä, johon halutaan tulla. Ruotsista suuntautuneet hakijavirrat osoittavat, että tällainen mielikuvamarkkinointi on ollut onnistunutta. Hakemuksensa peruneiden määrä kertoo osin siitä, kuinka mielikuvat ja todellisuus eivät ole kaikilta osin vastanneet toisiaan.

Lapin raja-alue on ollut tähän asti syrjäinen ja marginaalinen kohde ajatellen globaaleja pakolaisvirtoja. Tulijoiden määrän raju kasvu on johtanut uusien reittien etsimiseen. Jo syksyllä rajavartiolaitos kertoi, että rajanylittäjien määrän niin sanotulla pohjoisella reitillä odotetaan merkittävästi kasvavan.

Asialla eivät ole olleet vain turvapaikanhakijat, vaan myös rikolliset tahot. Pohjoisen hiljaiset raja-alueet tarjoavat uusia maantuloväyliä ihmissalakuljettajien hyödynnettäväksi EU:n ja Norjan tiukentuneen rajavalvonnan vuoksi. Samaan aikaan huomion ja ihmissalakuljetuksen erityisvalvonnan keskittyminen Välimeren alueelle on antanut uusille toimijoille mahdollisuuden tulla salakuljetusmarkkinoille.

Lapin rajan osalta mittakaava on toisenlainen kuin Välimerellä. Määrät ovat toistaiseksi kovin pieniä, eikä syrjäinen sijainti liene pidemmän aikavälin toiminnan kannalta yhtä kannattavaa. Viranomaisten ja poliitikkojen ei pidä silti tuudittautua siihen, että pohjoisen syrjäinen sijainti itsessään estäisi salakuljetustoiminnan jatkumisen.

Venäjältä ei odotettavissa suurta apua

Julkisuuteen annettujen tietojen mukaan tulijoiden enemmistö ei ole ollut syyrialaisia tai irakilaisia, joiden katsotaan ensisijaisesti pakenevan maidensa sekasortoista tilannetta. Puolet Sallan ja Raja-Joosepin kautta saapuneista on ollut afganistanilaisia, joista rajavartioston mukaan edelleen puolet ovat tulleet Suomeen Venäjän läpi. Toinen puoli taas on asunut jo pidempään Venäjällä. Heitä Suomeen näyttää työntävän Venäjän talouden heikentyminen ja kiristynyt poliittinen ilmapiiri.

Kyse on selkeästi järjestäytyneestä toiminnasta, jota Venäjän viranomaiset katsovat vähintään sormiensa läpi.

Venäjän politiikka turvapaikanhakijoita kohtaan on kovaa, vaikka virallisesti maan alhaiset pakolaismäärät ovat seurausta heidän valinnoistaan eivätkä Venäjän politiikasta. Pikemminkin Venäjä katsoo hillinneensä pakolaismääriä tukiessaan Bashar al-Assadin hallintoa Syyrian sisällissodassa.

EU:n ulkorajan yli pyrkivien määrän kasvu pohjoisessa on Venäjän ja unionin suhteiden näkökulmasta kaksitahoinen kysymys. Yhtäältä Venäjä hyötyy Euroopan ongelmista pakolaiskriisin hoidon suhteen. Kaikenlainen EU:n yhtenäisyyttä, jäsenmaiden poliittisen kulttuurin avoimuutta nakertava ja vastakkainasettelua lietsova toiminta on maan politiikan etujen mukaista.

Toisaalta Venäjän pitkän linjan intressi on ollut huolehtia EU:n vastaisten raja-alueidensa vakaudesta ja turvallisuudesta. Ukrainan kriisin myötä suhteet ovat kuitenkin kriisiytyneet sen verran pahoin, että on aiheellista kysyä kuinka tosissaan Kremlissä enää ajatellaan esimerkiksi viisumivapautta. Tällä on vaikutuksena Venäjän toimiin myös sen oman rajavalvonnan suhteen pohjoisen reitin osalta.

Ruotsin puolustusvoimien tilaaman Itämeren alueen turvallisuusnäkymiä luotaavan raportin mukaan Venäjä pyrkii lisäämään painetta EU:n rajoilla. Raportissa mainitaan Barentsin alueelta Norjaan pyrkineet ”polkupyöräpakolaiset”, joita on tullut lisääntyvässä määrin myös Sallan ja Raja-Joosepin rajanylityspaikoille.

Raportin ja nähtävissä olevien kehityskulkujen valossa näyttää siltä, ettei Venäjällä ole suuria intressejä tulijamäärien hillitsemiseen pohjoisessa. Norjassa on tutkittu, onko Venäjä jopa aktiivisesti pyrkinyt ohjaamaan turvapaikanhakijoita maahan. Tilanne on kokonaisuudessaan epäselvä, eikä Venäjällä ole selvää linjaa siitä, miten se päästää Schengen-viisumittomia henkilöitä rajansa yli.

Suomen rajaviranomaisten kiellettyä maahantulon polkupyörillä on turvapaikanhakijoita varustettu matkaan heikkokuntoisilla autoilla, joita Suomen rajaviranomaiset ovat takavarikoineet. Kyse on selkeästi järjestäytyneestä toiminnasta, jota Venäjän viranomaiset katsovat vähintään sormiensa läpi.

Kun sen paremmin Venäjän politiikkaan kuin globaaliin pakolaiskriisiinkään ei ole näköpiirissä helppoa ja nopeaa ratkaisua, voi salakuljetustoiminnan odottaa suomalaisten toimista huolimatta jatkuvan myös pohjoisen raja-alueella.

EU:n rajapolitiikan puutteet näkyvät myös Suomessa

Kolmas eikä ollenkaan vähäisin tekijä salakuljetusbisneksen rantautumiselle Suomen rajoille on EU:n sekava raja- ja turvapaikkapolitiikka. Unkarin, Slovenian ja Itävallan rakentamat raja-aidat ovat vaikeuttaneet laitonta rajanylitystä Keski-Euroopan reiteillä. Aidoilla ei hoideta tai edes pysäytetä turvapaikanhakijoita, vaan pelataan pitkälti salakuljettajien pussiin.

Uusien reittien etsiminen mahdollistaa uusien toimijoiden tulon markkinoille, ja toisaalta voi ohjata toiminnan painopistettä näille reiteille. EU:n osalta pakolaiskriisi on yhteinen haaste, joten jäsenmaiden kansalliset ja itsekkäät toimet murentavat yhtenäisen politiikan mahdollisuuksia ja lisäävät sisäistä eripuraa. Aidat ja muurit eivät myöskään pysäytä tulovirtoja, sillä turvapaikkaa voi hakea laillisesti jo rajalla.

Suomen kannalta perifeerinen sijainti ei enää ole suojaava tekijä ihmissalakuljetusta vastaan.

Lisäksi on vaarana, että laillisten maahantuloreittien vähentäminen ja turvapaikan hakemisen vaikeuttaminen rajoilla ajavat entistä useamman pakolaisen salakuljettajien käsiin. Kyse on paitsi kalliista myös vaarallisesta ja epäinhimillisestä toiminnasta.

EU-maiden ei tulisi omilla toimillaan ajaa ihmisiä turvautumaan rikollisten apuun ja näin tukemaan miljoonaluokan rikollista bisnestä ulkorajoillaan.

Kansainvälistä yhteistyötä tarvitaan

Eurooppalaisen poliittisen tajunnan räjäytti vuonna 2015 termi ”pakolaiskriisi”. Sinänsä koko käsite johtaa harhaan, sillä kyse ei ole mistään yksittäisestä kriisistä, joka on selvästi ajoitettavissa ja paikannettavissa saati helposti ratkaistavissa. Pakolaiskriisi on osa globaalia ihmisten liikkuvuutta, jossa kotimaan heikkojen, jopa mahdottomien elinolojen vuoksi lähdetään etsimään parempaa elämää muualta.

Ihmisten liikkuvuus on yksi 2000-luvun suurimmista megatrendeistä, mutta sen monien ulottuvuuksien poliittinen hallinta on osoittautunut heikoksi. Susan F. Martinin mukaan keskeinen ongelma on kansainvälisen yhteistyön puute. Pakolaisuutta, kuten muitakin liikkuvuuden muotoja, pyritään hallitsemaan ensisijaisesti kansallisin toimin.

Salakuljettajat hyödyntävät näitä puutteita. He rahastavat sillä, että yhä useammassa maassa rajavalvonnan tiukentaminen on oikeastaan ainoa selkeä poliittinen keino, jolla tilannetta pyritään hallitsemaan. Maahantulon vaikeuttaminen, kriminalisointi ja entistä tiukempi valvonta voivat näin vahvistaa kierrettä, jossa turvapaikanhakijoiden määrä ei vähene, mutta entistä useampi joutuu turvautumaan salakuljettajien palveluksiin.

Suomen kannalta perifeerinen sijainti ei enää ole suojaava tekijä ihmissalakuljetusta vastaan. Pohjoisen rajanylityspaikkoja voidaan käyttää ihmisten salakuljettamiseen rajan yli siinä missä Balkanin tai Välimeren rajoja.

Venäjä luo tässä oman epävarmuustekijänsä, sillä maan viranomaisten puuttuminen tilanteeseen ei ole vakuuttanut. Ei ole poissuljettua, että poliittisten tarkoitusperien, kuten EU:n yhtenäisyyden horjuttamisen ja maahanmuuttovastaisuuden lietsomisen nimissä, salakuljetustoimintaa ainakin passiivisesti tuetaan.

Julkaisu Miten ihmissalakuljettajat löysivät Suomeen? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Varma merkki vuodenvaihteen lähestymisestä ovat erilaiset ”vuoden parhaat” -listaukset. Helsingin Sanomat osallistui pian päättyvän vuoden muisteluun kokoamalla vuoden 2015 parhaat kirjat.

Tietokirjallisuuden parhaimmistoon lehti nosti kaksi teosta, jotka myös Politiikasta.fi on vuoden aikana lukenut. Jaakko Iloniemen Maantieteelle emme mahda mitään ja Saara Jantusen Infosota ovat molemmat ajankohtaisia teoksia.

Iloniemen klassisesti, ellei jopa kliseisesti nimetty teos pyrkii hahmottelemaan Suomen asemaa muuttuvassa eurooppalaisessa turvallisuusympäristössä. Jantunen puolestaan kokoaa vahvasti henkilökohtaisen empirian kautta yhteen informaatiosodan luonnetta.

Molemmat kirjat ovat lukemisen arvoisia. Silti niiden valinta vuoden parhaiden tietokirjojen joukkoon on problemaattinen.

Syvällinen analyysi puuttuu. Lukija jää kaipaamaan irrallisten langanpätkien solmimista yhteen.

Kummastakin puuttuvat viittausjärjestelmä ja kirjallisuusluettelo. Jantunen toki tarjoilee lukijoille ripauksia tieteellisestä maailmasta, mutta vain ripoteltuina mainintoina teoksista tai artikkeleista.

Informaatiosodan kaltaisesta uudesta, vielä hahmottuvasta ilmiöstä ja käsitteestä lukisi mielellään lisää. Ilman kirjallisuusluetteloa on kuitenkin vaikea päästä puusta pidemmälle.

Historian opinnot ovat antaneet varsin perusteellisen koulutuksen lähdeviitteiden merkityksestä. Ne ovat luonnollinen osa tieteellistä tutkimusta, joskin kansainvälisissä julkaisuissa törmää valitettavan usein ylimalkaiseen viittaustapaan. Moni historian tutkimusseminaarin työ on tältä osin perusteellisemmin viitoitettu, ja näin ollen argumentaation perusta on jäljitettävissä.

Tietokirjallisuudessa viitteiden käyttö ei ole pakollista. Suomen tietokirjailijoiden kategorisoinnin mukaan tietokirjallisuuden määritelmä on laaja. Siihen istuvat tieteelliset julkaisut, väitöskirjat, hakuteokset, oppaat, oppikirjat, elämäkerrat ja viimeisenä kategoriana ”mielipidekirjallisuus”. Tältä osin kyse ei ole siitä, etteivätkö Iloniemen ja Jantusen kirjat olisi tietokirjallisuutta.

Syvällisen analyysin kaipuu

Hektisessä, kvartaaleissa etenevässä ajassamme pitkien linjojen ja muutosten hahmottamiselle on yhä vähemmän aikaa. Tämä näkyy myös tietokirjallisuudessa.

Ajankohtaiset teemat eivät välttämättä elä mediassa muutamaa kuukautta pidempään, on oltava hereillä ja tuotettava tekstiä nopeasti. Yleensä tällaisessa tietokirjallisuuden pikatuotannossa kärsii joko sisältö tai esitystapa.

Ilmiö ei ole outo tutkimusmaailmassakaan. Kansainvälisten julkaisujen painottaminen rahoituksen pohjana ja yksittäisten tutkijoiden urakehityksen mittarina kannustavat artikkelituotantoon, jossa laajat, pohtivat ja syventyvät monografiat valitettavasti kärsivät.

Syvällinen analyysi puuttuu. Lukija jää kaipaamaan irrallisten langanpätkien solmimista yhteen.

Mielipidekirjoilta ja poliittisilta tai akateemisilta pamfleteilta ei toki voi odottaa samaa kuin vuosien työhön pohjautuvalta tietokirjalta. Molemmille on paikkansa. Tarvitaan keskustelunherättäjiä, ajatusmallien ravistelijoita ja ajankohtaisia puheenvuoroja, joiden pohjalla on tehty tutkimus ja kumuloitunut tieto.

Kvartaalien aikakaudella tutkijoiden ja tietokirjailijoiden velvollisuus on uida vastavirtaan.

Samalla kaivataan laaja-alaista, analyyttista näkemystä. Eritoten ulko- ja turvallisuuspoliittisen keskustelun puolella analyyttisyys on jäänyt kuluneen vuoden aikana pinnalliseksi.

Erikoistutkija Hiski Haukkala kaipasi Suomen Kuvalehden kolumnissaan kokonaisvaltaisempaa analyysia Ukrainan kriisin vaikutuksista Suomen asemaan. Iloniemi sitä lupaili, muttei onnistunut lunastamaan täysin lupauksiaan. Vasta luettua voi arvioida, mihin lokeroon Markku Salomaan tuore Kylmän sodan toinen erä asettuu.

Lukija kaipaa lähteille

Loppukaneettina historioitsija vaatii lähteiden merkitsemistä. Olkoon kyse mielipidekirjasta, akateemisesta pamfletista, tutkimuksen ja poliittisen keskustelunavauksen välimaastossa liikkumisesta tai tietokirjasta, kirjoittajan näkemykset perustuvat aina johonkin. Sehän juuri erottaa tietokirjallisuuden fiktiosta.

Tieteellisen tarkka viittaustekniikka ei ole tarpeen, mutta vähintä olisi laatia kirjallisuusluettelo. Näin tiedonjanoinen lukija pääsee kulkemaan lähteille ammentamaan lisää aihepiiristä.

Kvartaalien aikakaudella tutkijoiden ja tietokirjailijoiden velvollisuus on uida vastavirtaan: välttää ylimalkaisuutta ja epämääräisyyttä, pyrkiä terävään argumentaatioon sortumatta yksinkertaistuksiin. Syyskauden 2015 tietokirjoista löytyy varmasti kaltaisilleni viiteniiloillekin sopivia teoksia, joihin voi joulunpyhinä syventyä pakkasen paukkuessa nurkissa.

Lukukokemuksista voi ammentaa keskusteluun tietokirjallisuuden olemuksesta, tilasta ja tulevaisuudesta. Tiina Raevaaran pari vuotta sitten esittämä kysymys ”millaisia kirjoja nimenomaan haluamme tietokirjoiksi mieltää” ei ole vanhentunut.

Sitä on hyvä pohtia juuri nyt – aikana, jolloin maailma palaa monella nurkalla ja olemme ehkä huomaamattamme yhdessä historian nivelkohdassa. Jälkipolvet ymmärtävät paremmin ja saavat aikanaan lukea historioitsijoiden tietokirjoista mitä oikein puuhailimme.

Julkaisu Venyyko tietokirjan määritelmä liikaa? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kylmän sodan aikaan oli länsi ja itä. Kapitalismi ja sosialismi. Demokratia ja yksipuoluejärjestelmä. Ja sitten siinä välissä oli sellaisia pikkuvaltioita, kuten Suomi, Ruotsi ja Itävalta. Näin tarina pääpiirteissään kuuluu.

Ukrainan kriisin sytyttyä poliittinen kahtiajako on voimistunut. Länsi on vahvistanut asemansa keskeisimpänä Suomen ja muiden EU-maiden kansainvälispoliittista asemaa määrittävänä käsitteenä.

Mutta mitä länsi oikeastaan tarkoittaa? Mikä yhdistää ”länsimaalaisia”? Mikä tekee lännestä lännen ja erottaa sen esimerkiksi idästä? Miten Suomi ja suomalaisuus suhteutuvat länteen?

Muun muassa näitä kysymyksiä pohtii suomalais-algerialainen tutkija ja toimittaja, YTM Karim Maïche tuoreessa kirjassaan Mitäs me länsimaalaiset! Suomi ja lännen käsite.

Länsimaalaisia vai ”pohjoisen neekereitä”?

Ukrainan kriisin lisäksi länsimaisuuden pohdinnalle löytyy viitekehys myös pakolaistilanteesta. Kansallisen identiteetin jopa ksenofobinen pönkittäminen pakolaiskeskustelun tiimoilla on ollut surullista seurattavaa. Suomalaisuudesta osana länsimaalaisuutta ja/tai eurooppalaisuutta on rakennettu kuva, jossa kantasuomalaisten homogeenista joukkoa uhkaa nyt vieraiden ihmisten invaasio.

Maïche pohtii luvussa ”Keitä me sitten olemme?” suomalaisuuden ydintä. Hän muistuttaa osuvasti Suomeksi sittemmin kutsutulla maa-alueella asuneiden ihmisryhmien etnis-kulttuurisesta kirjavuudesta ja keskisemmästä Euroopasta tulleiden maahanmuuttajien vaikutuksesta Suomen kehitykseen.

Sujuvasti etenevä tarina vie lukijan myös aikamatkalle 1700–1800-lukujen rotuteorioihin.  Maïche muistuttaa, kuinka aikansa kallonmittaajat Johann Friedrich Blumenbach ja Arthur de Gobineau eivät pitäneet suomalaisia juuri minään. Blumenbachin hierarkiassa suomalaiset olivat mongoleideja ja de Gobineaun mielestä ”pohjoisen neekereitä”, keskinkertaisuuteen pyrkiviä tyhmiä olentoja.

Yksi Maïchen tärkeimmistä teeseistä kirjassa on, että identiteetit elävät.

Omissa silmissään suomalaiset ovat toki olleet kovin eurooppalaisia. Tosin voi kysyä, miten vahvalla pohjalla kansallinen identiteetti lepää, kun sitä edelleen 2010-luvulla täytyy pönkittää muukalaisvastaisella ja rasistisella kerronnalla.

Yksi Maïchen tärkeimmistä teeseistä kirjassa on, että identiteetit elävät. Ei ole olemassa mitään historiallista identiteettiä, joka olisi valmis ja täydellinen. Se ei tullut valmiiksi Snellmanilta, Runebergilta ja kumppaneilta 1800-luvulla. Me määritämme jatkuvasti suomalaisuutta uudelleen.

Maïchen mukaan ”talvisodan ajoilta pohjautuva suomalainen identiteetti on ylittänyt viimeisen käyttöpäivän.” Kansallisen kertomuksemme historialliset juuret lienevät hieman pidemmät, mutta talvisodan merkitys on toki merkittävä. Vaikka historiantutkimus on purkanut viime vuosina myyttistä kuvaa sankarikansan uroteoista talvella 1939–1940, elää talvisota ja sen ”henki” edelleen vahvasti poliittisessa keskustelussa ja kansallisessa historiapolitiikassa.

Itsenäisyyspäivän juhlinta tarjoaa oivan kurkistusikkunan siihen, miten suomalaisuutta ja Suomea historian kautta hahmotetaan. Tuntematon sotilas, sotilasparaati, veteraanien politisointi sekä talvi- ja jatkosotien muistelun ylikorostaminen ovat kansallisen identiteetin kulmakiviä. Ei itsenäisyyspäivän juhlinnan valtavirrassa määritellä suomalaisuutta hyvinvointivaltion rakentamisen, yhteiskunnallisen tasa-arvon tai korkealaatuisen koulutusjärjestelmän kautta.

Suomalaisuus elää ja muuttuu

Maïchen mukaan vallitseva kuva suomalaisuudesta on auttamattoman vanha ja ahdas. Hän toteaa, että se ”estää tuhansien maassa asuvien ihmisten ja heidän jälkeläistensä täysipainoisen osallisuuden yhteiskuntaan, mikä saattaa pahimmillaan johtaa erilaisten vähemmistöjen eksluusioon ja sosiaaliseen konfliktiin”.

Tässä kohdin Maïche on ajankohtaisen poliittisen tilanteen ytimessä. Maahanmuuttajia erilaisista syistä ja taustoista Suomeen on tullut jo pitkään. Vuoden 2015 aikana nopeasti kasvanut turvapaikanhakijoiden määrä haastaa uudella tavalla paitsi poliittisen järjestelmän käytännöt, myös ajatuksen suomalaisesta identiteetistä.

Rajojen sulkemista ja turvapaikanhakijoiden takaisinkäännyttämistä vastustavat mielenosoittajat ovat tehneet suomalaisuudesta ahdasmielisen, ulossulkevan ja muukalaisvastaisen identiteetin. He omivat suomalaisuuden keskeisiä symboleita, kuten lipun tai vaakunaleijonan, oman muukalaisvastaisen agendansa ajamiseen.

Myös hallitus on viime aikoina osallistunut aktiivisesti suomalaisuuden määrittämiseen. Päätös muuttaa turvapaikkapolitiikkaa ja kotouttamistoimenpiteitä piti sisällään työ- ja oikeusministeri Jari Lindströmin (ps.) idean ”Suomi-paketista”. Siinä turvapaikanhakijalle jaetaan infopaketti Suomesta, ja kuitatessaan sen hän sitoutuu noudattamaan ”Suomen sääntöjä”.

Myös hallitus on viime aikoina osallistunut aktiivisesti suomalaisuuden määrittämiseen.

Keskustelu Suomi-säännöistä on roihahtanut sen jälkeen, kun yksittäisiä turvapaikanhakijoita on epäilty raiskauksista. Kansallisen identiteetin näkökulmasta on hieman hankala hahmottaa, mitä tekemistä rikoksella on suomalaisuuden kanssa. Raiskaus on tuomittava ja rangaistava rikos riippumatta tekijän kansallisuudesta tai etnisestä taustasta.

Turvapaikanhakijoiden tekemien rikosten arvottaminen kulttuurilähtökohdasta käsin on absurdia, sillä eihän suomalaisuuttakaan määritetä suomalaisten tekemien rikosten takia. Vai oletteko nähneet otsikoita, joissa kerrottaisiin vankilasta paenneen Nikita Bergenströmin tekoineen edustavan mitään muuta kuin itseään?

Ajankohtainen ja tärkeä puheenvuoro

Mitäs me länsimaalaiset! on enemmän kuin ajankohtainen teos aikana, jolloin kylmän sodan vastakkainasettelun kielestä tutut käsitteet ovat tulleet osaksi päivänpoliittista keskustelua. Aikana, jolloin poliittisissa puheenvuoroissa korostetaan Suomen paikkaa lännessä ja haetaan sille institutionaalista vahvistusta milloin Euroopan unionista, milloin Natosta.

Kyse ei ole lännen käsitehistoriallisesta tutkimuksesta tai diskurssianalyysista, vaikka kirjasta löytyykin kattava kirjallisuusluettelo tekstiviitteineen. Mitäs me länsimaalaiset! on keskustelunavaus ja haaste meille jokaiselle miettiä, mitä meitä ympäröivä ”läntinen totuus” oikeastaan tarkoittaa.

Viitteiden käyttö on oiva palvelus lukijalle, sillä näin on helpompi jatkaa syventymistä teemaan, kun alkuperäisteos on yksilöitävissä. Samalla viitteet jämäköittävät muutoin hieman tempoilevaa ja hyppivää kerrontaa. Ne antavat taustatukea Maïchen kriittisille huomioille ja toisaalta johdattavat lukijan arvioimaan kaikista yliampuvimpia tulkintoja.

Maïchen kirjassa on monta hyvää pointtia ja keskustelunavausta. Tämä vahvuus on samalla sen Akilleen kantapää, sillä langanpätkiä on yksinkertaisesti liikaa sidottavaksi yhteen parisataasivuisessa julkaisussa. Keskeiset luvut käsittelevät länsi-käsitettä ja sen muutosta kouluopetuksessa, kansainvälisessä politiikassa sekä tutkimuksessa. Myös länsimaisuuden ja lännen historiallinen tausta ja kehitys kulkevat vahvasti mukana.

Mitäs me länsimaalaiset! on keskustelunavaus ja haaste meille jokaiselle miettiä, mitä meitä ympäröivä ”läntinen totuus” oikeastaan tarkoittaa.

Jokainen teema on tärkeä ja ansaitsisi oman kirjan. Historian professori Jukka Korpelan hiljattain julkaistu Länsimaiden yhteiskunnan juurilla käsittelee lännen ja idän vastakkainasettelun syntyvaiheita antiikin ja keskiajan kontekstissa. Se vie jo yksistään yli 350 sivua, joten ei Maïchea voi ainakaan kunnianhimottomuudesta syyttää yrityksessään lännen käsitehistorian tiivistyksestä.

Lopuksi täytyy antaa vielä Maïchelle tunnustusta sujuvasta kerronnasta. Kieli on rikasta, ja huolimatta ajoittaisista loikista antiikista nykypäivään lukija pysyy mukana. Näin lännen käsitteen kimppuun uskaltaa huoletta käydä myös aihepiiriin perehtymättömämpi. Kirja kantaa ja antaa toivottavasti monelle kipinän pohtia hieman (itse)kriittisemmin, mitä länsi oikein on syönyt.

Julkaisu Maïche: Suomalaisuuden ja länsimaalaisuuden muutoksien ytimessä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.