Mitä Nato-selvitys meille kertoi?

Kuva: Flickr / Holger Vaga [CC BY 2.] https://www.flickr.com/photos/holger14/2370888657/
Lukuaika: 6 min. 

Vapun alla julkaistu Nato-selvitys ei ole jäsenyyden haittojen ja hyötyjen taulukointiharjoitus, vaan laajempaa kuvaa pohtivampi arvio. Venäjä-suhteiden lisäksi siinä mietitään “kohtalonyhteyttä” Ruotsin kanssa. Erilaisia arvioita jäseneksi liittymisestä tai liittymättömyydestä muuttuvassa maailmassa voidaan tuottaa loputtomasti, mutta lopullinen ratkaisu on kuitenkin hyppy tuntemattomaan.

Kotimainen ulko- ja turvallisuuspoliittinen keskustelu sai lisää lihaa luiden ympärille, kun odotettu asiantuntija-arvio Nato-jäsenyyden vaikutuksista julkaistiin vapun alla. Ulkoministeriön tilamaan selvityksen laativat entiset suurlähettiläät René Nyberg ja Mats Bergquist, pitkän linjan turvallisuuspolitiikan tuntija Francois Heisbourg sekä Ulkopoliittisen instituutin johtaja Teija Tiilikainen.

Ennakkoon esitettiin arvioita selvityksen puolueettomuudesta, argumentoivathan Nyberg ja Bergquist joulukuussa 2014 Helsingin Sanomien vieraskynässä jäsenyyttä vastaan. Ammattilaisten laatima selvitys ei heijastele kenenkään henkilökohtaista Nato-kantaa, vaan pyrkii huomioimaan jäsenyyden mahdolliset vaikutukset.

Selvitys noudattelee kurinalaisesti toimeksiantoa, eikä ole sinällään mikään jäsenyyden haittojen ja hyötyjen taulukointiharjoitus, vaan laajempaa kuvaa pohtivampi arvio.

Selvityksestä voi poimia perusteluja omille argumenteilleen, olivatpa ne jäsenyyttä kannattavia tai sitä vastustavia.

Kuten arvata saattaa, selvityksestä voi poimia perusteluja omille argumenteilleen, olivatpa ne jäsenyyttä kannattavia tai sitä vastustavia. Tämä on positiivinen asia, sillä suomalaiseen keskusteluun on tavan takaa peräänkuulutettu faktoja näkemysten pohjalle.

Ruotsin ulkoministeri Margot Wallström vähätteli raportin painoarvoa vieraillessaan Porvoossa ja toisti oman ja edustamansa hallituksen kielteisen kannan.

Kansanedustaja Erkki Tuomioja (sd.) ennätti myös jo ennen erikoisesti aikataulutettua julkaisemista toteamaan, ettei selvitys tarjoa juuri mitään edes tavalliselle kaduntallaajalle. Kuten Wallström, myös Tuomioja nyrpisti nenää raportille ensisijaisesti siksi, että Nato-kannattajat tulevat käyttämään raporttia agendansa ajamiseen sisällöstä huolimatta.

Kenties kumpikin oli perehtynyt asiakirjaan huolimattomasti, sillä arviosta on vaikea saada minkäänlaista natokiimaisten haukkojen bestselleriä. Vaikka raportti olisi voinut olla tieteellisesti katsoen syväluotaavampi, ainakin sisältää tietyiltä osin viitteitä julkiseen aineistoon, se tarjoaa tässäkin muodossa tarpeellista asiapohjaa keskustelulle.

Ruotsi ja Suomi ne yhteen sopii?

Suurimman mediahuomion on saanut selvityksen vahva viesti Suomen ja Ruotsin ”kohtalonyhteydestä” jäsenyyden suhteen. Jos ennakkoon odotettiin ideologista värittyneisyyttä, olisi Berquistin ja Nybergin vieraskynän perusteella ollut asiallista odottaa myös vahvan Ruotsi-yhteyden esiintymistä.

Kyseissä tekstissä entiset suurlähettiläät kirjoittivat, kuinka olisi onnetonta, jos maat päätyisivät spekulatiivisesti eri ratkaisuun. Tämä on selvityksen vahvin viesti. Ruotsin ja Suomen, kuten Naton ja koko Itämeren alueen, turvallisuuden kannalta vain molempien liittyminen tai liittymättä jättäminen tarjoaa tasapainoisen ratkaisun.

Ruotsin ja Suomen turvallisuuden kannalta vain molempien liittyminen tai liittymättä jättäminen tarjoaa tasapainoisen ratkaisun.

Mikäli Ruotsi päättäisi liittyä Naton jäseneksi, Suomi jäisi ainoaksi sotilasliittoon kuulumattomaksi maaksi Itämeren pohjukkaan. Kriisin hetkellä asema olisi suojaton, ja koko asetelma Suomen poliittiset liittosuhteet ja sidokset huomioon ottaen kaiken kaikkiaan erikoinen.

Tässä tilanteessa Suomen historiallinen pelko ”lännen etuvartioksi” joutumisesta toteutuisi hankalalla tavalla. Naton näkökulmasta ”harmaa alue” Venäjän rajalla tuottaisi tarpeettoman lisäepävarmuustekijän ajatellen puolustautumista mahdollisen kriisin aikana.

Vastaavasti Suomen jäsenyys ja Ruotsin jääminen ulkopuolelle toisi Suomelle vastaavanlaisen etuvartioaseman paikan, mutta liittokunnan jäsenenä. Suomi olisi vaikeassa pussinperässä ajatellen esimerkiksi huoltoa kriisin aikana, mutta joutuisi muutoin ”etulinjan” maaksi. Tällainen tilanne olisi kiperä myös Natolle.

Poliitikot Pohjanlahden molemmin puolin omaavat toki näkemyksensä siitä, miten tätä Ruotsin ja Suomen yhteyttä tulisi tulkita. Puolustusministeri Jussi Niinistö (ps.) myönsi sen, mikä raportissa on luettavissa: ”Ruotsin ratkaisulla on meille merkitystä”, mutta muisti samaan hengenvetoon todeta Suomen tekevän ratkaisunsa lopulta itsenäisesti.

Tasavallan presidentti Sauli Niinistö oli varovaisempi ja korosti ettei ”sellaista automaattista kohtalonyhteyttä” ole. Toki hänkin muisti antaa varauman, ”etteikö mielipiteillä saata olla vaikutusta toinen toisiinsa”.

Hyvä, että “kohtalonyhteys” on nyt kahden Niinistön suulla todettu turhaksi.

Kohtalonyhteys onkin ihan turhanaikainen sana, joten hyvä, että se on nyt kahden Niinistön suulla todettu turhaksi. Yhteys kuitenkin on, ja se on geopoliittinen ja strateginen, kuten raportissa esitetään. Molempien maiden erillisiin Nato-ratkaisuihin, olipa se jäsenhakemuksen jättäminen tai ei, sisältyy paljon enemmän haasteita kuin yhteneväiseen.

Poliitikot voivat vähätellä ratkaisujen yhteneväisyyttä, tekihän pääministeri Harri Holkerikin niin EY-jäsenyyden kohdalla. Lopputulema kuitenkin oli, että Ruotsin hallituksen ilmoitus lokakuussa 1990 ja valtiopäivien päätös jäsenyyden hakemisesta kesällä 1991 panivat vipinää kinttuihin Suomessa.

Nato-jäsenyyden kohdalla toiset toivovat ja toiset pelkäävät 1990-luvun alun kehityskulkujen toistumista. Ruotsin porvarillinen allianssi on kokonaisuudessaan ryhmittynyt Nato-jäsenyyden kannalle, mutta näkemyseroja konsultaatioista itään on. Ruotsin entinen puolustusministeri, kansanedustaja Karin Enström totesi, ettei Suomen ratkaisu sinänsä vaikuta Ruotsin päätöksiin – eli kielsi kohtalonyhteyden.

Ruotsin tilanne onkin hyvin mielenkiintoinen. Nato-jäsenyyden kannatus on kasvanut, mutta matka hakemuksen jättämiseen on vielä pitkä. Nykyisen hallituksen aikana ei suunnanmuutosta ole tapahtumassa. Julkisuuteen tihkuneiden tietojen mukaan hallituksen tilaama Nato-selvitys ei jäsenyyttä olisi suosittamassa.

Poliittiset tilanteet muuttuvat ja porvariallianssin suhtautuminen Nato-jäsenyyteen on myönteinen. Maan pitkän sotilaallisen puolueettomuuden linjan muuttaminen ilman demareiden tukea voi olla vaikeaa. Yhdysvaltain tulevat presidentinvaalitkin ovat tähän osaltaan vaikuttamassa, sillä ainakin ulkoministeri Wallström on antanut varsin nyrpeitä kommentteja Donald Trumpin ulkopoliittista visioista.

Suomessa kannattaa kuitenkin tarkalla korvalla kuunnella mitä länsinaapurissa keskustellaan. Yhteyden ja yhteneväisen ratkaisun merkityksen voi helposti kiistää niin kauan kuin todellinen suunnanmuutos näyttää olevan jossain kaukana tulevaisuudessa. Vuoden 2018 valtiopäivävaalit voivat olla hyvinkin merkitykselliset kotoisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan kannalta.

Voihan Venäjä!

Nato-selvitys rakentuu Nato–Venäjä-vastakkainasettelun varaan, mikä heijastelee kiristynyttä kansainvälispoliittista tilannetta. Sävy on aivan toisenlainen kuin vielä vuonna 2007 Antti Sierlan laatimassa selvityksessä, jossa oli pohjavireenä toiveikkuus Naton ja Venäjän strategisen kumppanuuden elinmahdollisuuksista.

Vallitseva geopoliittinen tilanne Euroopassa on sellainen, että välit Venäjän ja Naton välillä ovat pirstoutuneet. Suhteiden kehityksen suhteen on olemassa paljon kysymyksiä, mutta vähän vastauksia. Tällä hetkellä Vladimir Putinin hallinnon politiikka eristää Venäjää niistä kumppanuuksista, joihin se on kylmän sodan jälkeen integroitunut.

Nato-jäsenyyden mahdollisia vaikutuksia ja seurauksia arvioidessaan asiantuntijat sivuavat kyllä Naton sisäistä dynamiikkaa tai koko Euroopan geopoliittista karttaa, mutta pääpaino on Venäjässä ja mahdollisissa reaktioissa. Tällaisessa arviossa ollaan väkisin hetteisellä maaperällä, vaikka poliittisen johdon kannanotoista voidaankin jotain päätellä.

Pääviesti tältä osin on, että jäsenyyshakemus ja jäsenyys johtaisivat ”määrittelemättömäksi ajaksi vakavaan kriisiin Venäjän kanssa”. Naton suopea suhtautuminen kahden Pohjoismaan jäsenhakemukseen verrattuna vuosikymmenentakaiseen ”itälaajentumiseen” vie analyysia pois Venäjä–Nato-dikotomiasta, mutta jää lopulta turhankin ohueksi.

Puhe Natosta näyttää olevan ennen kaikkea puhetta Venäjästä.

Sama koskee Venäjän ja Naton suhteiden kehityksen arviointia. Selvityksessä lähdetään vallitsevasta asetelmasta, mikä on perusteltua ja luonnollista, mutta tulevaisuuden arvion suhteen ei päädytä kriittiseen arvioon tai edes vaihtoehtoisten skenaarioiden luomiseen.

Yhdysvaltain rooli Euroopan puolustuksessa, maan mahdollinen poliittinen suunnanmuutos syksyn presidentinvaalien jälkeen tai vaikkapa Naton osuus Euroopan rajoilla turvapaikanhakijatilanteessa vaikuttavat siihen, millaiseen Natoon hypoteettinen hakemus jätettäisiin.

Toisaalta laajempi kuva Itämeren tilanteesta jää raportissa hieman kapeaksi, koska Max Jakobsonia mukaillen puhe Natosta näyttää olevan ennen kaikkea puhetta Venäjästä. Selvityksen päätehtävänä oli toki jäsenyyden vaikutusten arviointi, mutta johtopäätöksien tueksi kaivataan arviota Venäjän lisäksi laajemmasta suhteiden kiristymisestä Itämerellä.

Millainen rooli Itämeren alueella on Naton ja Venäjän välien kiristyksissä? Millaisia alueellisia uhkia voisi olla odotettavissa, ja miten ne voisivat vaikuttaa Suomeen sotilasliittoon kuulumattomana tai sen jäsenenä? Miten Suomen ja Ruotsin turvallisuuspoliittiset ratkaisut liittyvät Baltian puolustamiseen? Mitkä ovat Naton ja Yhdysvaltojen intressit ja voimavarat Itämeren alueella?

Nato-arvio ei tietenkään ole mikään pajatson tyhjennys, vaan hyvä paketti, josta jatkaa turvallisuuspoliittista keskustelua. Juhannuksen korvilla valmistuva ulko- ja turvallisuuspoliittinen selonteko antaa toivottavasti lisäevästystä kesän ja syksyn keskusteluun sekä ympäröivän maailman toimintalogiikkojen ymmärtämiseen.

Kohti eksistentiaalista hyppyä?

Filosofi Søren Kierkegaard korosti ajattelussaan uskonratkaisun subjektiivisuutta puhuen ”hypystä” uskomiseen ainoana ratkaisuna uskon ja epäuskon dilemmaan. Nato-selvitystä voi lukea kierkegaardilaisittain pohjustuksena eksistentiaaliselle hypylle Naton jäseneksi.

Nato-jäsenyydestä käytävä keskustelu osoittaa, kuinka jäsenyys ei ole vain sotilaallis-strateginen tai poliittinen valinta, vaan myös suuressa määrin identiteettikysymys. Samoin kuin EU:sta 1990-luvun alussa, on Natosta muodostettu mittatikku Suomen eurooppalaisuudelle ja länsimaalaisuudelle. Liittoutumattomuuden harmaa alue on epävarmuuden tila, josta on syytä tehdä Nato-hyppy liittokunnan turvatakeiden verkkoon.

Nato-ratkaisussa on viime kädessä kyse subjektiivisesta poliittisesta päätöksestä.

Nato-ratkaisussa on viime kädessä kyse subjektiivisesta poliittisesta päätöksestä. Tietoa ja analyysia päätöksen pohjalle on jo nyt olemassa, eikä varmaa tietoa seurauksista saada, vaikka tuotettaisiin vielä kirjastollinen uusia raportteja.

Juuri epävarmuus tekee päätöksenteosta niin epämiellyttävää. Suuri syy tähän on historialla ja sen tulkinnoilla. Selvitys osaltaan yrittää tuoda historiapolitiikan mukaan Nato-analyysiin, mikä on tervetullutta, mutta samalla tuottaa kansallista jatkokertomusta menestyksellisestä ulkopolitiikasta ja sen pitkästä linjasta.

Selvityksen tiivistelmästä on poimittavissa Suomi-tarinan pääpalikat: länsimaalaisuus, eurooppalaisuus, pohjoismaalaisuus ja rajamaalaisuus. EU-jäsenyys esitetään jopa apokalyptisenä tapahtumana, ”kotiinpaluuna”, jossa Suomi vapautui kylmän sodan kahleista kokonaisvaltaiseksi eurooppalaiseksi kansakunnaksi.

Tämä sopii vakiintuneeseen narratiiviin, jossa Suomen taloudellinen ja poliittinen integroituminen EFTAan ja myöhemmin unioniin esitetään identiteettipoliittisena ja eksistentiaalisena siirtymänä reunalta keskelle.

Rajamaalaisuus kuitenkin säilyy keskeisenä osana suomalaisuutta ja ajatusta Suomesta. Maantieteen pysyvyys on Venäjän tuottamaa jatkuvaa epävarmuutta. Kansallisen olemassaolon turvaa vain oikeanlainen tasapainoilu idän ja lännen välissä – vaikeasti ennustettavan naapurimaan aiheuttaman geopoliittisen dilemman hallintaa – kuten selvityksen yhteenvedossa asia muotoillaan.

Selvityksestä on luettavissa eräänlainen lähtöoletus pienvaltiorealismin menestystarinasta, jolle pohjaa haetaan muistuttamalla, kuinka ”Suomen kaltaisen pienen maan on syytä olla huolellinen harkitessaan suurstrategiaansa liittyviä valintoja” ja jatkamalla sitten lyhyeen historiakertomukseen, joka alkaa vuoden 1944 puna-armeijan suurhyökkäyksestä.

”Epätodennäköinen selviytymistarinta”, tai torjuntavoitto, kuten vuoden 1944 taisteluita kansallisessa kaanonissa on totuttu kutsumaan, yhdistyy selvityksessä korkeaan maanpuolustustahtoon ja vahvaan asevelvollisuusarmeijan tuottamaan puolustukseen. Selviytymistarinan jatkokertomuksen muodostaa vuosien 1945–1991 tasapainoilupolitiikka, vaikkei Paasikiven–Kekkosen linjaa nimeltä mainitakaan.

Mielenkiintoinen nyanssi selvityksen rakentamassa tarinassa on, ettei Suomen ja Saksan de facto liittosuhdetta mainita vuoden 1944 taisteluiden osalta lainkaan. Se oli sitkeä Suomi, joka pystyi torjumaan puna-armeijan hyökkäyksen. Tarina ei myöskään yllä 1930-luvun tapahtumiin ja politiikkaan, jolla ei kyetty estämään Neuvostoliiton hyökkäystä marraskuussa 1939.

Miksi selvitys lähti tarinankerronnan ladulle?

Kääntämällä historian tulkinnan toisinpäin asetelma näyttäisi siltä, että reunavaltioajattelusta irrottautunut ja puolueettomuuspolitiikkaan pyrkinyt Suomi jäi yksin suurvaltapelin (Molotov–Ribbentrop-sopimuksen) jalkoihin. Vuosina 1941–1944 sotilaallisesti liittoutunut Suomi onnistui jopa ylittämään vanhan rajan hersytellen Suur-Suomi-ideologeja ja torjumaan puna-armeijan suurhyökkäyksen.

Historialla on vaikutuksensa politiikkaan ja historia itsessään on maantieteellisen aseman tulkintaa, kuten Colin Gray on luonnehtinut. Suomen kohdalla maantieteen ja historian käsikynkkä on ilmeistä, mikä näkyy myös Nato-selvityksessä.

Kun on tiedossa, kuinka voimakas vaikutus talvi- ja jatkosodilla on kansallisessa itseymmärryksessä ja ulkopoliittisessa päätöksenteossa, herää kysymys, miksi selvitys lähti tarinankerronnan ladulle. Miksi muuten suppeudestaan huolimatta analyyttiseen selvitykseen oli tarpeen rakentaa yksi tulkinta Suomen kansallisesta kertomuksesta ja esittää se annettuna ja vaihtoehdottomana?

Paradoksaalinen Nato-suhde

Asiantuntijaselvitys ei tuo ratkaisua Suomen ja myös Ruotsin Nato-suhdetta vaivaavaan paradoksaalisuuteen. Kylmän sodan jälkeinen integroituminen EU:n ja Naton puolustus- ja turvallisuuspoliittisiin järjestelmiin on viety pitkälle.

Toisten mielestä kyse on ollut Nato-hivutuksesta, jossa Suomi on viety kuin vaivihkaa jäsenyyden portille. Toiset perustelevat kehitystä mielellään identiteetti- ja arvopuheella, jossa korostetaan läntistä yhteenkuuluvuutta ja organisaatioita läntisten arvojen takaajina.

Samanaikaisesti Suomessa ja Ruotsissa elää tiukassa käsitys maiden puolueettomuudesta, tai ainakin liittoutumattomuudesta. Kyse on Naton lisäksi EU:sta ja Yhdysvalloista. Vielä 2000-luvun taitteessa EU:n yhteinen ulko- ja turvallisuuspolitiikka nähtiin vaihtoehtona Natolle.

EU:n sisäisten ongelmien pahentuessa tämä puhe on jäänyt vähemmälle. Nyt Nato-vaihtoehtona tuntuu olevan kahdenvälisyyden vahvistaminen niin Ruotsin kuin Yhdysvaltojen kanssa. Nato-jäsenyydestä puhuminen tuntuu olevan vaikea pala yhdelle jos toiselle poliitikolle, kun taas transatlanttisesta kumppanuudesta on helpompi puhua.

Suomen Nato-päätösten suhteen selvitys ei tarjoa työntövoimaa kohti jäsenyyttä. Vahva Ruotsi-yhteyden korostaminen kytkee Suomen päätöksen länsinaapurin politiikkaan. Tältä osin Nato-haukkojen kiimaa pelkäävät voivat nukkua yönsä rauhassa. Suomi ei ole livahtamassa jäseneksi.

Entä jos se onkin Rosenbad, jossa konsultaatioita Kremlin sijaan olisi syytä käydä?

Huonoja yöunia voi tosin aiheuttaa pohdinta siitä, onko ratkaisu lopulta täysin omissa käsissä. Olemme tottuneet ajattelemaan tätä Venäjän kautta, eli Suomi ei konsultoi enää Kremliä turvallisuusratkaisuissaan. Entä jos se onkin Rosenbad, jossa näitä konsultaatioita olisi syytä käydä?

Selvityksessä rakennetun kansallisen kertomuksen viimeinen luku on edelleen kirjoittamatta. Se vaatii eksistentiaalisen hypyn, jolla ratkaistaan mihin suuntaan Suomi asemoidaan seuraavaksi.

Onko puolueettomuudesta ja liittoutumattomuudesta luopumisen jälkeen edessä sotilaallinen liittoutuminen, vai nykyisen sotilasliiton ulkopuolella vahvasti integroituneen länsimaalaisuuden tie? Vaiko kenties paluu puolueettomuuteen, jota on viime aikoina jälleen vaadittu äänekkäämmin eritoten puoluekentän vasemmalta laidalta.

2 kommenttia

  1. Rosenbadissa Suomen Nato-ratkaisu tehdään. Tämä on toivottavasti kaikille jo selvää nyhtökauraa. Ymmärrän kyllä miten Niinistöt eivät halua asioiden näyttävän siltä. Vaan minkäs voit kun kaikki faktat näyttää muuta.

    Itse asiassa seuraava askel tässä suuressa tarinassa on jo varsin lähellä. Toukokuun viimeisellä viikolla äänestetään Ruotsin isäntämaasopimuksesta. Sehän meillä meni läpi ihan ilman äänestyksiä. Saa nähdä miten käy Ruotsissa. Odotus on, että Ja äänet voittavat. Toisenlainen tulos merkitsisi pahaa kelirikkoa Suomen Nato-tielle. Se on tie, jota ruotsalaiset hallitsevat.

    • Miika Raudaskoski 13.5.2016 - 08:34

      Kaikki on tietenkin spekulatiivista niin kauan kuin Ruotsi pysyy nykyisellä linjallaan ja maiden kahdenvälinen yhteistyö tiivistyy. Kuten todettua, tilanne mutkistuu siinä vaiheessa, jos Ruotsi tekee merkittävän muutoksen turvallisuuspolitiikassaan. Demarihallituksen aikana tätä ei tapahdu, ja tuon isäntämaasopimuksen äänestyksen kohtalo pohjustaa tulevia vaaleja. Demarit näyttävät vahvasti asemoituvan turvallisuuspoliittisessa linjassaan Nato-vastaisuuteen, ja ilmeisesti heidän tilaamansa selvitys tulee Suomen arviota selväsanaisemmin toteamaan jäsenyyden riskialttiiksi hankkeeksi. Venäjä on myös tehnyt julkista painostustyötä juuri Ruotsin suuntaan, mikä osoittaa kuinka maaperä siellä tulkitaan Natolle myönteisemmäksi kuin Suomessa. Meillähän ei ole syntynyt Ruotsin tapaista Nato-myönteistä poliittista yhteistyötä puoluekentässä, vaan hallitusvastuu on perinteisesti pyöristänyt myös kokoomuksen Nato-kulmat. Varmasti, ja toivottavasti kulisseissa kuitenkin käydään pohdintaa ja tehdään analyysiä siitä, miten Suomi reagoi Ruotsin mahdolliseen turvallisuuspolitiikan suunnanmuutokseen tulevaisuudessa.

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.


*