Tässä Politiikasta-podcastissa keskustellaan siitä, miten monet etenkin länsimaiset armeijat ja puolustusvoimat ovat alkaneet ulkoistaa toimintojaan. Suomessakin Puolustusvoimat ovat tehneet yritysmaailmasta tuttua ”ydintekemiseen” keskittymistä määrittämällä osan huoltotoiminnoistaan ulkoisten, kaupallisten toimijoiden hoidettavaksi. Tavoitteena ovat tietenkin säästöt.

Ulkoisten ja kaupallisten turvallisuusyritysten kentällä on kirjoa: monessa maassa turvallisuusalan yritykset toimivat vapaina yrityksinä, jotka voivat olla riippuvaisia isoista julkisen vallan sopimuksista. Muualla, kuten esimerkiksi Suomessa, valtio saattaa yhä omistaa merkittävän osan yrityksistä, joille se on ulkoistanut esimerkiksi huoltoa tai koulutusta.

Tämä kenttä ei kuitenkaan ole kovin avoin muille kuin sen piirissä toimiville – ei aina edes tutkijoille. Siksi ei ole järkevää puhua valtion ja liiketoiminnan ”harmaasta alueesta”, vaan pikemminkin ”hiljaisesta alueesta”, kun liikesalaisuudet rajoittavat julkisen tiedon saantia.

Sotilaallisten toimintojen ulkoistaminen antaa myös mahdollisuuksia asevoimien käytölle tarkalleen ottaen kansallisten sotilasvoimien ulkopuolella. Tämä voi antaa erilaisia vapauksia ja mahdollisuuksia sotilaallisten operaatioiden toteuttamiselle epävirallisin sotilasvoimin.

Tässä suhteessa tunnetuimmaksi toimijaksi on viime vuosina noussut Venäjän niin kutsuttu Ryhmä Wagner, joka on palkkasoturiarmeijana kaupallinen toimija, mutta jonka silti nähdään suoremmin Kremlin suorassa ohjauksessa, valtiollisten sotilaallisten tavoitteiden jatkeena. Wagner toimii parhaillaan Ukrainan ulkopuolella myös esimerkiksi Lähi-idässä ja Afrikassa.

Tässä toukokuussa 2023 tallennetussa Politiikasta-podcastissa Politiikasta-lehden entinen vastaava päätoimittaja ja Turun yliopiston erikoistutkija Mikko Poutanen keskustelee Tampereen yliopiston kansainvälisen politiikan väitöskirjatutkijan Mikko Räkköläisen kanssa näistä teemoista.

Kaupalliset turvallisuus- ja sotilasalan yritykset

Joskus mielenkiintoiset tutkimusaiheet sieppaavat tutkijan mukaansa. Gradusta lähtee rakentumaan väitöstyö, ja näin kävi myös Mikko Räkköläisen kohdalla, kun 2000-luvun alussa kaupalliset turvallisuus- ja sotilasalan yritykset saivat näkyvyyttä Yhdysvaltojen miehittäessä Irakin.

Yksityiset, kaupalliset turvallisuusyritykset toimivat sotilaallisen komentoketjun ulkopuolella, joskin usein armeijan rinnalla tarjoten sille ja siviilihallinnolle erilaisia palveluita, mutta samaan aikaan niillä oli oikeus käyttää tappavaa voimaa. Pahamaineista näkyvyyttä tulikin sen myötä, kun Blackwater-yhtiön turvallisuusjoukot surmasivat Bagdadissa 2007 irakilaisia siviilejä.

Yhdysvallat on kuitenkin poikkeus tässä suhteessa – monella muulla maalla ei ole laittaa peliin vastaavalla leveydellä yksityisiä turvallisuusjoukkoja. Muutoinkin taisteluroolit yhä varataan lähinnä vain ammattisotilaille. Esimerkiksi kun Naton rauhanturvaoperaatiossa Afganistanissa oli läsnä yksityisiä turvallisuusjoukkoja, nämä toimivat lähinnä taisteluroolien ulkopuolella hallinnollisissa, koulutus- tai huoltotehtävissä.

On ajateltu, että keskittymällä sotilaiden ”ydintekemiseen” on saavutettu säästöjä julkiseen talouteen. Samaan aikaan kuitenkin on epäselvää missä määrin ulkoistukset mahdollisesti heikentävät tai vahvistavat toimintavarmuutta.

Valtiollisen armeijan ja palkattujen ulkoisten asiantuntijoiden kohdalla on yhä selkeä raja sen suhteen, kuka voi lain puitteissa hyväksyttävästi käyttää tappavaa sotilaallista voimaa. Kuvia on näkynyt esimerkiksi Yhdysvaltain sotilaslennokkien käytössä, jossa lennokkia voi lentää alihankkijan siviili, mutta tappavan voiman käytön ”nappia” painaa aina sotilas. On merkittävästi eri asia ulkoistaa armeijan soppatykit jollekin firmalle kuin itse tykit.

Taisteluroolien läheisyydessä tapahtuva ulkoistaminen on kuitenkin ollut pitkään harvinaisempaa. Paljon arkisempaa viime vuosikymmeninä on ollut armeijan tai puolustusvoimien toimintojen ulkoistaminen osana varsin tavanomaista julkisen sektorin toimintojen ulkoistamista ja yksityistämistä. On ajateltu, että keskittymällä sotilaiden ”ydintekemiseen” on saavutettu säästöjä julkiseen talouteen. Samaan aikaan kuitenkin on epäselvää missä määrin ulkoistukset mahdollisesti heikentävät tai vahvistavat toimintavarmuutta.

Vaikka Nato-ajan Suomi satsaisikin lisää Puolustusvoimiin, tämä ulkoistamisen trendi tuskin on kääntymässä.

Yksityisarmeija Ryhmä Wagner

Tutkija Mikko Räkköläisestä on kehittynyt nopeasti eräs näkyvimmistä kaupallisten ja yksityisten sotilastoimijoiden ja palkkasotureiden, sekä erityisesti niin kutsutun Ryhmä Wagnerin, edesottamusten suomalaisista asiantuntijoista ja kommentaattoreista.

Oma lukunsa kaupallisten sotilaallisten toimijoiden kentässä onkin Venäjän valtion tukema, sekä sen siunauksella että ohjauksessa toimiva Ryhmä Wagner. Wagner syntyi todennäköisesti länsimaisten esimerkkien innoittamana: ajatuksena oli rakentaa Venäjällekin vapaammin toimiva yksityinen sotilaallinen yritys, joka mahdollistaisi muun muassa sekaantumisen erilaisiin konflikteihin epävirallisesti. Näin on toimittu esimerkiksi Syyrian sisällissodassa.

Wagnerin tapauksessa kyse on kuitenkin parhaimmillaankin vain nimellisesti tai virallisesti itsenäisestä toimijasta, sillä presidentti Vladimir Putinin Venäjällä valtiollinen intressi on myös Wagnerin intressi. Tämän intressin ulkopuolella tosin Wagner voi toimia vapaasti. Tämä on nostanut myös Wagnerin perustaneet ja sitä johtaneen Jevgeni Prigožinin yllättävän näkyvään asemaan.

Vaikka muutkin kaupalliset sotilastoimijat ovat kotimaisten hallitustensa kanssa läheisiä, Wagneria voidaan kuitenkin pitää erikoistapauksena. Eroa voi esimerkiksi kuvata sillä, että osana Venäjän hyökkäystä Ukrainaan Wagner on toiminut Kremlinin vaatimuksien mukaisesti, kun taas sille itselleen rahakkaammat taistelutantereet lienevät esimerkiksi Afrikassa. Wagnerin kaltainen pienten joukkojen tehokas käyttäjä ei ole pärjännyt erityisen hyvin Ukrainan rintamalinjoilla. Onnekseen Wagner saa esimerkiksi täydentää rivejään venäläisistä vankiloista taisteluihin Ukrainassa, jotta se voi pitää kaikkein kokeneimmat joukkonsa Afrikassa.

Ryhmä Wagnerin ja sen läntisten vastaavien ryhmien toiminta osoittaa, että valtiot ovat etsineet erilaisia tapoja ulkoistaa sodankäyntiä ja käyttää aseellista valtaa tiukasti rajattujen valtiollisten konfliktien ulkopuolella. Nämä uudet toimijat eroavat historian palkka-armeijoista, joiden katsottiin jääneen historiaan epäluotettavina ja kalliina suhteessa kansallisvaltion omiin, asevelvollisuuteen pohjaaviin kansalaisarmeijoihin.

Vaikka muutkin kaupalliset sotilastoimijat ovat kotimaisten hallitustensa kanssa läheisiä, Wagneria voidaan kuitenkin pitää erikoistapauksena.

Tämä käsitys sai kovaa vahvistusta juhannusviikonloppuna 2023, kun Wagner järjesti äkillisen, aseellisen kapinan Prigožinin johdolla. Kapina ehti nousta ja hajota muutamassa päivässä, eikä sitä voitu käsitellä tässä toukokuun lopussa nauhoitetussa podcastissa. Niin ikään elokuussa 2023 raportoitu Prigožinin menehtyminen lento-onnettomuudessa tapahtui vasta nauhoituksen jälkeen.

Joka tapauksessa 1900-luvulla viimeistään tuntui siltä, että palkka-armeijat ja palkkasoturit olivat lain rajamailla toimivia pieniä sotilasjoukkoja, joiden moraalia pidettiin kyseenalaisena niin ryhmän kuin yksilönkin tasolla. Wagneria voisi esimerkiksi luonnehtia pikemminkin yksityisarmeijaksi, mutta sama luottamuspula on mitä ilmeisemmin ollut paikallaan myös sitä – tai ainakin sen johtajaa – kohtaan.

Tutkijan harrastaneisuutta

Politiikan tutkimuksen piirissä on myös mahdollista osoittaa tutkijan harrastaneisuutta muillakin, kuin vain omalla ”nimetyllä” tai ”virallisella” tieteenalalla. Siinä missä tutkijan mielenkiinto voi herätä ajankohtaisesta tapahtumasta, myös muut yhteiskunnalliset tekijät voivat herättää älyllistä uteliaisuutta ja halua perehtyä aiheeseen enemmän myös oman erikoisalueen ulkopuolella.

Räkköläinen on ulko- ja turvallisuuspolitiikan tutkimustyön ja analyysien ohessa halunnut myös lukea jotain aivan muuta: hän on perehtynyt suomalaisen konservatiivisen poliittisen kentän uskonnolliskonservatiiviseen reunaan. Hän on Politiikasta-lehteen arvioinut muun muassa Jyväskylän yliopiston kasvatuksen teorian ja tradition professori Tapio Puolimatkan ja teologian tohtorin, dosentti Juha Ahvion sekä Helsingin yliopiston dosentti Timo Eskolan kirjoja.

Samoin mielenkiintoa on herättänyt myös suomalainen pienpuoluekenttä, joka on koostaan huolimatta kovin eloisa. Räkköläinen kommentoi ainoana Politiikasta-lehden nuorten politiikan tutkijoiden eduskuntavaalien jälkilöylyissä pienpuoluekentän kuvioita. Vaikka esimerkiksi Eläinoikeuspuolue, Feministinen puolue, Suomen Kommunistinen puolue ja mahdollisesti myös Piraattipuolue voidaan yleistäen laskea pienpuoluekentän vasemmalle kallellaan olevaan laitaan, oikeistolaisten pienpuolueiden kentässä on tapahtunut paljon.

Erityisesti koronapandemiaan liittynyt rokotekriittisyys löysi täältä otollisen maaperän. Vaikka useat oikeistolaiset pienpuolueet muodostivat vaaliliiton kevään 2023 eduskuntavaaleihin, ne eivät kuitenkaan ole onnistuneet nostamaan yhteistä kannatustaan. Ano Turtiaisenkin edustama pienpuolue Valta Kuuluu Kansalle (VKK) putosi eduskunnasta. Oikeistolaisessa pienpuoluekentässä vaikuttaisi kuitenkin olevan voimakasta vakaumusta oman aatteen puolesta.

Mikko Räkköläinen on kansainvälisen politiikan väitöskirjatutkija Tampereen yliopistossa. Hänen väitöskirjansa käsittelee kaupallisten sotilas- ja turvallisuusyritysten vaikutuksia ulko- ja turvallisuuspolitiikalle.

Mikko Poutanen on erikoistutkija Turun yliopistossa, joka toimi Politiikasta-lehden vastaavana päätoimittajana 2019–23.

Politiikasta-podcastien tekninen toimittaja on toimituskunnan jäsen Timo Uotinen.

Artikkelikuva: Thorsten Frenzel / Pixabay

Julkaisu Podcast: Oy Armeija Ab ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Tampereen yliopiston politiikan tutkimuksen tutkinto-ohjelma järjesti yhdessä Tampereen yliopiston Demokratiatutkimusverkoston, Valtiotieteellisen yhdistyksen ja Politiikasta-verkkolehden kanssa nuorten politiikan tutkijoiden vuoden 2023 eduskuntavaalien jälkilöylyjä käsitelleen paneelikeskustelun 19.4.2023.

Paneelin puheenjohtajana toimi Politiikasta-lehden vastaava päätoimittaja Mikko Poutanen ja panelisteina olivat väitöskirjatutkijat Ville Tynkkynen ja Mikko Räkköläinen sekä tutkijatohtorit Aino Tiihonen ja Josefina Sipinen.

Tämä podcast on muokattu paneelikeskustelun suoratoistotallenteesta. Vaaleja ennen järjestettiin myös kokeneiden Tampereen yliopiston tutkijoiden eduskuntavaalipaneeli, josta on myös julkaistu podcast-tallenne.

Siinä missä vaaleja edeltänyt paneelikeskustelu keskittyi enemmän Sanna Marinin hallituksen suoriutumiseen kaudellaan ja puolueiden asetelmiin vaalien alla, jälkilöylyjen paneelikeskustelu oli tukevasti hallituksen alustavan muodostamisen äärellä.

Vaaleja edeltävät ja niiden jälkeiset keskustelut käydään väistämättä sen hetken mukaisella tiedolla. Ehkä tämä keskustelu tarjoaakin mielenkiintoisen näkymän siihen, miltä uuden hallituksen muodostuminen vaikutti politiikan tutkijoiden silmin huhtikuun 2023 puolivälissä.

Vaalien jälkilöylyt

Kuten vaalituloksesta tiedetään, kokoomus voitti vaalit, toiseksi suurimmaksi puolueeksi nousivat perussuomalaiset ja kolmanneksi sosiaalidemokraatit (SDP). Vaikka SDP suoriutui vaaleissa hyvin – vain harvoin aiemmin on pääministeripuolue onnistunut hallitusvastuun jälkeen kasvattamaan suosiotaan – muut Marinin hallituksen puolueet menettivät suosiotaan.

Keskustan kurssi oli jo vaalien alla kohti aiempaakin huonompaa vaalitulosta ja siten todennäköisesti myös kohti oppositiota, mutta koko Suomen itsenäisyyden ajan huonoin vaalitulos saattoi olla puolueelle silti melkoinen shokki. Vasemmistoliiton ja vihreiden heikot tulokset on etenkin julkisuudessa pistetty niin kutsutun taktisen äänestämisen piikkiin, minkä pyrkimyksenä on luultavasti ollut tehdä kokoomuksen ja perussuomalaisten muodostamasta hallituspohjasta epätodennäköisempi vaihtoehto.

On myös keskusteltu siitä, kuinka suurten puolueiden viestinnässä ja mediassa syntynyt niin kutsuttu pääministerivaalien kehystys osaltaan vaikutti tähän. Muista Marinin hallituksen puolueista siis vain RKP piti pintansa.

Tätä pohtiessaan paneeli joutui myös toteamaan, että kellään meistä ei TikTok-tiliä ole, eli paneelin nimestä huolimatta ehkä emme olleetkaan siis enää ”nuoria”.

Kristillisdemokraattien tai Liike Nyt:in osalta ei myöskään nähty suuria muutoksia eikä muutoin eloisasta pienpuoluekentästä noussut uusia haastajia. Toisaalta perussuomalaisista erotetun Ano Turtiaisen puolue Valta Kuuluu Kansalle (VKK) jäi kenties odotetusti eduskunnan ulkopuolelle, kuten kävi Siniselle Tulevaisuudelle vuoden 2019 vaaleissa.

Suomessa asuvien Suomen kansalaisten kevään 2023 vaalien ennakkoäänestysprosentti nousikin jo 40,5 prosenttiin, mutta koko vaalien äänestysprosentti jäi hieman edellisestä jääden 72,0 prosenttiin. Kiinnostavana kehityksenä voidaan nähdä 2000-luvun jokaisissa eduskuntavaaleissa kasvanut ennakkoäänestyksen suosio, joka ei tänä keväänä edellisen eduskuntavaalikevään 2019 tapaan näkynyt aiempaa vilkkaampana äänestysaktiivisuutena varsinaisena vaalipäivänä.

Vaikka vaalimökit ja vaalitentit kampanjoinnin muotoina säilyttivät merkityksensä, myös uudet kampanjointitavat ovat saaneet tuulta alleen. On melko todennäköistä, että esimerkiksi perussuomalaisten menestyksekäs näkyvyys sosiaalisen median videopalvelussa TikTokissa kasvatti puolueen kannatusta etenkin nuorten äänestäjien keskuudessa.

Tätä pohtiessaan paneeli joutui myös toteamaan, että kellään meistä ei TikTok-tiliä ole, eli paneelin nimestä huolimatta ehkä emme olleetkaan siis enää ”nuoria”.

Sinipunaa vai perusporvareita?

Ideologiset suunnanmuutokset politiikassa eivät sinänsä ole erityisen yllättäviä: seurasihan Marinin hallitus Sipilän hallitusta, ja näitä kahta hallitusta voidaan pitää toistensa ideologisina vastapareina. Hallitusta ollaan keväällä 2023 muodostamassa nyt oletusarvoisesti kahden eri vaihtoehdon varaan, eli kokoomuksen ja SDP:n sinipunahallituksen tai kokoomuksen ja perussuomalaisten perusporvarihallituksen ympärille. Ehkä vuoden 2023 vaalit näyttäytyvätkin pääosin siten melko tavanomaisina vaaleina, jossa oppositio nousee, ja hallituspuolueet kärsivät.

Toisaalta ehkä ideologisten blokkien näkökulmasta on mielenkiintoista, kuinka keskusta ei nyt oltuaan ensin pääministerivastuussa Juha Sipilän hallituksessa ja sitten Marinin hallituksessa hallituksen sisäisenä ideologisena vastapainona ole valmis uuteen hallitusvastuuseen taas uudessa ideologisessa suunnassa.

Suomalainen politiikka ei kuitenkaan muistuta vieläkään ruotsalaistyylistä blokkipolitiikkaa, jossa oikeiston ja vasemmiston puolueet eivät oletusarvoisesti mahdu samaan hallitukseen keskenään. Ainakin vielä huhtikuussa kokoomuksen hallitustunnustelijan Petteri Orpon lähettämät kysymykset ja vastaukset puolueille jättivät ovea auki sinipunahallitukselle.

Suomalainen politiikka ei kuitenkaan muistuta vieläkään ruotsalaistyylistä blokkipolitiikkaa, jossa oikeiston ja vasemmiston puolueet eivät oletusarvoisesti mahdu samaan hallitukseen keskenään.

Kenties jokin blokkipolitiikan kaltainen piirre näkyy Suomessakin, eli etukäteen tiettyjen puolueiden ulossulkeminen mahdollisista hallituskumppaneista: niin SDP kuin RKP ilmoittivat jo ennen vaaleja, etteivät ne voisi toimia hallituksessa, joka toteuttaisi perussuomalaista politiikkaa. Vastavuoroisesti perussuomalaiset ilmaisivat, etteivät voi liittyä hallitukseen, joka ei toteuttaisi perussuomalaista politiikkaa. Tällaista ulossulkevaa asemoitumista on politiikan tutkija Sami Borg kuvannut blokkauspolitiikan käsitteellä.

Oma tekijänsä hallituksen muodostumisessa saattaa myös olla tulevat puheenjohtajien vaihdokset. Sanna Marin ilmoitti heti vaalien jälkeen, ettei aio jatkaa enää SDP:n puheenjohtajana, eikä hae mahdollisessa sini-punahallituksessa ministerin paikkaa. Samoin vihreiden Maria Ohisalo ilmoitti pian Marinin jälkeen – ja kenties ymmärrettävästi puolueen vaalitappio huomioiden – ettei myöskään aio jatkaa puolueen johdossa. Vasemmistoliiton Li Andersson oli jo ennen vaaleja ilmoittanut, ettei aio jatkaa puheenjohtajana. Keskustan suunnalta sen sijaan Annika Saarikko on ilmaissut halunsa jatkaa puolueen johdossa tappioista huolimatta.

Jatkuuko kriisien tie?

Marinin hallituksen kautta politiikkaa rajasivat ja muokkasivat monenlaiset kriisit. Moni poliittinen päätös Marinin kauden ajalta saatiin kyllä ratkaistua kriiseistä huolimatta. Suomen ensimmäiset aluevaalit pidettiin ja jopa Nato-prosessi saatiin jo kevään 2023 aikana päätökseen. Asioita jäi silti myös paljon tekemättä: saamelaiskäräjälain uudistaminen kaatui jälleen kerran, ilmastotoimia on tutkijoiden näkökulmasta pidetty riittämättöminä ja hoiva-alan työvoimapulaan ei ole löydetty pitkäjänteisiä vastauksia. Nämä kaikki saattavat löytyä uuden hallituksen agendalta.

Ehkä näitä vaaleja kuitenkin määritti ennen kaikkea se, miten valtionvelka ja talouspolitiikka yleisesti nostettiin keskeiseksi kriisinkaltaiseksi teemaksi. Valtionvarainministeriön aloitteesta kaikki puolueet alkoivat lopulta laatia leikkauslistoja, mutta yksityiskohdat jäivät melko keveälle tasolle. Tulevan hallituksen täytyy jotenkin lähteä jalkauttamaan talouspolitiikkaa, joka vaikutti ainakin vaalikampanjoiden pohjalta painottavan julkisen sektorin leikkauksia.

Melko ohueksi jäänyt ulko- ja turvallisuuspoliittinen keskustelu aiheutti paneelissa ihmetystä. On kuin Nato-jäsenyys olisi itsessään toiminut turvallisuuspolitiikan laajemman keskustelun vaimentimena.

Tämä ei ole täysin ongelmatonta, koska esimerkiksi EU:n suunnalla vihreän siirtymän ja Ukrainan sodan edellyttämät politiikkatoimet saattavat edellyttää merkittäviä panostuksia EU:n omaan toimintaan, jotka sopivat huonosti yhteen kotimaisten leikkauslistojen kanssa. Niin ikään hoiva-alan jatkuva kriisi Suomessa huutaa pikaisia poliittisia ratkaisuja. Mikäli ilmastomuutoksen seuraukset jatkavat voimistumistaan, on vaarana, että politiikasta tulee jatkuvaa kriisinhallintaa.

Juuri tässä suhteessa vaaliteemoista melko ohueksi jäänyt ulko- ja turvallisuuspoliittinen keskustelu aiheutti paneelissa ihmetystä. On kuin Nato-jäsenyys olisi itsessään toiminut turvallisuuspolitiikan laajemman keskustelun vaimentimena, eikä EU:sta tai maahanmuutostakaan juuri puhuttu muutoin kuin siinä kapeassa merkityksessä, mitä – mahdollisesti negatiivista – siitä seuraisi Suomelle. Laajempien ulkopoliittisten visioiden puute herätti keskustelua.

Paneelin lopuksi panelistit listasivat vielä kolme tärkeintä politiikkasektoria, jotka todennäköisesti muotoutuvat tulevan hallituksen suurimmiksi haasteiksi – hallituksen koostumuksesta riippumatta.

Josefina Sipinen on tutkijatohtori Tampereen yliopistossa.

Ville Tynkkynen on valtio-opin väitöskirjatutkija Tampereen yliopistossa. Hänen väitöskirjansa käsittelee Hannah Arendtin vallan käsitettä.

Aino Tiihonen on tutkijatohtori Tampereen yliopistossa.

Mikko Räkköläinen on kansainvälisen politiikan väitöskirjatutkija Tampereen yliopistossa. Hänen väitöskirjansa käsittelee kaupallisten sotilas- ja turvallisuusyritysten vaikutuksia ulko- ja turvallisuuspolitiikalle.

Mikko Poutanen on erikoistutkija Turun yliopistossa ja Politiikasta-lehden vastaava päätoimittaja.

Podcastin tekninen tuottaja: Timo Uotinen

Artikkelikuva: Nuorten tutkijoiden vaalipaneeli Tampereen yliopistolla huhtikuussa 2023. Kuvassa (vas.-oik.) Mikko Poutanen, Mikko Räkkölainen, Aino Tiihonen, Ville Tynkkynen ja Josefina Sipilä.
Kuva: Hanne Vuorela

Julkaisu Podcast: Nuorten tutkijoiden eduskuntavaalien jälkilöylyt ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Eskola, Timo, Jokisipilä, Markku, Juurikkala, Oskari, Marjokorpi, Santeri, Pohjola, Juhana, Räsänen, Päivi, Soini, Timo & Turunen, Pasi (2022): Raamattukäräjät: Saako Suomessa sanoa mihin uskoo? Kuva ja Sana. 153 s.

Miettinen, Danielle (2022): Päivi Räsänen – Valtakunnansyytetty. Perussanoma. 258 s.

Konservatiivisten ja kristillisten piirien yhteiskunnallisen keskustelun polttopisteeksi muodostuivat vuonna 2022 kansanedustaja Päivi Räsäsen, Lähetyshiippakunnan piispa Juhana Pohjolan ja Suomen Luther-säätiön saamat syytteet kiihotuksesta kansanryhmää vastaan. Oikeustapaus henkilöityi erityisesti Räsäseen, joka sai laajasti tuenilmauksia sekä kotimaisilta että kansainvälisiltä toimijoilta.

Räsästä syytettiin kolmesta kiihotusrikoksesta, jotka kaikki kohdistuivat homoseksuaaleihin kansanryhmänä. Räsänen oli käsitellyt aihetta toimittaja Ruben Stillerin radio-ohjelman vieraana, somepäivityksissä, joissa kritisoi evankelisluterilaisen kirkon yhteistyötä Pride-tapahtuman kanssa, sekä vuonna 2004 kirjoittamassaan julkaisussa ”Mieheksi ja naiseksi hän heidät loi – Homosuhteet haastavat kristillisen ihmiskäsityksen”. Luther-säätiö sekä Juhana Pohjola säätiön asiamiehenä saivat syytteet viimeksi mainitun julkaisun levittämisestä.

Valtakunnansyyttäjän päätöksellä oikeuteen viety syyte kaatui käräjäoikeudessa 30. maaliskuuta 2022. Tapaus on etenemässä hovioikeuteen.

Tietokirja ennen tuomiota, proosaelämäkerta sen jälkeen

Raamattukäräjät: Saako Suomessa sanoa mihin uskoo? julkaistiin alkuvuodesta 2022, ennen käräjäoikeuden päätöstä. Kyseessä on kokoelmateos, joka sisältää eri kirjoittajien laatimia lukuja. Kirjan tavoite on esipuheen mukaan se, että teos esittää ajallisen kuvauksen oikeustapauksesta syyttämispäätöksestä aina käräjäoikeuden istuntoon. Käytännössä suurin osa sisältöluvuista käsittelee kuitenkin teologian ja lainopin kysymyksiä. Kirjoittajien joukossa ovat muun muassa Eduskuntatutkimuksen laitoksen johtaja Markku Jokisipilä, Räsäsen tueksi vuonna 2021 perustetun Sanan- ja uskonnonvapaus ry:n puheenjohtaja Santeri Marjokorpi sekä dosentti Timo Eskola, jonka aiempi teos arvioitiin Politiikasta-verkkolehdessä vuonna 2021.

Lähes kolmasosan teoksesta muodostaa entisen ministeri Timo Soinin, Päivi Räsäsen ja Juhana Pohjolan suoraan tekstiksi muutettu keskustelu Sanan- ja uskonnonvapaus ry:n järjestämässä paneelissa. Teoksen viimeiset luvut, joiden sävy on selkeästi uskonnollisempi ja henkilökohtaisempi, ovat Pohjolan ja Räsäsen kirjoittamia. Kirjan loppuun on myös liitetty useita syytettyjä tukevia julkilausumia, lähinnä kirkollisilta toimijoilta.

Toinen tässä arvioitava kirja on kirjailija-toimittaja Danielle Miettisen Päivi Räsänen – Valtakunnansyytetty. Se puolestaan aloittaa kuvauksensa vuoden 2019 Helsinki Pride -tapahtumasta. Teos on julkaistu vuoden 2022 syksyllä, joten se kattaa prosessia aina käräjäoikeuden päätöksen herättämiin reaktioihin saakka.

Teoksen luokaksi on merkitty ihmisoikeuksia käsittelevä tietokirjallisuus. Tekstin sävy ja sisältö ovat kuitenkin hyvin proosallisia. Välillä esimerkiksi eksytään tunnelmoimaan Räsästen kuistille viinimarjamehun ääreen. Tavoitteena on mitä ilmeisimmin tuoda esille rikossyytteeseen joutuvan henkilön omaa kokemusta ja prosessin aiheuttamaa stressiä.

Kerronnan keinot kuitenkin herättävät kysymyksen, missä faktan ja fiktion raja kulkee. Teksti esimerkiksi kuvailee, mitä pappi Kai Sadinmaa on ajatellut tiettyinä hetkinä esiintyessään Ruben Stillerin ohjelmassa Räsäsen kanssa. Miten kirjoittaja on nämä suorina faktoina kuvaamansa ajatukset saanut selville, lukija ihmettelee.

Kerronta nostaa esiin samoja yhteiskunnallisia, teologisia ja laintulkintaan liittyviä teemoja kuin Raamattukäräjät. Aiheeseen liittyvät argumentit on kuitenkin asetettu kerronnassa esiintyvien hahmojen suuhun.

Teoksen luokaksi on merkitty ihmisoikeuksia käsittelevä tietokirjallisuus. Tekstin sävy ja sisältö ovat kuitenkin hyvin proosallisia. Välillä esimerkiksi eksytään tunnelmoimaan Räsästen kuistille viinimarjamehun ääreen.

Teoksessa esimerkiksi väitetään Yhdysvaltain psykologiliiton eheytysterapiaa koskevan kokoomaraportin todenneen, ettei ”tieteellisen tutkimuksen perustella voida päätellä, onko seksuaalisen suuntautumisen muutos mahdollinen”. Eheytysterapian tarkoitus pelkistetysti on esimerkiksi ”palauttaa” seksuaalinen suuntautuminen homoseksuaalisesta heteroksi. Kirjassa terapian mahdollisen toimivuuden avoimeksi jättävä väite on laitettu nimimerkillä ”Janne” esiintyvän Räsäsen ystävän ja psykologian ammattilaisen suuhun.

Alkuperäislähteessä kuitenkin selkeästi todetaan olevan epätodennäköistä, että terapialla olisi minkäänlaista vaikutusta seksuaaliseen suuntautumiseen. Tämänkaltaisten väitteiden esitystapa jättää ilmaan kysymyksen siitä, missä määrin kirjoittaja on niiden kanssa yhtä mieltä ja ovatko esitetyt faktaväitteet yleensä ottaen paikkansa pitäviä.

Ristiriitainen argumentaatio

Räsäsen tapaus on mielenkiintoinen sekä oikeudellisesti että poliittisesti. Sen arvioinnissa kohtaavat lukuisat perustavanlaatuiset yhteiskunnalliset periaatteet, kuten sanan- ja uskonnonvapaus sekä tasa-arvo ja yleinen syrjintäkielto. Tapaus myös tietyssä mielessä heijastelee seksuaalivähemmistöjen näkyvyyden ja aseman verrattain nopean paranemisen jäljiltä yhteiskunnassa edelleen vallitsevia jännitteitä. Varsinkin Raamattukäräjät olisi tietokirjamaisemman otteensa ansiosta voinut tarkastella näiden tekijöiden luomaa ristivetoa.

Molemmissa teoksissa tapaus kuitenkin esitetään sekä tekijöiden, tapahtuneen teon että syytteessä yksilöidyn rikoksen osalta niin, ettei tämänkaltaista vertailevaa vuoropuhelua synny. Aihetta ei kehystetä perusoikeuksien välisen rajanvedon paikaksi vaan lähtökohtaisesti yritykseksi rajoittaa perusteetta uskonnon- ja sananvapautta. Esitetyt argumentit ovat kuitenkin keskenään ristiriitaisia.

Itse kansanryhmään kohdistunut kiihotus kehystetään Raamatun sisällön esiin tuomisena. Kirjoissa toistuvat ajatukset 2000 vuotta samanlaisena säilyneestä kristinuskosta, jota Räsäsen on julkisissa esiintymisissään tuonut esiin ikään kuin neutraalisti ja ilman tulkintaa. Politiikasta-lehdessä tätä näkökulmaa ovat aiemmin kriittisesti käsitelleet Niko Huttunen ja Martti Nissinen.

Kirjoissa toistuvat ajatukset 2000 vuotta samanlaisena säilyneestä kristinuskosta, jota Räsäsen on julkisissa esiintymisissään tuonut esiin ikään kuin neutraalisti ja ilman tulkintaa.

Äärimmilleen vietynä tämä näkökulma esitetään argumenttina, että mikäli Räsänen saisi tuomion, Raamattu kiellettäisiin Suomessa kansanryhmää vastaan kiihottavana teoksena.

Toisaalta molemmissa teoksissa vedotaan myös kristilliseen, syntiä koskevaan teologiaan. Tämän argumentin mukaan Räsäsen kaltainen kristinuskoa tunnustava ihminen ei voi syrjiä kutsuessaan tiettyä seksuaalista suuntautumista synniksi. Protestanttiselle kristillisyydelle keskeinen käsite on perisynti, ihmisluontoon erottamattomasti kuuluva syntisyys, joten Räsäselle kaikki ihmiset ovat yhtä lailla syntisiä, eikä hän siis toteamuksellaan aseta homoseksuaaleja erilaiseen asemaan.

On epäjohdonmukaista toisaalta esittää kyseessä olleen vain neutraali Raamatun lainaaminen ja kuitenkin katsoa Räsäsen ääneen sanomattomien teologisten lähtökohtien olevan asiassa relevantteja. Vastaavanlaisia ristiriitaisuuksia esiintyy molemmissa kirjoissa enemmänkin, eikä niihin missään vaiheessa tartuta. Sekä kirjoista itsenäisinä teoksina että niiden yhdessä muodostamasta diskurssista jääkin väistämättä tunne, että ilmoille heitetään mahdollisimman paljon erilaisia syytettyjä puolustavia argumentteja.

Molemmissa kirjoissa kiihottaminen kansanryhmää vastaan myös esitetään rikoksena, jossa pahoitetaan jonkun mieli. Tältä pohjalta argumentoidaan toisaalta, että kyseessä on subjektiiviseen tunteiluun perustuva yritys rajoittaa sananvapautta. Toisaalta teoksissa kuitenkin väitetään, ettei rikosta ole voinut tapahtua, koska syytettä ajoi valtakunnansyyttäjä eikä itsensä loukatuksi tullut vähemmistön edustaja.

Oikeuskirjallisuuden perusteella kansanryhmää vastaan kiihottamisen tunnusmerkistö ei mitenkään liity ryhmän jäsenten kokemaan loukkaukseen. Lain pyrkimys on estää erilaisiin kansanryhmiin kohdistuvien vihamielisten ja sitä kautta yhteiskuntarauhaa – ei tiettyjen ihmisten mielenrauhaa – uhkaavien asenteiden levittäminen.

Tässä yhteydessä myös asiayhteys on tärkeä. Käräjäoikeuden päätös nojasi tähän näkökantaan, kun se katsoi, että syytteeseen johtaneessa pamfletissa ja twiitissä on ollut kyse nimenomaisesti uskonnollisesta ja kirkkopoliittisesta toiminnasta. Tuomion mukaan pyrkimys ei ole ollut vaikuttaa yleisesti yhteiskunnallisiin seksuaalivähemmistöjä koskeviin asenteisiin. Asiayhteyden merkittävyyden vuoksi myös ajatus, että Räsäsen langettava tuomio tarkoittaisi Raamatun kieltämistä lailla, ei pidä paikkaansa.

Kulttuurisota kehyksenä

Raamattukäräjät ja Valtakunnansyytetty eivät siis ole kohteenaan olevan oikeusprosessin kulkua tai sen laajempaa oikeudellista kontekstia käsittelevinä tietokirjoina erityisen onnistuneita. Esimerkkeinä kotimaisesta kulttuurisodasta teokset ovat yhteiskunnallisen keskustelun kannalta silti mielenkiintoisia.

Vaikka Suomen kontekstissa ei ehkä voida puhua yhtä jyrkästä kansaa jakavasta kulttuurisodasta kuin Yhdysvalloissa, rinnastus on pätevä. Kotimainen diskurssi heijastelee ja lainaa huomattavan paljon elementtejä Atlantin takaa. Tämä näkyy esimerkiksi teosten käyttämässä terminologiassa. Molemmissa kirjoissa viljellään ulkomaisista lähteistä omaksuttuja ”gender-ideologian” ja ”woken” kaltaisia termejä. Kuten ei muissakaan tämän genren teoksissa, näissäkään termejä ei määritellä. Lukijalle jää paikoin huomattavaa tulkinnanvapautta.

Oikeustapauksella on myös suoria linkkejä amerikkalaiseen kulttuurisotaan, kuten yhdysvaltalaisen äärikonservatiivisen Alliance for Defending Freedom -lakimiesverkoston osallistumisena Räsäsen puolustukseen. Varsinkin Valtakunnansyytetystä on lisäksi mielenkiintoista tarkastella, keitä kotimaisia toimijoita Räsäsen tukijoina halutaan esittää. Esimerkiksi Räsäsen vierailu salaliittoja ja disinformaatiota levittävällä LEVELI-YouTube-kanavalla esitetään Valtakunnansyytetyssä keinona tavoittaa ”moniarvoisia nuoria kuulijoita”.

Molempien teosten tulokulma saa lopulta jopa kaksinaismoralistisia piirteitä. Konservatiivikristillisen puheen pitäisi niiden mukaan saada vaikuttaa enemmän yhteiskunnalliseen keskusteluun, mutta sitä pitäisi silti käsitellä vastuiden ja kritiikin osalta puhtaasti uskonnollisena puheena. Teokset jättävät käyttämättä tilaisuuden perustella sitä, miten samanaikaisesti yhteiskunnallista ja teologista puhetta pitäisi tässä suhteessa käsitellä.

Muutoinkin faktapohjaiselle keskustelulle kansanryhmää vastaan kiihottamisen merkityksestä yhteiskuntarauhalle olisi tilausta: asiaa koskevan lainkohdan muuttamista on esimerkiksi jälleen selvitetty kevään hallitusneuvotteluissa.

Mikko Räkköläinen on kansainvälisen politiikan väitöskirjatutkija Tampereen yliopistossa.

Artikkelikuva: Hermann Traub / Pixabay

Julkaisu Kirja-arvio: Näytösoikeudenkäynti ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Nykyaikainen tutkimus ponnistaa tutkimusperinteestä, jolla on tiettyjä painotuksia. Siksi jotkut muut näkökulmat jäävät vähemmälle huomiolle. On tavallista, että tutkimuksen painotukset muuttuvat ajan myötä, kun aiemmat tutkimussuunnat jäävät historiaan ja uusia avataan. Tutkijoiden huomio kiinnittyy ymmärrettävästi asioihin, jotka herättävät huomiota – muutokset maailmalla vaikuttavat näin myös tutkimuksen suuntiin, oli kyse sitten koronaviruspandemiasta tai Venäjän hyökkäyksestä Ukrainaan.

Jälkimmäinen mainituista palautti monet klassiset ulko- ja turvallisuuspoliittiset koulukunnat, tutkijat ja teoriat tieteelliseen ja julkiseen keskusteluun. Vastauksia muuttuneeksi koettuun maailmanjärjestykseen ovat etsineet yhtä lailla tutkijat, journalistit ja tavalliset kansalaiset. Tutkijoilta on odotettu selkeitä kannanottoja kehittyviin tilanteisiin, joista tutkimuksellista varmuutta ei ole ehtinyt vielä kehittyä. 

Onkin syytä miettiä, missä määrin perinteinen turvallisuuskäsitys on haastanut vanhoja totuuksia ja missä määrin vanhat totuudet ovat vahvistuneet – ja mitä tämä on merkinnyt tutkimuksen sokeille pisteille.

Tutkijoiden katseen suuntautumisen myötä sokeat pisteet tarkoittavat myös hiljentyneitä – jopa hiljennettyjä – ääniä. Sokeat pisteet liittyvät siten suoraan valtasuhteisiin paitsi tutkimuskohteiden, mutta myös tutkijayhteisöjen välillä ja sisällä. 

Uusia tutkimussuuntauksia edustavat tutkijat voivat törmätä voimakkaaseen ”portinvartiointiin” esimerkiksi tieteenalan arvostetuimmissa julkaisukanavissa vakiintuneiden tutkimussuuntien edustajien toimesta. Raadissa keskustellaan niin klassisista kuin uusistakin tutkimusteemoista, mutta huomioiden myös tutkimuksen inhimillisen tekijän – tutkijat itse. 

Tämä Politiikasta-raati pohjaa Politiikasta-lehden järjestämään keskustelutilaisuuteen Kansainvälisten suhteiden tutkimuksen seuran (KATSE) konferenssissa 6.-7.5.2022. Keskustelua ohjasi Politiikasta-lehden vastaava päätoimittaja Mikko Poutanen. Panelisteina keskustelussa ja tässä Politiikasta-raadissa ovat väitöskirjatutkija Mikko Räkköläinen Tampereen yliopistosta, tutkijatohtori Tiina Vaittinen Tampereen yliopistosta, tutkijatohtori Anna Kronlund Jyväskylän yliopistosta ja apulaisprofessori Leena Vastapuu Ruotsin maanpuolustuskorkeakoulusta.

Raati aloittaa haastavalla kysymyksellä tutkijoille: mitä kansainvälisten suhteiden tutkimuksessa sokeat pisteet tarkoittavat teille?

Anna: Tutkijana olen kiinnostunut ensisijaisesti käsitteistä ja poliittisista debateista. Sokean pisteen kysymys on yhtäältä menetelmällinen, liittyen vallalla oleviin tulkintoihin eri kysymyksistä, ja toisaalta kuvaa aiheita, jotka pysyvät marginaalissa. 

Mahdollisina sokeina pisteinä voi pitää myös tieteellisten julkaisujen saavutettavuutta tai samankaltaisuutta, jolloin julkaisujen antama kuva tutkimuksellisista näkemyksistä tai aiheista on hyvin yksipuolinen. Esimerkiksi avoin julkaiseminen ja toimituskuntien ja arvioitsijoiden näkökulmien monipuolisuuden lisääminen ovat yksi keino, joilla tutkimuksen saavutettavuutta ja näkökulmien moninaisuutta voidaan pyrkiä lisäämään. 

Mikko: Luulen, että kansainvälisten suhteiden tutkimuksen sokeat pisteet eivät liity yksittäisiin ilmiöihin ja näkökulmiin vaan niiden välisiin yhteyksiin, joita emme syystä tai toisesta tunnista. Koska emme hahmota yhteyksiä, emme tunnista joidenkin pimentoon jäävien ilmiöiden arvoa ja relevanssia alan ydinkysymyksille. Tämä tunnistamisen vaikeus ei ole ensisijaisesti yksilöiden ongelma, vaan liittyy akateemisten organisaatioiden vallankäyttöön, sekä rahoittajien ja muiden sidosryhmien ymmärrykseen tutkimuksesta ja sen yhteiskunnallisesta merkityksestä.

Sokeina pisteinä voi pitää myös tieteellisten julkaisujen saavutettavuutta tai samankaltaisuutta, jolloin julkaisujen antama kuva tutkimuksellisista näkemyksistä tai aiheista on hyvin yksipuolinen.

Tiina: Olen erikoistunut globaaliin hoivan ja terveydenhuollon poliittiseen talouteen ja etiikkaan, myös rauhalle ja turvallisuudelle keskeisenä kysymyksenä. Alamme kansainvälisissä piireissä tutkimukselleni löytyy useita lokeroita, ja olen saanut tutkimukselleni tunnustusta. Suomalaisessa kansainvälisten suhteiden tutkimuksessa aiheeni on kuitenkin nähty kummajaisena: ei kansainväliselle politiikalle, saati ulkopolitiikan käytännöille merkittävänä kysymyksenä. 

Jopa monitieteinen rauhan-, konfliktin- ja maailmanpolitiikan tutkimuksen aikakauslehti Kosmopolis hylkäsi joku vuosi sitten hoivan poliittista taloutta käsittelevän teemanumeroideamme – aihe ei ollut relevantti rauhan ja konfliktin- ja maailmanpolitiikan tutkimukselle. Koronapandemian tullen toki kaikilla olikin sitten aiheesta sanottavaa ja asiantuntemusta.

Leena: Sokeita pisteitä on mielenkiintoista lähestyä näköaistin sijaan kuuloaistin kautta. Esimerkiksi feministisessä tutkimuksessa on jo vuosikymmeniä puhuttu hiljaisuuksista ja niiden kuuntelemisesta – siitä, että melun keskellä olevat hiljaisuuden alueet ovat täynnä informaatiota, puhumattomia ”itsestäänselvyyksiä” ja kipeitä salaisuuksia. Tämä pätee kaikenlaisiin sosiaalisiin ryhmiin perheistä ja työporukoista kokonaisiin tieteenaloihin. 

Suomalaisessa kansainvälisten suhteiden tutkimuksessa koen olevani feministitutkijana yhtäältä hiljennetty esimerkiksi uramahdollisuuksien olemattomuutena, mutta toisaalta tunnen myös painetta rikkoa hiljaisuuksia erityisesti tulevia tutkijasukupolvia ajatellen. Kansainvälisessä tarkastelussa näyttääkin absurdilta, ettei Suomessa ole yhtään feministitutkijaa kansainvälisten suhteiden professorina. 

Voitteko kuvata miten sokeat pisteet tutkimuksessa ovat vaikuttaneet omaan tutkimukseenne tai uraanne tutkijoina?

Leena: Palkitusta väitöskirjastani huolimatta tieteellinen urani käytännössä tyssäsi väittelyyn ja sen jälkeen saamaani lyhytaikaiseen jaksoon tutkijatohtorina (postdoc). Päädyin joiksikin vuosiksi yliopiston ulkopuolisiin, sinänsä hyvin mielenkiintoisiin tehtäviin, jolla on ilman muuta ollut vaikutuksensa esimerkiksi julkaisuluettelooni. Vaikka kaikki meni lopulta hyvin ja ajauduin apulaisprofessoriksi Ruotsiin, tutkijanpolkuni on ollut kaikkea muuta kuin suoraviivainen. 

Haluan myös huomauttaa, ettei tapaukseni suinkaan ole poikkeus vaan sääntö. Kaikki tuntemani suomalaiset kansainvälisen politiikan alan feministitutkijat ovat päätyneet joko muihin oppiaineisiin tai paenneet ulkomaille. Portinvartijat ovat olleet tiukkoina.

Tiina: Taustani on vankasti kansainvälisen politiikan ja rauhantutkimuksessa. Suomessa olen aiheineni näillä aloilla yksin. Tutkimusaiheisiini liittyvät verkostot olen rakentanut muiden tieteenalojen varaan väitöskirjan alkutaipaleelta saakka. Nykyään olen monitieteinen yhteiskuntatieteilijä ilman omaa tieteenalaa: kuulun moneen paikkaan, enkä minnekään. Tällä hetkellä vien yhteiskuntatieteellistä näkökulmaa muun muassa urologian kansainvälisille kentille. 

Hyödyn pakon alla opitusta poikkitieteellisyydestä: liikun diskurssista toiseen vikkelästi, ja ymmärrän ilmiöiden välisiä yhteyksiä monialaisesti. Työnhauissa en kuitenkaan pärjää. Poikkitieteellisyyttä ylistetään juhlapuheissa, mutta yliopistojen urapolut ovat Suomessa tieteenalasidonnaisia ja piirit pieniä. Näin etenkin kansainvälisten suhteiden oppiaineessa – eli siellä, mistä olen kotoisin, mutta jonka kapeasti määritellylle suomalaiselle kentälle asiantuntemukseni ei tunnu sopivan. 

Taustani on vankasti kansainvälisen politiikan ja rauhantutkimuksessa. Suomessa olen aiheineni näillä aloilla yksin.

Mikko: Työni keskiössä oleva kaupallisten palveluntuottajien rooli valtioiden sotilaallisen toiminnan tukena on mielestäni esimerkki sokeasta pisteestä. Kaupallisen sotilaspalvelualan tutkimuksen merkityksen ymmärtämiseksi täytyy tunnistaa kaupallisten yritysten ja sotilaallisen turvallisuuden moninaiset yhteydet. Julkisen sektorin monopoli sotilaalliseen toimintaan on kuitenkin syvällä istuva ajattelutapa, ja olen usein joutunut perustelemaan kaupallisten toimijoiden relevanssia suhteessa siihen. Toisaalta olen siinä onnellisessa tilanteessa, että pystyn linkittämään ilmiön ja oman tutkimukseni selkeästi ja konkreettisesti tieteenalalla yleisesti merkitykselliseksi tunnustettuun sotilaallisen turvallisuuden teemaan.

Anna: Omassa tutkimuksessani olen kiinnostunut kansainvälisten suhteisiin liittyvistä teemoista ja aiheista, mutta olen lähestynyt niitä etenkin poliittisen tutkimuksen keinoin, eli ajatuksella, että myös kansainvälistä politiikkaa voi lähestyä kuten mitä tahansa politiikkaa. Täten oppialakohtaisista samanlaisuuksista huolimatta (historia, politiikan tutkimus, kansainväliset suhteet) on tietynlaisena haasteena se, miten löytää omalle tutkimukselleen tutkimusyhteisö, johon linkittyä. 

Laaja poikkitieteellisyys on siten haastavampaa kuin perinteisiin tieteenaloihin keskittyminen. Tiina omassa vastauksessaan toikin hyvin esille verkostojen löytämisen tärkeyden.

Jos mietimme laajemman yleisön tiedonhalua liittyen tutkimukseen, etenkin nyt Venäjän hyökkäyksen myötä, uskotteko, että keskittyminen klassisiin ulko- ja turvallisuuspolitiikan kysymyksiin uhkaa kasvattaa sokeiden pisteiden kokoa tai määrää? Vai onko liioiteltua ajatella, että vanhat ulko- ja turvallisuuspoliittiset painotukset hallitsisivat yhä kansainvälisten suhteiden tutkimuksen kenttää?

Anna: Toisen maailmansodan jälkeen ja esimerkiksi YK:n perustamisen yhteydessä luotiin erilaisia viitekehyksiä sodan ja rauhan ylläpitämiseen sekä tulkintakehyksiä tapahtumiin, kuten kansanmurha. Ei kuitenkaan ole enää selvää missä määrin keskeiset periaatteet, käsitteet ja instituutiot, kuten YK:n turvallisuusneuvosto tai oikeudenmukaisen sodankäynnin periaatteet toimivat nykypolitiikan kontekstissa. Yhtäältä olemme nähneet sodankäynnin muuttumisen valtioiden välisistä konflikteista ja tavat, joilla sotaa käydään sotilaslennokki-operaatioista hybridisodankäyntiin ja toisaalta rauhan ylläpitämisen edellytysten lisääntymiseen. 

Esimerkiksi YK on pyrkinyt tuomaan eri toimijoita yhteen ja turvaamaan rauhan edellytyksiä monelta kantilta jo ennen konfliktien syntymistä. Venäjän hyökkäys kuitenkin osoitti, että helposti solahdetaan vanhoihin kehyksiin, ja että esimerkiksi YK:n turvallisuusneuvoston pysyvät jäsenmaat eivät ole olleet halukkaita luopumaan omista etuuksistaan veto-oikeuden käytössä. Sokea piste voikin liittyä siihen, että suurvaltapolitiikka paluun myötä myös katsantokannat määritellään sen mukaisesti. 

Mikko: Perinteisille painotuksille on nyt paljon kysyntää. Se on minusta kiistatonta Venäjän hyökkäyssodan jälkeen medioissa vakiokasvoiksi valikoituneiden tutkijoiden ja laajemmassa kansalaiskeskustelussa käytettyjen argumenttien perusteella. Vaikka nämä lähestymistavat tuottavat hyödyllistä ymmärrystä, pelkään pahoin, että niiden rooli kasvaa rauhantutkimuksen, feministisen tutkimuksen ja muiden kriittisten, tietyssä mielessä konsensusta haastavien lähestymistapojen kustannuksella. Tässäkin suhteessa korostuu se, etteivät sokeat pisteet ole tiedeyhteisön sisäsyntyinen ilmiö vaan muodostuvat vuorovaikutuksessa muun yhteiskunnan kanssa.

Asiantuntijoiden joukossa on onneksi nähty myös naisia, mutta feministisen turvallisuustutkimuksen asiantuntijoita ei juurikaan.

Tiina: Nykyaikainen kansainvälisen politiikan teoria, joka tunnustaa tunteiden ja ruumiillisten aikajatkumoiden kietoutumisen maailmanpolitiikkaan antaisi työkaluja tilanteen monipolviseen analyysiin, mutta keskustelu on yllättävän kapea-alaista. Keskustelua ovat hallinneet perinteiset, jopa kylmän sodan aikaiset teoriat ja sotatiede. Asiantuntijoiden joukossa on onneksi nähty myös naisia, mutta feministisen turvallisuustutkimuksen asiantuntijoita ei juurikaan.

Esimerkiksi venäläisten sotilaiden tekemät joukkoraiskaukset Butšassa ja muualla ovat järkyttäneet raakuudellaan. Feministiset sodan ja rauhan tutkijat kuitenkin tiesivät heti hyökkäyspäivänä, että kaikki tämä tullaan vielä näkemään – ja miksi. 

Seksuaalinen väkivalta on raaka sodankäynnin väline, jota käytetään myös imperialististen armeijoiden moraalin murentamiseen ja uudelleenrakentamiseen. Feministinen kansainvälinen politiikka tuntee sodan teemat, usein syvemmin ja laajemmista näkökulmasta kuin perinteisempi analyysi. Tämä voisi näkyä myös suomalaisessa keskustelussa.

Leena: Ilman muuta sodan ja rauhan kysymysten tulee olla kansainvälisten suhteiden tutkimuksen ytimessä. Uskon kuitenkin, että teoreettisten lähtökohtien tulisi olla moninaisia ja moniäänisiä, ja ettei alan tutkimus voi olla ainoastaan konflikteihin keskittyvää. Palaan taas hiljaisuuksiin. Olisi nimittäin tärkeää pohtia, keiden näkökulmista ja mistä olettamuksista ponnistaen erilaisia analyyseja tuotetaan. Kansainvälinen politiikka koskettaa meitä kaikkia, toisia hyvin konkreettisesti – esimerkiksi parhaillaan Ukrainassa. 

Mutta entäpä jos voimapoliittisten laskelmien ohella kysyisimme vaikkapa, miten Venäjän hyökkäyssota näyttäytyy köyhimmissä maissa? Olin esimerkiksi hiljattain yhteydessä Monroviaan, jossa ruuan kallistuminen ja bensan hinnan yhtäaikainen nousu olivat ajaneet lukemattomia pienyrittäjiä konkurssiin. 

Miten tutkijoina hahmotatte suhteenne esimerkiksi laajempiin tiedettä yleistajuistavisiin ja vaikkapa median kautta käytäviin keskusteluihin? Voimmeko tutkijoina tehdä enemmän osallistuaksemme julkiseen keskusteluun niin, että sokeat pisteet saavat huomiota?

Leena: Haluan aloittaa toteamalla, että esimerkiksi Politiikasta-lehti on mitä erinomaisin väylä sokeiden pisteiden perkaamiseen. Yleisemmällä tasolla toteaisin, että totta kai meillä tutkijoina on velvollisuus tuoda esille tutkimustuloksiamme yliopistoyhteisöä laajemman yleisön tietoisuuteen – jo senkin takia, että monen meistä työ rahoitetaan verovaroin. 

Samalla tutkijan arki on äärimmäisen kuluttavaa ja vaativaa jo ilman julkiseen keskusteluun osallistumistakin, ja on tutkijoita, joille tällainen keskustelu on suorastaan vaarallista. Olen itse pyrkinyt yleistajuistamaan tutkimustuloksiani muun muassa taiteilijayhteistyön kautta, sillä taiteilijoilla on kyky ravistella katsojan tunteita ja tunnereaktioista syntyy halu toimia. 

Tiina: Nostaisin tässä katseen yksittäisten, marginaalissa työskentelevien tutkijoiden viestintävastuusta laajempaan suomalaisessa kansainvälisessä politiikassa vallitsevaan rekrytointipolitikkaan. Paras keino saada sokeille pisteille huomiota mediassa on laajentaa tieteenalan rekrytointipolitiikkaa siten, että vakituisissa tehtävissä olevien joukkoon palkataan ihmisiä, jotka työskentelevät marginaaleihin ajettujen aiheiden parissa. He osaavat kyllä opettaa myös ne perinteisemmät teoriat, sillä valtavirta kuuluu kaikkien peruskoulutukseen. 

Valtavirran lisäksi he voisivat kuitenkin varustaa politiikan tutkimuksesta valtionhallintoon työllistyvät opiskelijat laajemmalla osaamisella siitä, mitä kaikkea kansainvälinen politiikka on nyt ja tulevaisuudessa. Miten politiikan tutkimuksesta valmistuvilla voisi olla esimerkiksi olla keinoja valmistautua tulevaisuuden pandemioiden hallintaan, kun yksikään politiikan tutkimuksen koulutus ei varusta opiskelijoitaan ymmärtämään sosiaali- ja terveysjärjestelmää, sen rakenteita, globaalia hallintaa sekä ylikansallisia taloudellisia ja eettisiä kietoutumia? 

Näitä ja monia muita aiheita on maailmalla tutkittu pitkään kansainvälisen politiikan ja ulkopolitiikan kysymyksinä. Miksei Suomessa? Kyse ei ole vain urapoluista, vaan siitä, mihin suuntaan suomalainen maailmanpolitiikan ymmärrys kehittyy.

Paras keino saada sokeille pisteille huomiota mediassa on laajentaa tieteenalan rekrytointipolitiikkaa siten, että vakituisissa tehtävissä olevien joukkoon palkataan ihmisiä, jotka työskentelevät marginaaleihin ajettujen aiheiden parissa.

Mikko: Julkiseen keskusteluun osallistuminen omien mahdollisuuksiensa mukaan on mielestäni osa ammattia ja myös tietynlainen moraalinen velvollisuus. Akateemisen maailman kehittyminen yhä ahtaammaksi jättää tälle valitettavasti vähemmän aikaa. Toisaalta mediaesiintymiset ja varsinkin omaehtoinen julkinen kirjoittaminen ovat tutkijan vapainta tilaa, jossa on mahdollisuus tuoda esiin sellaisia näkökulmia, joita akateemisen rahoituksen ja julkaisemisen käytännöt eivät välttämättä päästäisi läpi. 

Esimerkiksi olen itse julkaissut Politiikasta-lehdessä kirja-arvioita konservatiiviselta kantilta sananvapauden ja vähemmistöjen oikeuksien kaltaisia aiheita käsittelevistä teoksista, koska julkinen keskustelu näistä aiheista menee usein poteroista huuteluksi. Toivon, että teosten argumentaation avaamisella ja käsitteellistämisellä olisi mahdollista viedä keskustelua hiukan eteenpäin.

Anna: Omasta näkökulmasta katsottuna tutkijoille on tärkeä tehtävä osallistua keskusteluun eri yhteyksissä eikä pelkästään mediassa tai yleisöpuheenvuorojen kautta. Olen kokenut itselle mielekkääksi toimia akateemisissa luottamustehtävissä, esimerkiksi julkaisujen toimituksissa kuten Valtiotieteellisen yhdistyksen Pro et Contra. Book Series from the Finnish Political Science Association -kirjasarjan tai tieteellisten seurojen johtokunnissa. Tällöin itselläni on mahdollisuus olla mukana erilaisissa keskusteluissa ja tuoda mahdollisia sokeita pisteitä esille sekä olla mukana tiedeyhteisön edistämisessä. 

Tutkija tietenkin työskentelee ensisijaisesti ajatellen, mutta usein myös tuntien – pään ohella tutkija käyttää sydäntään. Kun maailma on myllerryksessä, tutkija voi hakea turvaa objektiivisesta etäisyydestä, mutta uhraamatta tutkimuksen inhimillistä tekijää. Miten omassa tutkimuksessanne tunteet ottavat tilaa työskentelyssänne ja miten suhtaudutte niihin?

Anna: Tutkijoiden oletetaan usein kommentoivan ajankohtaisia aiheita, mikä aiheuttaa omat haasteensa. Bertolt Brechtin vieraannuttamisefektin (saks. Verfremdungseffekt) käsitettä mukaillen on usein tarpeellista etäännyttää itsensä tutkimuskohteesta, jotta siihen voidaan suhtautua kriittisesti tai poliittisen kohteena olevana, eikä niinkään jonakin annettuna.

Itse olen tutkinut sotaan ja poikkeustilaan liittyviä keskusteluja liittyen lähinnä asevoimien käytön auktorisointiin, mutta ajatellut hieman samalla tavalla kuin Mikko omassa vastauksessaan alla, että asioiden tarkastelu ja analysointi sekä niiden tuominen keskusteluun purkavat auki niihin liittyviä kysymyksiä.

Mikko: Olen tutkinut kaupallista sotilaspalvelualaa ja muita konflikteihin ja turvallisuuteen liittyviä ilmiöitä niin kauan, että olin jo etäännyttänyt itseni hyvinkin kauas näihin ilmiöihin liittyvästä inhimillisestä kärsimyksestä. Kuten paneelikeskustelussa kerroin, tyttäreni syntymä on kuitenkin hyvinkin tehokkaasti purkanut rakentamani suojamuurit. Jäljelle on kuitenkin jäänyt modernistinen edistysusko siihen, että tutkimustyöni on yksi pieni osa inhimillisen tiedon ja ymmärryksen kehityksessä, joka ajan kuluessa tulee vähentämään konflikteja ja kärsimystä maailmassa.   

Tiina: Tutkijan, sen enempää kuin kenenkään muunkaan, ei ole mahdollista työskennellä ”pelkillä aivoillaan” ja tunteistaan erillään. Myös tunnekylmyys tutkimusaihetta kohtaan on tunnetyötä. Tutkimustyömme ei tapahdu jossain ruumistamme irrallisessa paikassa. Se, miten ja millaisista asemista käsin maailmaa tarkastelemme, vaikuttaa aina tuottamaamme tietoon. 

Etäännyttämisen sijasta tutkijan olisi aina rehellistä tarkastella tunteidensa vaikutusta analyysiin. Etnografiassa ja monissa feministisissä tutkimusperinteissä tämä tunnustetaan: tunteiden havaitseminen niiden peittämisen sijasta lisää objektiivisuutta. En itse tutki tällä hetkellä sotaan liittyviä aiheita, eikä minun ole onneksi tarvinnut julkisesti analysoida Venäjän hyökkäyssotaa tai siihen liittyvää keskustelua. Olen silti toki analysoinut – ja tuntenut, itkenyt, pelännyt. 

Vaikka tässä sodassa ei ole edes kyse ”meistä”, Ukrainan tilanne nostaa Suomessa pintaan moninaisia ylisukupolvisia traumoja sota-ajan ja sodanjälkeisestä Suomesta. Ne muokkaavat keskustelujamme ja keskusteluissa viriäviä konflikteja – ehkä myös tieteellistä analyysiamme. Tämä olisi hyvä tiedostaa.

Uskon, että tunteiden lukutaito on tutkijalle elintärkeää niin analyyttisesti kuin oman jaksamisenkin takia.

Leena: Viittasinkin jo tunteisiin edellisessä vastauksessani tutkimustulosten yleistajuistamisen yhteydessä. Tunteet ovat työni keskiössä. Niiden perusteella valitsen tutkimusaiheeni (häilyvä tunne, että tässä asiassa on jotakin), maailmanpolitiikka on tunteiden lävistämää ja siksi äärimmäisen tärkeä analyysin elementti, ja tutkijana ja opettajana käytän tunteita ilmaisun välineenä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että olisin tunteiden vietävänä ja sen vuoksi epäanalyyttinen. 

Uskon, että tunteiden lukutaito on tutkijalle elintärkeää niin analyyttisesti kuin oman jaksamisenkin takia. Esimerkiksi pelottavin ja samalla opettavaisin hetki omalla tutkijanurallani on ollut, kun eräässä haastattelutilanteessa huomasin olevani tunteellisesti turta. Oli hyväksyttävä, että minun oli levättävä, vaikken olisi millään malttanut.

Anna Kronlund (YTT) on Yhdysvaltoihin keskittynyt politiikan tutkija Jyväskylän yliopiston historian ja etnologian laitoksella.

Tiina Vaittinen on Suomen Akatemian tutkijatohtori, rauhan- ja konfliktintutkija sekä Vaippahanke -tutkimusryhmän johtaja, joka työskentelee tällä hetkellä globaalin terveys- ja sosiaalipolitiikan oppiaineessa Tampereen yliopistossa. 

Mikko Räkköläinen on kansainvälisen politiikan väitöskirjatutkija Tampereen yliopistossa. Hänen väitöskirjansa käsittelee kaupallisten sotilas- ja turvallisuusyritysten vaikutuksia ulko- ja turvallisuuspolitiikalle.

Leena Vastapuu toimii apulaisprofessorina Ruotsin maanpuolustuskorkeakoulussa. Hänen tutkimuksensa käsittelee sodankäynnin sukupuolikysymyksiä erityisesti tyttö- ja naissotilaiden näkökulmista sekä kansainvälisten suhteiden feminististä teoriaa.

Mikko Poutanen on politiikan tutkimuksen tutkijatohtori Tampereen yliopistossa ja Politiikasta-lehden vastaava päätoimittaja.

Julkaisu Politiikasta-raati: Kansainvälisten suhteiden tutkimuksen sokeat pisteet ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Timo Eskola: Arvosodan aikakausi: Kirkko jälkikristillisen kulttuurin puristuksissa. Suomen teologinen instituutti, 2021. 251 s.

Helsingin yliopiston dosentti Timo Eskola on tehnyt laajan akateemisen uran sekä teologian että kirjallisuustieteen saralla. Hän on pitkäaikainen teologisen aikakausilehti Perustan päätoimittaja ja myös ahkera bloggaaja.

Eskola on toiminut lähes kolmekymmentä vuotta kotimaisten herätysliikkeiden yhteistyönä toimivan Suomen teologisen instituutin tutkijana ja opettajana. Hänen uusin teoksensa, Arvosodan aikakausi: Kirkko jälkikristillisen kulttuurin puristuksissa, päättää hänen uransa instituutin palveluksessa ja vetää yhteen hänen näkemyksiään ajankohtaisista yhteiskunnallisista ristiriidoista.

Arvosodan aikakausi on sisällöllisesti laaja kirja. Sen luvut ovat verrattain itsenäisiä ja paikoin hyvinkin polveilevia. Eskolan keskeinen viesti on kuitenkin postmodernismin kritiikki, johon myös tämä arvio valtaosin keskittyy. Kotimaisen kristilliskonservatiivisen ajattelun edustajana teosta on kuitenkin kiintoisaa tarkastella myös suhteessa ajankohtaisiin poliittisiin keskustelunaiheisiin.

Postmodernismista jälkikristillisyyteen

Arvosodan aikakaudessa Eskola pyrkii avaamaan ”sitä aatteellista taustaa, joka selittää aikamme muutoksia”. Ensi sijassa nämä muutokset näkyvät seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin liittyvien asenteiden muuttumisena sekä tästä seuranneina institutionaalisina muutoksina, kuten tasa-arvoisena avioliittolakina. Kokonaisuudessaan nämä muutokset merkitsevät Eskolan mukaan sitä, että olemme Suomessa siirtymässä jälkikristilliseen aikaan.

Dekonstruktion keskeinen argumentti on, etteivät sanat voi yhdistyä suoraan kielen ulkopuolisiin asioihin vaan saavat merkityksensä vain muiden sanojen kautta.

Jälkikristillisen ajan oireita käsitellessään teos on hyvinkin kiinni ajankohtaisissa yhteiskunnallisissa keskusteluissa. Siirtymä on kuitenkin Eskolan mukaan seurausta huomattavasti pidemmästä historiallisesta kehityskaaresta. Tämän kehityksen alkupisteen hän jäljittää 1960-luvun ranskalaiseen postmoderniin filosofiaan. Michel Foucaultin ja Ernesto Laclaun kaltaiset yhteiskuntakriittiset akateemiset hahmot sekä feministiajattelijat kuten Judith Butler ja Julia Kristeva saavat kirjassa osakseen huomiota postmodernismin kehittäjinä. Erityisesti Eskola ottaa tähtäimeensä ranskalaisfilosofi Jacques Derridan ja hänen kehittämänsä dekonstruktion käsitteen.

Dekonstruktion keskeinen argumentti on, etteivät sanat voi yhdistyä suoraan kielen ulkopuolisiin asioihin vaan saavat merkityksensä vain muiden sanojen kautta. Kieli muodostuu kaksinapaisista suhteista, esimerkiksi valo–pimeys. Näihin suhteisiin liittyy myös aina hierarkioita ja arvoasetelmia, joiden paljastamiseen dekonstruktio tähtää. Koska sanat saavat merkityksensä vain näiden suhteiden kautta, ei niitä voida koskaan lopullisesti dekonstruoida eli purkaa. Sen sijaan Derrida tähtäsi niiden jatkuvaan paljastamiseen ja analyysiin.

Eskolan mukaan dekonstruktiosta seuraa kielen ja todellisuuden välisen yhteyden katkeaminen.

Eskola näkee, että Derridan kehittämä kielen dekonstruktio on johtanut täydelliseen moraaliseen relativismiin postmodernissa yhteiskunnassa. Hänen mukaansa dekonstruktiosta seuraa kielen ja todellisuuden välisen yhteyden katkeaminen. Ilman tätä yhteyttä mikään lausuma ei ole itsessään enemmän tai vähemmän todenmukainen, eikä mikään argumentti moraalisesti parempi kuin toinen.

Sen sijaan yleisesti hyväksytyn todellisuuden määrittää raaka vallankäyttö. Tämän vastakohdaksi Eskola asettaa Raamatusta nousevat pysyvät, inhimillisestä päättelystä riippumattomat arvot. Argumentti on selkeästi saman suuntainen kuin aiemmin Politiikasta-verkkolehdessä arvioidussa tohtori Juha Ahvion kirjassa esiin noussut kristillisen luomisjärjestyksen käsite.

Postmodernismi poliittisena uskontona

Arvosodan aikakauden kuvaus postmodernismista on moniulotteinen, ristiriitaisuuteen asti. Ensinnäkin postmodernismi esitetään nimenomaisesti vasemmistolaisuuteen linkittyvänä poliittisena aatteena, ei filosofisena suuntauksena. Tämä aate on teoksen mukaan lähes täysin negatiivinen ja keskittyy vastustamaan asioita, kuten muun muassa ”rikkaita valkoisia miehiä”, ”savupiipputeollisuutta”, kristinuskoa ja heteroseksuaalista avioliittoa.

Toisaalla kirjassa postmodernismi esiintyy luonteeltaan filosofisena aatteena. Se vie pohjan ihmisten mahdollisuuksilta luoda oma identiteetti tai esittää minkäänlaisia järkeenkäypiä arvoasetelmia jättäen heidät henkisesti tuuliajolle. Loppupäätelmänään Eskola kuitenkin esittää, ettei postmodernismi olekaan vienyt pohjaa mahdollisuudelta ymmärtää todellisuutta ja esittää moraaliargumentteja. Sen sijaan se on liikkeenä luopunut omasta relativismistaan ja luonut oman moraalikoodinsa, joka on yhtä uskonnollinen kuin kristinusko mutta sille vastakkainen.

Loppupäätelmänään Eskola kuitenkin esittää, ettei postmodernismi olekaan vienyt pohjaa mahdollisuudelta ymmärtää todellisuutta ja esittää moraaliargumentteja.

Erilaisten tulkintojen esittäminen filosofisista käsitteistä ja teorioista on luonnollisesti sallittua ja jopa suotavaa. Poikkeukselliset tulkinnat ja argumentit kuitenkin tarvitsisivat erityisiä perusteita. Eräs Arvosodan aikakauden keskeisimpiä ongelmia on, ettei tulkintoja postmodernismin ja dekonstruktion kaltaisista käsitteistä juurikaan perustella. Useinkaan Eskola ei mainitse, että hänen esittämänsä näkemykset eivät edusta valtavirtaa. Päinvastoin hän antaa ymmärtää, että ne ovat niin ilmiselviä, etteivät vaadi erityistä perustelua tai avaamista.

Poikkeukselliset tulkinnat ja argumentit tarvitsisivat erityisiä perusteita.

Varsinkin käsitellessään kristillisen maailmankatsomuksen, postmodernin ajattelun ja konstruktivismin eroja Eskola vie tieto-opilliset oletuksensa äärimmäisyyksiin. Useammin kuin kerran esitetään vaihtoehtoina vain, että sukupuoli on joko binäärinen, biologiaan perustuva fyysinen ominaisuus, mikä on itsessään kyseenalainen väittämä, tai ”pelkkä” diskurssi. Ylivoimainen valtaosa konstruktivismin kannattajista ei kuitenkaan kiistä fyysisen todellisuuden olemassaoloa, vaan kiinnittää ennemminkin huomiota siihen, että tapamme tulkita havaintojamme tuosta todellisuudesta omaksutaan sosiaalisessa kanssakäymisessä. Tämänkaltaisia näkökulmia Arvosodan aikakausi ei huomioi lainkaan.

Some, kirkko ja seksuaalisuus

Tämän päivän yhteiskuntapoliittisessa keskustelussa Eskola kohdistaa kritiikkinsä erityisesti sosiaaliseen mediaan. Se toimii hänen mukaansa toisaalta suunnitelmallisen propagandan, toisaalta masinoitujen, konservatiivisia mielipiteitä esittäneiden ihmisten mustamaalaamiseen tähtäävien kampanjoiden näyttämönä. Kirja ennakoikin tänä syksynä julkisuuteen noussutta keskustelua väitetystä woke-ideologiasta, jonka Eskola tosin määrittelee miksi tahansa laissa ja ihmisoikeussopimuksissa määritellyn tason ylittäväksi pyrkimykseksi sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen.

Kirkon kehitykseen ja asemaan yhteiskunnassa Eskola suhtautuu hyvin synkästi ja ennakoi evankelisluterilaisen kirkon hajoamista.

Kirkon kehitykseen ja asemaan yhteiskunnassa Eskola suhtautuu hyvin synkästi ja ennakoi evankelisluterilaisen kirkon hajoamista. Postmodernismi on omaksuttu kirkon piiriin sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen asemaa koskevan keskustelun kautta. Tämä puolestaan on sille kohtalokasta, koska kirkko edustaa sellaista suurta kertomusta, jota postmodernismi ei voi sietää ja jonka se pyrkii tuhoamaan tavalla tai toisella. Sisäisesti kirkko ei ole tähän haasteeseen valmis ja ulkoisesti se tulee Eskolan arvion mukaan kohtaamaan tulevaisuudessa valtiollista sensuuria ja toiminnan rajoittamista lainsäädännöllä.

Seksuaali-, yhteiskunta- ja kirkkopoliittiset kysymykset nivoutuvat kirjassa vahvasti toisiinsa. Teos toistaa ajatusta, jonka mukaan feminismi ja sukupuoli- sekä seksuaalivähemmistöjen oikeuksien ajaminen ovat ensi sijassa valkoihoisia heteromiehiä vastaan suuntautuvia ideologioita, jotka toimivat keihäänkärkenä ja avaavat tien postmodernismin vaikutuksille yhteiskunnan eri osa-alueilla.

Kuorolle saarnaamista

Vaikka Eskola osoittaakin teoksessa laajan lukeneisuutensa, kirjan argumentointi on heikkoa. Hän esimerkiksi toteaa, että intersektionaalinen feminismi on Euroopan maissa tarpeetonta. Intersektionaalisuuteen olennaisesti kuuluvaa pyrkimystä yhteiskunnallisen tasa-arvon edistämiseen ei tarvita, koska syrjintä ja ihmisoikeusloukkaukset on jo kielletty laissa. Argumentti osoittaa lähes naiivia suhtautumista sekä lain kattavuuteen että sen toteutumiseen käytännössä.

Teos sisältää lähdemerkintöjä vain satunnaisesti. Lukijan on siis otettava tietyt toteamukset annettuina. Tämä on ongelma esimerkiksi intersektionaalisen feminismin analyysissa. Eskolan mukaan intersektionaalisuus merkitsee käytännössä kisaa siitä, kuka uhriutuu eniten. Intersektionaalista feminismin kritiikissään hän ottaa tämän keskeiseksi maalitaulukseen. Lähteeksi tälle perustavanlaatuiselle lähtökohdalle hän antaa kuitenkin vain nimettömät ”monet kriitikot”.

Arvosodan aikakausi jättää mielikuvan, ettei se ole tarkoitettu asiaa pohtivien tai erimielisten vakuuttamiseen, vaan kirjoittajan kanssa lähtökohtaisesti yhtä mieltä olevien hengen nostatukseksi.

Arvosodan aikakausi jättää mielikuvan, ettei se ole tarkoitettu asiaa pohtivien tai erimielisten vakuuttamiseen, vaan kirjoittajan kanssa lähtökohtaisesti yhtä mieltä olevien hengen nostatukseksi. Perusteellisen päättelyn sijaan teos polemisoi ja antaa usein sanavalinnoillaan ymmärtää argumenttiensa olevan ilmiselvästi oikeita. Tätä lähtökohtaa voi toki pitää loogisena, mikäli hyväksyy lähtökohdakseen ajatuksen yksiselitteisestä, Raamatussa esiin tuodusta luomisjärjestyksestä.

On kuitenkin mielenkiintoista, ettei teos vaikuta ensinkään kiinnostuneelta tämän ajattelutavan levittämisestä ja eri mieltä olevien vakuuttamisesta sen todellisuudesta. Sen sijaan otsikon arvosota näyttäytyy jonkinlaisena puolustustaisteluna, jossa väistämättä vähemmistöön jäävien kristittyjen konservatiivien olisi asetuttava siilipuolustukseen.

Mikko Räkköläinen on kansainvälisen politiikan väitöskirjatutkija Tampereen yliopistossa. Hänen väitöskirjansa käsittelee kaupallisten sotilas- ja turvallisuusyritysten vaikutuksia ulko- ja turvallisuuspolitiikalle.

Julkaisu Arvio: Kirkko, some ja Derrida ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Arvio: Tapio Puolimatka: Saanko luvan – sanoa? Sananvapaus ja vihapuhe. Perussanoma, 2020. 194s.

Professori Tapio Puolimatkan keväällä 2020 julkaistu teos Saanko luvan – sanoa? Sananvapaus ja vihapuhe puhuu lopulta vähän sananvapaudesta, mutta kertoo paljon salaliittoteoreettisesta maailmankuvasta Suomen konservatiivisen kentän laidoilla.

Sananvapaus ja sen rajoitukset ovat nousseet viime aikoina vilkkaan julkisen keskustelun kohteeksi. Vihapuheen ja maalittamisen kaltaisista ilmiöistä on aiemmin kirjoitettu myös Politiikasta-lehdessä.

Jyväskylän yliopiston kasvatuksen teorian ja tradition professori Tapio Puolimatkan uusi teos olisi voinut olla mielenkiintoinen, konservatiivista näkökulmaa avaava lisä aiheesta käytävään keskusteluun. Puolimatka on aktiivinen konservatiivinen toimija, joka esitelmöi ja julkaisee ahkerasti blogeja ja kirjoja. Viime vuosina Puolimatka on ottanut kantaa erityisesti seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksiin.

Hän on myös ajautunut kiistoihin yliopistonsa johdon ja opiskelijoiden kanssa. Vuonna 2018 Jyväskylän yliopisto irtisanoutui julkisesti Puolimatkan Oikea Media -sivustolle kirjoittamasta vieraskynätekstistä Kampanja pedofilian laillistamiseksi.

Hukattu mahdollisuus

Puolimatka kertoo kirjan tavoitteeksi perustella näkemystä, ”että erityisiä vihapuhelakeja nykyisen lainsäädännön täydennykseksi ei tarvita ja että ne ovat itse asiassa vahingollisia.” Teoksessa ei kuitenkaan tartuta tähän tehtävään.

Sen sijaan Puolimatka esittelee teoksessa maailmankuvan, jossa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen tunnustaminen ja heidän oikeuksiensa edistäminen on osa jonkinlaista suurta suunnitelmaa. Sen lopullinen tavoite on kirjan mukaan konservatiivisten ja kristillisten arvojen sekä perinteisten perheiden poistaminen yhteiskunnasta.

Puolimatka esittelee teoksessa maailmankuvan, jossa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen tunnustaminen ja heidän oikeuksiensa edistäminen on osa jonkinlaista suurta suunnitelmaa. Sen lopullinen tavoite on kirjan mukaan konservatiivisten ja kristillisten arvojen sekä perinteisten perheiden poistaminen yhteiskunnasta.

Teos sijoittuu näin teemojensa perusteella ensi sijassa kotimaisen konservatiivikristillisen ja äärioikeistolaisen kentän reunamille. Tästä kertovat myös sanavalinnat. Lukijoiden oletetaan olevan tietoisia esimerkiksi ”hyvesignaloinnin”, ”transideologian” ja ”suvaitsevaiston” kaltaisista, lähinnä äärioikeiston internet-kirjoittelusta tutuista käsitteistä. Näitä, tai myöskään sellaisia keskeisiä käsitteitä kuten ”vihapuhe” tai ”homofobia”, Puolimatka ei teoksessa määrittele.

Ajankohtaisia esimerkkejä

Kirja rakentuu kuvauksille eri tapauksista, joissa vanhempien, tutkijoiden ja muiden toimijoiden oikeuksia on Puolimatkan näkemyksen mukaan loukattu trans- ja homoseksuaalisten ihmisten oikeuksien suojelun vuoksi. Esimerkit vuorottelevat argumenttien kanssa. Usein ne kuitenkin käsittelevät enemmän sitä, miksi Puolimatka näkee homo- ja transsukupuolisuuden yhteiskunnallisen hyväksymisen moraalisesti vääränä.

Monet esimerkit ovat tuttuja jonkin verran aiheesta verkossa käytyjä keskusteluja seuranneelle lukijalle. Kirja käsittelee laajasti esimerkiksi kansanedustaja Päivi Räsäsen lausunnoista viime aikoina aloitettuja esitutkintoja ja Jyväskylän yliopiston ja sen opiskelijajärjestöjen sekä Puolimatkan välisiä kiistoja.

Juuri näiden tapausten avoin ja pohdiskeleva analyysi konservatiiviselta näkökannalta olisi ollut kirjan potentiaalisesti mielenkiintoisinta antia. Puolimatka kuitenkin tyytyy lähinnä referoimaan omaa näkemystään tukevia kannanottoja. Lähestymistapa on lopulta sekä yksipuolinen että katkonainen ja toisteinen. Teoksesta on vaikea löytää punaista lankaa, eikä se myöskään tarjoa tilaa lukijan omalle päättelylle.

Puolimatka esittää, että nimenomaisesti konservatiivinen perhemalli olisi jotenkin suunnitelmallisesti kritiikin ja muutospyrkimysten kohteena.

Puolimatka käyttää myös runsaasti ulkomaisia esimerkkejä. Näiden osalta lähteet vaihtelevat tieteellisistä artikkeleista hyvinkin kyseenalaisiin julkaisuihin. Paikoin Puolimatka myös referoi toisten esittämiä ajatuksia tekemättä selväksi, onko niiden kanssa samaa mieltä.

Teoksessa esimerkiksi esitetään väite, jonka mukaan ”transliike” on pienen miljardöörijoukon keino rahastaa lääkkeillä ja terveydenhuoltopalveluilla. Väitteen tueksi esitetään pitkiä lainauksia vain kahdesta saman kirjoittajan laatimasta blogikirjoituksesta äärikonservatiiviselta yhdysvaltalaiselta The Federalist-sivustolta. Lainausten ja lyhennelmien jälkeen Puolimatka ei kerro omaa mielipidettään. Sen sijaan hän päättää alaluvun vihjailevaan kysymykseen: ”Päättääkö suuri raha nyt koko läntisen maailman arvojärjestyksen?”

Kyseenalaisia lähteitä

Osa teoksessa käytetyistä esimerkeistä ei kestä kriittistä tarkastelua. Ne ovat ilmeisesti teoksessa mukana, koska ovat eräänlaisia sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen oikeuksien vastustajien klassikoita.

Puolimatka käyttää muun muassa esimerkkinä poliittisen korrektiuden vuoksi vainotusta tutkijasta yhdysvaltalaisen professori Mark Regneruksen tapausta. Regnerus julkaisi vuonna 2012 runsaasti huomiota saaneen tutkimuksen, jonka mukaan samaa sukupuolta olevien parien kasvattamat lapset muun muassa pärjäävät huonommin koulussa, käyttävät todennäköisemmin päihteitä ja ovat useammin työttöminä.

Regneruksen tutkimuksen toteutuksesta on myöhemmin löydetty puutteita, jotka vaikuttivat ratkaisevasti tuloksiin. Puolimatka luonnehtii tutkimusta kuitenkin edelleen ”perusteelliseksi ja huolelliseksi”.

Puolimatka ei kehitä ilmiön analyysia, argumentoi järjestelmällisesti sitä vastaan tai pyri vakuuttamaan erimielistä lukijaa sen vahingollisuudesta. Sen sijaan hän esittää asian salaliiton tuloksena.

Samoin kotimaisissa konservatiivipiireissä runsaasti huomiota herättänyttä opetusministeriön julkaisua Tasa-arvo on taitolaji Puolimatka käyttää esimerkkinä ”orwellilaisesta uuskielestä”. Saanko luvan – sanoa? lainaa julkaisua kuitenkin selkeästi harhaanjohtavalla tavalla.

Näissä lainauksissa Puolimatka tyypillisesti esittää, että nimenomaisesti konservatiivinen perhemalli olisi jotenkin suunnitelmallisesti kritiikin ja muutospyrkimysten kohteena. Esimerkiksi julkaisussa keskustellun ”sukupuolitietoisen kasvatuksen” Puolimatka kuvaa teoksessaan virheellisesti kieltävän tunnustamasta ”tyttöjen ja poikien lähtökohtaisia eroja”, tai että stereotyyppisten sukupuoliroolien, heteronormatiivisuuden ja yksipuolisten perhemallien kyseenalaistaminen asettaisi molempia sukupuolia edustavat perhemallit normatiivisesti alempaan asemaan.

Salaliittoteorioita vai huomionhakuisuutta?

Puolimatkan teos ei siis toteuta alaotsikkonsa lupausta keskustella sananvapaudesta tai vihapuheesta. Se ei esitä aiheesta juuri sen syvällisempää argumenttia, kuin että ei-toivottavia ajatuksia pitäisi torjua vain vasta-argumentoinnilla, ei lainsäädännöllä.

Tätä Puolimatka perustelee vain kaltevan pinnan argumentilla, jonka mukaan mikä tahansa vähemmistöihin kohdistuvan vihan levittämisen rajoittaminen johtaa väistämättä täyteen poliittisten ilmaisuvapauksien menetykseen. Hän ei myöskään selvennä, miksi vihapuhetta ei voisi torjua sekä lainsäädännöllä että argumentaatiolla.

Teos siis käsittelee lähinnä seksuaalipolitiikkaa. Tämän teeman osalta sen voi nähdä pohjaavan konservatiivisen yhteiskuntafilosofian peruslähtökohtiin. Puolimatka näkee perhemuotojen, sukupuolikäsitysten ja uskonnon yhteiskunnallisen aseman muutokset heikennyksinä, jopa niiden tuhona. Kun tämänkaltaiset instituutiot on tuhottu, hän katsoo yhteiskunnan kokonaisuuden hajoavan identiteettinsä hukanneiksi yksilöiksi, jotka eivät voi ylläpitää sen kaltaista yhteiskuntaa, jossa myös perusvapaudet voivat toteutua.

Puolimatka näkee perhemuotojen, sukupuolikäsitysten ja uskonnon yhteiskunnallisen aseman muutokset heikennyksinä, jopa niiden tuhona.

Tämäkin näkökulma jää kuitenkin vajavaiseksi. Puolimatka ei kehitä ilmiön analyysia, argumentoi järjestelmällisesti sitä vastaan tai pyri vakuuttamaan erimielistä lukijaa sen vahingollisuudesta. Sen sijaan hän esittää asian salaliiton tuloksena.

Salaliittoteorioille tyypillinen ominaisuus on voimakas mustavalkoisuus. Puolimatkan mukaan homo- ja transseksuaalien oikeuksien edistäminen on ”EU-eliitin” ja ”valtaapitävien” ydinperheen hajottamiseen ja toisinajattelijoiden vaientamiseen tähtäävä yhteiskunnallinen ohjelma. Lopullinen tavoite on vallan keskittäminen tätä ohjelmaa ajavan eliitin käsiin.

Tämänkaltaisessa salaliittoteoreettisessa maailmankuvassa eri mieltä olevat eivät ole liikkeellä vilpittömin aikein erilaisen ideologian pohjalta, vaan toteuttavat tietoisesti moraalisesti pahaa suunnitelmaa. Siksi heidän esittämiään argumentteja ei lähtökohtaisesti tarvitse pitää rehellisinä, eikä niiden analyyttinen vertailu ole järkevää. On vain vastakkainasettelu, jossa toinen puoli on hyvä ja toinen paha.

Selitys, jonka mukaan erimieliset ovat tietoisen vilpillisiä ja vaikuttimiltaan kyseenalaisia vetoaa moniin. Se ei kuitenkaan edistä rakentavaa yhteiskunnallista keskustelua.

Puolimatka on myös jatkanut vastakkainasettelun luomista kirjaa markkinoidessaan. Hän on syyttänyt muun muassa SETA ry:tä ja Facebookia yrityksistä vaientaa kirjaansa koskevaa keskustelua.

Puolimatkan viestille on helppo nähdä tilausta. Sananvapautta ja sukupuolivähemmistöjä koskeva keskustelu sivuaa usein teemoja, joihin kajoamisen monet kokevat ihon alle menevänä ja pelottavina. Selitys, jonka mukaan erimieliset ovat tietoisen vilpillisiä ja vaikuttimiltaan kyseenalaisia vetoaa tällöin moniin. Se ei kuitenkaan edistä rakentavaa yhteiskunnallista keskustelua.

Mikko Räkköläinen on kansainvälisen politiikan väitöskirjatutkija Tampereen yliopistossa. Hänen väitöskirjansa käsittelee kaupallisten sotilas- ja turvallisuusyritysten vaikutuksia ulko- ja turvallisuuspolitiikalle.

Julkaisu Puolimatka: SANANVAPAUTTA JA SALALIITTOJA ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Teologian tohtori, dosentti Juha Ahvion syksyllä 2018 ilmestynyt teos Sananvapaus uhattuna Suomessa keskittyy nimensä mukaisesti argumentoimaan, että erityisesti konservatiivisesti ja uskonnollisesti ajattelevien ihmisten sananvapaus on tämän päivän Suomessa uhattuna.

Patmos Lähetyssäätiön tutkimusjohtajana Ahvio on jo vuosia ollut tuottelias kirjailija ja blogisti. Ahvio esiintyy säännöllisesti kristillisissä medioissa ja on toiminut aktiivisesti tasa-arvoista avioliittolakia vastustavassa Aito Avioliitto -yhdistyksessä. Hän on myös ollut lakivaliokunnan kuultavana avioliittolain käsittelyn yhteydessä.

Ahvion laajemmasta kirjallisesta tuotannosta on Politiikasta-lehteen kirjoittanut aiemmin politiikantutkija Jiri Nieminen. Helsingin Sanomien viimekeväinen artikkeli ”Suojele Jeesus Suomea” nimesi Ahvion maan keskeisimmäksi uskonnollis-kansallismieliseksi teoreetikoksi.

Helsingin Sanomien artikkeli ”Suojele Jeesus Suomea” nimesi Ahvion maan keskeisimmäksi uskonnollis-kansallismieliseksi teoreetikoksi.

Ahvion tuotantoon tutustuminen onkin perusteltua tämän kotimaisen politiikan suuntauksen ymmärtämiseksi.

Marxistit uhkaavat todellisia ihmisoikeuksia

Sananvapaus uhattuna Suomessa -teoksen voi nähdä jakautuvat kolmeen laajaan temaattiseen kokonaisuuteen.

Kirjan ensimmäisessä osassa Ahvio keskittyy suomalaisen sananvapauden tilaan, jonka hän katsoo varsinkin konservatiivisten kansalaisten osalta heikoksi. Poliittinen korrektius on hänen mukaansa johtanut ”orwellilaiseen” tilanteeseen, joka on jo huonompi kuin esimerkiksi 1970-luvulla.

Keskimmäisissä luvuissa Ahvio laajentaa tarkasteluaan yleiseen modernien ihmisoikeuksien historiaan ja niihin liittyvään filosofiaan. Hän asettaa vastakkain historiallisesti vanhemman, luonnonoikeuteen perustuvan perinteen ja toisen maailmansodan jälkeen YK:n puitteissa kehittyneen ihmisoikeusajattelun.

Näistä jälkimmäinen on hänen mukaansa kollektivistinen ja konstruktivistinen, eli siinä ihmisoikeudet riippuvat siitä, milloin ja missä ihmisyhteisössä niitä kulloinkin määritellään. Tämänkaltainen, ihmisen ulkopuolista oikeuksien perustaa tunnustamaton näkemys on Ahvion mukaan absoluuttisin termein väärä.

Kolmessa viimeisessä luvussa Ahvio kääntää huomionsa historiallisten kehityskulkujen ja nykytilanteen analyysista aktiiviseen politiikkaan. Nykyisen kotimaisen tilanteen hän kuvaa kulttuurisotana, johon konservatiivisten piirien tulisi laajemmin herätä ja osallistua.

Ahvion mukaan kristillisten, konservatiivisten ja nationalisten toimijoiden ja yksityishenkilöiden tulisi löytää toisensa sekä kirkollisessa että valtakunnallisessa politiikassa.

Hänen mukaansa kristillisten, konservatiivisten ja nationalisten toimijoiden ja yksityishenkilöiden tulisi kasvavissa määrin löytää toisensa sekä kirkollisessa että valtakunnallisessa politiikassa.

Ahvion tavoitteena näyttääkin olevan sekä uusi herätysliike hengellisellä kentällä että jonkinlainen konservatiivinen poliittinen koalitio maallisessa politiikassa. Erityisesti perussuomalaiset Ahvio mainitsee positiivisesti ”kristillissosiaalisena” puolueena, vaikka tämä linja olikin leimallisempaa kirjan julkaisuhetkellä jo menneisyyteen jääneelle Timo Soinin puheenjohtajakaudelle.

Läpi teoksen kantavana teemana on uhka, joka kohdistuu sekä kristinuskoon, kansallisvaltioon että kirjoittajan kannattamaan käsitykseen perusoikeuksista. Tämän uhan muodostaviksi tahoiksi Ahvio mainitsee teoksessaan esimerkiksi valtamedian, poliittisen korrektiuden, valtavirtapoliitikot, sukupuolivähemmistöt ja heidän oikeuksiensa kannattajat sekä ”globalismin” ja (kulttuuri)marxismin.

Monet näistä uhkista ovat myös kansainvälisen, erityisesti yhdysvaltalaisen konservatiivisen oikeiston vakioteemoja. Teoksen ilmeisin linkki pohjoisamerikkalaiseen keskusteluun ovat hieman muusta tekstistä irtonaisiksi jäävät, presidentti Donald Trumpia puolustavat ja ”valtamediaa” hänen perusteettomasta kritisoimisestaan syyttävät osiot. Myös Unkarin ja Puolan konservatiivihallitusten puolustamiselle on kirjassa oma alaluku.

Edellä listatut tekijät ovat tuttuja myös muiden kotimaisen laitaoikeiston edustajien retoriikasta. Vaikka Ahvio esittääkin näistä toimijoista ja niiden yhteiskunnallisista vaikutuksista keskimääräistä jäsentyneempiä kuvauksia, kokonaisuus jää silti hajanaiseksi. Usein viitataan vain vasemmistolaisiin, punaisiin, marxilaisiin ja niin edelleen.

Varsinkin globalisti-termin viljeleminen on merkillepantavaa. Sen on katsottu olevan uusi kiertoilmaus vanhoille salaliittoteorioille kansallisvaltioiden perustuksia horjuttavasta kansainvälisestä juutalaisuudesta.

Tämä on mielenkiintoista suhteessa siihen, että Ahvion työnantaja, Patmos Lähetyssäätiö, sekä hänen taustanaan laajemminkin toimiva kotimainen herätyskristillinen kenttä suhtautuvat Israeliin ja juutalaisiin hyvin positiivisesti. On kuitenkin huomattava, ettei Ahvio itse tuo teoksessa suoranaisesti esiin termin antisemitistisiä yhteyksiä.

Sananvapaus uhattuna Suomessa sisältää kuitenkin epäilyttävää retoriikkaa, etenkin henkilökritiikissään. Esimerkiksi koko kolmas luku on omistettu Aatos Erkon ja Helsingin Sanomien kritisoinnille. Ahvio katsoo Erkon olleen ”globalistisen rahaeliitin sisäpiirin jäsen”, joka asetti HS:n tehtäväksi ”luoda ihmisten mieliin keinotekoinen ja globalistinen utopiaideologian mukainen todellisuus”.

Uhan muodostaviksi tahoiksi Ahvio mainitsee valtamedian, poliittisen korrektiuden, valtavirtapoliitikot, sukupuolivähemmistöt ja heidän oikeuksiensa kannattajat sekä ”globalismin” ja (kulttuuri)marxismin.

Merkille pantavaa tässä luvussa on, että Ahvio yhdistää Erkon voimakkaasti nykypäivän antisemitististen salaliittoteorioiden suurimpana mörkönä esiintyvään sijoittajamiljardööri George Sorosiin. Rinnastus on outo, sillä mitään varsinaista konkreettista yhteyttä henkilöiden välillä ei osoiteta.

Molemmat vain ovat suurten omaisuuksiensa vuoksi vaikutusvaltaisia hahmoja, joiden toiminnan Ahvio katsoo yhteiskunnalle haitalliseksi. On huomattava, että Ahvio mainitsee teoksessaan useammankin kerran Sorosin olevan ateisti.

Muuttumattomat luomisjärjestykset

Suomalaisessa sananvapauskeskustelussa on viime vuosina kiinnitetty erityistä huomiota maahanmuuton ympärillä käytävän keskustelun laillisuuden kysymyksiin. Ahvio käsittelee myös tätä teemaa teoksessaan. Hänen huolensa on kuitenkin laajempi.

Kritiikki kohdistuu kaikkien vähemmistöjen suojelemiseen tähtäävään lainsäädäntöön. Tähän Ahvio viittaa ajatusrikoslainsäädäntönä, joka perustuu vääristyneelle käsitykselle ihmisoikeuksien todellisesta luonteesta. Argumentti pohjautuu mielenkiintoisella tavalla Ahvion teologiselle näkemykselle.

Kritiikki kohdistuu kaikkien vähemmistöjen suojelemiseen tähtäävään lainsäädäntöön.

Suomalaisessa kontekstissa poikkeuksellinen seikka Ahvion ajattelussa on sen perustuksen muodostava tunnustuksellinen kristillisyys. Ahvio tunnetaan positiivisesta suhtautumisestaan kalvinismiin, johon kuuluu vahvasti ajatus luonnollisesta laista Jumalan maailmaan asettamana järjestyksenä.

Tähän pohjautuen Ahvio kiistää suoraan konstruktivismin, ilmiöiden ja kielen merkitysten rakentumisen ihmisten ajattelun ja vuorovaikutuksen kautta. Tämän hän yhdistää myös gnostilaiseen, historiallisesti kerettiläisenä pidettyyn kristillisyyden suuntaukseen. Sen sijaan hänen kivijalkansa ovat Jumalan luomisjärjestykset, jotka antavat yksiselitteiset ja ihmisestä riippumattomat merkitykset käsitteille ja ilmiöille.

Näin ollen Ahvion ajattelussa näiden luomisjärjestysten mukaisten instituutioiden, kuten heteronormatiivisten sukupuoliroolien ja kansallisvaltioiden, vastaiset pyrkimykset ovat luonnollisen lain ja Jumalan vastaisia. Samoin käsitys inhimillisestä toiminnasta riippumattomasta luonnonoikeudesta valaa pohjan Ahvion keskeiselle argumentille.

Ahvion mukaan todellisia, realistisesta metafysiikasta ja luonnonoikeudesta kumpuavia perusoikeuksia ovat oikeus elämään, omaisuuteen ja vapauteen. Viimeksi mainitusta hän kiinnittää erityitä huomiota sanan- ja uskonnonvapauteen. Todelliset perusoikeudet ovat siis negatiivisia vapauksia, toisin sanoen vapautta ulkopuolisista rajoituksista.

Teoksessaan Ahvio argumentoi pitkällisesti, että oikeat perusoikeudet ilmaistiin oikein esimerkiksi Yhdysvaltain itsenäisyysjulistuksessa. Sen sijaan Ranskan vallankumouksen ihmis- ja kansalaisoikeuksien julistukseen sisällytetyistä filosofi Jean-Jacques Rousseaun ajatuksista kasvoi hänen mukaansa historian kuluessa virheellisten, positiivisten ihmisoikeuksien koulukunta.

Toisen maailmansodan jälkeisessä YK-järjestelmässä Rousseaun ja myöhemmin Karl Marxin filosofiasta on Ahvion mukaan kehittynyt Neuvostoliiton myötävaikutuksella vallitseva uhka luonnonoikeuden vapauksille. Erityisesti tätä historiallista kaarta kartoitettaessa on valitettavaa, että Ahvio on luopunut aiemmasta käytännöstään sisällyttää teoksiinsa lähdemerkinnät.

Ahvion mukaan todellisia, realistisesta metafysiikasta ja luonnonoikeudesta kumpuavia perusoikeuksia ovat oikeus elämään, omaisuuteen ja vapauteen.

Kirjan loppuosassa Ahvio esittää joukon toivomiaan toimenpiteitä kuvaamiensa kehityskulkujen kääntämiseksi. Evankelisluterilaisen kirkon osalta tämä tarkoittaisi sitoutumista edellä kuvatun kaltaiseen luonnonoikeuteen, erityisesti sukupuoliroolien, perhekäsityksen ja yksityisomaisuuden suojan osalta, sekä ”kansallisprotestanttista kristillisyyttä”, joka harjoittaisi lähimmäisenrakkautta ”maassa maan tavalla”-periaatteella.

Maahanmuuton osalta Ahvio argumentoi Raamatun Vanhaan testamenttiin perustuen, että kansojen etniset, kielelliset ja kulttuuriset eroavaisuudet ovat osa luomisjärjestystä ja näin ollen maahanmuutto, etnisten ryhmien sekoittuminen ja liialliset ulkopuoliset kulttuuriset vaikutteet ovat tätä järjestystä vastaan. Hän myös toistaa teoksessa perusteettomia väitteitä, joiden mukaan esimerkiksi YK:n puitteissa laaditut Agenda 2030- ja GCM-julkilausumat ovat globalistien juonia, jotka tähtäävät rajoittamattomaan maahanmuuttoon ja lopulta kansallisvaltioiden tuhoamiseen.

Laajemmin yhteiskunnassa Ahvio julistaa konservatiivista vastavallankumousta. Tätä varten konservatiivien tulisi tunnistaa nykyinen tilanne kulttuurisodaksi ja aktivoiduttava politiikan kaikilla tasoilla ja ryhtyä verkostoitumaan sekä aktivoitumaan kansalaistoiminnan saralla Erityistä huomiota Ahvio kiinnittää konservatiivisiin mediakanaviin, kuten TV7:ään, AlfaTV:hen sekä Patmos Radioon.

Ahvion uusien teos, Kristittynä Suomessa: Miten olla, elää ja toimia? (Kuva ja Sana, 2019) on juuri julkaistu.

Mikko Räkköläinen on kansainvälisen politiikan väitöskirjatutkija Tampereen yliopistossa. Hänen väitöskirjansa käsittelee kaupallisten sotilas- ja turvallisuusyritysten vaikutuksia ulko- ja turvallisuuspolitiikalle. 

Julkaisu Ahvio: Vasemmisto vapautta ja uskoa vastaan ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Lukemisen lisäksi voit myös kuunnella artikkelin Susanna Hastin lukemana.

Marokon Marrakeshissa hyväksyttiin 10.12.2018 Yhdistyneiden kansakuntien Global Compact for Migration (GCM)-asiakirja. Asiakirjan hyväksymiseen osallistui hallitustenvälisessä korkean tason konferenssissa yli 160 valtiota Suomi mukaan luettuna.

Asiakirja on osa YK:n vuonna 2016 aloittamaa prosessia, jonka tarkoituksena on selventää maahanmuuttajien ja pakolaisten oikeuksia. Se ei ole uusi kansainvälisoikeudellinen sopimus, vaan nojaa useisiin valtioita jo velvoittaviin sopimuksiin. Prosessin toinen osa, julistus pakolaisten oikeuksista, hyväksyttiin YK:n yleiskokouksessa 17.12.2018.

GCM antaa valtioille suosituksia maahanmuuttajien ihmisarvoisesta kohtelusta ja toimintaehdotuksia puuttua epäsäännölliseen maahanmuuttoon ja sen lieveilmiöihin. Se korostaa erityisesti siirtolaisten inhimillisen kohtelun tärkeyttä ja oikeusvaltioperiaatteiden noudattamista. Laitonta oleskelua ei sallita, vaan asiakirjassa puhutaan oikeudellisen aseman selvittämisestä ja lainmukaisista prosesseista siirtolaisten asioiden käsittelyssä.

GCM:n keskiössä ovat yksilöiden oikeudet turvalliseen oleskeluun vastaanottomaassa heidän oikeudellisesta asemastaan riippumatta ja neuvonta tilanteissa, joissa heidän oleskelulleen ei ole perusteita. Kaikki ehdotukset nojaavat perusihmisoikeuksiin, joiden suojeluun Suomi on sitoutunut. Ei liene sattumaa, että asiakirja hyväksyttiin YK:n ihmisoikeusjulistuksen 70. syntymäpäivänä.

GCM-prosessi sai ennen hyväksymistään aikaan massiivisen valeuutisten aallon ympäri Euroopan.

GCM-prosessi sai ennen hyväksymistään aikaan massiivisen valeuutisten aallon ympäri Euroopan. Osaltaan negatiivisen uutisoinnin seurauksena useat eurooppalaiset maat, mukaan lukien Italia, Itävalta, Unkari ja Puola, sekä muun muassa Yhdysvallat ja Australia jättivät asiakirjan hyväksymättä eivätkä osallistuneet Marrakeshin kokoukseen.

Myös Suomessa tuotiin esiin väitteitä, jotka eivät ole yhdenmukaisia asiakirjan sisällön ja sen syntyprosessin kanssa.

Tässä artikkelissa jäljitämme Suomessa käytyä keskustelua GCM-asiakirjan ympäriltä ennen ja jälkeen Marokon valtioidenvälistä konferenssia. Haluamme tehdä näkyväksi kotimaassa käydyn kansallismielisten tahojen valhekampanjoinnin esimerkkinä siitä, miten valeuutisia valjastetaan valtakunnan politiikan välineeksi.

Erityisesti kansainväliset prosessit ovat usein tavalliselle kansalaiselle kaukaisia ja vieraita. GCM:n ympärille syntynyt keskustelu osoittaa mielestämme erinomaisesti sen, kuinka vaikeat prosessit yksinkertaistetaan poliittisten päämäärien saavuttamiseksi.

Adressista kansalaisaloitteeseen

GCM nousi kansallismielisten agendalle lokakuussa 2018. Aihetta oli käsitelty pidemmän aikaa esimerkiksi Kansalainen.fi-vaihtoehtomediassa, mutta tekemämme katsauksen perusteella varsinaisen alkusysäyksen näyttäisi antaneen 23. lokakuuta Adressit.com-palveluun luotu ”Adressi globaalin massamaahanmuuttosopimuksen hylkäämiseksi”, josta tuli palvelun allekirjoitetuin adressi vuonna 2018.

Adressi väittää, että GCM-asiakirja hyväksyy rajattoman laittoman maahanmuuton ja että sen myötä valtio menettää itsemääräämisoikeutensa maahanmuuttoasioissa. Lisäksi allekirjoittajamaat sitoutuvat adressin mukaan tuomitsemaan kaiken maahanmuuttoa koskevan kritiikin ja protestit rasismiksi ja muukalaisvihaksi.

Adressin luomisen jälkeen lukuisat vaihtoehtomediat ja maahanmuuttovastaiset aktivistit ryhtyivät levittämään näitä sekä muita GCM-asiakirjaa koskevia paikkansapitämättömiä väitteitä.

Adressi luovutettiin ulkoministeriölle 4.12., konferenssia edeltävällä viikolla. Allekirjoituksia adressi oli kerännyt 37 424.

Adressin alullepanijoita ovat muun muassa Suomen Sisun Terhi Kiemunki ja Seikku Kaita, Soldiers of Odin -aktiivit Mika Ranta ja Tero Ala-Tuuhonen ja Finnish Defence Leaguen puheenjohtaja Jukka Ketonen. Se onkin allekirjoitettu äärikansallismielisten liikkeiden yhteistyö- ja kattojärjestöksi luodun Kansallismielisten liittouman nimissä.

GCM-kysymys tuotiin myös eduskuntaan pian adressin luomisen jälkeen. Ensin perussuomalaisten kansanedustaja Ville Tavio teki asiakirjasta toimenpidealoitteen lokakuussa, ja tämän jälkeen niin ikään perussuomalaisten kansanedustaja Laura Huhtasaari esitti asiasta kirjallisen kysymyksen. Kysymyksessään Huhtasaari esittää, että ”sopimus ei pyri vähentämään maahanmuuton haittoja, vaan pyrkii saamaan kaikille samat oikeudet riippumatta siitä, onko tulija tullut laittomasti tai laillisesti maahan.”

Asiakirja on käsitelty eduskunnan työjärjestyksen mukaisesti ja tuotu tiedoksi eduskunnalle jo kesällä.

Täysistunnossa 8.11. Huhtasaari vaati hallitusta tuomaan asiakirjan eduskunnan käsittelyyn. Vastauksessaan Huhtasaarelle ulkoministeri Timo Soini huomautti, että asiakirja on käsitelty eduskunnan työjärjestyksen mukaisesti suuressa valiokunnassa, ulkoasiainvaliokunnassa ja hallintovaliokunnassa ja tuotu tiedoksi eduskunnalle jo kesällä. Soini myös totesi hallituksen olevan valmis asian lisäkäsittelylle. Tästä huolimatta Huhtasaari edelleen syytti hallitusta asiakirjan salailusta.

Perussuomalaiset näyttivät kiinnostuneen asiakirjasta vasta lokakuussa, tuskin sattumanvaraisesti Kansallismielisten liittouman liikkeelle laittaman adressin julkaisemisen ja sen ympärillä erityisesti sosiaalisessa mediassa käydyn keskustelun jälkeen.

Vaikka Kansallismielisten liittouman väitteet ovatkin selkeämmin harhaanjohtavia kuin ne, joilla kansanedustajat Tavio ja Huhtasaari asian toivat eduskuntaan, maahanmuuttovastaiset aktiivit ja poliitikot ovat koko prosessin ajan ulostuloissaan jakaneet yhteisiä teemoja. On esitetty vihjailuja siitä, että hallitus on pyrkinyt salaamaan asiakirjan käsittelyn sekä eduskunnalta että kansalaisilta.

Unkarin, Puolan ja Yhdysvaltojen nationalististen populistijohtajien esimerkkiä on toivottu kritiikittömästi myös Suomen linjaksi. Lisäksi on annettu ymmärtää, että asiakirjan hyväksymisestä seuraisi uusi maahanmuuttoaalto.

Sekä Tavio että Huhtasaari ovat aktiivisesti kritisoineet asiakirjaa internetissä, esimerkiksi perussuomalaisten Suomen Uutiset -verkkolehdessä. Tekemämme selvityksen mukaan aihe näyttäisi levinneen juuri Suomen Uutisten kautta edelleen eri julkaisualustoille ja perinteisiin medioihin, jopa maakuntalehdistöön. Lopulta esimerkiksi Iltalehti teki asiasta artikkelin, jossa ulkoministeriön erityisasiantuntija Renne Klinge vastasi asiakirjasta levinneisiin virheellisiin tietoihin.

4. joulukuuta, aivan Marrakeshin kokouksen alla, luotiin oikeusministeriön alaisuudessa toimivaan kansalaisaloitepalveluun aloite Suomen irtautumisesta asiakirjasta. Aloitteen takana on järvenpääläinen perussuomalaisten kaupunginvaltuutettu Arto Luukkanen.

Aloitteessa vaaditaan oikeuskäytännölle vierasta lainsäädäntöä, joka toteaisi, että ”GCM-sopimus on katsottava virheellisesti tuoduksi Suomen yhteiskunnalliseen päätöksentekoon”. Kansalaisaloitteessa toistuu jälleen myös väite, että julkilausuman vuoksi Suomi menettäisi oman rajavalvontansa.

Samana päivänä, kun asiakirjaa vastustava adressi luovutettiin ulkoministeriölle, Tavio jätti oikeuskanslerille kantelun asian käsittelemättä jättämisestä eduskunnassa perustuslain 94 § vastaisena. Oikeuskansleri katsoi kantelun aiheettomaksi 10.12.

Tavio reagoi päätökseen syyttämällä edelleen hallitusta asiakirjan käsittelystä ”salassa suljettujen ovien takana”. Hän myös tulkitsi, että koska asiakirja ei ole oikeudellisesti sitova, ”seuraavan hallituksen ei ole pakko noudattaa sopimusta”. Tämä väite sivuuttaa Suomen aikaisemmat, GCM:n kanssa yhteneväiset kansainvälisoikeudelliset velvoitteet.

Suomen virallinen kanta ja valeuutisointi: missä olivat UM ja muut eduskuntapuolueet?

Suomen valtio on sekä ulkoministeri Soinin, ulkoministeriön että GCM-konferenssin jälkeen Marokossa Suomea edustaneen sisäministeri Kai Mykkäsen suulla pyrkinyt vastaamaan GCM-julistuksesta esitettyyn valheelliseen informaatioon. Näyttäisi kuitenkin olevan niin, että valeuutisointi pitää pintansa ja tietyt tahot ovat sitkeästi jatkamassa kampanjointia asiakirjaa vastaan.

Puututtiinko valheellisen informaation levittämiseen liian myöhään ja ponnettomasti?

Voidaankin oikeutetusti kysyä, puututtiinko tähän valheellisen informaation levittämiseen liian myöhään ja ponnettomasti. Valtion kanta näyttää olleen, että koska GCM ei muuta Suomen kansainvälisoikeudellisia velvoitteita, ei siihen sitoutumisesta myöskään tarvitse keskustella. Samanaikaisesti ne tahot, joiden agendalla on erityisesti maahanmuuton kritisoiminen, ovat saaneet vapaasti agitoida kannattajiaan valheelliseen informaatioon nojaten.

Tavallisen kansalaisen kannalta tilanne on erittäin ongelmallinen. Mikäli aika ja kiinnostus eivät riitä faktojen tarkastamiseen, ajatukset salaisista sopimuksista jäävät epämääräisinä elämään kalvaen luottamusta yhteiskunnan toiminnan avoimuuteen ja maan johdon tarkoitusperiin.

Euroopan tasolla on todistettu, kuinka valheellinen informaatio saattaa johtaa jopa valtioiden irtautumiseen prosessista. Belgiassa hallitus ajautui sopimuksen vuoksi kriisiin, ja pääministeri Charles Michel joutui aivan Marokon konferenssin alla hakemaan parlamentiltaan mandaatin sitoutua asiakirjaan kansallismielisen Nieuw-Vlaamse Alliantie -puolueen uhatessa hajottaa hallituksen.

Michelin hallitus kaatui lopulta asian ympärille syntyneen kohun vuoksi. Michel piti Marrakeshissa tunteikkaan puheenvuoron, jossa toi esiin valeuutisten vaarallisuuden maansa esimerkin kautta. Myös Saksan liittokansleri Angela Merkel varoitti kokoussalissa paikalla olleita äärinationalismin vaaroista siirtolaisuuskeskustelussa.

Faktojen tarkistaminen saattaa olla vaikeaa. Esimerkiksi GCM-asiakirjaa koskeva suomenkielisen Wikipedia-sivun ensimmäisen version loi, puutteellisin ja valheellisin tiedoin, tubettaja Arto Alanenpää. Asiaan perehtynyt huomaa heti, ettei asiakirjaa tai sen taustalla olevaa prosessia ole edes yritetty selvittää asianmukaisesti. Samaa ei kuitenkaan voida vaatia asiaan vihkiytymättömältä.

On erityisen huolestuttavaa, että jopa kansanedustajan tehtävässä olevat henkilöt levittävät virheellistä informaatioita kansainvälisistä prosesseista ajaakseen omaa agendaansa.

Suomalaista ulkopoliittista keskustelua erityisesti maahanmuutto- ja pakolaisasioissa näyttäisi leimaavan apatia, jossa tila on kritiikittömästi luovutettu maahanmuuttovastaisille voimille.

Aiheellisesti voidaan esittää myös kysymys siitä, mikseivät muut puolueet ottaneet ponnekkaammin kantaa perussuomalaisten kansanedustajien esittäessä väitteitään eduskunnassa. Suomalaista ulkopoliittista keskustelua erityisesti maahanmuutto- ja pakolaisasioissa näyttäisikin leimaavan jonkinasteinen apatia, jossa tila on kritiikittömästi luovutettu maahanmuuttovastaisille voimille. Eduskuntaryhmä sinisten tuore ehdotus YK:n pakolaissopimuksen ”tarkastamisesta” ja hallituksen esitys ”selvittää Suomen tulkinnat maahanmuuton sopimusten oikeellisuudesta” jatkavat samaa linjaa.

Tätä kansallismielisten agendan hiljaista hyväksyntää oli aistittavissa jopa sisäministeri Mykkäsen Marrakeshissa pitämässä Suomen puheenvuorossa, jossa toistettiin useaan kertaan, että Suomi vaatii sääntöihin perustuvaa, rajoitettua maahanmuuttoa. Mitään muuta GCM-asiakirja ei edes esitä, ja tämän tulisi olla selvää myös perussuomalaisille, joilla on ulkoasiainvaliokunnassa edustaja.

Se, että Suomen puheenvuorossa asiaa näin ponnekkaasti painotettiin, kuulosti paikalla olevan tutkijan korvaan siltä, että maahanmuuttokriittisten huoliin haluttiin vastata kuitenkaan kiistämättä niitä virheellisiä väitteitä, joita nämä esittävät.

On huolestuttavaa, ettei julkisuudessa pyritä selkeämmin kiistämään virheellistä informaatiota. Kansainvälisen politiikan prosessit näyttäytyvät kansalaisille usein kaukaisina ja vieraina. Samanaikaisesti ne koskevat paljon tunteita herättäviä aiheita, on kyseessä sitten turvallisuuspolitiikka ja Nato-keskustelu tai maahanmuuttopolitiikka ja GCM.

Pelottelu ja kansainvälisten prosessien mustamaalaaminen eivät millään tavalla voi olla Suomen kansallinen etu – päinvastoin.

Pelottelu ja kansainvälisten prosessien mustamaalaaminen eivät kuitenkaan millään tavalla voi olla Suomen kansallinen etu – päinvastoin, useiden maiden jättäytyminen asiakirjan hyväksymisen ulkopuolelle saattaa jopa vaikeuttaa EU:n suhteita kolmansiin maihin maahanmuuttokysymyksissä.

Poliittisten päättäjien tulisikin voimakkaammin vastata valheelliseen informaatioon eikä vain tuudittautua ajatuksella, että tällaisten prosessien takana on vain rasistisia liikkeitä tai salaliittoteoreetikkoja. Kuten GCM-prosessin ympärillä käyty suomalainen ja eurooppalainen keskustelu ovat osoittaneet, jopa poliitikot valtakunnan tasolla lähtevät mukaan virheellisen tiedon levittämiseen.

Eduskuntavaalien lähestyessä on kansalaisten oikeus saada asianmukaista tietoa myös kansainvälisestä politiikasta. Jonkun on tuotava keskustelussa esiin sekin, että GCM:n kaltaiset prosessit pyrkivät parantamaan jo muutenkin heikossa asemassa olevien maahanmuuttajien oloja ja tarjoamaan heille oikeudenmukaista ja oikeusvaltioperiaatteiden mukaista kohtelua. Julkisuudessa lähinnä oikeusoppineet ovat kritisoineet kansainvälisten prosessien aliarviointia.

Kansainvälisen politiikan tutkijoina jaamme kollegojemme näkemyksen siitä, että myös meillä tieteentekijöillä on velvollisuutemme puuttua harhaanjohtavan informaation levittämiseen.

Mikko Räkköläinen on kansainvälisen politiikan väitöskirjatutkija Tampereen yliopistossa. PhD Milla Emilia Vaha on kansainvälisen politiikan tutkija Turun yliopistossa. 

Julkaisu Suomalainen GCM-keskustelu: Esimerkki valeuutisten vaarallisesta voimasta ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Jan Gebertin ohjaama When the War Comes on näyttävä mutta pintapuoliseksi jäävä kuvaus ääriliikkeen kehityksestä.

When the War Comes -dokumenttielokuvan alussa parikymppinen slovakialaismies, Peter Švrček, voi ylpeänä kertoa äidilleen läpäisseensä oppilaitoksensa loppukokeen. Sitten hän johtaa ”Slovakian alokkaat” (slov. Slovenskí branci, engl. Slovak recruits) -ryhmän jäsenet metsään harjoittelemaan erä- ja taistelutaitoja. Välillä Švrčekin on palattava kaupunkiin vakuuttamaan poliisit siitä, ettei aseiden kanssa marssinut joukkio aiheuta vaaraa ympäristölleen.

Suunnilleen vuosiin 2016–2017 sijoittuva dokumentti seuraa järjestön ja sen johtajan kasvua. Tekijöillä on ollut pääsy niin julkisiin tapahtumiin kuin harjoitusleireille, juhliin ja Švrčekin kotiinkin. Näin he onnistuvat kuvaamaan eri puolia ilmiöstä, jolla on linkkejä moniin kiinnostaviin ja huolestuttaviin ajankohtaisiin kehityskulkuihin.

Oman erityisvivahteensa Slovakian alokkaisiin tuo järjestön avoin panslavismi ja Venäjän ihailu.

Valmistautumisessa odotettuun yhteiskunnan romahtamiseen Slovakian alokkaat muistuttavat Yhdysvalloissa jo vuosikymmeniä vaikuttanutta militia-liikettä. Euroopan viitekehyksessä järjestö asettuu osaksi kautta maanosan tapahtunutta äärinationalististen, rasististen ja autoritaaristen liikkeiden nousua. Oman erityisvivahteensa Slovakian alokkaisiin tuo järjestön avoin panslavismi ja Venäjän ihailu.

Järjestön ilmeisen aktiivinen toiminta internetissä ja yhteyksien luominen muihin vastaaviin organisaatioihin on hyvä esimerkki sosiaalisen median roolista vaihtoehtoisen politiikan työkaluna.

When the War Comes ei valitettavasti kuitenkaan tartu kunnollisesti yhteenkään näistä teemoista.

Kuva ei kerro kaikkea

When the War Comes ansaitsee kiitosta visuaalisesta toteutuksestaan. Varsinkin Slovakian alokkaiden omissa harjoituksissa ja tapahtumissa kuvatut kohtaukset lainaavat taitavasti fiktiivisten (sotilas-)elokuvien kuvakieltä. Alussa harjoituksiin marssiva joukko piirtyy taivasta vasten kuin Pelastakaa sotamies Ryanissa (1998). Elokuvan loppupuolella Švrček puolestaan esiintyy jo klassisin kansanjohtajan elkein.

When the War Comes jää kuitenkin kiinnostavasta aiheestaan ja toimivasta teknisestä toteutuksestaan huolimatta pintapuoliseksi. Elokuvassa ei ole selostajaa, eikä perustietoja anneta myöskään esimerkiksi tekstiruutujen avulla. Näiden ratkaisujen vuoksi se jää lopulta hyvin informaatioköyhäksi.

Katsoja ei usein tiedä, milloin tai missä hänen näkemänsä asiat ovat tapahtuneet – saati kykene asettamaan näkemäänsä laajempaan kontekstiin, jota ei tarjota.

Slovakian alokkaiden jäsenten ja erityisesti Švrčekin puhetta elokuvassa kuullaan runsaasti. Varsinkin ulkomaisen, elokuvaa ilman taustatietoja lähestyvän katsojan on vaikeaa hahmottaa, mikä tästä puheesta on tilannesidonnaista opportunismia ja mikä ryhmän ideologian ydintä.

Olisi mielenkiintoista saada parempi kuva siitä, mitkä Slovakian alokkaiden toimintaa koskevista väitteistä pitävät paikkansa. Švrčekin kuullaan elokuvassa kehuskelevan koko maan kattavalla, 17 osastoa sisältävällä organisaatiolla ja omalla vierailullaan Itä-Ukrainan kapinallisalueilla saamassa oppia organisaationsa johtamiseen ja kehittämiseen separatistien puolella taistelevilta kasakkajoukoilta.

Kun on kyse nuoresta miehestä, joka selkeästi yrittää tehdä vaikutuksen, moiset puheet on ensin helppo ohittaa perättömänä kerskailuna, mutta myöhemmin Slovakian alokkaiden järjestämään tapahtumaan näyttää saapuvan vieraisille motoristijoukkio, jota väitetään Kremliä lähellä olevaksi venäläiseksi Yön sudet -jengiksi. Onko näin, ja mitkä Slovakian alokkaiden oikeat kyvyt, yhteydet ja taustat ovat, jää elokuvan pohjalta epäselväksi.

Puolueen synty

Elokuvassa kulkee rinnan ja limittäin kolme kehityskaarta. Näistä ensimmäinen ja tarinalle keskeisin on Švrčekin kehitys. Dokumentin aikana hän ei niinkään muutu kuin omaksuu uusia rooleja.

Rennon, politiikasta kiinnostuneen koti-minän päälle rakentuvat niin hyvin asiallisesti viranomaisten kanssa asioiva kansalaisaktivisti, tiukan sotilaallinen äkseeraaja kuin koululuokille ja televisiokameroille hymyilevä esiintyjäkin. Elokuva huipentuu Švrčekin nousuun Slovakian alokkaiden poliittiseksi siiveksi luodun ”Isänmaamme – Tulevaisuutemme” -puolueen johtajaksi.

Yhdessä johtajansa kanssa myös Slovakian alokkaat kehittyy, tai ainakin sen esitetään kehittyvän, moniulotteisemmaksi organisaatioksi. Koulutusleirit muuttuvat suurisuuntaisemmiksi ja vaativimmiksi. Organisaatio pyrkii aktiivisesti rekrytoimaan uusia jäseniä ja levittämään sanomaansa haastatteluiden ja julkisten esiintymisten kautta.

Slovakian alokkaiden johtohahmot käyvät henkilökohtaisesti vastaamassa kysymyksiin järjestöä kriittisesti arvioivassa keskustelutilaisuudessa ja pääsevät, ilmeisesti myötämielisen opettajan avustuksella, esittelemään panslavistista ideologiaansa ja omaa toimintaansa koululaisille.

Järjestö muuttuu ajan kuluessa autoritaarisemmaksi.

Järjestö muuttuu myös ajan kuluessa autoritaarisemmaksi. Sisäiset vaalit lopetetaan ja johtajien viroista tehdään käytännössä elinikäisiä. Lopulta järjestön pohjalta perustetaan uusi poliittinen puolue.

Dokumentin kolmas kehityskulku pyrkii seuraamaan nimettömäksi jäävän Slovakian alokkaiden jäsenen etenemistä järjestön sisällä. Lapsenkasvoinen nuorukainen viettää iltansa katsellen netistä järjestön videoita, kohoaa organisaation arvoasteikossa ja perustaa lopulta oman alaosaston, jonka harjoituksia hän johtaa yrittäen kopioida Švrčekin tyyliä.

Aina kaikki ei kuitenkaan mene niin hyvin kuin johtajalta odotetaan. Oman osastonsa perustamiskokouksessa mies ei ole valmistautunut riittävästi ja saa jälkikäteen kritiikkiä ”epäammattimaisesta” käytöksestä.

Elokuva pyrkii ilmeisesti antamaan katsojalleen tilan ja vapauden tulkita näitä kehityskulkuja oman harkintansa mukaan. Tulkinta jää kuitenkin katsojan omien oletusten ja arvioiden varaan. Keskeisiä hahmoja haastattelemalla kuva henkilöiden ja koko organisaation kehityksestä olisi saanut runsaasti lisää syvyyttä. Tällöin olisi luonnollisesti voinut olla mahdollista, että elokuvan tekijöitä olisi voitu kritisoida äärioikeiston äänitorvena toimimisesta.

Nuoret, vihaiset miehet?

Oman sivujuonteensa elokuvaan tuo Slovakian alokkaiden sisäinen dynamiikka. Varsinkin alkuun Slovakian alokkaiden harjoituksia johtavasta Švrčekistä jää kuva epävarmana johtajana, joka yrittää liikaa vakuuttaa seuraajiansa ja lähinnä matkii sotaelokuvista tuttua stereotypiaa merijalkaväen kouluttajasta.

Dokumentin mittaan koulutus muuttuu kuitenkin entistä rajummaksi. Uusien jäsenten nimet korvataan numeroilla. Heitä juoksutetaan ja harjoitutetaan, kunnes osa luopuu koulutuksesta ja yksi saa sairaskohtauksen.

Muutos suhtautumisessa uusiin jäseniin on huomattava, mutta jälleen kontekstin puuttuminen vaikeuttaa nähdyn ymmärtämistä. Onko kyse vain järjestön johtajien ja kouluttajien itsevarmuuden kasvusta ja jonkinlaisesta sadistisesta vallan huumasta, kuten dokumentti hieman antaa ymmärtää? Vai voisiko kyseessä olla hyvinkin laskelmoitu keino ryhmäyttää koulutuksesta selviäviä alokkaita ja taata järjestön jäsenten olevan riittävän motivoituneita ja kykeneviä fyysiseen toimintaan?

Vastaukset näihin kysymyksiin olisivat tärkeitä, jotta voitaisiin ymmärtää, millainen uhka Slovakian alokkaiden puolisotilaallinen toiminta ympäröivälle yhteiskunnalle on.

When the War Comes ei tue käsitystä siitä, että äärinationalismi olisi ensi sijassa syrjäytyneiden nuorten miesten aate. Švrček on selkeästi hyvinvoivasta kodista, ja hänen vanhempansa sekä tyttöystävänsä suhtautuvat miehen toimintaan kannustavasti. Tavallisten vapaaehtoisten taustoja elokuva ei avaa, mutta ainakaan esimerkiksi monille suomalaisille äärioikeistolaisille järjestöille tyypillistä humalassa heilumista ei järjestön vuosijuhlaa lukuun ottamatta ole havaittavissa.

Laajemmasta poliittisesta tilanteesta Slovakiassa ainut esiin nouseva ajankohtainen ilmiö ovat eräässä kohtauksessa valtatien vartta pohjoiseen vaeltavat pakolaiset, joita järjestön aktivistit jäävät halveksien katselemaan.

Järjestöllä näyttää olevan kannattajia ja yhteistyökumppaneita yhteiskunnan eri aloilla. Kouluvierailun lisäksi Slovakian alokkaat toimii järjestysmiehinä kulttuurifestivaaleilla. Laajemmasta poliittisesta tilanteesta Slovakiassa ainut esiin nouseva ajankohtainen ilmiö ovat eräässä kohtauksessa valtatien vartta pohjoiseen vaeltavat pakolaiset, joita järjestön aktivistit jäävät halveksien katselemaan.

Slovakian alokkaat -järjestö on ajankohtainen ja kiinnostava kohde dokumenttielokuvalle. Järjestön toiminnassa on helppo nähdä samankaltaisuuksia ja yhteyksiä äärinationalistisiin, liberaalille demokratialle vihamielisiin järjestöihin ympäri maailmaa.

When the War Comes on kiinnostava kurkistus tämänkaltaisen ryhmän sisälle, mutta valitettavasti se ei anna katsojalleen kylliksi eväitä kokonaiskuvan luomiseen.

 DocPoint-dokumenttielokuvafestivaali järjestetään Helsingissä 28.1.–3.2.2019. 

Mikko Räkköläinen on kansainvälisen politiikan väitöskirjatutkija Tampereen yliopistossa. Hänen väitöskirjansa käsittelee kaupallisten sotilas- ja turvallisuusyritysten vaikutuksia ulko- ja turvallisuuspolitiikalle. 

Julkaisu DocPoint: Slovakialaisen äärinationalismin nousu ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.