Perhevapaajärjestelmän uudistaminen on ollut suomalaisen tasa-arvopolitiikan agendalla jo pitkään. Perhevapaajärjestelmän merkittävimmät tasa-arvon ongelmat tyypillisesti liitetään naisten pitämiin pitkiin perhevapaisiin, jotka voimistavat äitien ensisijaisuutta vanhempina, lisäävät naisten syrjintää työmarkkinoilla ja heikentävät palkka- ja urakehitystä.

Huomio on kohdistunut yhtäältä isien käyttämien, erityisesti isälle korvamerkittyjen, vapaajaksojen pidentämiseen, toisaalta kotihoidontukeen. Perhevapaiden uudistaminen on ollut haastavaa ja edistys hidasta, johtuen yhtäältä puoluepoliittisista kiistoista, toisaalta työmarkkinajärjestöjen vallasta päätöksenteossa.

Perhevapaat uudistusten kohteena

Perhevapaiden uudistaminen nytkähti eteenpäin helmikuussa, kun Sanna Marinin hallitus julkisti molemmille vanhemmille yhtä pitkän vanhempainrahakiintiön takaavan perhevapaamallin. Uudistuksesta vastaavan sosiaali- ja terveysministeri Aino-Kaisa Pekosen sanoin sovittu 7+7+1-malli oli “perhevapaiden radikaali uudistus,” joka “takaa lapselle paikan perhe-etuuksien keskiössä ja edistää hyvinvointia ja tasa-arvoa.”

Isäkiintiön kasvattamisen ohella malli pidentäisi ansiosidonnaista vanhempainrahakautta, kohtelisi erilaisia perheitä tasa-arvoisesti ja olisi sukupuolineutraali. Radikaalina mainostettu uudistus oli kuitenkin puoluepoliittinen kompromissi: keskustalle ideologisesti tärkeä ja naisten pitkiin perhevapaisiin keskeisesti liittyvä kotihoidontuki oli jätetty ennalleen.

Radikaalina mainostettu uudistus oli kuitenkin puoluepoliittinen kompromissi.

Osa työmarkkinakeskusjärjestöistä sen sijaan avoimesti kyseenalaisti hallituksen mallin radikaaliuden. SAK ja toimihenkilöiden keskusjärjestö STTK toivottivat uudistuksen tervetulleeksi, mutta korkeakoulutettujen työmarkkinajärjestö Akava ja Elinkeinoelämän keskusliitto EK kritisoivat hallituksen mallia työllisyysnäkökulmien sivuuttamisesta, kunnianhimottomuudesta tasa-arvon suhteen ja liian suuresta hintalapusta. Kriitikoiden mukaan radikaaliuden vesittää malliin sisällytetty perheiden mahdollisuus siirtää vapaita puolisolle, jolloin äidit todennäköisesti jatkaisivat entiseen malliin pitkillä perhevapailla.

Onnistuuko radikaali perhevapaauudistus ilman työmarkkinajärjestöjen tukea? Tarkastelemme tässä kirjoituksessa perhevapaiden uudistamisen haasteita kolmikantaisessa politiikkaprosessissa – jotka myös Marinin hallitus kohtaa – perustuen tutkimukseemme Juha Sipilän hallituksen (2015–2019) yrityksestä uudistaa perhevapaajärjestelmä.

Kritiikoiden mukaan radikaaliuden vesittää malliin sisällytetty perheiden mahdollisuus siirtää vapaita puolisolle, jolloin äidit todennäköisesti jatkaisivat entiseen malliin pitkillä perhevapailla.

Sipilän oikeisto-konservatiivisen hallituksen yritys uudistaa perhevapaajärjestelmä kaatui kiihkeän valmistelun jälkeen keväällä 2018. Julkinen keskustelu kaatumisen syistä ja syyllisistä kohdistui keskustan arvokonservatismiin ja kokoomuksen tiukkaan taloudenpitoon

Vähemmän keskusteltiin siitä, miten vaikeudet uudistaa perhevapaajärjestelmä kietoutuvat puoluepolitiikan ohella korporatistiseen järjestelmään ja työmarkkinajärjestöjen valtaan päätöksentekoprosesseissa. Analysoimme uudistusta erityisesti kolmikantaisen tasa-arvopolitiikan haasteiden ja muutosten näkökulmasta.

Tasa-arvotavoitteiden nihkeä eteneminen korporatistisessa järjestelmässä

Suomalaisessa korporatistisessa järjestelmässä työmarkkinajärjestöt ovat keskeisiä vallankäyttäjiä työ- ja sosiaalipolitiikassa. Työmarkkinajärjestöjen edustajat ovat perinteisesti olleet keskeisessä roolissa työryhmissä, joissa perhepoliittisia uudistuksia muotoillaan. Perhevapaiden tapauksessa neuvotteluvalta perustuu myös perhevapaiden maksujärjestelmään: ansiosidonnaisten vanhempainpäivärahat korvataan sairausvakuutuksen työtulovakuutuksesta, jota rahoittavat pääosin työnantajat, palkansaajat ja yrittäjät.

Etenkin isille korvamerkittyjen vapaiden pidentäminen on ollut 2000-luvun kolmi- ja kaksikantaisissa työryhmissä vaikeaa. STTK ja vähän myöhemmin myös Akava esittivät isäkiintiöitä. Työnantajajärjestöt ovat pyrkineet estämään kustannusten nousun ja puolustivat perheiden valinnanvapautta.

Työnantajajärjestöt ovat pyrkineet estämään kustannusten nousun ja puolustivat perheiden valinnanvapautta.

Myös erilaiset työn ja perheen yhteensovittamista edistävät joustot, kuten perhevapaiden pitäminen ja osa-aikatyö ovat olleet työnantajille vaikeita, koska ne lisäävät epävarmuutta työvoiman saatavuudesta. SAK ja etenkin naisvaltaiset palvelualat vastustivat pitkään isäkiintiöitä, epäillen etteivät liittoihin kuuluvien perheissä isät pitäisi vapaitaan. Näin isän vapaat ovat pidentyneet vain pienin nykäyksin 2000-luvulla.

Työmarkkinajärjestöjen muuttuva rooli – jarruista kaasuttajiksi?

Vaikka aiemmin isien korvamerkittyjä vapaita on vastustettu kolmikantaisissa työryhmissä, viime vuosina työmarkkinajärjestöt ovat yksi kerrallaan kääntyneet kannattamaan niitä työmarkkinoiden tasa-arvoa edistävänä uudistuksena – viimeisimpänä SAK ja EK.

Perhevapaauudistusta ei mainittu Sipilän oikeisto-konservatiivisen hallituksen ohjelmassa, ja kokoomuksen pyrkimykset nostaa uudistus hallituksen agendalle törmäsivät monta kertaa perussuomalaisten ja keskustan vastustukseen.

Työmarkkinajärjestöt olivat merkittävässä asemassa nostamassa uudistuksen tarvetta esille. Keskustelun avasi SAK:n huhtikuussa 2016 julkaisema perhevapaamalli, jonka tavoitteina oli muun muassa lisätä perhevapaajärjestelmän joustavuutta, kannustaa isiä perhevapaille ja parantaa erilaisten perheiden tasa-arvoa. Myös muut työmarkkinajärjestöt ja hallituspuolueet julkistivat vuosien 2016 ja 2017 aikana omat mallinsa.

Sipilän hallituksen perhevapaauudistus nousikin hallituksen pöydälle kesken hallituskauden syksyllä 2017 yhteiskunnallisen paineen vuoksi, jota työmarkkinajärjestöt olivat luomassa.

Valtadynamiikan muutoksia kolmikantaisissa työryhmissä

Uudistuksesta neuvoteltiin samanaikaisesti sekä ministeriryhmässä että kolmikantaisessa virkamiesten ja työmarkkinajärjestöjen työryhmässä. Aiemmassa tutkimuksessa on tuotu esiin miten työmarkkinajärjestöillä on usein ollut huomattavan paljon liikkumavaraa neuvotteluissa, sillä pöydän kolmas osapuoli eli valtio ei aina ole ilmaissut kovin selvästi näkemyksiään.

Sipilän hallituksen aikana toimintatapa näyttää muuttuneen. Sipilän hallitus asetti uudistukselle hyvin tiukat reunaehdot, joissa korostuivat hallitusohjelman työllisyystavoite ja talouskuripolitiikka: uudistuksen tuli lisätä työllisyyttä ja etuusjärjestelmä tuli uudistaa julkisen talouden raamin sisällä, ilman lisärahaa. Reunaehdoissa mainittiin myös tavoitteet tasa-arvon ja perheiden hyvinvoinnin edistämisestä ja säilyttää mahdollisuus hoitaa lasta kotona, kunnes lapsi täyttää kolme vuotta.

Työmarkkinajärjestöillä on usein ollut huomattavan paljon liikkumavaraa neuvotteluissa, sillä pöydän kolmas osapuoli eli valtio ei aina ole ilmaissut kovin selvästi näkemyksiään. Sipilän hallituksen aikana toimintatapa näyttää muuttuneen.

Reunaehtojen lisäksi hallituksen kolme vastuuministeriä ottivat tiukemman ohjauksen myös politiikan sisällön muotoilusta. Työmarkkinajärjestöt – erityisesti palkansaajat – kokivat, että tiukat reunaehdot ja poliittinen ohjaus rajoittivat neuvottelujen liikkumavaraa, vähentäen työmarkkinajärjestöjen vaikutusvaltaa. Sipilän hallituskautta leimasi yleisemminkin epäluuloinen suhtautuminen työmarkkinajärjestöihin ja halu vähentää etenkin ay-liikkeen valtaa.

Reunaehdot ja taloudelliset intressit ajavat kohti leikkaavaa perhevapaamallia

Analyysimme Sipilän hallituksen perhevapaauudistuksesta osoittaa, että vaikka työmarkkinajärjestöt ajoivat tasa-arvoisempaa perhevapaauudistusta agendalle, kustannusten kasvattaminen oli työmarkkinajärjestöille vaikea kysymys. Suurin osa isävapaiden pidentämistä periaatteellisesti tukevista työmarkkinajärjestöistä oli julkisissa ulostuloissaan hiljaa omasta halukkuudestaan kasvattaa osuuttaan rahoitusjärjestelmässä tavoitteen saavuttamiseksi.

Erityisesti elinkeinoelämää ja yksityisen sektorin työnantajia edustava EK piti syksyn 2017 neuvotteluissa tiukasti kiinni julkisen talouden kustannuksiin liittyvästä reunaehdosta ja vastusti myös vakuutusmaksujen korotuksia. Vaikka palkansaajajärjestöt kritisoivat EK:n nollalinjaa, ei vakuutusmaksujen korotus ollut niillekään helppo asia. Kysymys tasa-arvon edistämisestä jäi siten järjestöjen taloudellisten intressien jalkoihin.

Analyysimme Sipilän hallituksen perhevapaauudistuksesta osoittaa, että vaikka työmarkkinajärjestöt ajoivat tasa-arvoisempaa perhevapaauudistusta agendalle, kustannusten kasvattaminen oli työmarkkinajärjestöille vaikea kysymys.

Neuvottelujen aikana kävi selväksi, että ainut mahdollisuus isäkuukausien kasvattamiseen hallituksen sanelemien reunaehtojen puitteissa ja ilman vakuutusmaksujen korotuksia oli leikata jaettavissa olevia – eli käytännössä äidin käyttämiä – vapaita. Leikkaava malli täyttäisi myös työllisyysreunaehdon, kun taas isäkuukausien lisääminen ilman muita järjestelmän muutoksia heikentäisi kokonaistyöllisyyttä. Työllisyys kasvaisi ainoastaan etuuksia lyhentämällä ja leikkaamalla.

Tällaista mallia oli esittänyt EK, jonka näkemyksen mukaan työllisyyttä ja tasa-arvoa parannettaisiin erityisesti lakkauttamalla kotihoidontuki ja jakamalla ansiosidonnaiset vapaat puoliksi vanhempien kesken. Neuvotteluissa palkansaajajärjestöt kuitenkin suhtautuivat epäillen äidin oikeuksiksi koettujen vapaiden leikkaamiseen tai siirtämiseen isälle.

Se mikä oli 1980-luvulla poliittisesti mahdollista ei ainakaan 2010-luvulla vaikuttanut toteutettavissa olevalta vaihtoehdolta.

Kiinnostavaa on se, että alun perin isille mahdollisuus vanhempainvapaisiin luotiin 1980-luvulla lyhentämällä aiemmin vain äidin käytettävissä ollutta vapaata säätämällä se jaettavaksi vanhempien kesken. Se mikä oli 1980-luvulla poliittisesti mahdollista ei ainakaan 2010-luvulla vaikuttanut toteutettavissa olevalta vaihtoehdolta.

Uudistus kaatuu

Neuvotteluissa edettiin esitykseen, jossa pöydälle oli saatu 4+5+4 -malli. Mallissa vapaa jaettaisiin kolmeen jaksoon, joista ensimmäisen käyttäisi äiti, yhden vanhemmat jakaisivat keskenään ja yhden käyttäisi isä. Käytännössä ansiosidonnaisen pituus olisi kasvanut hieman. Kotihoidontukeen oli suunniteltu leikkauksia yli kaksivuotiaiden lasten osalta.

Uudistuksen valmistelu keskeytyi, kun neuvotteluvaiheessa alakynteen jäänyt keskusta ilmoitti yksipuolisesti uudistuksen kaatumisesta. Jälkipeleissä spekuloitiin keskustan vetäytymisen johtuneen ennen kaikkea haluttomuudesta leikata kotihoidontukea. Julkisuudessa keskusta kuitenkin puhui leikkaavan uudistuksen negatiivisista vaikutuksista pienituloisiin perheisiin.

Tällä kertaa uudistuksen vesittymistä ei ainakaan julkisuudessa liitetty työmarkkinajärjestöjen haluttomuuteen ryhtyä isien korvamerkittyjen vapaiden maksajiksi. Työmarkkinajärjestöjen ja etenkin EK:n haluttomuus korottaa vakuutusmaksuja saattoi kuitenkin osaltaan estää ratkaisun, joissa isäkiintiötä olisi voitu pidentää kenenkään häviämättä.

On mahdollista, että järjestöt olisivat taipuneet pieneen ansiosidonnaisen vanhempainrahan pidennykseen, mikäli ne olisivat saaneet vastineeksi etenkin EK:n vaatiman kotihoidontuen leikkauksen.

On myös mahdollista, että järjestöt olisivat taipuneet pieneen ansiosidonnaisen vanhempainrahan pidennykseen, mikäli ne olisivat saaneet vastineeksi etenkin EK:n vaatiman kotihoidontuen leikkauksen. Neuvotteluissa sivurooliin joutuneet työmarkkinajärjestöt jättivät juuri ennen uudistuksen kaatumista ministeriryhmälle tarjouksen sopia ansiosidonnaisista vapaista, jos “hallitus tekisi oman osansa” eli kotihoidontuen muutokset.

Työmarkkinajärjestöjen kesken oli erimielisyyksiä, mutta yhtenäisen rintaman löytäminen oli kuitenkin olennainen keino kamppailla vaikutusvallasta. Lopputulos ei kuitenkaan ollut työmarkkinajärjestöjen tavoitteiden mukainen. Työmarkkinajärjestöjen tarjous pakotti keskustan muodostamaan kannan pöydällä olleisiin kotihoidontuen muutoksiin ja oli siten osa uudistuksen kaatumiseen johtaneita tapahtumia.

Kohti tasa-arvoisempaa perhevapaajärjestelmää – mutta kenen kustannuksella?

Marinin hallituksen perhevapaauudistusta koskevat kirjaukset ja kunnianhimoiset tasa-arvolinjaukset ovat kuin peilikuva Sipilän hallituksen uudistusyrityksestä. Sipilän hallituksen uudistuksessa tasa-arvonäkökulmat jäivät työllisyyden ja kustannusten jalkoihin.

Kaatunut uudistus asettuikin osaksi jatkumoa, jossa tasa-arvopolitiikasta puhutaan yhä useammin talouden ja työllisyyden näkökulmasta ja jossa taloudelliset päämäärät sivuuttavat tasa-arvotavoitteet.

Marinin hallitus rikkoi tätä kehityskulkua linjaamalla, ettei perhevapaauudistus ole työllisyysuudistus. Valtiovarainministeriön arvion mukaan uudistuksella onkin negatiivisia vaikutuksia työllisyyteen, mikäli isät käyttäisivät aiempaa pidemmät ansiosidonnaiset vapaansa.

Marinin hallituksen perhevapaauudistusta koskevat kirjaukset ja kunnianhimoiset tasa-arvolinjaukset ovat kuin peilikuva Sipilän hallituksen uudistusyrityksestä.

Marinin hallitus on myös linjannut, että tasa-arvoa ja perheiden hyvinvointia lisäävä uudistus saa maksaa. Avoinna on kuitenkin kysymys siitä, miten ansiosidonnaisia vapaita yli kuukaudella pidentävä 1+7+7 malli rahoitettaisiin.

Uudistuksen hinnaksi on arvioitu 100 miljoonaa euroa vuodessa, josta hallitus on luvannut kattaa 25 miljoonaa euroa. Loput on tarkoitus nykyisen järjestelmän mukaisesti kattaa työnantajien ja palkansaajien vakuutusmaksuja korottamalla.

Sen sijaan kolmikantaisen valmistelun suhteen Marinin hallituksen uudistus jatkaa Sipilän hallituksen linjoilla. Vaikka Antti Rinteen hallitusohjelma periaatteessa palautti työmarkkinajärjestöt neuvottelupöytiin – mukaan lukien perhevapaauudistuksen valmisteluun – käytännössä hallitusohjelma rikkoi kolmikantaisen valmistelun perinnettä asettamalla uudistukselle tiukat suuntaviivat. Lisäksi Marinin hallitus päätti 1+7+7-mallista yksipuolisesti – ainakin työnantajien näkemyksen mukaan – kesken kolmikantaisen neuvotteluprosessin.

Avoinna on kysymys siitä, miten ansiosidonnaisia vapaita yli kuukaudella pidentävä 1+7+7 malli rahoitettaisiin.

Jatkumona aiempiin kolmikantaisiin uudistuksiin EK on ilmoittanut suoraan, ettei halua olla rahoittamassa kallista uudistusta, jolla on negatiivisia työllisyysvaikutuksia. Myös Akava on kritisoinut uudistusta liian kalliiksi suhteessa sen negatiivisiin työllisyysvaikutuksiin.

Keskeinen kysymys onkin, taipuvatko järjestöt uudistukseen, jossa perhe-etuudet paranevat ja työnantajien ja työntekijöiden sivukulut nousevat ilman, että näitä kompensoitaisiin työn tarjontaa lisäävällä kotihoidontuen leikkauksella.

Kolmikantaisen tasa-arvopolitiikan murros

Korporatistista järjestelmää on kritisoitu jähmeydestä ja erityisesti tasa-arvopolitiikan sisältöjen vesittämisestä. Hallitus on aiemmin vauhdittanut toivomiaan uudistuksia uhkaamalla niin sanotuilla pakkolaeilla, elleivät työmarkkinajärjestöt pääse neuvotteluissa sopimukseen. Tällaista uhkausta on käytetty laajempien yhteiskuntasopimusten aikaansaamiseksi esimerkiksi Sipilän hallituksen kilpailukykysopimukseen johtaneissa tapahtumissa.

Lainsäädännöllä uhkaamista ei toistaiseksi ole käytetty kolmikantaisen tasa-arvopolitiikan vauhdittamisen työkaluna. Marinin hallituksella on kuitenkin mahdollisuus puuttua yksipuoliseen päätöksentekoon lainsäädännöllä, mikäli työmarkkinajärjestöt eivät suostu maksujen muutoksiin.

Korporatistisesta perinteestä poikkeava lainsäädäntöteitse eteneminen saattaa tulla ajankohtaiseksi myös tasa-arvopolitiikassa, jos tasa-arvotavoitteet eivät kolmikantaisessa valmistelussa etene.

Korporatistisesta perinteestä poikkeava lainsäädäntöteitse eteneminen saattaakin tulla ajankohtaiseksi myös tasa-arvopolitiikassa, jos tasa-arvotavoitteet eivät kolmikantaisessa valmistelussa etene. Näin näyttää käyvän perhevapaauudistuksen lisäksi myös palkkatasa-arvoa edistävien toimien kanssa.

Nähtäväksi jää, onko kustannuksia kasvattavan perhevapaauudistuksen toteuttaminen enää mahdollista koronaviruksen aiheuttaman talousnäkymien heikentymisen vuoksi. Paineet kustannuksia lisäävien uudistusten perumiseksi kasvavat, ja perinteisesti juuri tasa-arvo on nähty hyvien aikojen luksuksena.

FT Anna Elomäki, yliopistotutkija, sukupuolentutkimus, Tampereen yliopisto

YTT, KTM Armi Mustosmäki, tutkijatohtori,yhteiskuntapolitiikka, Jyväskylän yliopisto.

FT Paula Koskinen Sandberg, tutkijatohtori Tampereen yliopisto

Tutkimus on tehty osana Suomen Akatemian rahoittamaa Gender, Power and Reconfigured Corporatism in Finland -hankkeessa, jossa tutkitaan sukupuolta, valtaa ja muuttuvaa työmarkkinajärjestelmää. Kirjoitus perustuu Politiikka-lehdessä julkaistuun tutkimusartikkeliin.

Julkaisu Radikaalin perhevapaauudistuksen haasteet ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kriittinen tasa-arvolukutaito on kykyä nähdä, lukea ja ymmärtää sukupuolten tasa-arvoa tavalla, joka menee julkisen puheen tuottamien ilmiselvien merkitysten taakse. Se antaa tiedollisia välineitä pohtia ja käsitellä kriittisesti tietoa, jota eri toimijat sukupuolten tasa-arvosta antavat.

Koronakriisin keskellä kriittisen tasa-arvolukutaidon merkitys korostuu.

Kuten monet yhteiskunnalliset, poliittiset ja taloudelliset kriisit, koronapandemia on pahentanut yhteiskuntien eriarvoisuutta. Vaikka pandemiat eivät valikoi uhrejaan, koronan seuraukset kohdistuvat useammin ja vakavimmin niihin, jotka ovat jo valmiiksi haavoittuvimmassa asemassa.

Niin Yhdysvalloissa, Britanniassa kuin Pohjoismaissa köyhemmissä oloissa, pienemmissä asunnoissa, elävät rodullistetut vähemmistöt ja maahanmuuttajat ovat sairastuneet ja kuolleet suhteessa enemmän kuin muut. Taustalla vaikuttaa paitsi niukempi toimeentulo ja työskentely aloilla, jotka altistavat ihmiskontakteille, myös institutionaalinen rasismi, joka voi vaikeuttaa hoitoon pääsyä.

Koronakriisin keskellä kriittisen tasa-arvolukutaidon merkitys korostuu.

Sukupuolten tasa-arvon näkökulmasta ensimmäisinä arvioina on esitetty, että miehet sairastuvat viruksen aiheuttamaan tautiin vakavammin ja heidän kuolleisuutensa on suurempi. Syitä ei vielä varmuudella tiedetä, mutta miestapaisia elämäntapoja on pidetty yhtenä mahdollisena selittävänä tekijänä.

Ulkonaliikkumiskiellot ja karanteenit ovat lisänneet naisiin kohdistuvaa väkivaltaa perheissä ja vaikeuttaneet avun saamista.

Puolassa hallitus on koronan varjolla pyrkinyt jälleen kaventamaan naisten oikeutta aborttiin, ja Unkari on ajamassa läpi transihmisten oikeuksia radikaalisti heikentävää lainsäädäntöä.

Naisenemmistöisen työn arvo korostuu kriisissä

Usein juuri naiset ovat niitä, jotka joutuvat päivittäin lähtemään kodeistaan ja ylläpitämään yhteiskunnan välttämätöntä toimintaa oman terveytensä kustannuksella. Sairaanhoitajista, siivoojista, varhaiskasvatuksen henkilöstöstä, opettajista ja kaupan alan työntekijöistä selvä enemmistö on naisia. Monista näistä ryhmistä käytetään nyt termiä “kriittisten alojen työntekijät”.

Monet niistä naisista, jotka tekevät etätöitä, joutuvat puolestaan kantamaan suuremman vastuun lasten hoivasta ja etäkoulusta. Julkisten palvelujen kannattelema sukupuolisopimus, jossa molemmat vanhemmat ovat vastuussa perheen elatuksesta ja lasten hoidosta, joudutaan neuvottelemaan uudelleen.

Kiireen ja huolen keskellä myös tasa-arvoa kannattavissa perheissä solahdetaan helposti niihin rooleihin, joihin sukupuolittuneen työnjaon pitkä historia meitä ohjaa. Pitkittyessään tilanteella on vaikutuksensa myös työelämän tasa-arvoon.

Samalla julkisen sektorin työn, julkisten hoivapalvelujen ja palkattoman hoivatyön – jotka ovat pääosin naisten tekemää työtä – yhteiskunnallinen merkitys ja arvo tulevat näkyväksi. Siinä missä suuri osa muusta taloudellisesta toiminnasta voidaan pysäyttää, ei hoivan tarve vähene vaan kasvaa. Samoin näkyväksi tulee muun julkisen sektorin, kuten opetuksen, varhaiskasvatuksen, sosiaalityön ja terveydenhuollon arvo.

Siinä missä suuri osa muusta taloudellisesta toiminnasta voidaan pysäyttää, ei hoivan tarve vähene vaan kasvaa.

Näitä samoja aloja on kriisiä edeltävinä aikoina usein julkisessa keskustelussa käsitelty ennen kaikkea kulueränä. Kuten feministiset taloustieteilijät ovat todenneet,  hoivatyö (palkallinen ja palkaton) kannattelee koko muuta yhteiskuntaa ja on muun taloudellisen toiminnan ehto. Tämän ajatuksen voi laajentaa koskemaan muutakin julkisen sektorin naisenemmistöistä työtä, mikä haastaa ajattelemaan taloutta uudella tavalla myös silloin, kun koronaa seuraavista talouspoliittisista toimista päätetään.

Tasa-arvoon liittyvien kysymysten moninaisuuden ymmärtäminen onkin koronan leviämisen pysäyttämisen ja sen vaikutusten torjumisen ytimessä. Kriisi tekee näkyväksi, miten sukupuoli on edelleen keskeinen yhteiskuntaa jäsentävä rakenne. Samoin kamppailut tasa-arvosta ovat koronakriisin ytimessä, kuten Puolan ja Unkarin esimerkit kertovat.

“Naisjohtajat” koronakamppailun keskiössä – entä tasa-arvon edistäminen ja sen rakenteet?

Koronapandemian tehokkaalla hoidolla on kansainvälisen median mukaan ollut naisen kasvot. Yhdysvaltain presidentti Donald Trumpin, Ison-Britannian pääministeri Boris Johnsonin, Kiinan presidentti Xi Jinpingin ja Ranskan presidentti Emmanuel Macronin toimista kirjoitettujen artikkelien rinnalla on noussut myös lukuisia naisjohtajista maista, joissa taudin leviämistä on onnistuttu hidastamaan kaikkein tehokkaimmin. Saksan liittokansleri Angela Merkelin, Uuden-Seelannin pääministeri Jacinda Ardernin, Taiwanin presidentti Tsai Ing-wenin, Tanskan pääministeri Mette Frederiksenin, Norjan pääministeri Erna Solbergin ja pääministeri Sanna Marinin kasvot ovat kuvittaneet lukuisia lehtijuttuja, joissa on pohdittu, ovatko juuri naisjohtajat tehokkaimpia koronapandemian aiheuttaman kriisin selättämisessä.

Yhteistä nimittäjää etsivät kansainvälisen politiikan tutkijat ovat korostaneet paitsi näiden johtajien erinomaisia selkeitä ja empaattisia viestintätaitoja, myös ”hoivan etiikkaa” ja peräänkuuluttaneet sen merkityksen ja arvostuksen ymmärtämistä kovemmille arvoille rakentuvassa maailmanpolitiikassa.

Samalla puhe ”naisista” ja ”naisjohtajista” yhtenäisenä joukkona ja kategoriana hämää, koska se häivyttää heidän välisensä erot. Sukupuolen ja politiikan tutkimuksessa on aikoja sitten osoitettu ongelmallisiksi väitteet, että naispoliitikot edustavat “naiseutta” ja “naisten intressejä”.  Edellä mainittujen “naisjohtajien” niputtaminen yhteen häivyttää myös heidän välisensä poliittiset erot.

Koronapandemian tehokkaalla hoidolla on kansainvälisen median mukaan ollut naisen kasvot.

Johtajan sukupuolen ohella tärkeää on tehdyn politiikan sisältö ja tasa-arvon paikka siinä politiikassa.

Sukupuolten tasa-arvon kannalta tulevat kuukaudet tulevatkin olemaan tärkeitä. Muistetaanko sukupuolten tasa-arvo, kun rahaa jaetaan yrityksille, hoitajien ja muun julkisen sektorin palkoista neuvotellaan, ja leikkauslistoja laaditaan? Koronakriisin ratkaisemiseen suunnattavilla politiikkatoimilla tulee olemaan merkittäviä vaikutuksia tasa-arvon näkökulmasta, ja vielä on mahdollista vaikuttaa siihen, millaisia ne ovat.

Yksilöihin keskittymisen sijaan olisikin tarpeellista tarkastella myös tasa-arvopolitiikan tekemisen rakenteita ja reunaehtoja ja sitä, miten koronapandemia ja siihen liittyvät rajoitustoimet ovat vaikuttaneet niihin. Monien sukupuolten tasa-arvon edistämisestä vastaavien elinten – esimerkiksi parlamenteissa toimivien valiokuntien – toiminta on vaikeutunut tai hetkellisesti lakannut juuri, kun tarve sukupuolten tasa-arvoon liittyvien kysymysten esiin nostamiselle olisi erityisen suuri.

Globaalit kriisit ovat usein tasa-arvon kriisejä

Juuri ilmestyneessä kirjassamme Tasa-arvopolitiikan suunnanmuutoksia: talouskriisistä tasa-arvon kriiseihin (Gaudeamus 2020) tarkastellaan vuosien 2007-2008 globaalin talouskriisin vaikutuksia tasa-arvoon niin politiikassa, työmarkkinoilla kuin hoivassakin. Viime talouskriisissä tasa-arvo sysättiin syrjään, vaikka se ja sen varjolla tehdyt toimet heikensivät sukupuolten tasa-arvoa läpi Euroopan. On riski, että samoin tulee tapahtumaan nykyisen kriisin jälkiä korjatessa, mikäli politiikkatoimien tasa-arvovaikutuksiin ei kiinnitetä erityistä huomiota.

On myös syytä kysyä, miten muiden tärkeiden tasa-arvoa edistävien yhteiskunnallisten uudistusten käy. Usein tällaiset uudistukset maksavat, kuten hoivan tasaisempaa jakautumista vanhempien välillä edistävä vanhempainvapaauudistus, palkkaerojen kurominen umpeen, tai naisiin kohdistuvan väkivallan vastaisen työn resursointi.

Monet tasa-arvopoliittiset uudistukset, kuten translain uudistus, ovat jo tähän asti saaneet odottaa luvattoman pitkään “sopivaa hetkeä”. Siirtääkö koronapandemia seurauksineen tuon hetken entistä kauemmas?

Miten käy tasa-arvopoliittisten uudistusten koronakriisin varjossa?

Naisjohtajien hehkuttamisen sijaan koronapandemiaan on liittynyt lukuisia pieniä ilahduttavia uutisia sukupuolten tasa-arvon näkökulmasta: eri maissa on tehty seinämaalauksia, joista useat kunnioittavat nimenomaan sairaanhoitajien tekemää työtä. Espanjassa – jossa jo kolme naista on tapettu kodeissaan – on kehitetty järjestelmä, jossa nainen voi mennä apteekkiin, sanoa koodisanan ”Mascarilla-19 hengityssuoja” ja työntekijä soittaa hätänumeroon ja hankkii hänelle apua.

Havaiji on puolestaan päättänyt perustaa pelastussuunnitelmansa feministisen talouden periaatteille, mikä tehokkaasti vähentää yhteiskunnan eriarvoisuutta.

Koronakriisin keskellä ja sen seurauksien hoidossa tarvitaankin kriittistä tasa-arvolukutaitoa niin negatiivisten, positiivisten kuin neutraaliltakin näyttävien kehityskulkujen analysoimiseksi. Kriittinen tasa-arvolukutaito avaa koronapandemian aiheuttaman kriisin yhteiskunnallisia vaikutuksia ja niiden kohdistumista eri tavalla eri ihmisryhmiin.

Koronapandemian jälkeen maailma ei ehkä ole entisensä. Jotta se ei olisi nykyistä merkittävästi epätasa-arvoisempi, tarvitaan tietoa ja ymmärrystä koronapandemian tasa-arvovaikuksista.

Johanna Kantola on sukupuolentutkimuksen professori Tampereen yliopistossa.

Paula Koskinen Sandberg on tutkijatohtori Tampereen yliopistossa sukupuolentutkimuksen oppiaineessa.

Hanna Ylöstalo on sosiologian yliopistonlehtori Turun yliopistossa.

Kantola, Koskinen Sandberg ja Ylöstalo ovat toimittaneet juuri ilmestyneen kirjan Tasa-arvopolitiikan suunnanmuutoksia: Talouskriisistä tasa-arvon kriiseihin (Gaudeamus, 2020)

Julkaisu Kriittinen tasa-arvolukutaito paljastaa yhteiskunnan eriarvoisuuden koronapandemiassa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Julkinen sektori on tyypillisesti profiloitunut kohtuullisen rehtinä työnantajana. Tähän imagoon uutisointi palkkakartellista iski särön ja aiheutti laajamittaista kritiikkiä.

Uutinen palkkakartellista ravisteli yleistä käsitystä palkkojen määräytymisen perusteista. Kävi ilmi, että naisenemmistöisten tehtävien palkat eivät suinkaan ole muotoutuneet matalammiksi markkinoilla, vapaassa kilpailussa työvoimasta. Uutinen palkkakartellista paljasti rakenteet sekä toimijat, jotka tietoisesti alihinnoittelevat naisten tekemää työtä ja pitävät palkat alhaalla.

Suomessa suuri osa naisista työskentelee julkisella sektorilla, erityisesti kuntasektorilla, suhteellisen matalapalkkaisissa töissä. Sukupuolten keskimääräinen noin 17 prosentin palkkaero palautuu pitkälti juuri työmarkkinan vahvaan sukupuolittuneisuuteen ja naisten tekemän työn vähäisempään arvostukseen, joka konkretisoituu matalampana palkkatasona. Tämä yleisesti tiedossa oleva asia harvoin ylittää uutiskynnystä.

Tyypillisempi julkisessa keskustelussa esiintyvä argumentti on ollut se, että työmarkkinoiden eriytyminen selittää sukupuolten palkkaerot ja palkat määräytyvät markkinoilla. Tämän ajattelutavan mukaan keskimääräinen palkkaero voisi kaventua, mikäli naiset enenevissä määrin suuntaisivat miesenemmistöiselle yksityiselle sektorille töihin.

Palkkaeron selittäminen työmarkkinoiden segregaatiolla oikeuttaa palkkaeriarvoisuutta ja sysää vastuuta rakenteellisesta ongelmasta yksilölle. Palkkakartellipaljastus onkin kiinnostava ja tärkeä juuri siksi, että se ravistelee käsitystämme siitä, mihin palkat perustuvat ja miten työmarkkina toimii.

Eivätkö liitot tienneet?

Ammattiliitot, erityisesti lastentarhanopettajien palkoista kunnallisessa yleisessä virka- ja työehtosopimuksessa neuvotteleva Opetusalan Ammattijärjestö OAJ ilmaisi kritiikkiä palkkakartellista ja julisti, että palkkakartelli rikkoo palkkausjärjestelmää. On vaikea kuitenkaan uskoa, että varhaiskasvatusalan palkkataso ja palkanmäärityksen käytännöt tulivat esimerkiksi OAJ:lle yllätyksenä.

OAJ korosti, että työehtosopimuksessa mainittu palkka on vain minimi ja työnantaja saa maksaa sen yli. Sopimuksessa esiintyvä minimipalkka antaa kuitenkin kunnille oikeuden maksaa niin pientä palkkaa, vain 2 308,88 euroa kuukaudessa, suurelle joukolle koulutettuja, vaativassa tehtävässä toimivia naisia. Asia on kyllä ollut tiedossa, vaikka nyt muuta väitettäisiin.

Lastentarhaopettajien palkat ovat osa naisten työn juurtunutta aliarvostusta, joka on kiinteästi kiinnittynyt suomalaiseen sopimusjärjestelmään.

Paljastunut palkkakartelli aiheuttaa tyrmistystä. Hiljaisen hyväksynnän turvin palkkojen poljenta on kuitenkin saanut jatkua jo vuosikymmeniä. Lastentarhaopettajien palkat ovat osa naisten työn juurtunutta aliarvostusta, joka on kiinteästi kiinnittynyt suomalaiseen sopimusjärjestelmään. Sillä on pitkä historia.

Naisystävällinen hyvinvointivaltio?

Pohjoismaisia hyvinvointivaltioita on usein pidetty naisystävällisinä. Meillä on julkisen sektorin tuottamia palveluja, esimerkiksi varhaiskasvatus, jotka tekevät kansalaisten, erityisesti naisten, elämästä monella tapaa helpompaa. Vaikka hyvinvointivaltion palvelut voidaan nähdä naisystävällisinä, hyvinvointivaltio työantajana ei välttämättä ole erityisen naisystävällinen.

Naisenemmistöisten ammattien matalampi palkka on yleensä ymmärretty aliarvostuksena. Sen on nähty liittyvät ammattikuntien historiaan, usein esimerkiksi siihen, että naiset ovat palkkatyössä tehneet tehtäviä, joiden on katsottu sopivan naisille ”luonnostaan”. Ne ovat olleet tietynlaisia jatkeita naisten roolille kotona ja perheissä. Naisten työn vaativuutta ei ole tunnistettu ja tunnustettu palkan arvoiseksi.

Suomessa hyvinvointivaltion työllisyyden laajeneminen osuu ajallisesti kohtaan, jota täpärästi edelsi aika, jolloin oli vielä täysin normaalia ja yleisesti hyväksyttyä maksaa naisille pienempiä palkkoja kuin miehille.

Erilaiset palkat esiintyivät paitsi virallisessa käytännössä – kuten työehtosopimuksissa – myös tuon ajan arkiymmärryksessä miesten ja naisten roolista yhteiskunnassa ja perheessä. Miehillä katsottiin olevan ensisijainen perheenelatusvelvollisuus, naisilla taas vastuu kodista, perheestä ja hoivasta.

Tätä taustaa vasten ei ole yllättävää, että tuohon aikaan kasvavalle julkiselle sektorille muodostui naisammatteja, joiden palkkataso oli suhteellisen matala.

Sopimusjärjestelmästä ja tasa-arvosta

Myöskään suomalainen sopimusjärjestelmä ei ole syytön nyt esiin tulleeseen lastentarhanopettajien palkkakuoppaan. Tämä on hyvä pitää mielessä siitäkin huolimatta, että palkkakartellin tullessa esiin syyttävä sormi osoitti kuntiin.

Palkoista ja niiden korotuksista on sovittu Suomessa keskitetysti ja koordinoidusti 1960-luvun lopulta lähes näihin päiviin saakka muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta. Tämä tarkoittaa, että vakiintuneet palkkasuhteet eivät kovastikaan ole heiluneet ja tiettyjen, esimerkiksi kuntasektorin naisalojen, palkkojen korottaminen muita aloja enemmän olisi ollut huomattavan vaikeaa ellei mahdotonta.

Alun perin matalammaksi muotoutunut palkkataso on säilynyt käytännössä muuttumattomana ilman, että sitä olisi sen kummemmin pyritty kyseenalaistamaan. Julkisen sektorin naisenemmistöisten tehtävien palkkataso on ollut tietynlainen itsestäänselvyys, sukupuolittunut rakenne, jota ei ole haastettu. Poikkeuksena voi mainita sairaanhoitajien palkankorotuspyrkimykset, jotka ovat kuitenkin aina kohdanneet merkittävää vastustusta.

Muutos vaatii sen haastamista, mikä on arkiymmärryksemme naisten ja miesten roolista yhteiskunnassa, miten ajattelemme työn arvon ja mitä pidämme tärkeänä ja palkan arvoisena.

Kuntasektorin työehtosopimuksista

Pienen Suomen mittakaavassa kuntasektori on merkittävä työnantaja noin 430 000 työntekijällä. Heistä 80 prosenttia on naisia. Erityisen naisenemmistöinen on kunnallinen yleinen virka- ja työehtosopimus KVTES, jonka piirissä työntekijöistä 90 prosenttia on naisia.

Myös lastentarhanopettajien työsuhteen ehdot ja palkat määrittää KVTES. Kuntasektorilla on myös muita sopimuksia, joista merkittävimmät ovat miesenemmistöinen kunnallinen teknisen henkilöstön virka- ja työehtosopimus TS, kunnallinen opetushenkilöstön virka-ja työehtosopimus OVTES, kunnallinen lääkärien virkaehtosopimus LS sekä kunnallinen tuntipalkkaisen henkilöstön työehtosopimus TTES.

Sopimusjärjestelmään juurtunut aliarvostus

Olen väitöskirjassani tutkinut samapalkkaisuutta suomalaisessa kuntasektorissa. Olen myös tutkinut kuntasektorin työehtosopimusten palkanmäärityskäytäntöjä.

On toki totta, että kunnilla on paikallisia palkkausjärjestelmiä eikä palkkojen kanssa välttämättä pitäydytä työehtosopimusten määrittelemissä minimipalkoissa. Tästä huolimatta näkemykseni on, että työehtosopimukset ohjaavat vahvasti sitä, minkälaisiksi palkkatasot lopulta muodostuvat ja minkälainen palkka nähdään oikeutettuna millekin työntekijäryhmälle.

Artikkelissa, jossa teimme palkkavertailuja KVTES:in ja TS:n välillä, löysimme huomattavan negatiivisen palkkavaikutuksen KVTES:iin kuuluvissa varhaiskasvatuksen tehtävissä verrattuna saman koulutustason ja yhtä pitkän työkokemuksen omaaviin teknisten sopimuksen (TS) piirissä työskenteleviin.

Koulutustaso ja työkokemusvuodet eivät toki ole sama asia kuin työn vaativuus, joten tuloksemme ovat näiltä osin suuntaa-antavia. Yhdessä laadullisten tutkimustulosten kanssa, jotka osoittavat palkanmäärityksen käytäntöjen laajan skaalan, ne kuitenkin antavat vahvaa näyttöä siitä, että kuntasektorilla esiintyy rakenteellista palkkasyrjintää, joka kohdistuu erityisesti perinteisiin naisenemmistöisiin hyvinvointivaltion töihin, kuten varhaiskasvatukseen.

Varhaiskasvatuksessa työskentelevät saavat huomattavasti vähemmän palkkaa kuin samantasoisen koulutuksen omaavat, kunnallisen teknisen henkilöstön virka- ja työehtosopimuksen piirissä työskentelevät henkilöt.

Saman työnantajan tulisi maksaa samaa palkkaa samasta ja samanarvoisesta työstä sukupuolesta riippumatta. Tällä hetkellä tämä ei toteudu. Varhaiskasvatuksessa työskentelevät saavat huomattavasti vähemmän palkkaa kuin samantasoisen koulutuksen omaavat, kunnallisen teknisen henkilöstön virka- ja työehtosopimuksen (TS) piirissä työskentelevät henkilöt.

Palkkakartellipaljastus puhuu omaa karua kieltään tästä ilmiöstä. Naisten palkat on tietoisesti pidetty alhaalla eikä edes työvoimapula ole saanut niitä nousemaan.

Pystyykö kansanliike siihen, mihin neuvottelupöydissä ei olla pystytty?

Lastentarhanopettajien palkkakysymyksen ympärille on noussut aktiivinen #eileikkirahaa-kansanliike, joka pyrkii toteuttamaan palkankorotukset ohi tehottomiksi todettujen työmarkkinapöytien. On kiinnostavaa seurata, kykenevätkö kansalaiset haastamaan paitsi kunnat työnantajina myös patriarkaalisen miesten ja vientisektorin etua pönkittävän työmarkkinajärjestelmän.

Kansanliikkeen aktivoituminen on ollut poikkeuksellinen. Ryhmä keräsi muutamassa päivässä 10 000 jäsentä ja pienemmän joukon aktiivisia toimijoita. Tällä hetkellä jäseniä on yli 16 000.  Perinteisemmät toimijat, kuten työmarkkinajärjestöt ja poliittiset puolueet, ovat kilvan rientäneet tukemaan tavoitteita ja osallistuneet esimerkiksi 24.3.2018 järjestettyyn mielenosoitukseen lastentarhanopettajien palkankorotuksien puolesta.

Nähtäväksi jää, onnistuuko ulkopuolinen painostus viimein murtamaan status quon suomalaisilla työmarkkinoilla ja tuomaan julkisen sektorin naisille palkankorotuksia.

Kirjoitus perustuu osin Koskinen Sandbergin väitöskirjaan The Politics of Gender Pay Equity – Policy Mechanisms, Institutionalised Undervaluatian, and Non-Decision Making, joka julkaistiin 2016 Hankenin julkaisusarjassa.

FT Paula Koskinen Sandberg työskentelee tutkijatohtorina Tampereen yliopistossa, Suomen Akatemian rahoittamassa Gender, Power and Reconfigured Corporatism in Finland -hankkeessa, jossa tutkitaan sukupuolta, valtaa ja muuttuvaa työmarkkinajärjestelmää.

Edit. 5.4.2018 klo 14:52: Sana ”työsopimukset” korjattu sanaksi ”työehtosopimukset”.

Julkaisu Lastentarhanopettajien palkat, palkkakartelli ja #eileikkirahaa-kansanliike ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.