Mauno Koiviston poliittinen ura ponnisti hänen taustastaan yhteiskuntatieteilijänä. Aiemmassa artikkelissani käsittelin Koiviston nousua Turun sataman antikommunistisesta asetelmasta suomalaisen politiikan huipulle.

Koivisto oli muuttanut ajattelunsa painotuksia 1960-luvun alkuun tultaessa. Kommunismin patoamisen sijasta hän alkoi painottaa konfliktin sääntelyä, sitä, että ideologinen vastakkainasettelu voitaisiin ottaa haltuun yhteisten pelisääntöjen ja neuvottelumekanismien kautta sekä politiikassa että työmarkkinoilla.

Teollisuussosiologien hahmottelemasta teoriasta oli tulossa valtapoliittista todellisuutta Suomessa.

Sodanjälkeisen ideologisen muutoksen analyysi osoittaa, että 1960-luvun lopun jälkeen syntynyt ja ainakin kylmän sodan loppuun kestänyt ”konsensus-Suomi” ei ollut luonnollista seurausta maltillisesta suomalaisesta kansanluonteesta tai pohjoismaisista arvoista. Se oli tekemällä tehty poliittinen saavutus, monen tietoisen pyrkimyksen ja valinnan summa.

Konsensus-Suomi oli tekemällä tehty poliittinen saavutus, monen tietoisen pyrkimyksen ja valinnan summa.

Koivisto oli tämän kehityksen keskiössä. Tässä artikkelin toisessa osassa seurataan Koiviston tietä pääministeriksi ja sitten sivuun päivänpolitiikasta 1970-luvun liennytyksen aikana sekä lopulta nousua presidentiksi näennäisen vapaana vuosikymmenten poliittisen toiminnan painolastista.

Liennytyksen aika

Artikkelin edellisessä osassa kuvattu konvergenssi lisäsi ideologista liikkumavaraa. Sen lisäksi se sulatti jyrkimpiä kantoja ja avasi mahdollisuuksia entistä monimuotoisempiin poliittisiin laskelmiin.

Sellaisena Koivisto esitti pyrkimyksen vahvistaa SDP:n hallituskelpoisuutta SKDL-yhteistyön ja Neuvostoliiton luottamuksen kautta.

Kansainvälinen liennytys ja kotimaisen kommunismin muutos auttoivat SDP:tä sen valtapoliittisen ongelman ratkaisussa. Samoin ne auttoivat Koivistoa henkilökohtaisesti, sillä jos SDP olisi säilyttänyt vanhat linjansa asevelipuolueena, olisivat Koiviston aiemmat sympatiat Väinö Tannerin ja Unto Varjosen kaltaisia hahmoja kohtaan voineet johtaa neuvostovastaisuuden leimaan ja poliittiseen umpikujaan.

Kun ideologinen asetelma oli muuttunut, ei SKDL:n lähentyminen toisaalta välttämättä näyttänyt periksi antamiselta, vaan modernilta kannalta, jonka avulla siirryttiin kohti vanhanaikaisista vastakkainasetteluista vapautuvaa uutta maailmanjärjestystä.

Lopulta oli saavutettu suomalaiseen poliittiseen historiaan jäävä merkkipaalu: ”kommunistien vastuullistaminen” vuosia jatkuneiden tunnustelujen ja aatteellisen muokkaamisen jälkeen.

Koiviston ja sosiaalidemokraattien operaatiot ja poliittiset laskelmat tuottivat toivottuja tuloksia, sillä vuoden 1966 eduskuntavaalien jälkeen SDP palasi hallitukseen SKDL:n kanssa, jälkimmäinen ensimmäistä kertaa sitten vuoden 1948.

Koivistonkin maine oli saatu kohdalleen, sillä hän nousi Rafael Paasion kansanrintamahallituksen valtiovarainministeriksi, kun ministeriön toisesta salkusta vastasi SKDL:n Ele Alenius.

Näin oli lopulta saavutettu yksi suomalaiseen poliittiseen historiaan jäävä merkkipaalu: ”kommunistien vastuullistaminen” vuosia jatkuneiden tunnustelujen ja aatteellisen muokkaamisen jälkeen.

Samalla SDP oli hankkinut suuren osan niistä valtapoliittisista edellytyksistä, joiden turvin siitä tuli seuraaviksi vuosikymmeniksi myös ulkopolitiikan tärkein valtionhoitajapuolue heti Maalaisliitto-Keskustapuoleen jälkeen.

Kansainvälisten sopimusten ja yhteistyön varaan rakentuvan sääntöperusteisen järjestyksen katsottiin olevan pienille valtioille edullisin.

Kuuban ja Berliinin kriisit, Nikita Hruštšovin erottaminen ja lopulta Prahan kevään toiveiden murskaaminen syksyllä 1968 olivat sokkeja, jotka veivät uskon lännen ja idän välisen liennytyksen kestävyyteen. Suomi pystyi silti siirtymään varovaisesta puolueettomuudestaan aktiivisen sillanrakentajan rooliin.

Kansainvälisten sopimusten ja yhteistyön varaan rakentuvan sääntöperusteisen järjestyksen katsottiin olevan pienille valtioille edullisin. Vaikka suurvaltojen leirijako olisikin todennäköisesti pysyvä, voisivat kansainvälisesti sitovat sopimukset silti olla mahdollisia.

ETYK-huippukokouksessa Helsingissä 1975 Urho Kekkonen pystyi jotakuinkin uskottavasti puolustamaan tavoitetta luoda ”yleisesti hyväksytty ja riittävän velvoittava riitojen rauhanomainen ratkaisujärjestely”.

Koiviston maine

Oikea ajoitus on ehkä tärkein selitys Koiviston itsenäiselle ja itänaapuria kumartelemattomalle maineelle.

Koiviston käytännöllinen konvergenssipolitiikka SKDL:n ja Neuvostoliiton suuntaan heijasteli 1960-luvun alkupuolella melko laajasti jaettuja näkemyksiä. Niiden mukaan kommunistiset ja kapitalistiset maailmanjärjestelmät lähentyisivät toisiaan tulevaisuudessa.

Koivisto kuitenkin oli linjannut kantansa hallitusyhteistyöhön jo vuosia ennen Prahan syksyn rajapyykkiä. Vaikka hän oli ollut valmis luottamaan kommunisteihin monia puoluetovereitaan enemmän, ei hänen 1960-luvun alun kantojaan silti voinut pitää erityisen neuvostomielisinä tai naiiveina niiden esittämisen hetkellä.

Kun SKDL:n sisäiset linjaerot nousivat vähitellen esiin, Koivisto tuki liikkeen vapaamielisiä ja kansallisiin etuihin sitoutuneita ryhmittymiä.

SKDL ja SKP nopeasti ja muita pääpuolueita selvemmin tuomitsivat Varsovan liiton sotatoimet, kun pääministerinä olleen Koiviston hallituskin oli kohteliaasti hiljaa.

Tšekkoslovakian miehityksessä SKDL:n ja SKP:n enemmistön itsenäisyydestä saatiinkin näyttö: nopeasti ja muita pääpuolueita selvemmin ne tuomitsivat Varsovan liiton sotatoimet, kun pääministerinä olleen Koiviston hallituskin oli kohteliaasti hiljaa.

Koiviston erityisalaksi valikoitui talouspolitiikka, ei henkilösuhteisiin ja julkisiin luottamuksenosoituksiin keskittynyt idänpolitiikka. Hänen taloudenhoitonsakaan ei ollut vasemmistolaisittain ekspansiivista, vaan pikemminkin varovaista tarkan markan politiikkaa, jossa kannettiin huolta säästämisestä ja vientiyritysten kilpailukyvystä.

Lopulta Koiviston siirtyminen Suomen Pankkiin vuonna 1970 piti hänet syrjässä esimerkiksi Kekkosen valinnasta poikkeuslailla presidentiksi vuonna 1974, mitä on jälkikäteen pidetty yhtenä suomettuneisuuden huipentumana.

Huomionarvoisia olivat myös olosuhteet, joissa Koiviston hallitusvastuu toukokuussa 1970 päättyi. Noustuaan pääministeriksi vuonna 1968 hän oli näkyvästi tukenut yhteispohjoismaisen talousalue Nordekin luomista. Hanke kaatui keväällä 1970 Neuvostoliiton vastustukseen, jonka yhteydessä nousivat jälleen vanhat epäluulot SDP:tä kohtaan.

Koivisto pystyi merkittävästi vaikuttamaan urastaan syntyneisiin käsityksiin eläkevuosina kirjoittamiensa useiden teosten ja muiden julkisten esiintymistensä kautta

Epäonnistuminen Suomen integroimisessa läntisiin talouksiin Nordekin kautta oli Koivistolle henkilökohtainen pettymys. Esimerkiksi CIA:n raportoinnin mukaan se oli hänelle myös erityisen nöyryyttävä tilanne.

Koivisto poistui näin päivänpolitiikasta tilanteessa, jossa hänen kantansa oli asettunut näkyvästi Neuvostoliittoa vastaan.

Presidentiksi pyrkiessään 1980-luvun alussa Koivisto ei ollut siis lainkaan huono nimi niille, jotka vieroksuivat läheisiä idänsuhteita, jos vertailua tehtiin esimerkiksi Ahti Karjalaiseen tai häntä myöhemmin niin kutsutussa Vladimirov-skandaalissa paljastuneiden neuvostoyhteyksien avulla tukeneeseen Paavo Väyryseen.

Muistissa olivat myös Koiviston Lauri Törnin vapaaehtoiskomppaniaan johtaneet sotavuodet ja kommunistien vastainen järjestötyö Turun satamassa. Koivisto oli myös käyttänyt hänellä olleita itäkortteja enintään maltillisesti.

Koivisto itse pystyi merkittävästi vaikuttamaan urastaan syntyneisiin käsityksiin eläkevuosina kirjoittamiensa useiden teosten ja muiden julkisten esiintymistensä kautta.

Depolitisaatio

Sodanjälkeiset vuodet olivat olleet ideologisen konfliktin ja epävarmuuden aikaa, jolloin sisäpoliittinen peli oli kovaotteista ja epäluottamuksen leimaamaa.

Syvistä vastakkainasetteluista kumpuavan politiikan muuntaminen säännellyksi intressikamppailuksi oli pitkäjänteistä työtä, johon panoksensa antoivat poliitikot ja yhteiskuntatieteilijät.

Suomen muutos liitettiin osaksi kansainvälistä tarinaa, josta poimittiin käyttöön pientä puolueettomuutta tavoittelevaa maata parhaiten palvelevat elementit.

Muutos edellytti merkittäviä liikkeitä suomalaisella puoluekentällä, mutta se tuskin olisi ollut mahdollinen, ellei myös kansainvälinen tilanne olisi 1950-luvun lopulla lientynyt ja ajatus lännen ja idän yhteiskuntamallien lähentymisestä vallannut alaa. Suomen muutos liitettiin osaksi kansainvälistä tarinaa, josta poimittiin käyttöön pientä puolueettomuutta tavoittelevaa maata parhaiten palvelevat elementit.

Vastakkainasettelujen sijasta haluttiin korostaa turvallisuutta, yhteistyötä, talouden kasvua ja kansalaisten kohenevaa elämänlaatua: kaikkien näiden tavoitteiden saavuttaminen helpottuisi, jos ideologisiin kamppailuihin uhrattaisiin vähemmän energiaa. Näin yhdeksi Suomen merkittäväksi kansalliseksi ja kansainvälispoliittiseksi toimintamalliksi vakiintui depolitisaatio.

Poliittinen konflikti pyrittiin häivyttämään näkyvistä selittämällä ideologian osuus mahdollisimman pieneksi. Jäljelle jääneet mielipide-erot otettiin haltuun neuvottelupelissä, jonka panokset eivät enää olleet maailmankatsomuksellisia vaan hallittavan kokoisia voittoja ja tappioita säännönmukaisesti organisoituneen intressipolitiikan kentällä.

Poliittinen konflikti pyrittiin häivyttämään näkyvistä selittämällä ideologian osuus mahdollisimman pieneksi.

Koivisto oli yksi keskeisistä depolitisaation edellytysten luojista, vaikkei hän omissa kirjoituksissaan – etenkään muistelmissaan – ollut puhtaasti depolitisaation edustaja. Koivistolle modernille käsiteperustalle rakennettu konfliktinsääntelyn ja depolitisaation linja oli tarkoitettu kaventamaan nimenomaan ideologisen tai järjestelmänvastaisen kommunismin elintilaa.

Sisäpolitiikassa depolitisaatio tarkoitti yhtäältä vasemmistoradikalismin kesyttämistä parlamentaariseksi voimaksi, toisaalta siihen saakka intensiivisten työmarkkinakonfliktien haltuunottoa tulopoliittisilla kokonaisratkaisuilla ja tulopolitiikan kautta jaetuilla palkankorotuksilla, sosiaalietuuksilla ja muilla käsinkosketeltavilla hyödyillä.

Depolitisaation perintö

Kansainvälisessä politiikassa, jossa linjan näkyvimmät saavutukset nähtiin 1970-luvulla, ratkaisuiksi tulivat panostukset kansainväliseen diplomatiaan esimerkiksi Yhdistyneissä kansakunnissa, ETYKin kaltaiset monenkeskiset konfliktinratkaisujärjestelmät ja ylipäänsä jännitteiden alentaminen aseidenriisunnan ja liennytyksen kautta.

Näin rakennettua kylmän sodan loppuvaiheiden Suomen mallia on kritisoitu muun muassa presidentinvaltaisuudesta, parlamentarismin alennustilasta, tulopoliittisen järjestelmän kabinettiluonteesta ja ulkopoliittisen keskustelun rajaamisesta kapealle eliitille.

Varmasti onkin niin, että se, mitä vakaudessa voitettiin, ainakin osaksi hävittiin demokraattisen osallistumisen avoimuudessa.

Toisaalta järjestelmän vahvuus oli, että sekä sisä- että ulkopolitiikkaa ohjasivat ainakin jossain määrin yhdenmukaiset näkemykset ja analyysit, joita tässä on kuvattu esimerkiksi konvergenssin, konfliktinsääntelyn ja depolitisaation käsitteiden kautta.

Syntyi kattava neuvottelemisen ja etujen yhteensovittamisen järjestelmä, johon keskeiset kotimaiset poliittiset puolueet ja taloudelliset etupiirit sitoutuivat.

Toimintatapa keskitti valtaa eliiteille ja piilotti päätöksentekoprosesseja kansalaisilta, mikä luonnollisesti synnytti vastavaikutuksia.

Toimintatapa keskitti valtaa eliiteille ja piilotti päätöksentekoprosesseja kansalaisilta, mikä luonnollisesti synnytti vastavaikutuksia. Jo 1980-luvulta alkaen valiteltiin kansalaisten vieraantumista päätöksenteosta, puolueiden samankaltaistumista ja politiikan häviämistä politiikasta.

Tätä kriittisen puheen tilaa ovat hyödyntäneet muiden muassa SMP ja myöhemmin perussuomalaiset. Niiden retoriikassa keskeinen ero ei ollut enää ideologioiden välinen vaan koneistoa käyttävän ja sen eduista nauttivan eliitin ja todellisesta vallankäytöstä vieraannutetun kansan välissä.

Vaikka tätä populistista ohjelmaa ei allekirjoittaisikaan, on historiaa vasten silti nähtävissä, millaisista kehityskuluista se on ammentanut voimaansa.

Petri Koikkalainen on politiikkatieteiden apulaisprofessori Lapin yliopistossa. Kirjoitus perustuu Politiikka-lehdessä julkaistuun tutkimusartikkeliin.

Julkaisu Mauno Koivisto maailman­katsomusten neutralisoijana: Osa 2 – Konvergenssista depolitisaatioon ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Suomen Kansan Demokraattinen Liitto (SKDL) nousi vuonna 1966 hallitukseen lähes kahdenkymmenen vuoden tauon jälkeen. Ministerivastuun kautta tapahtunutta ”kommunistien kesyttämistä” tai ”vastuullistamista” pidettiin poliittisesti merkittävänä saavutuksena, joka tasapainotti suomalaista politiikkaa.

Vastuullistamiseen on myös viitattu myöhemmin esimerkiksi silloin, kun Suomen Maaseudun Puolue (SMP) otettiin hallitukseen vuonna 1983 ja edelleen, kun pohdittiin sen seuraajapuolue perussuomalaisten hallituskelpoisuutta 2010-luvulla.

Vastuullistamisella tuotettua radikaalien vaatimusten lientymistä on myös pidetty keskeisenä suomalaisena innovaationa verrattuna esimerkiksi Ruotsiin, jossa kansalliskonservatiivisten ruotsidemokraattien tie hallitukseen on ollut toistaiseksi yksiselitteisesti suljettu.

Ministerivastuun kautta tapahtunutta ”vastuullistamista” pidettiin poliittisesti merkittävänä saavutuksena, joka tasapainotti suomalaista politiikkaa.

Euroopan historiassa radikaalien järjestelmäkriittisten puolueiden vallankäyttö ei kuitenkaan ole läheskään aina johtanut niiden vaatimusten neutralisoitumiseen, vaan yhtä hyvin autoritaariseen politiikkaan ja jopa demokratian häviämiseen.

Miksi Suomen 1960-luvun kehitys poikkesi monesta muusta tapauksesta?

Politiikan ja tieteen kytkennät

Lähestyn kysymystä yhden poliitikon, Mauno Koiviston, kautta. Hän oli 1950- ja 60-luvun kriittisinä vuosina ammattiyhdistysaktiivi, tutkija ja lopulta pääministeri. Käsittelemäni teemat ovat ajalle yleisiä eikä yhden henkilön vaikutusta ole syytä ylikorostaa.

Koivistossa kiinnostavaa ovat hänen henkilöhistoriaansa kytkeytyvät jännitteet ja ristiriidat, joiden kautta on mahdollista havainnollistaa ideologisia siirtymiä ja teoreettisten ajattelumallien muutosta.

Koivisto kulki lyhyessä ajassa aatteellisesti pitkän tien kovia keinoja kaihtamattomasta antikommunistista laajan vasemmistoyhteistyön kannattajaksi.

Koivisto oli keskeinen henkilö käännettäessä koko SDP:tä oikeistososiaalidemokraattisesta asevelipuolueesta kohti Neuvostoliiton luottamusta. Tästä ”takinkäännöstä” huolimatta Koivisto kuitenkin pystyi ylläpitämään mainetta omia polkujaan kulkevana ja itänaapuria kumartelemattomana poliitikkona.

Koivisto kulki lyhyessä ajassa kovia keinoja kaihtamattomasta antikommunistista laajan vasemmistoyhteistyön kannattajaksi.

Vuoden 1966 hallitusratkaisua ei tulekaan nähdä poliittisen pelitilanteen tuottamana taktisena ”temppuna”, vaan osana laajempaa ideologisen tilanteen muutosta ja pitkäjänteistä aatteellista muokkaustyötä ja sopeutumista. ”Vastuullistaminen” on siis ymmärrettävä kontekstissaan.

Yhteiskuntatieteillä oli merkittävä osansa 1950- ja 60-lukujen aatteellisen muutoksen tulkitsijana, joissain tapauksissa myös sen vauhdittajana. Ideologioiden lopun, konvergenssin tai konfliktinsääntelyn kaltaiset käsitteet ja opit abstrahoivat käytännöllisiä havaintoja ja ongelmanratkaisutapoja ja kehittivät niistä uusia versioita, jotka usein olivat palautettavissa poliittiseen käytäntöön. Yhtenä tekijänä ne tuottivat valmiuksia näkökulmien muutokseen ja uusien mahdollisuuksien avautumiseen.

Koivisto oli lyhyen tutkijanuransa ajan osa tätä muutosta. Hän väitteli vuonna 1956 tohtoriksi teollisuussosiologisella tutkimuksella, jossa pyrittiin ymmärtämään satamayhteisön ”sosiaalisia suhteita” – mikä suurelta osin viittasi poliittisiin jännitteisiin kommunistien ja muiden välillä – ja hakemaan keinoja jännitteiden lieventämiseksi.

Koiviston väitöstutkimus pyrki ajalleen tyypillisesti poistamaan työpaikan ristiriitoja suuntaamalla työntekijöiden ja johdon tavoitteet yhdensuuntaisiksi. Se tavoitteli näin myös vientisataman mahdollisimman tehokasta toimintaa.

Demarit ja kommunistit

Koivistosta tuli 1940- ja 50-lukujen taitteen Turun satamassa ensin valtakunnallisesti huomattu ammattiyhdistysaktiivi, sitten myös työpaikan oloja tutkinut väitöskirjantekijä.

Hän liittyi ammatillisen ja poliittisen työväenliikkeen siihen osaan, joka oli valmis yhteistyöhön myös työnantajan kanssa paitsi kommunistien vaikutuksen kitkemiseksi, tarvittaessa myös kommunistiaktiivien konkreettiseksi poistamiseksi työpaikoilta.

Tutkijana Koivisto oli monien muiden 1950-luvun nousevien yhteiskuntatieteilijöiden tavoin kiinnostunut ”radikalismin” syistä ja sen vaikutusten hallinnasta. Tämä oli myös luettavissa vähintäänkin kommunismia hillitsemään pyrkiväksi kannaksi.

Josif Stalinin kuoleman 1953 jälkeen Neuvostoliiton Suomeen vaikuttamisen tavat monimuotoistuivat. Diplomaatit ja puolue- ja tiedusteluvirkailijat verkostoituivat laajasti suomalaisen poliittisen eliitin kanssa.

Koivistokin joutui myöntämään, että SDP:n pääsy hallitukseen edellytti Neuvostoliiton hyväksyntää jopa sisäpoliittisen suvereniteetin kaventumisen hinnalla.

Jaossa oli kontakteja, sisäpiiritietoa, rahaa – ja ulkopoliittista uskottavuutta. Sen arvo korostui vuoden 1958 yöpakkaskriisin jälkeen, kun hallituskelpoisuus käytännössä edellytti Neuvostoliiton tukea.

Koivistokin joutui myöntämään, että SDP:n pääsy hallitukseen edellytti Neuvostoliiton hyväksyntää jopa sisäpoliittisen suvereniteetin kaventumisen hinnalla. Hän opiskeli venäjää ja liittyi Paasikivi-seuraan ja Suomi-Neuvostoliitto-Seuraan syksyllä 1958 kohoten sen keskusjohtokuntaan ja yhteiskuntapoliittisen jaoston puheenjohtajaksi.

Koivisto myös verkostoitui monipuolisesti. Jatkosodassa taistellut Koivisto ei muistelmissaan peitellyt uusia venäläisiä kontaktejaan vaan korosti lähinnä niiden informaatioarvoa. Uusimmassa tutkimuksessa käsitys hänen yhteyksistään on kuitenkin laajentunut siitä, mitä hän muistelmissaan paljasti.

Neuvostoliiton linjamuutoksia ja kansainvälisten jännitteiden lientymistä vastasi se, että SKDL:n ja SKP:n jäsenistössä alkoi 1950-luvun lopulla esiintyä turhautumista dogmaattisen ideologian aiheuttamaan eristäytyneisyyteen.

Seuraavan vuosikymmenen alussa esteet alkoivat murtua, mikä merkitsi myös aktiivisia yhteistyötunnusteluja SDP:n suuntaan.

Merkkipaalu oli Ele Aleniuksen valinta SKDL:n pääsihteeriksi vuonna 1965. Samana vuonna Koivisto perusteli omalle puolueelleen, kuinka kansandemokraatit olivat lähestyneet SDP:n perinteisesti edustamia näkökohtia enemmän kuin SDP kansandemokraatteja.

Tästä syystä SDP:n piti Koiviston mukaan jatkaa siirtymistään vasemmalle ja kehittää yhä luottamuksellisempia suhteita Neuvostoliittoon. Kotimaiset kommunistit oli sitoutettava ”suomalaisen yhteiskunnan rauhanomaiseen uudistustyöhön”, kuten hän taivutteli turkulaista puolueväkeä toukokuussa 1965. Palkintona olisi sosiaalidemokraattien hallituskelpoisuus. 

Ideologioiden loppu

Tutkijoidenkin keskuudessa vahvistui käsitys siitä, että SKDL alkoi olla puolue muiden joukossa.

Esimerkiksi politiikantutkija Olavi Borg totesi vuoden 1965 Sosiologia-lehden artikkelissaan puolueen suuntana olleen ”vähittäinen liberalisoituminen ja parlamentaaris-demokraattisen järjestelmän pelisääntöihin totuttautuminen”.

Länsi-Euroopassa ja Yhdysvalloissa jo lähes vuosikymmen aiemmin suosituksi tuli ajatus ”ideologioiden lopusta”, jonka mukaan puolueiden keskeiset maailmankatsomukselliset erot alkoivat hälvetä. Suomessa lähestyttiin näin eräänlaista kansallista versiota tästä.

Tapa muistutti Francis Fukuyaman vuonna 1989 lanseeraamaa ”historian lopun” teesiä. Ideologioiden vastakkainasettelun arvioitiin korvautuvan asiantuntijuuteen nojaavalla ongelmanratkaisulla samalla, kun puolueiden erottaminen toisistaan kävisi yhä vaikeammaksi.

Suomea ei kuitenkaan kansainvälisesti ollut pidetty tämän kehityksen edelläkävijänä. Esimerkiksi amerikkalainen politologi Seymour Martin Lipset luokitteli Suomen vielä vuonna 1959 epävakaiden demokratioiden ja diktatuurien joukkoon. Tätä selitti Isänmaallisen Kansanliikkeen ja SKDL:n menestys edeltäneiden 20 vuoden aikana.

Kehittyneiden vakaiden läntisten demokratioiden hallintatapa oli Lipsetin termein ”post-politiikkaa”, jossa demokraattisella vasemmistolla ja oikeistolla oli enää vain vähän eroja: sosialistit olivat maltillisia ja konservatiivit hyväksyivät hyvinvointivaltion. Tähän edistykselliseen viiteryhmään pääsystä moni Suomessakin haaveili.

Konfliktinsääntely uutena politiikan pelitilanteena

Länsisaksalainen teollisuussosiologi Ralf Dahrendorf esitti keskeisessä vuoden 1957 teoksessaan Soziale Klassen und Klassenkonflikt in der industriellen Gesellschaft ajatuksen oikeutetuista intresseistä, tunnustamisesta ja konfliktien sääntöperusteisesta ratkaisemisesta. Se loi uutta käsitteellistä järjestystä, jolle löytyi sovelluksia niin kotimaassa kuin kansainvälisissä suhteissa.

Suomessa Dahrendorfin ajatuksia kehitti ja teki tunnetuksi ennen muuta Erik Allardt, jonka tutkimuksiin presidentti Urho Kekkonen nojasi kuuluisassa Ostrobotnian puheessaan 1967.

Tässä vaiheessa konfliktinsääntelyteorian tulkinta oli jo puhtaasti poliittinen. Kekkosen puheen tavoitteena oli saada hyväksyntä SKDL:n ottamiselle maan hallitukseen yhteiset pelisäännöt tunnustavana, pohjimmiltaan isänmaan etuja puolustavana poliittisena liikkeenä.

Kansandemokraattien ottaminen hallitukseen ei ollut vain taktinen kesyttämisteko vaan ajatuksellisesti pitkään valmisteltu siirtymä uuteen poliittiseen pelitilanteeseen.

Koivisto ei tehnyt 1960-luvun aatteellisia siirtymiä enää yhteiskuntatieteilijänä vaan valtakunnan huippua lähestyvänä poliitikkona. Kuitenkin teollisuussosiologin tausta varmasti antoi hänelle valmiuksia tehdä sama johtopäätös kuin Allardtilla: ideologiseen yhdenmukaisuuteen tähtäävän mielipiteenmuokkauksen sijasta oli pyrittävä säänneltyyn yhteistoimintaan ja SKDL saatettava tämän ajattelun piiriin.

Kansandemokraattien ottaminen hallitukseen ei ollut vain taktinen kesyttämisteko vaan ajatuksellisesti pitkään valmisteltu siirtymä uuteen poliittiseen pelitilanteeseen.

Yhteiskuntatieteen ja politiikan vuorovaikutuksesta kertoo muutosten yhtäaikaisuus ja käsitteiden yhtenevyys. Kekkosen suorat viittaukset Allardtin sosiologiaan ovat tästä tunnetuin esimerkki, mutta Koiviston vuosia jatkunut toiminta 1960-luvun alkupuolella ansaitsee tulla mainituksi ainakin yhtä hyvällä syyllä.

Etujärjestöpolitiikassa, josta Koiviston poliittinen ura lähti liikkeelle, ensimmäinen tulopoliittinen kokonaisratkaisu vuonna 1968 oli merkittävä käännekohta. Sen jälkeen ”kolmikantaiseen sopimiseen” perustuvan neuvottelujärjestelmän perusrakenteet, kuten ansiosidonnaiset työeläkkeet, ay-jäsenmaksujen työnantajaperintä ja työehtosopimusten yleissitovuus, pystytettiin 1970-luvun alkuun mennessä.

Jos sekä puoluepolitiikka että työmarkkinakenttä olivat olleet syvien erimielisyyksien ja epäluottamuksen leimaamia, niin nyt molempia oli saatu merkittävästi vakautettua.

Näin oltiin luotu suuri osa korporatistiseen poliittiseen vaihdantaan perustuvan ”Suomen mallin” pitkään kestäneestä perusrakenteesta, jossa parlamentaarinen järjestelmä kytkeytyi työmarkkinajärjestöjen hallitsemaan kabinettipolitiikkaan.

Malli siirsi merkittävää poliittista valtaa parlamentaarisen järjestelmän ulkopuolisille toimijoille vahvan presidentin toimiessa neuvottelumekanismin viimekätisenä takaajana.

Konfliktinsääntelyn näkökulmasta tavoite saavutettiin. Jos sekä puoluepolitiikka että työmarkkinakenttä olivat olleet syvien erimielisyyksien ja epäluottamuksen leimaamia, niin nyt molempia oli saatu merkittävästi vakautettua.

Konvergenssi

Vuonna 1997 ilmestyneessä Liikkeen suunta -kirjassaan Koivisto kuvasi, kuinka Nikita Hruštšoviin henkilöityneen Neuvostoliiton liberalisoitumisen kaudella

”kansainvälisen sosiaalidemokratian antikommunistisuus lieveni samassa tahdissa kuin kansainvälinen kommunismi siirtyi hyökkäyksestä puolustukseen ja Neuvostoliitto alkoi olla huolissaan status quon säilymisestä Euroopassa”.

Tämä analyysi vastasi pääpiirteissään Kekkosen ja ulkoministeriön linjaa, joka 1960-luvun alusta lähtien laski suurten ideologioiden lähentyvän toisiaan ja kamppailun painopisteen siirtyvän sotilaallisen uhan luomisesta rauhanomaiseen kilpailuun.

Ulkoministeriön poliittisen osaston päällikkönä toiminut Max Jakobson kertoi vuonna 1981 ilmestyneessä Veteen piirretty viiva -teoksessaan, että ulkopolitiikkaa johtaneen Kekkosen ajattelutapaa kuvasi

”ns. konvergenssiteoria, jonka mukaan kommunismi ja kapitalismi vähitellen ’kasvavat yhteen’: markkinatalousmaissa julkinen sektori laajenee tasaten järjestelmässä vallitsevat epäoikeudenmukaisuudet ja kommunistisessa järjestelmässä yksilön vapaudet lisääntyvät aineellisen hyvinvoinnin kasvaessa.”

1960-luvun alussa suosiota saaneen konvergenssiteorian lanseeraajaksi mainitaan yleensä vuoden 1969 Nobelin taloustieteen palkinnon voittaja, hollantilainen Jan Tinbergen. Käsitettä sovelsivat osin kriittisesti esimerkiksi Yhdysvaltain presidenttien neuvonantajina toimineet kansainvälisen politiikan tutkijat Zbiegniew Brzezinski ja Samuel P. Huntington.

Konvergenssiteoria perustui havaintoihin talous- ja johtamisjärjestelmien yhdenmukaistumisesta. Ideologiaan sovellettuna sen johtopäätös kuitenkin oli, että maailmankatsomuksellisista vastakkainasetteluista oltiin siirtymässä kohti taloudellista ja teknologista kilpaa, jossa kansalaisten hyvinvoinnin, turvallisuuden ja terveyden tarpeet korostuivat.

Valtioiden intressit yhdensuuntaistuisivat. Konfliktinsääntelyteoriaa muistuttavalla tavalla ne pystyttiin nyt näkemään intressiosapuolina, jotka pyrkivät maksimoimaan eri tilanteissa saavutettavissa olevat edut. Taloustieteissä ja politiikan tutkimuksessa logiikan kanssa hyvin yhteensopivat peliteoria ja rationaalisen valinnan teoria elivät nousukautta.

Jos Koiviston toiminta ay-aktiivina 1950-luvulla oli ollut kylmälle sodalle tyypillistä patoamispolitiikkaa, teki hänkin 1960-luvun alussa ”konvergenssipolitiikkaa” sekä suomalaisten että neuvostoliittolaisten kommunistien suuntaan.

Eräänlaisena ennakkoaavistuksena hän oli jo 1954 Suomalainen Suomi -lehdessä kuvannut James Burnhamin ja Peter Druckerin kirjoihin nojaten ammattijohtajien hallitsemaa uutta teollista yhteiskuntaa, joka ”ei ole kapitalistinen eikä sosialistinen. Se on uusi järjestelmä, joka ulottuu pitemmälle kuin kumpikaan näistä”.

Sanamuoto sai uuden järjestelmän vaikuttamaan epäpoliittiselta – depolitisoituneelta. Tästä jatketaan artikkelin toisessa osassa.

Petri Koikkalainen on politiikkatieteiden apulaisprofessori Lapin yliopistossa. Kirjoitus perustuu Politiikka-lehdessä julkaistuun tutkimusartikkeliin.

Julkaisu Mauno Koivisto maailman­katsomusten neutralisoijana: Osa 1 – Konfliktista konvergenssiin ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Politiikka-lehti avasi 60-vuotisjuhlavuotensa helmikuun alussa Pikkuparlamentissa järjestetyllä seminaarilla Tutkija eduskunnassa. Seminaarin tavoite oli vastata kansanedustaja Anna Kontulan puheenvuorossakin avautuvaan ”kohtaanto-ongelmaan”: Miten poliittisiin päätöksentekoprosesseihin sisältyvät hiljaiset käytännöt ja kirjoittamattomat pelisäännöt avautuisivat paremmin tutkijoille? Entä kuinka päätöksentekijöiden ymmärrystä tieteellisen tiedon ja tutkimuksen sekä mahdollisuuksista että rajoitteista voitaisiin edistää?

Perinteinen tapa muodostaa kytkös vallan ja oppineisuuden välille oli idea filosofikuninkaasta – tieteentekijä on samalla valtiojohtaja. Suomen historiassa ei tarvitse palata Snellmaniin asti löytääkseen versioita vastaavasta käytännöstä. Kun esimerkiksi Helsingin yliopiston hallinto-oikeuden professori K. J. Ståhlberg ensimmäisenä tasavallan presidenttinä muovasi juuri itsenäistyneen Suomen poliittista kulttuuria, ei ollut syytä käydä keskustelua oikeustieteen yhteiskunnallisesta vaikuttavuudesta.

Heinäkuussa 99 vuotta täyttävää presidentin tehtävää ovat hoitaneet yhteensä 61 vuoden ajan yliopiston ulkopuolelle työllistyneet tohtorit Ståhlberg, Relander, Paasikivi, Kekkonen ja Koivisto. Vastaavasti vuosina 1918–1944 istui 22 hallitusta, joista peräti kymmenen pääministerinä toimi yliopiston professori. Vaikka kaikista tieteen huipuista ei tullutkaan huippupoliitikkoja, jotakin tieteen arvovallasta kertoo se, että myös monet eturivin poliitikoista ovat tavoitelleet korkeimpia oppiarvoja. Tästä ovat osoituksena esimerkiksi tohtorit Karjalainen, Virolainen, Ilaskivi, Väyrynen, Tuomioja, Kääriäinen sekä Lehtinen.

Vaikka kaikista tieteen huipuista ei tullutkaan huippupoliitikkoja, jotakin tieteen arvovallasta kertoo se, että myös monet eturivin poliitikoista ovat tavoitelleet korkeimpia oppiarvoja.

Tieteentekijöiden nousu johtaviin yhteiskunnallisiin asemiin poliitikkoina ja julkisina intellektuelleina kertoi ajasta, jolloin niin politiikan kuin tieteen eliitit olivat suppeita ja niiden väliset henkilötason sidokset tiiviitä. Tilanne muuttui vähitellen toisen maailmansodan jälkeen, kun yliopistolaitoksen voimakas laajentuminen aiheutti inflaatiota akateemisten työntekijöiden statukselle ja ainakin jossakin määrin leikkasi professorin tittelin vanhan sääty-yhteiskunnan ajoilta asti periytyvää arvoa.

Samanaikaisesti ilmeni tarvetta uudentyyppiselle asiantuntijuudelle, myös ”vastineena” valtion 1960-luvulta lähtien merkittävästi laajentuneille investoinneille korkeakoulutukseen. Työeläkkeen, sairausvakuutuksen ja peruskoulun kaltaiset suuret kansalliset reformit sekä julkisten palveluiden ja infrastruktuurien laajentaminen takasivat sen, että yliopistojen tutkija-opettajille riitti jäsenyyksiä erilaisissa komiteoissa ja asiantuntijaryhmissä.

Myös laajenevan julkisen sektorin virat täytettiin yliopistoista valmistuneilla maistereilla. Vaikka yliopistojen tutkija-opettajilla, jotka hekin vuoteen 2010 saakka olivat valtion virkamiehiä, ei ollut lakiin perustuvaa poliittista valtaa, oli akateemisella asiantuntijatiedolla kuitenkin vakiintuneet kanavansa päätöksenteon ytimen tuntumaan esimerkiksi valtion komitealaitoksen kautta. Näitä väyliä epäilemättä alettiin pitää myös eräänlaisina läänitettyinä valtaosuuksina, joista jotkut tieteenalat ja jopa yksittäiset tutkijat saattoivat varsin pysyväisluonteisesti nauttia.

Keskustelu tutkimuksen ja päätöksenteon nykyisistä vuorovaikutusongelmista heijastaa osin neuvottomuutta sen murroksen edessä, joka on jo pitkään runnellut modernimpaa sotienjälkeistä kansallista ja hyvinvointivaltiollista työnjakoa ja asiantuntijoiden valta-asemia. Filosofikuningasmaisen vallan ja opin yhteensulautumisen sijasta on siirrytty pikemminkin työnjakoon, jossa politiikka ja tiede nähdään lähtökohtaisesti eriluonteisina ja erilaisia keinoja valitsevina tehtävinä, vaikka ne yksittäisen henkilön kohdalla eivät aina olisikaan toisiaan täysin poissulkevia.

Työnjaollisen eriytymisen riskinä on kuitenkin vain ohuesti keskenään kommunikoivien blokkien muodostuminen ja siitä seuraava siiloutuminen. Tätä tuskin voidaan ehkäistä palaamalla yhteiskuntaan, jossa etäisyys tieteen ja vallan välillä oli professorin parin minuutin kävelymatka Helsingin yliopiston päärakennuksesta Senaatintorin yli valtioneuvoston linnaan. Myöskään sedimentoituneiden henkilöön sidottujen asiantuntijapaikkojen elvyttäminen ei kuulosta hohdokkaalta vaihtoehdolta.

On siirrytty työnjakoon, jossa politiikka ja tiede nähdään lähtökohtaisesti eriluonteisina ja erilaisia keinoja valitsevina tehtävinä, vaikka ne yksittäisen henkilön kohdalla eivät aina olisikaan toisiaan täysin poissulkevia.

Tarvitaan siis kokonaan uudenlaisia risteyksiä ja yhteydenpidon formaatteja. Politologille on yhä harvemmin tarjolla valmis vallankäytön paikka, johon hänen tarvitsee ainoastaan astella sisään. Kun julkinen valta ei kutsu tutkijaa, on hänen hankittava kutsunsa itse.

Erilaisten valmisteluprosessien nopeutuminen ja yritysjohtamistyyppisen hallintokulttuurin laajeneminen osaltaan vaikeuttaa tilanteiden lukemista ja ennakointia. Muodollisten päätöksentekovaiheiden, kuten valiokuntien saati täysistunnon, sijaan prosesseihin ja mielipiteisiin olisi kyettävä vaikuttamaan jo valmisteluvaiheessa.

Tämäkään ei tapahdu pelkästään virallisissa yhteyksissä vaan erilaisissa verkostoissa, julkisuudessa ja yhä enemmän myös sosiaalisessa mediassa. Mitä epämuodollisempia vuorovaikutuksen muodot ovat, sitä enemmän korostuvat tutkijan omat resurssit.

Vakavimmillaan tämä voi johtaa asiantuntijuuden elitisoitumiseen ja jopa aiempaa vahvempaan henkilöitymiseen, mikä vaikeuttaa etenkin uraansa käynnistävien tutkijoiden asemaa. Tämän välttämiseksi tulisi kehitellä institutionaalisia foorumeita tutkimustiedon ja päätöksenteon valmistelun parittamiseksi, vaikka siitä tulisikin mieleen syyttäkin parjattu ”komitealaitos”. Hybridimalleissa voisi esimerkiksi yhdistää komitealaitoksen ja Kultaranta-keskustelut-tyyppisten epävirallisten areenoiden parhaita puolia.

Päätöksentekijöiden ja tutkijoiden vuorovaikutusta suunnitellessa on huomioitava asiantuntijavallan työnjaossa tapahtuneet muutokset. Näistä keskeinen on tarjonnan kasvu.

Päätöksentekijöiden ja tutkijoiden vuorovaikutusta suunnitellessa on huomioitava myös asiantuntijavallan työnjaossa tapahtuneet muutokset. Näistä keskeinen on tarjonnan kasvu.

Noin kolmessakymmenessä vuodessa tohtorintutkintojen vuosittainen määrä on noussut runsaasta kolmestasadasta lähes kahteentuhanteen. Samanaikaisesti yliopistot ovat saaneet rinnalleen uudenlaisia asiantuntijaorganisaatioita, kuten ajatuspajoja ja vaikuttajaviestintään erikoistuneita toimijoita, jotka kilpailevat osittain samoista toimeksiannoista yliopistotutkijoiden kanssa.

Politiikan kenttään vaikuttamaan pyrkivien asiantuntijadiskurssien määrä on niin ikään huomattavasti kasvanut. Siellä missä juridiikka ja yhteiskunnalliset suunnittelutieteet olivat ennen hallitsevia puhetapoja, on nykyisin havaittavissa esimerkiksi liikkeenjohdon, verkostoteorian ja strategisen suunnittelun kaltaisia tulokulmia. Nykyään poliittisen päätöksenteon kannalta ”vaikuttavat” tutkijat ovat harvemmin Georg Henrik von Wrightin tai Erik Allardtin kaltaisia yksittäisiä, lähes herooisia intellektuelleja, vaan alaa leimaa yhä selvemmin yhtäältä verkostoituminen ja toisaalta erikoistumiseen perustuva työnjako.

Erikoistumisen tendenssi on ongelmallinen yhä globaalimmaksi ja keskinäisriippuvaisemmaksi mielletyssä maailmassa, jonka ongelmat eivät ole enää siinä mitassa kansallisten poliittisten ja tieteellisten eliittien ratkaistavissa kuin mitä vielä muutama vuosikymmen sitten saatettiin olettaa. Jotta erikoistuminen ei johtaisi ylenmääräisiin tieteensisäisiin blokkeihin, tarvitaan yhä enemmän matalakynnyksisiä kohtaamispaikkoja ja tieteellisen kuplakyläilyn muotoja.

Politiikka-lehti onkin ottanut juhlavuoden teemakseen tämäntyyppisen seurustelun tukemisen. Kussakin vuoden 2018 numerossa on symposium, joka sijoittuu tieteenalojen raja-alueille tai tekee avauksen tutkimusalueelle, jota ei toistaiseksi ole välttämättä hahmotettu politologiaan kuuluvana. Näistä ensimmäisen teema on poliittinen taloustiede, jossa symposiumin kirjoittajat Heikki Patomäki, Jamie Morgan, Ville-Pekka Sorsa ja Teppo Eskelinen tarkastelevat klassisen taloustieteen yhteiskunnallista roolia, asemaa ja sen vaikutusvallan mekanismeja.

Niin päätöksen- ja tieteentekijöiden välisen kuin tutkijoiden keskinäisen vuorovaikutuksen kannalta on haitallista, mikäli jollakin tieteenalalla on havaittavissa voimakasta halua ”omistajuuteen”.

Niin päätöksen- ja tieteentekijöiden välisen kuin tutkijoiden keskinäisen vuorovaikutuksen kannalta on haitallista, mikäli jollakin tieteenalalla on havaittavissa voimakasta halua ”omistajuuteen”. Tämä voi näkyä esimerkiksi pyrkimyksellä saada sisäisesti päättää käytössä olevista lähestymistavoista, käsitteistön määrittelyistä ja tutkimuskysymysten kehystämisen narratiiveista.

Etenkin taloustieteen alueelle kurottuvassa keskustelussa on ollut havaittavissa, että toista tutkimusperinnettä tai lähestymistapaa edustavien tutkijoiden avaukset saavat niskaansa systemaattisen, runsaslukuisen ja sävyltään aggressiivisen palauteryöpyn kollegakunnalta. Tässä julkisuudessa – usein sosiaalisessa mediassa ja etenkin Twitterissä – käytävässä keskustelussa on kyse eri asiasta kuin falsifioinnista tai ylipäänsä heikosti rakennetun argumentaation kumoamisesta, mikä on luonnollisesti tieteellisen kanssakäymisen ydintehtävä. Monet näistä kiistoista ovat luonteeltaan sellaisia, että niiden ytimessä oleva kysymys ei edes ole ”falsifioitavissa”, vaan pikemminkin puhutaan oikeudesta koko ilmiökentän tarkasteluun.

Riippumatta siitä, käyvätkö tutkijat keskustelua tieteellisillä tai laajemmin julkisilla foorumeilla, tieteen tekemisen omiin kirjoittamattomiin säätöihin kuuluu, että tämä toteutetaan kunnioittavalla tavalla keskinäisen arvostuksen vallitessa. ”Oman” tieteenalansa puolustajien, joihin voi kuulua myös ministeriöiden virkamiehiä tai poliitikkoja, verbaaliselle tykityslinjalle joutuminen on dissidentin asemaan asetetulle tutkijalle hämmentävä tai peräti musertava kokemus.

Viime vuosina on usein esitetty pelkoja siitä, että herkiksi koettujen aiheiden, kuten ravitsemuksen, maahanmuuton ja puolustuskysymysten, asiantuntijat saattavat kansalaisilta tulevan kriittisen palautteen vuoksi kieltäytyä julkisista esiintymisistä. Huomattavasti vähemmän on keskusteltu ”kollegiaalisen”, räikeimmillään suoranaista vihapostia muistuttavan palautteen vaikutuksista, vaikka se voi johtaa jopa tutkijan itsesensuuriin. Tämä on koko tiedeyhteisön kannalta vakava uhka.

Mahdollisuus tehdä riippumatonta ja avointa tiedettä, keskustella avarakatseisesti sen tuloksista ja hyödyntää niitä päätöksenteossa on suuri vahvuus yhteiskunnalle. Tutkimus ja varsinkin politiikan tutkimus kuuluvat kaikille. Tästä oikeudesta nauttien Politiikka-lehti toivottaa lukijoilleen antoisaa juhlavuotta.

Petri Koikkalainen toimii akatemiatutkijana Lapin yliopistossa. Hän on Valtiotieteellisen yhdistyksen johtokunnan jäsen ja Tieteentekijöiden liiton puheenjohtaja.

Hanna Wass on akatemiatutkija politiikan ja talouden tutkimuksen laitoksella Helsingin yliopistossa ja Valtiotieteellisen yhdistyksen hallituksen jäsen.

Jenni Rinne on yleisen valtio-opin nuorempi tutkija Helsingin yliopistossa. 

Pääkirjoitus perustuu pääosin Tieteentekijöiden liiton puheenjohtajan Petri Koikkalaisen Tutkija eduskunnassa -seminaarin päätöspuheenvuoroon.

Julkaisu Kenelle politiikan tutkimus kuuluu? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kuluneena kesänä on kiinnitetty runsaasti huomiota sääilmiöihin. Yhdysvalloissa koettiin rajut hurrikaanit Harvey, Katia, Irma ja Jose, ja Suomessa Kiira- ja Klaara-myrskyt aiheuttivat suuria tuhoja. Laajassa kansainvälisessä tutkimuksessa, johon myös Suomen ympäristökeskus (SYKE) osallistui, osoitettiin puolestaan ensimmäistä kertaa ympäristönmuutoksen yhteys tulvien ajankohtaan.

Yhteiskuntatieteissä syksy alkoi auringonpaisteessa. Strategisen tutkimuksen neuvosto (STN) myönsi yhteensä 13,6 miljoonan euron rahoituksen ”Muuttuvat hallinnan tavat ja aktiivinen kansalaisuus” -tutkimusohjelmalle. Kussakin kolmessa rahoitusta saaneessa hankkeessa on vahva politologinen ulottuvuus: ”Osallistuminen pitkäjänteisessä päätöksenteossa” (PALO), ”Kansalaisuuden kuilut ja kuplat (BIBU)” ja ”Yhteistoiminnallisia ratkaisuja sirpaloituvien yhteiskuntien ongelmiin”. Näin huomattava panostus demokratiatutkimukseen on osoitus siitä, että poliittisen järjestelmän vakauteen kohdistuvat riskit on alettu hahmottaa yhä keskeisemmäksi uhkatekijäksi yhteiskunnan kokonaiskehityksen ja kestävän kasvun kannalta.

Kussakin kolmessa rahoitusta saaneessa hankkeessa on vahva politologinen ulottuvuus.

Yhteiskunnallisten ongelmien analysointi ja ratkaisujen etsiminen ei voi kuitenkaan olla yksittäisten tieteenalojen etuoikeus. Siksi tulee kiinnittää erityistä huomiota tutkimusrahoituskentällä ilmenevään keskittymiseen ja siihen liittyvään strategiatyöhön ja -ohjaukseen. Pääministerin johtama, valtioneuvoston tutkimus-, kehittämis- ja innovaatiopolitiikkaa tukemaan asetettu tutkimus- ja innovaationeuvosto (TIN) on asettanut yhdeksi tavoitteekseen sellaisen menettelyprosessin kehittämisen, jonka avulla tullaan muotoilemaan Suomen tutkimus-, kehittämis- ja innovaatiotoimintaa (TKI) koskevat strategiset valinnat. Tätä tavoitetta varten valtioneuvoston kanslian koordinoima valtioneuvoston selvitys- ja tutkimustoiminta avasi (tämän vuoden lokakuun alussa päättyneen) haun otsikolla ”Menettelytavat tutkimus- ja innovaatiotoiminnan strategisille valinnoille”, jonka hakuilmoituksesta selviää, että päämääränä on muodostaa tutkimustietoon nojautuvan selvityksen pohjalta ”eri hallinnonalojen yhteinen menettelyprosessi tutkimus- ja innovaatiotoimintaa ja uudistumista tukeville strategisille valinnoille.” Näiden valintojen todetaan perustuvan ”tutkimusyhteisöjen, elinkeinoelämän ja muiden yhteiskuntamme toimijoiden yhteiseen näkemykseen Suomen vahvuuksista ja kasvun mahdollisuuksista”.

Tämäntyyppinen kehitys voi muodostaa melkoisia trombeja tutkimuskentälle. Hakujulistuksessa ilmaistun muotoilun voi vakavimmillaan tulkita merkitsevän sitä, että Suomen TKI-kenttää koskevia strategisia valintoja halutaan tehdä yhden keskitetyn menettelytavan kautta. Taustaoletuksena lienee tällöin se, että Suomen kokoisella tutkimuskentällä kansainväliselle huipulle kipuaminen vaatii rajallisten resurssien keskittämistä tietyille aloille ja että keskittämistä koskevat valinnat voitaisiin tehdä yhdessä sovittujen kriteerien perusteella.

Käytännössä tarvittavaa moniäänistä keskustelua on vaikea järjestää.

On kuitenkin vaikea nähdä, miten voitaisiin muodostaa sellainen ”porukka”, jolla päätökset valittavista painopisteistä olisi mahdollista tehdä konsensuaalisesti. Jo pelkästään käsitteellistämisen tavat vaihtelevat paitsi elinkeinoelämän ja tutkimusmaailman myös eri tutkimusalojen ja tieteentekijöiden välillä. Vahvuuksien määrittelyn tulisi perustua laajaan dialogiin tutkimusta rahoittavien, sitä tuottavien ja käyttävien tahojen välillä. Käytännössä tarvittavaa moniäänistä keskustelua on vaikea järjestää. Vaarana on, että vahvuuksien määrittely tukeutuu liikaa jo saavutettuihin tuloksiin, mikä muodostaa tulpan kehittyvien ja nousevien tutkimuskysymysten ja -innovaatioiden kehittelylle.

Toinen mahdollisuus on, että vahvuuksien määrittelystä muodostuu tutkimuksellista ”höttöä”, jota voidaan tulkita kulloinkin vallalla olevista ideologisista tai poliittisista tavoitteista käsin. Tällöin tutkimusta tehdään kahden säärintaman väliin jäävässä ilmamassassa: tutkimussuunnitelmat hiotaan vastaamaan rahoittajan tarpeita, mutta käytännössä tutkimuksen sisältö määräytyy tutkimusryhmän omien intressien ja tarpeiden perusteella.

Tutkijan näkökulmasta rahoitusmarkkinat toimivat optimaalisesti silloin, kun on olemassa useita eri rahoittajatahoja, joilla on keskenään erilaiset tavoitteet rahoitettavalle tutkimukselle.

Vaarallisimmillaan kehityskulku voi johtaa yksiulotteiseen tiedepolitiikkaan. Tässä tieteellisten rahoitusmarkkinoiden käsite on olennainen. Tutkijan näkökulmasta rahoitusmarkkinat toimivat optimaalisesti silloin, kun on olemassa useita eri rahoittajatahoja, joilla on keskenään erilaiset tavoitteet rahoitettavalle tutkimukselle. Suomessa näistä osa on ”hallinnollisin” päätöksin syntyneitä eli julkisen sektorin rahoitusinstrumentteja (Suomen Akatemia, Strategisen tutkimuksen neuvosto, valtioneuvon kanslian tarjoama rahoitus, Tekes, EU:n tutkimusohjelmat kuten H2020), osa taas yksityisiä säätiöitä. Ongelmalliseksi tilanne muodostuu silloin kun julkisia rahoituskanavia halutaan yhdenmukaistaa hallinnollisin päätöksin, jolloin tarjolla oleva rahoitusympäristö yksipuolistuu. Hyvin toimivaan tutkimusrahoitukseen kuuluu kuitenkin olennaisesti moniäänisyys, joka tarjoaa tieteen omaehtoiselle kehitykselle enemmän vaihtoehtoja. Tämä voi toki toteutua myös silloin, kun kaikki rahoitusinstrumentit ovat ulkopuolisin päätöksin suunnattuja, mutta ne eivät kaikki saisi tähdätä yhteen ja samaan suuntaan.

Harvojen huippujen fasilitointi voi myös nakertaa tehokkaasti pohjaa perustutkimukselta, jota yhteiskunta tarvitsee toimiakseen kunnolla. Yliopistojen tehtävä on kouluttaa työvoimaa hyvin moninaisiin yhteiskunnallisiin tarpeisiin, mikä onnistuu vain, jos korkeatasoista, tutkimukseen perustuvaa opetusta on saatavilla kaikilla aloilla. TKI-toiminnan rahoituksen kohdentaminen ”huippuihin” syö akateemisen osaamisen kehittämistä laajemmalla spektrillä kaventuvien tutkimusmahdollisuuksien myötä.

Harvojen huippujen fasilitointi voi myös nakertaa tehokkaasti pohjaa perustutkimukselta.

Tuorein huipputrombi on Helsinki Graduate School of Economics (GSE) -yksikön julkistus syyskuussa 2017. Tähän mennessä saatavilla olevien arvioiden perusteella kyseessä ei ole ennenkuulumattoman massiivinen avaus: kolme yliopistoa, joiden joukossa on kaksi henkilöstöltään Suomen suurinta, avaa muutaman vuoden aikana yhteensä noin 15 uutta professorin tehtävää. Näistä osa on nähtävästi eräänlaisia lahjoituksia ainakin Suomen Pankilta ja Valtion taloudelliselta tutkimuskeskus VATTilta ja osa yksityisiltä rahoittajilta. Tähänkin asti menestyneiden tai strategisesti tärkeiksi katsottujen tutkimusalojen on annettu kasvaa, esimerkkinä Nokia-buumin vaikutukset teknillisiin yliopistoihin tai keskeneräisemmäksi jäänyt bioteknologiabuumi. Näissä molemmissa oli kyse resurssien suuntaamisesta paitsi yliopistojen välillä myös niiden sisällä. Kun tällaiset ”strategiset” alat ovat vahvistuneet, muut ovat saattaneet huomata polkeneensa paikallaan, mikä koulutukseen vahvasti panostavassa kansainvälisessä ympäristössä voi tarkoittaa pieneksi jäämistä. Suomessa kyseinen kehityskulku koskettaa suurelta osin ainakin joitakin perusluonnontieteitä ja koko yhteiskuntatieteellis-humanistista alaa, taloustiede mukaan lukien. Havainto siitä, että makrotalouden osaajia koulutetaan Suomessa verraten vähän, on siten paikkansapitävä, mutta sama pätee useaan muuhunkin alaan filosofiasta historiaan ja politiikkatieteisiin.

Uutta Helsinki GSE:ssa on sitä ympäröivä poliittinen julkisuus. Miksi uuden ”huippuyksikön” perustamisesta ilmoitti pääministeri Juha Sipilä, eivätkä esimerkiksi Helsingin yliopiston, Aalto-yliopiston ja Hankenin rehtorit tarvittaessa yhdessä nobelisti Bengt Holmströmin kanssa? Juuri pääministerin välitön interventio tutkimusrahoituksen ankarasti kilpailluille kentille herätti tutkimusyhteisössä eniten kysymyksiä. Kun samaan aikaan puhutaan Suomen Akatemian kilpailtuun rahoitukseen tulevista ”lippulaivayksiköistä” ja Akatemian niin ikään jakamasta ja erittäin tiukkoihin kriteereihin perustuvasta varsinaisesta huippuyksikkörahoituksesta, heräsi pelko siitä, että pääministeri olisi päättänyt tieteellisen kilpailun tuloksista etukäteen. Näin ei näyttäisi tapahtuvan ainakaan Akatemian mainittujen instrumenttien osalta, mutta esimerkiksi opetus- ja kulttuuriministeriön rahoitusosuuksia toimeenpantaessa saatetaan silti joutua melkoiseen tasapainotteluun poliittisen ohjauksen ja tieteellisten kriteerien välillä.

Juuri pääministerin välitön interventio tutkimusrahoituksen ankarasti kilpailluille kentille herätti tutkimusyhteisössä eniten kysymyksiä.

Yksityiset rahoittajat, joiden nimet ja mahdolliset intressit paljastunevat myöhemmin, ja Helsingin yliopisto, Aalto-yliopisto ja Hanken kantavat tämänhetkisen tiedon perusteella suurimman osan Helsinki GSE:n rahoitusvastuusta. Sen 15 professoria valitaan avoimessa kilpailussa tieteellisin perustein. Silti on kiistämätön tosiasia, että yhdelle yksikölle avautui suoria ja mahdollisesti pitkäkestoisia kanavia opetus- ja kulttuuriministeriön, valtiovarainministeriön ja Suomen Pankin rahoitusmomenteille. Lienee selvää, ettei mitä tahansa tieteenalan laajennusta tai uuden tutkimuskeskuksen perustamista varmistettaisi poliittisesti näin järeällä tavalla ja yhtä nopealla aikataululla. Esimerkiksi Ulkopoliittisen instituutin siirtymistä eduskunnan alaisuuteen eduskunnan 100-vuotisjuhlinnan yhteydessä vuonna 2006 edelsi varsin perusteellinen keskustelu instituutin asemasta ja rahoituksesta sekä sen tuottaman tiedon luonteesta ja autonomian asteesta suhteessa eduskuntaan ja esimerkiksi ministeriöiden tiedontarpeisiin.

Helsinki GSE:n julkistusprosessissa voi ehkä nähdä myös nopeasti ilmenneen halun juhlistaa uutta suomalaista talousnobelistia. Jo keväällä 2017 tiedotusvälineissä kirjoitettiin tarpeesta perustaa Suomeen korkeatasoinen tutkimuslaitos, jossa Bengt Holmströminkin kelpaisi työskennellä. Tutkimuksen rakenteiden vahvistamisen ei tulisi silti jatkossakaan olla riippuvainen yksittäisistä huipputason poliittisista interventioista ja niiden yhteyteen mahdollisesti rakennetuista erityisistä hallinnollisista ja rahoituksellisista tukijärjestelyistä. Helsinki GSE:n perustamista seurannut keskustelu eri tieteenalojen kohtelusta, taloustieteen sisäisistä koulukunnista ja jopa tieteen auktoriteetin käyttämisestä ”virallisen talouspolitiikan” vahvistamiseksi synnyttää uudelle laitokselle paineen perustella linjauksiaan tavallistakin huolellisemmin. Parhaimmillaan tämä johtaa avoimuuteen ja moniarvoisuuteen ja myös siihen, että taloustiede tulee uudelleen vahvistamaan yhteyksiään muihin yhteiskuntatieteisiin ja esimerkiksi historiatieteisiin.

GSE:n yhteydessä on tuotu esiin paine tuottaa nimenomaisesti Suomea koskevaa taloustieteellistä tietoa poliittisen päätöksenteon tueksi ja jo toteutettujen politiikkatoimien arvioimiseksi. Tässä suhteessa olisi kuitenkin tärkeää kehittää myös mekanismeja tutkimuksen ja päätöksenteon välisen vuoropuhelun vahvistamiseksi. On myös huolehdittava siitä, ettei GSE:stä tule vain yhtä talousteoriaa ja sen mukaista päätöksentekoa tukeva laitos: historia osoittaa, että aikanaan vankkaakin suosiota nauttineiden talousteorioiden tai politiikkalinjausten pätevyys voi olla paikallista ja suhteellista, laajemmassa katsannossa jopa heikkoa. Tutkimustiedon hyödyntäminen ei kehity, ellei ministeriöiden virkamiehillä ole aikaa, kykyä ja mahdollisuuksia osallistua konferensseihin ja solmia kontakteja ja seurata kontaktiensa tutkimusaiheiden kehitystä. Jokaisella policy-sektorilla tulisikin olla käytännössä dosentin pätevyyden omaava tiedelähettiläs, joka pyrkisi pysymään kärryillä alan tutkimuksen yleisistä muutoksista ja kiistanalaisista kysymyksistä ja yhdistämään tutkijoita ja virkamiehiä sopivissa tilanteissa.

Olisi tärkeää kehittää myös mekanismeja tutkimuksen ja päätöksenteon välisen vuoropuhelun vahvistamiseksi.

Tutkimuskentän säätilojen ennakointi on vaikea tehtävä, koska huomiota tulee samanaikaisesti kiinnittää useisiin rintamiin. Erilaisten ilmavirtausten kehittymistä on hankala havaita, koska prosessit ovat hitaita ja niiden seuraaminen vaatii paljon panostusta ja asiantuntemusta. On kuitenkin tärkeää, että keskustelu ei rajoitu vain ammattimaisten ”meteorologien” piiriin, koska vaikuttaminen edellyttää laajamittaista prosesseihin tarttumista jo niiden alkuvaiheessa. Kun siihen ilmenee tarvetta, on syytä kuuluvasti todeta: ”The winter is coming”.

Hanna Wass on akatemiatutkija politiikan ja talouden tutkimuksen laitoksella Helsingin yliopistossa ja Politiikka-lehden päätoimittaja. Petri Koikkalainen toimii akatemiatutkijana Lapin yliopistossa. Hän on Valtiotieteellisen yhdistyksen johtokunnan jäsen ja kutsuttiin Tieteentekijöiden liiton puheenjohtajan roolissa vierailevaksi pääkirjoitustoimittajaksi. Jenni Rinne on yleisen valtio-opin nuorempi tutkija Helsingin yliopistossa ja Politiikka-lehden päätoimittaja.

Kirjoittajat kiittävät lämpimästi Heikki Hiilamoa, Timo Miettistä, Juri Mykkästä, Hannu Vartiaista, Isak Ventoa, Turo Virtasta ja Johanna Vuorelmaa käydyistä taustakeskusteluista ja hyödyllisistä kommenteista.

Aiheesta keskusteltiin myös Politiikkaradion Poliklinikassa. Lue lisäksi Kaisa Lähteenmäki-Smithin kommentaari: ”Toimiva ilmapuntari yhdistää ennakoivaa tutkimus- ja päätöksenteko-osaamista”.

Julkaisu Korkeapainetta, huippuvirtauksia ja perustutkimusmailla hallan vaara ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Yhteiskuntatieteiden julkikuvasta ja vaikuttavuudesta on keskusteltu viime aikoina enemmän kuin pitkään aikaan. Teemaa pohjustettiin jo viime syksynä, kun Helsingin Sanomien pääkirjoitussivulla moitittiin yhteiskuntatieteilijöiden hiljaisuutta ja kaivattiin uutta Pekka Kuusta, jonka kattava näkemys viitoittaisi hyvinvointiyhteiskunnan kehityksen seuraavat vaiheet. Sen jälkeen esimerkiksi ulkoministeri Erkki Tuomioja on näkyvästi kritisoinut Ukrainan kriisiä kommentoineita tutkimuslaitoksia.

Nyt-liitteen kolumnissa tutkija Lauri Holappa, joka viime aikoina on tuulettanut suomalaista talouskeskustelua, käänsi kritiikin peiliä erityisesti politiikan tutkijoiden suuntaan. Holapan vanavedessä politiikan tutkimuksen nykytilaa kommentoi myös yhteiskuntapolitiikan jatko-opiskelija Jesse Lastunen.

Holappa ehdotti, että politiikan tutkijoiden tulisi nähdä politiikka kaikessa monitahoisuudessaan ja pureutua kriittisemmin käytännön ratkaisujen taustalla oleviin ajattelumalleihin. Lastunen lähti käytännön ongelmanratkaisusta ja suositteli laskennallisiin ja tilastollisiin menetelmiin perustuvaa analyysia, jonka perusteella tutkijat voisivat paremmin antaa politiikkasuosituksia. Holapan kirjoituksen painopisteessä oli politiikan tutkimuksen anti kriittiselle julkiselle keskustelulle Lastusen keskittyessä erityisesti politiikan tutkimuksen ja päätöksenteon väliseen suhteeseen. Kumpikin teema on ajankohtainen ja tärkeä.

Politiikan tutkimuksen politisointia

Holapan kritiikin ytimessä on ajatus, että politiikan tutkijoiden käsitys politiikasta on liian kapea ja yksiulotteinen. Hän esittää, että politiikan tutkijat epäonnistuvat yhteiskunnallisen tehtävänsä täyttämisessä, jos he keskustelevat toimittajien kanssa poliitikkojen ja puolueiden imagoista ja strategioista. Tällainen poliittinen analyysi näyttäytyy Holapalle ”haljakkana vatkulina”. Hän esittää, että politiikan tutkijoiden tulisi selventää politiikan monimutkaisia prosesseja, osoittaa epäpoliittisina pidettyjen ilmiöiden poliittisuus sekä nostaa esiin uusia poliittisia näkökulmia.

Holappa perää kolumnissaan, että politiikka tulisi ymmärtää puolueiden valtakamppailua laajempana ilmiönä ja että myös päätösten taustalla vaikuttavat ajatusmallit tulisi politisoida. Tässä hänen mukaansa politiikan tutkijat ovat epäonnistuneet, sillä heidän tulkitsemanaan politiikasta tulee mautonta ja mielenkiinnotonta.

Tähän politiikan tutkimusta politisoivan kolumnin keskeiseen sanomaan on helppo yhtyä. Kapea käsitys politiikasta ei ole yhteiskuntakeskustelun kannalta ihanteellinen. Politiikan tutkijan näkökulmasta tilanne on kuitenkin kolumnin välittämää viestiä moniselitteisempi.

Ensinnäkin Holappa samaistaa politiikan tutkimuksen ja mediassa tapahtuvan poliittisen ajankohtaiskommentoinnin ja analyysin. Median ajankohtaisista aiheista pyytämällä analyysillä on usein melko vähän tekemistä yliopistoissa ja muissa tutkimuslaitoksissa tehtävän tutkimuksen kanssa.

Koska Holappa ei näytä tekevän eroa päivänpolitiikan kommentoinnin ja varsinaisen politiikan tutkimuksen välillä, lukee hän tutkijoiden syyksi myös sellaisia asioita, jotka liittyvät enemmänkin median tapoihin hyödyntää tutkimustietoa ja tutkijoita. Päivälehtijulkisuuden ja tutkimuksellisten näkökulmien eroa havainnollistaa hyvin se, että Holapan vaatimus politiikan nykyistä laajemmasta ymmärtämisestä on täytetty oppikirjoissa ja peruskursseilla jo vuosikymmenten ajan.

Politiikan tutkimuksen monitahoinen politiikkakäsitys

Politiikan prosessien monitahoisuus ja laajempi politiikan ymmärrystapa ovat politiikan tutkimuksessa perusoppikirjatason asia. Itse asiassa politiikan tutkimuksen politiikkakäsitys on jopa laajempi ja monitahoisempi kuin Holapan itsensä korostama käsitys poliittisesta valtakamppailusta.

Jo Jan-Magnus Janssonin 1960-luvulla julkaistu Politiikan teoria nostaa esiin eron politiikan laajemman ymmärrystavan ja toisaalta arkikielen ahtaamman politiikan käsitystavan välillä. Janssonille politiikkaa laajassa merkityksessä esiintyy ”kaikissa organisaatioissa, ei vain valtioissa, kunnissa ja puolueissa, vaan myös järjestöissä joita arkikielessä sanotaan epäpoliittisiksi”.

Näkemys politiikasta huomattavasti laajempana ilmiönä kuin pelkkänä poliittisen järjestelmän toimintana, puolueiden valtapelinä tai erillisenä sektorina toistuu alan oppikirjoissa. 1990-luvulla julkaistussa Politiikan perusteet -kirjassa Heikki Paloheimo ja Matti Wiberg opettavat, että ”[p]olitiikka ei ole pelkästään oma toimintalohkonsa, vaan kaikkeen yhteiskunnalliseen valintakäyttäytymiseen liittyy poliittinen aspekti”, joka ilmenee vallankäyttönä.

Tänä vuonna julkaistussa pääsykoe- ja perusoppikirjassa Politiikan muutos teoksen toimittajat Tuomas Forsberg ja Tapio Raunio kiinnittävät hekin huomiota poliittisen osallistumisen muutokseen ja hallintajärjestelmän monitahoisuuteen: valtiokeskeinen politiikka korvautuu järjestelmällä, jossa eri tasot ja toimijat ovat suoremmin keskinäisessä vuorovaikutussuhteessa ja uudet vaikutuskanavat ovat haastamassa perinteisen vaalien ja puolueiden varaan nojaavan edustuksellisen demokratian.

Unohtaa ei sovi myöskään sitä, että jotkut suomalaiset politiikan tutkijat ovat käytännössä tehneet tieteellisen uransa juuri asioiden ja ilmiöiden politisoimista painottamalla. Tästä esimerkin tarjoaa akatemiaprofessorinakin toiminut Kari Palonen, joka on vuosikymmeniä puhunut eräänlaisen aspektipolitiikan puolesta erotuksena tiukasti rajatusta politiikan sektorista. Hän on kritikoinut nimenomaan oletusta instituutioista, joiden piirissä tapahtuva toiminta olisi automaattisesti politiikkaa ja joiden ulkopuolella politiikkaa ei olisi.

Tutkimuksen ja median jännitteinen suhde

Toisin kuin Holapan kolumni kenties antaa ymmärtää, politiikka ei politiikan tutkimuksessa siis typisty puolueiden strategioihin, imagoihin ja brändeihin. Politiikan tutkimuksen kritisoiminen tieteenalana päivittäiskommentoinnin tai muun yleisen politiikkapuheen perusteella onkin hieman sama asia kuin yrittäisi arvioida akateemista taloustiedettä tiedotusvälineet täyttävän yleisen talouspuheen perusteella.

Politiikan tutkijat eivät toki muodosta monoliittista ammattikuntaa. Tieteenalan sisäiset näkemyserot ovat joiltakin osin huomattavia. Osa tutkijoista keskittyy edelleen niin sanottuun muodolliseen poliittiseen järjestelmään ja sen instituutioihin. Osa tutkii vallankäyttöä ja poliittisia ilmiöitä niiden ulkopuolella. Kenenkään päätyönä kuitenkaan tuskin on sellainen henkilökysymyksiin, puoluestrategioihin ja tulevaisuudennäkymiin kohdistuva spekulaatio, josta media on jatkuvasti kiinnostunut ja joka kolumnissa esiintyy myös politiikan tutkimuksen kuvana.

Tutkijoiden näkökulmasta näyttääkin usein siltä, että kapeaa politiikkakäsitystä pitävät yllä ennemmin median edustajat kuin tutkijat itse. Median asettamassa kehyksessä politiikka usein rajautuu poliittisen järjestelmän sisällä tapahtuvaan toimintaan, jonka keskeisiä kiinnostuksen kohteita ovat senhetkiset huippupoliitikot. Ikään kuin uskollisena etymologiselle juurelleen ranskan kielen sanassa jour (suom. päivä), journalismi myös keskittyy valtaosin päivänpolitiikkaan.

Tiedotusvälineillä tuntuu myös olevan selviä ennakkokäsityksiä siitä, mikä politiikassa lukijoita kiinnostaa. Haastattelutilanteissa tutkijoiden voi olla vaikea vaikuttaa jutun näkökulmiin tai siihen, millaiseen rooliin tutkijan sanomiset lopullisessa jutussa asetetaan. Päivittäisen journalismin kannalta keskeiset henkilökysymykset ja lyhyen tähtäimen tulevaisuusspekulaatiot ovat lisäksi teemoja, joissa tutkijoilla voi olla varsin vähän omaperäistä annettavaa verrattuna esimerkiksi kokeneisiin politiikan toimittajiin.

Ammatillisesta näkökulmasta tilannetta mutkistaa, että tiedotusvälineet voivat nimittää politiikan tutkijoiksi myös kommentaattoreita, jotka ovat saattaneet kyllä tutkia politiikkaa, mutta eivät ole koulutukseltaan politologeja. Saattavatpa politologitkin joskus innostua kommentoimaan asioita, joita eivät ole tutkineet. Osittain tämä johtuu siitä, että media pyytää asiantuntijakommentteja niin ajankohtaisista asioista, että kukaan ei ole voinut ehtiä niitä tutkimaan. Spekulointi on toki sallittua tutkijoillekin, mutta kaikkien osapuolien olisi syytä terästää mediataitojaan, jottei ero tutkimukseen perustuvien näkemysten ja kevyemmän ajankohtaiskommentoinnin – jopa tarkoitushakuisten poliittisten lausuntojen – välillä hämärtyisi.

Menetelmällisesti kestävää hyötytiedettä?

Jesse Lastusen mukaan politiikan tutkimuksen tulisi tarjota parempia välineitä päättäjille. Keinoksi hän tarjoaa amerikkalaisten policy-koulujen suosimaa mallia, jossa painotetaan ”toimintasuosituksiin tähtäävää ja kvantitatiivisesti orientoitunutta poliittisen päätöksenteon analyysia sekä ajatusten vaikuttavaa viestimistä päättäjille ja yleisölle”. Samalla hän arvostelee suomalaista valtio-opin ja kansainvälisen politiikan yliopistokoulutusta näiden näkökulmien laiminlyönnistä.

Lastusen määrällisten menetelmien puolustuspuheeseen ei näyttäisi sisältyvän enimmäkseen jo hylättyä tieteen objektiivisuusolettamusta, vaan ennemminkin eräänlainen hyöty- tai tehokkuusolettamus: laskennalliset ja tilastolliset menetelmät tuottavat todennäköisimmin relevanttia ja käyttökelpoista tietoa.

Kansainvälisen keskustelun perusteella tilanne ei kuitenkaan ole läheskään näin yksiselitteinen. Politiikan tutkimuksen kansainvälisen kattojärjestön International Political Science Associationin selvitysten perusteella määrällisen tutkimuksen pioneerimaassa Yhdysvalloissa on siirrytty kohti laadullista ja monimenetelmätutkimusta nimenomaan relevanssiperustein. Huoli vaikuttavuudesta liittyy myös, ja joskus erityisesti, kvantitatiivisiin menetelmiin, jotka kaikessa sofistikoituneisuudessaan voidaan nähdä tutkijoiden keskinäiseksi teknisluontoiseksi ammattityöksi vailla yhteyttä ajan ”suuriin ongelmiin”.

On totta, että Suomesta puuttuvat Lastusen kehumat policy schoolit, kuten hänen oma opinahjonsa Chicagon yliopiston Harris School of Public Policy. Toisaalta myös Yhdysvalloissa policy schoolit ovat eri asia kuin perustutkimukseen keskittyvät political science -laitokset, joiden opetustarjonta ei ole yleisesti ottaen sen enempää politiikkarelevanssia painottavaa kuin Suomessakaan.

Policy schoolit ovat yleensä eri tieteenalojen näkökulmia yhdisteleviä ja siten tiedepohjaltaan riippuvaisia ”perustieteistä”, kuten political science’sta. Suomessa institutionaalinen kehitys on edennyt hieman toisin kuin Yhdysvalloissa, ja ottamatta kantaa järjestelmien väliseen paremmuuteen voi todeta, että Suomessa policy schoolien kaltaisia tavoitteita edustavat esimerkiksi yliopistojen ulkopuolella toimivat soveltavaa tutkimusta tekevät tutkimuslaitokset ja ajatuspajat.

Lisäksi monet politiikan tutkimuksen koulutuksen saaneet henkilöt tekevät asiantuntijatyötä, jossa he jatkuvasti osallistuvat julkiseen keskusteluun ja muotoilevat politiikkasuosituksia. Ministeriöiden tutkimusosastotkin ovat viime aikoina osoittaneet vahvistumisen merkkejä.

On myös huomattava, että korostaessaan politiikan tutkimuksen roolia käytännöllisenä ongelmanratkaisutieteenä Lastunen vie keskustelua politiikan tutkimuksesta oikeastaan päinvastaiseen suuntaan kuin Holapan politiikkakäsitystä laajentamaan pyrkinyt avaus. Soveltavalla tutkimuksella on paikkansa, mutta se ei poista perustutkimuksen tarvetta.

Haasteita politiikan tutkijoille

Keskustelu politiikan tutkimuksen tilasta on tervetullutta. Politiikan tutkimukseen kohdistettu kritiikki herättää pohtimaan politiikan tutkimuksen agendaan liittyviä kysymyksiä. Onko ”kaikki voi olla poliittista” -lukutavan alun perin moniarvoistava ja näkökulmia laajentava voima kulunut loppuun tai latistunut itsestäänselvyydeksi? Ja jos tieto politiikan moninaisuudesta ja laajasta vaikuttavuudesta on elänyt kirjallisuudessa ja tutkimuksessa vahvasti vuosikymmenten ajan, miksei se näy vahvemmin yleiseen julkisuuteen – tai edes naapuritieteenalaa edustavalle kolumnisti Holapalle?

Kapea käsitys politiikasta on yhteiskuntakeskustelun kannalta kiistatta ongelmallinen. On luultavasti myönnettävä, etteivät politiikan tutkijat ole julkisuudessa pystyneet riittävästi murtamaan päivänpolitiikan ja henkilökysymysten dominanssia ja tarjoamaan rinnalle näkymiä esimerkiksi arvojen, ideologioiden tai vallan jakautumisen syvempiin muutoksiin. Toisaalta journalismi tuntuu usein likinäköisesti takertuvan omaan agendaansa, eikä se aina vaikuta halukkaalta täydentämään tarjontaansa laajempien ja pidemmän aikavälin kehityskulkujen tarkasteluilla.

Totta on myös se, että vaikka kynnys julkiseen keskusteluun merkittävästi vaikuttaville puheenvuoroille on korkea, juuri sellaisten tulisi olla politiikan tutkijoiden tavoitteena. Tämän kirjoituksen julkaissut politiikasta.fi-sivusto on yksi esimerkki yrityksistä nostaa politiikan tutkijoiden ääntä esiin.

Politiikan tutkimuksella on useita yleisöjä, ja monilla niistä – rahoittajillakin – on oikeutettuja tutkimukseen kohdistuvia odotuksia. Tutkimus ei kuitenkaan saa palvella vain politiikasta ja rahanjaosta päättävää valtionjohtoa tai ministeriöitä, vaan myös kansalaisyhteiskuntaa, joka on julkisesti rahoitetun tutkimuksen viimekätinen maksaja.

Tutkimuksen tulee tarjota eväitä paitsi poliittiseen ongelmanratkaisuun, myös niille, jotka hakevat vaihtoehtoja nykyiselle tavalle ratkaista ongelmia – ja myös vaihtoehtoisia näkemyksiä sille mitä ylipäätään pidetään poliittisina ongelmina tai politiikkana. Näin ollen sekä Holapan että Lastusen kirjoitukset nostavat esiin tärkeitä teemoja, mutta kumpikaan niistä ei yksin riitä politiikan tutkimuksen tavoitteiden kuvaukseksi.

Politiikan tutkijoiden vaalimalle laajemmalle politiikan ymmärrykselle on ehdottomasti tilausta juuri tässä ajassa. Niin kutsuttu poliittinen järjestelmä menettää yhä enemmän valtaansa sekä valtiota ylemmän että alemman tason toimijoille. Politiikkalinjauksista pääsevät päättämään myös sen ulkopuoliset toimijat. Tästä johtuen politiikan toimitukset tai politiikan tutkijat eivät voi keskittyä vain siihen, mitä perinteisesti poliittiseksi ymmärretyn järjestelmän sisällä tapahtuu eikä yliopistollista koulutustarjontaa ole toivottavaa suunnata siten, että se palvelisi suoraviivaisesti vain tämän ennalta määritellyn poliittisen järjestelmän tarpeita.

Artikkelikuva: fancycrave1 / Pixabay

Julkaisu Politiikkapuheesta on matkaa politiikan tutkimukseen ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Raha ei ole uutta, vaan se kerätään suurimmaksi osaksi valtion sektoritutkimuslaitosten budjettirahoituksesta sekä vähäisemmässä määrin Tekesin ja Suomen Akatemian myöntövaltuuksista. Valtioneuvosto määrittelee myös Suomen Akatemian kautta rahoitettavan strategisen tutkimuksen yleiset suuntaviivat, joten puhe tutkimuksen poliittisen ohjauksen vahvistamisesta – tai ainakin sen keskitetystä koordinoinnista – on perusteltua. Toki sektoritutkimuslaitokset ovat tähän astikin toimineet ministerien ja ministeriöiden enemmän tai vähemmän tiukassa poliittisessa ohjauksessa.

Uudistusta toimeenpannaan nyt kunnianhimoisella aikataululla. Hallitus esittelee akatemialain muutokset eduskunnalle maaliskuussa ja asettaa strategisen tutkimuksen neuvoston heinä-elokuussa. Syyskuussa neuvosto antaa ehdotuksensa tutkimuksen teema-alueista ja painopisteistä ja valtioneuvosto vahvistaa ne marraskuussa. Neuvosto avaa ensimmäiset ohjelmahaut marras-joulukuussa 2014 ja tekee ensimmäiset rahoituspäätökset toukokuussa 2015.

Valtioneuvosto tilaa tutkimuksia jo tänä vuonna viidellä miljoonalla eurolla. Esimerkiksi Suomen Akatemian projektien kustannusrakenteilla se riittäisi useiden kymmenien väitelleiden tutkijoiden palkkaamiseen yhden vuoden ajaksi.

Yksityiskohtia vielä runsaasti avoinna

Strategisen tutkimuksen neuvoston kokoonpanosta keskustellaan vielä. Periaatepäätöksen kirjauksen mukaan neuvostoon nimetään ”tunnustettuja tutkijoita ja tutkimuksen asiantuntijoita, jotka edustavat tutkimuksen käyttäjiä ja joilla on kokemusta laajoista hallinnon, elinkeino- ja muun työelämän ja tutkimuksen muutosten johtamisesta”. Määritelmä on väljä ja tulkinnanvarainen ja-sanojen kattavuudesta alkaen, ja uudistusta valmistelevassa työryhmissä on keskusteltu muun muassa siitä, mitä kokemus muutosten johtamisesta pitää sisällään. On toisin sanoen vielä epäselvää, missä suhteessa mukana on esimerkiksi tiedeyhteisön, hallinnon, järjestöjen tai elinkeinoelämän edustajia.

Valtioneuvostolle allokoitavan 12,5 miljoonan euron osalta tilanne näyttää hieman selkeämmältä. Rahoituksen käyttöä linjaa ja valmistelee ministeriöiden tutkimusjohtajista tai vastaavista virkamiehistä koostuva Valtioneuvoston tutkimus-, ennakointi- ja arviointitoimintaa koordinoiva työryhmä (TEA-ryhmä) [1]. Resurssista ei siis näyttäisi muodostuvan suoraan pääministerin tai valtioneuvoston kanslian käytössä olevaa täysin harkinnanvaraista rahaa, mutta ei myöskään ministeriöille tai ministereille erikseen korvamerkittyä selvitysrahaa.

Periaatepäätöksessä edellytetään, että Suomen akatemian koordinoiman strategisen tutkimuksen teema-alueiden ja painopisteiden valmistelussa ”kuullaan tutkimusasiantuntijoita ja tutkimus- ja innovaationeuvostoa”. Tässä vaiheessa on vielä avoinna keitä tutkimusasiantuntijoilla tarkoitetaan ja missä vaiheessa he astuvat prosessiin mukaan.

Myös tieteellisen ja hallinnollisen asiantuntemuksen käytännöllinen yhteensovittaminen saattaa olla mutkikasta. Päätöksenteon näkökulmasta tutkimusasiantuntemusta edustavat usein yliopistojen rehtorit sekä suurimpien rahoittajaorganisaatioiden johtavat virkamiehet. Äärimmilleen pelkistettynä tiedeyhteisön näkemys on Suomen yliopistot UNIFI ry:n eli entisen rehtorien neuvoston yhteinen kanta. Rehtorit toimivat yliopistojen ja tieteen puolestapuhujina ja monet heistä ovat tehneet merkittävän tutkijanuran, mutta tutkijoiden näkökulmasta he usein ovat enemmän johtavia hallinto- ja työnantajaesimiehiä kuin tutkimusyhteisön aktiivijäseniä.

Etenkin silloin, kun tiedeyhteisön näkemyksestä pyritään saamaan käsitys nopeasti, on yleisenä ongelmana se, että tulokseksi saadaankin hieman toinen asia eli tutkimusta hallinnoivien näkemys. Tähän ongelmaan ei ilmeisesti ole olemassa yksinkertaista ratkaisua.

Strateginen tutkimus rahoituksen hakijan kannalta

Suomen Akatemian 70 miljoonan euron strategisen tutkimuksen rahoitusvaltuus kohdennetaan hankkeille, joiden arvioinnissa painotetaan yhteiskunnallista relevanssia, vaikuttavuutta ja tutkimuksen laatua. Tarkat kriteerit yhteiskunnalliselle relevanssille ja vaikuttavuudelle jäävät strategisen tutkimuksen neuvoston määriteltäviksi, mutta yhden mahdollisen esikuvan tarjoavat Suomen uudistusta varten benchmarkatun Tanskan Det Strategiske Forskningsrådin käyttämät kriteerit. Myös arviointiprosessista tehtävät päätökset ovat merkittäviä: valitaanko ensimmäisessä vaiheessa jatkoon vain tieteellisesti korkeatasoiset hakemukset, vai karsitaanko ensin yhteiskunnallisesti epärelevantit tai vaikutuksiltaan vaatimattomat esitykset pois niiden tieteellisestä tasosta riippumatta?

Ei liene liian rohkeaa arvioida, että Suomen Akatemian rahoittamat strategiset hankkeet muistuttavat enemmän Akatemian nykyisiä tutkimushankkeita kuin ne tutkimukset, joita valtioneuvoston kanslia tilaa 12,5 miljoonalla eurollaan. Akatemian arviointimenettelyssä tieteellinen vertaisarviointi painottuu varmasti enemmän kuin valtioneuvoston tilaamissa tutkimuksissa. On myös oletettavaa, että strateginen tutkimus kokonaisuudessaan tulee sisältämään sekä varsinaista tieteellistä tutkimusta että erilaisia selvityksiä ja raportteja. Mitään yksityiskohtaisia muotovaatimuksia tutkimuksille ei ole toistaiseksi asetettu, mutta esimerkiksi kotimaisilla kielillä julkaisemista suosittaneen enemmän kuin varsinaisissa tieteellisissä meriittijulkaisuissa.

Hakukelpoisia tahoja ovat yliopistojen ja tutkimuslaitosten lisäksi luultavasti myös ajatushautomot, konsulttitoimistot ja muut tutkimustietoa tuottavat yritykset. Uudistusta valmisteleva tiedeasiantuntija Kaisa Lähteenmäki-Smith [2] valtioneuvoston kansliasta arvioi aiemman työkokemuksensa perusteella, etteivät julkisen sektorin strategiset tilaustutkimukset olisi ainakaan konsulttitoimistojen kannalta kaikkein houkuttelevimpia mahdollisia hankkeita, joten tilaa jäisi yliopistojen ja tutkimuslaitosten tutkijoille ja hankkeille.

Tutkimuksen vapaus ja muut periaatteelliset kysymykset

Hallituksen hanke tehostaa tutkimuksen poliittista ohjausta herätti viime vuonna vilkkaan keskustelun tieteen vapaudesta. Strategiseen tutkimukseen yhteensä allokoitava 82,5 miljoonaa euroa on pienehkö osuus Suomen kaikesta julkisesta tutkimus- ja tuotekehitysrahoituksesta, mutta se on kuitenkin varsin suuri summa verrattuna esimerkiksi valtion suoraan budjettirahoitukseen kaikille yliopistoille, joka 2012 oli yhteensä 583 miljoonaa euroa.

”Uusi” haettava tutkimusraha oletettavasti kiinnostaa esimerkiksi sellaisia aktiivivaiheen tutkijoita, jotka eivät ole vielä vakiinnuttaneet asemaansa esimerkiksi pysyvinä professoreina. Voi olla, että ainakin joidenkin tieteenalojen tai uravaiheiden osalta tutkimustoiminnan painopiste siirtyy perinteisestä yliopistotutkimuksesta jonkin verran strategisen politiikkatutkimuksen suuntaan. Riskinä on pidetty paitsi työurien sirpaloitumista ja kasvavaa projektisidonnaisuutta myös sitä, että perustutkimuksen määrä entuudestaan vähenee suhteessa soveltavaan tutkimukseen.

Tätä kehitystä voi pitää ongelmallisena, sillä suomalaisen tieteen vertailevissa kansainvälisissä arvioinneissa on toistuvasti kritisoitu juuri liiallista soveltavuutta ja kyvyttömyyttä vaikuttaa tieteen kansainvälisiin trendeihin perustutkimuksen kautta. Toisaalta monet tieteellisesti korkeatasoiset alat saattavat olla hyvin vähän kiinnostavia strategisen politiikkatutkimuksen kannalta.

Lähteenmäki-Smith ei pitänyt tilannetta täysin yksiselitteisenä. Hänen mukaansa on mahdollista, että strategisen tutkimuksen neuvoston kautta rahoitetaan myös perustutkimukseksi katsottavia hankkeita. Neuvoston on tarkoitus edistää pitkällä aikavälillä vaikuttavaa tutkimusta, jonka tavoitteita ei ole sidottu hallituskausiin tai -ohjelmiin. Tätä päämäärää silmälläpitäen neuvoston jäsenten toimikaudet alkavat ja päättyvät eri tahdissa kuin hallituskaudet. Tutkijoiden työurista huolehtiminen ei ole ollut pääasia suunniteltaessa strategisia rahoitusvälineitä, mutta Lähteenmäki-Smith muistutti, että myös yliopistot voisivat nykyisessä asemassaan tehdä paljon tutkijoiden työsuhteiden parantamiseksi.

Huolta tieteen vapaudesta aiheuttaa luonnollisesti myös strategisen tutkimuksen luonne ”hallituksen tutkimuksena”. Tutkimuksen tilaajaorganisaatioiden suunnittelulla, esimerkiksi strategisen tutkimuksen neuvoston itsenäisyydellä ja TEA-ryhmän asiantuntijapainotteisuudella, on ilmeisestikin pyritty siihen, ettei strategisen tutkimuksen suunta riipu vain kulloisenkin hallituksen kokoonpanosta tai pääministeripuolueesta. Lähteenmäki-Smith sanoikin tutkimuksen olevan tarkoitettu palvelemaan mieluummin ”Suomen strategiaa” kuin yksittäisten hallitusten, hallituspuolueiden tai elinkeinoelämän intressiryhmien strategiaa.

Edellisen perusteella voi kysyä: eikö oikea isäntä strategisen tutkimuksen neuvostolle olisi valtioneuvoston sijasta eduskunta? Ajatuksen heitti kenties ensimmäisenä ilmaan Jyväskylässä 9. tammikuuta järjestetyn Communicatio Academica –tapahtuman juontaja Timo Harakka. Suomen strategia edellyttäisi laajaa sitoutumista, mutta jo nyt ministeriöiden ja tutkimuslaitosten asiantuntijaresurssit ovat hallituksen ohjauksessa, eikä uudistus välttämättä madalla tiedon kuilua hallituksen ja opposition välillä. Eduskunta isäntäorganisaationa hälventäisi ainakin joitain poliittiseen ohjaukseen liittyviä pelkoja. Vertailun vuoksi Ulkopoliittisen instituutin hallitus on eduskunnan nimeämä, eikä sen tutkimusta kaiketi arvostella ainakaan liiallisesta taipumisesta puolueintressien edessä.

Keskustelutilaisuuden valtuudet eivät riittäneet neuvoston siirtämiseen valtioneuvostolta eduskunnalle, mutta Jyväskylässä paikalla ollut valtiosihteeri Olli-Pekka Heinonen – valtioneuvoston kanslian TEA-ryhmän puheenjohtaja ja uudistuksen keskeinen vaikuttaja – kuitenkin ilmaisi ajatuksen olevan mielenkiintoinen ja harkitsemisen arvoinen. Tulee mieleen, että oppositiopuolueiden tai mahdollisten tulevien oppositiopuolueiden kansanedustajien kannattaisi selvittää, kuinka pitkälle Heinosen väläyttämä vihreä valo riittää.

Kun ilta koitti Soc&komin keskustelutilaisuuden ja poliittisestikin tapahtumarikkaan päivän jälkeen, antauduttiin Helsingin yliopiston valtio-opin oppiaineen käytävillä vielä teoreettisiin pohdintoihin muun muassa vallanjako-opista. Onko niin, että tieteellinen tutkimus sopii luonteeltaan paremmin lainsäädäntövallan kuin toimeenpanovallan kumppaniksi? Eikö juuri lainsäädäntövalta ole sellaista kauaskantoista ja periaatteellisia valintoja tekevää valtaa, jonka kuuluu saada paras ja monipuolisin tieto? Tällaisen vallan rinnalla yhteiskunnan etua monipuolisesti luotaava tutkimus voisi hyvin elää, toki niin, että poliittiset valinnat hyvien ja joskus huonojen vaihtoehtojen välillä kuuluvat vaaleilla valituille poliitikoille tai mahdollisesti erilaisille suoran tai keskustelevan demokratian päätöksentekomuodoille.

Jos tutkimuksesta tulee osa toimeenpanevaa valtaa, mielletään se helposti osaksi ylimmän johdon alaista koneistoa. Tämä voi olla ongelmallista periaatteellisesti ja käytännöllisesti. Jos tutkijat saavat hankkeet valmiin poliittisen tahdon vahvasti kehystäminä, syntyy helposti vaikutelma, ettei todellista tutkittavaa enää kovin paljon ole. Tilanne ei ole motivoiva eikä tutkimuksesta saada irti sitä hyötyä, mikä olisi toisissa oloissa mahdollista. Pahimmassa tapauksessa tutkimuksesta saatetaan vain hakea ylimääräistä auktoriteettia jo tehdyille päätöksille.

Todellinen vallanjako Suomessa ja muualla Euroopassa on kuitenkin etääntynyt oppikirjojen siististä montesquieulaisesta kolmijaosta. Lainsäädäntövaltaa käyttävät hallitus ja eduskunta yhdessä, vieläpä niin, että todellinen aloite- ja valmisteluvalta on lähes aina hallituksella. Tällä voisi perustella sitä, että ”strategisen tutkimuksen” olisi sijaittava lähellä suuret linjaukset valmistelevaa poliittista hallitusta. Jäljelle jää kuitenkin kritiikki siitä, että hallituspuolueiden ja opposition mahdollisuudet ohjata ja hyödyntää julkisesti rahoitettua tiedontuotantoa eriytyvät. Jos hallituksen ja eduskunnan vuoropuhelu menee pahasti pieleen, saatetaan tieteellisesti korkeatasoisetkin tilaustutkimukset leimata hallituksen propagandan poltinmerkillä.

Keskusteluissa Soc&komin tilaisuutta pidettiin antoisana. Monet toivoivat, että yhteys yliopistotutkijoiden ja valtioneuvoston ja ministeriöiden tutkijoiden ja tutkimushallinnon pysyisi avoinna myös jatkossa. Tieteellisille seuroille voisi tässä vuoropuhelussa muodostua välittäjän rooli.

Kirjoitus perustuu 24. tammikuuta Svenska social- och kommunalhögskolanissa järjestettyyn keskustelutilaisuuteen valtion tutkimuslaitosten ja tutkimusrahoituksen kokonaisuudistuksesta. Tilaisuuden järjestivät Valtiotieteellinen yhdistys ja Soc&komin monitieteinen tutkimus- ja yhteistyökeskus FO-RUM. Kutsuttuna puhujana oli uudistusta valmisteleva tiedeasiantuntija Kaisa Lähteenmäki-Smith valtioneuvoston kansliasta. Valtiotieteellisen yhdistyksen johtokunta valmisteli tilaisuutta varten keskusteluteemoja, joiden annista tämä kirjoitus on pääosin koottu. Mielipiteistä ja mahdollisista virheistä vastaa kuitenkin yksin kirjoittaja.

[1] Ministeriöissä tutkimusta tukevat organisaatiot eroavat toisistaan huomattavasti: kaikissa ei ole esimerkiksi tutkimusjohtaja-nimikkeellä toimivia virkamiehiä tai ministeriötasoisia tutkimussuunnitelmia. Tohtorintutkinnon suorittaneiden virkamiesten määrä vaihtelee suuresti hallinnonalojen välillä. Esimerkkinä tutkimusta hyvin tukevasta ministeriöstä Lähteenmäki-Smith mainitsi ympäristöministeriön.

[2] Kaisa Lähteenmäki-Smith väitteli tohtoriksi valtio-opista Turun yliopistossa 1999 tutkimuksella ”Globalization and Regionalization as Concurrent Phenomena in the European Governance Structure. Sub-national Regional Actors in the Changing European Union: Four Scenarios”. Ennen siirtymistään tiedeasiantuntijaksi valtioneuvoston kansliaan marraskuussa 2013 hän työskenteli konsulttina Net Effectissä ja Rambollissa.

Artikkelikuva: Michal Jarmoluk / Pixabay

Julkaisu Tutkimuksen poliittinen ohjaus ottaa nopeasti muotoaan ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kun Jaakko Nousiainen väitteli vuonna 1956 tohtoriksi teoksellaan Kommunismi Kuopion läänissä, hän kuvasi tutkijoita hämmästyttäneen ja huolestuttaneen ilmiön, joka Kuopion läänin lisäksi vaivasi myös Kainuuta ja Lappia. ”Korpikommunisteiksi” kutsutut radikaalit uhkasivat ottaa vallan alueilla, joilla ei edes tavattu kommunismiin tavallisesti yhdistettyä yhteiskuntaluokkaa, kaupunkilaista teollisuusproletariaattia.

Sodanjälkeisistä poliittisista asenteista ja asetelmista ei ole enää paljoa jäljellä, eivätkä Kainuu ja nykyinen Pohjois-Savon vaalipiiri enää juuri erotu ympäristöstään. Lappi kuitenkin on säilyttänyt omaleimaisuuttaan. Siellä SKDL-Vasemmistoliitto on maakunnan pitkäaikainen kakkospuolue, joka pystyy edelleen paikallisesti ohittamaan jopa Keskustan.

Vastaavasti Etelä-Suomen suurimpien puolueiden – Kokoomuksen, SDP:n, Vihreiden ja viime aikoihin saakka Perussuomalaisten – on ollut paljon hankalampaa rakentaa vahvoja asemia Lappiin kuin eteläisempiin maaseutuvaltaisiinkin vaalipiireihin.

Etenkin etelästä käsin Lappia tietysti pidetään ennen muuta Keskustan kannatuksen ydinalueena. Tämäkin uskomus on tosi, Oulun vaalipiiri tosin on vielä Lappia keskustalaisempi. Maalaisliitto ulotti valta-asemansa 1930-luvun alkuun mennessä maakunnan pohjoisimpiin osiin, ja siitä lähtien keskustalainen ryhmä on ollut Lapin kaikissa kunnissa yleensä suurin tai vähintään toiseksi suurin.

Lapin omaleimaisuus peittää usein näkyvistä maakunnan eri osien väliset suuret erot. Etelä-Lapin kunnat, kuten Ranua ja Posio, ovat jatketta Oulua ympäröivän Pohjois-Pohjanmaan syvänvihreälle keskustalaisuudelle. Länsi-Lappi, etenkin Kolari ja Kittilä, on Vasemmistoliiton perinteistä tukialuetta, kuten viime aikoina myös Kemijärven ympäryskunnat. Ylä-Lapissa saamelaisuuteen liittyvät kysymykset vaikuttavat myös valtuustojen kokoonpanoon.

Lapin kaupungeista Kemi on vasemmistolaisin ja Rovaniemi lähimpänä maan muiden samankokoisten kaupunkien puoluekannatusprofiileja. Torniossa ja Kemijärvellä Keskustan yksinkertainen enemmistö purkautui vuoden 2008 kuntavaaleissa.

Muutoksen tuulet Lapissa

Lapin poliittiset voimasuhteet ovat kuitenkin kaupungistumisen ja muun väestöllisen muutoksen seurauksena kääntymässä maan keskiarvojen suuntaan. Esimerkiksi Rovaniemestä on hiljalleen kasvanut suurehko opiskelukaupunki. Tämä on merkinnyt kaupunki-Suomen valtapuolueiden – Kokoomuksen, SDP:n ja viimeksi Vihreiden – vähittäistä vahvistumista.

Lapin kaupunkien lisäksi myös maaseutumaisissa kunnissa Keskustan ehdoton enemmistö on käynyt yhä harvinaisemmaksi. Ennen vuotta 2008 yli puolessa Lapin kunnista Keskustalla oli enemmistö kaikista valtuustopaikoista, nykyään jo selvästi alle puolessa.

Taloudelliset vaikeudet ja poliittiset kriisit ovat Lapissa näkyneet erityisesti sen perinteisten valtapuolueiden, Keskustan ja Vasemmistoliiton, kannatuksessa. Esimerkiksi Kemijärven sellutehdaskiistojen leimaamissa vuoden 2007 eduskuntavaaleissa Vasemmistoliitto lisäsi kannatustaan rajusti monissa Itä-Lapin kunnissa, vaikka koko vaalipiirissä puolueen ääniosuus laskikin.

Keskustan ja Vasemmistoliiton kannatuksen pääsuunta on 2000-luvulla kuitenkin ollut laskeva. Viimevuotisissa eduskuntavaaleissa tappio oli erityisen raju: kummankin puolueen lappilaisista kannattajista selkänsä käänsi noin joka neljäs. Keskusta pystyi viimeksi kasvattamaan kannatustaan edellisistä vastaavista vaaleista vuoden 2003 eduskuntavaaleissa. Vasemmistoliitolle vuoden 2005 kuntavaalit ovat viimeisin vastaava voitto, sekin hyvin niukka.

Kahden suurimman puolueen sahaavasti laskeneisiin kannatuskäyriin verrattuna Kokoomus, SDP ja nyttemmin Vihreät ovat edenneet varsin vakaasti. Lapissa ne ovat lähteneet muuhun maahan verrattuna takamatkalta, mutta vahvistaneet asemiaan vähitellen. Kun esimerkiksi SDP kärsi vuoden 2007 eduskuntavaaleissa murskatappion koko maassa, onnistui se silloinkin hienokseltaan lisäämään ääniosuuttaan Lapissa. Aivan viime vuodet ovat tosin olleet Kokoomukselle parempia kuin SDP:lle.

Lokakuun 2012 kuntavaalien päätulokseksi on arvioitu paitsi Perussuomalaisten keskentekoiseksi jäänyt kuntajytky, myös Keskustan torjuntavoitto etenkin kannatuksen vanhoilla ydinalueilla. Kuinka kuntavaalin tulosta Lapissa olisi arvioitava pidempiä kehityslinjoja vasten?

Katkaistu syöksykierre ja kuntalötky?

Monissa kuntavaalien jälkiarvioissa Keskustan hartioille on aseteltu aidon torjuntavoittajan viittaa, vaikka puolueen valtakunnallinen ääniosuus laski 1,4 prosenttiyksikköä ja se menetti koko maassa 439 valtuustopaikkaa.

Lapissa puolue menestyi paremmin kuin koko maassa keskimäärin. Vaikka Keskusta menetti Lapissa lopulta 0,3 prosenttiyksikköä kannatuksestaan ja 1240 ääntä, on tulos reippaasti parempi kuin puolueen saavutukset Matti Vanhasen ja Mari Kiviniemen puheenjohtajakausilla. Silloin Keskusta sukelsi yleensä syvimmin juuri pohjoisessa.

Lapissa Perussuomalaisten menestys ei, toisin kuin vuoden 2011 vaaleissa, enää vetänyt Keskustaa roimasti miinukselle. Lapissa hävisivät hallituspuolueet, etunenässä Vasemmistoliitto ja SDP, joiden valtuustopaikat vähenivät selvästi. Jo nämä seikat riittävät selittämään pohjoisten keskustavaikuttajien helpottuneisuutta.

Täydelliseksi Keskustan tulosta ei voi silti Lapissakaan sanoa. Valtakunnanpolitiikka tarjosi koko oppositiolle hyvän tilanteen parantaa asemiaan, sillä koko kuntakentän tulevaisuus on hallituksen jäljiltä epäselvässä tilanteessa. Parannettavaakin oli paljon, sillä Keskustan tulos viime kuntavaaleissa oli etenkin Pohjois-Suomessa voimakkaasti tappiollinen.

Keskustan huojennuksen muuttumisen riemukkaaksi revanssiksi estivät pääasiassa Perussuomalaiset. He veivät Keskustan nenän edestä leijonanosan siitä oppositioedusta, jonka yleispoliittinen tilanne tällä kertaa tarjosi.

Lapissa Perussuomalaisten 12 prosentin kannatusosuus oli käytännössä sama kuin koko valtakunnassa, jonka lukema oli 12,3 prosenttia. Näin siitä huolimatta, että puolueen paikalliset perinteet olivat ohuet, paikoin olemattomat, ja ehdokaslistatkin olivat monin paikoin kaukana täysistä. Kahdeksan vuoden takaisissa kuntavaaleissa Lappiin ei vielä valittu ensimmäistäkään perussuomalaista valtuutettua.

Puolueen tarkkaa ääniosuutta tärkeämpää voi olla se, että Perussuomalaisilla on jatkossa edustus kaikissa Lapin valtuustoissa Enontekiötä lukuun ottamatta. Se takaa puolueelle lisää valta-asemia, resursseja ja mahdollisuuksia kehittää alueellista organisaatiota. Tätä taustaa varten Lapin tulos voi olla kauaskantoisempi kuin mitä kirjailija Jari Tervon kehittämä lötky-nimitys antaa ymmärtää.

Perussuomalaisten nousu söi nyt vasemmistoa. SDP:n Lappiin vähitellen rakentamat asemat ovat heikentyneet jo parissa viime vaalissa poiketen toisen suuren hallituspuolueen, Kokoomuksen, tilanteesta. Vasemmistoliitolle tappio oli jatkoa pitkään sarjaan, mutta se pystyi säilyttämään suurimman puolueen aseman Kemissä ja nousemaan pitkän tauon jälkeen Kolarin suurimmaksi puolueeksi.

Vihreiden Rovaniemen valtuustoryhmän koon pieneneminen seitsemästä kolmeen käänsi koko vaalipiirin tuloksen puolueelle lievästi tappiolliseksi. Henkilövaihdokset selittänevät Rovaniemen tilannetta paremmin kuin Perussuomalaisten menestys, sillä muualla Lapissa Vihreiden kannatus lievästi vahvistui, ja puolue tuli uutena valtuustoon Pelkosenniemellä ja Sodankylässä.

Lapin kuntavaaleissa ei juuri herkuteltu uusilla näyttävillä vaaliteemoilla. Poikkeus löytyy Perussuomalaisista, joiden Kemin äänikuningas Harri Tauriainen kampanjoi näkyvästi maahanmuuttoa ja monikulttuurisuutta vastaan. Nämä teemat eivät ole aiemmin juuri hallinneet Lapin perussuomalaista kampanjointia. Oulun vaalipiirissä perussuomalaisen maahanmuuttokriittisyyden voima koettiin jo eduskuntavaaleissa 2011 äänivyörynä Olli Immoselle.

Kokoomuksen voitto Inarissa on huomattu valtakuntaa myöten. Muutos onkin historiallinen, sillä kyseessä lienee ensimmäinen kerta, kun Kokoomus on suurin valtuustoryhmä missään lappilaisessa kunnassa. Utsjoellakin puolue vahvistui selvästi. Viime vuosisadan alkupuolella, ennen Keskustan vuoden 1929 eduskuntavaaleista alkanutta pitkää valtakautta, Sodankylän yläpuolisen Lapin pääpuolueen paikasta kilpailivat Suomalainen puolue (”vanhasuomalaiset”, vuodesta 1918 alkaen Kokoomus) ja liberaalimpi Nuorsuomalainen puolue (vuodesta 1918 alkaen Edistyspuolue).

Eikö kuvia enää kumarreta?

Lapin politiikalle tyypillistä on ollut yksittäisten näkyvien poliitikkojen kuten Paavo Väyrysen (kesk) ja Esko-Juhani Tennilän (vas) suuret henkilökohtaiset äänimäärät. Eduskuntavaaleissa heidän osuutensa koko vaalipiirin äänistä ovat usein olleet aivan valtakunnan huippua, ja absoluuttisissa äänissäkin lappilaispoliitikot ovat monesti kilpailleet esimerkiksi paljon runsasväkisemmän Uudenmaan ääniharavoiden kanssa.

Kuntavaaleissa nelinumeroiset äänimäärät ovat mahdollisia vain Lapin kaupungeissa. Tällä kertaa tuhannen äänen rajan ylitti vain 28-vuotias kansanedustaja Heikki Autto (kok) Rovaniemeltä 1 031 äänellään. Ylipäänsä äänet jakautuivat tällä kertaa ehkä odotettuakin tasaisemmin sekä puolueiden välisen kärjen osalta että puolueiden sisällä.

Jossain määrin näyttää myös siltä, että puolueiden kärkiehdokkaina toimineet nuoret tai naispuoliset poliitikot vetivät valtuustoihin mukanaan iäkkäämpiä tai miespuolisia ehdokkaita. Tätä huomiota voi perustella sillä, että vaikka nuoret ja naiset olivat hyvin edustettuina ääniharavoissa, ovat Lapin tulevat valtuustot silti melko miesvaltaisia ja iäkkäitä, ei tosin valtakunnan yleisestä linjasta mainittavasti poiketen.

Kuntavaaleissa vahvasti esiintynyttä nuorta poliitikkokaartia ovat esimerkiksi Tornion 25-vuotias äänikuningatar Katri Kulmuni (kesk, 648 ääntä), Rovaniemen 27-vuotias Liisa Ansala (kesk, 758 ääntä) sekä Kemin kärkikaksikko, 37-vuotias Harri Tauriainen (ps, 461 ääntä) ja 32-vuotias Sari Moisanen (vas, 455 ääntä).

Äänten uusjakoa voi selittää ainakin kahdella tavalla. Ensinnäkin lappilainen poliitikkokunta on viime vuosina uusiutunut voimakkaasti, eivätkä seuraavan sukupolven johtajat kenties vielä ole lujittaneet asemiaan. Toinen syy voi olla se, että kampanjateemat ja myös lappilainen valitsijakunta moninaistuvat. Osalla paljon ääniä keränneistä ehdokkaista on taustaa opiskelijapolitiikassa, toisilla yrittäjäpiireissä, kolmansilla ay-toiminnassa tai matkailu- tai poroelinkeinojen parissa. Äänten hajotessa laajemmalle ylivertaisten ”vanhan ajan poliitikkojen” esiinnousu on tullut entistä vaikeammaksi, jolloin lappilainen politiikka alkaa näyttää myös vähemmän kuvia kumartelevalta kuin aikaisemmin.

Julkaisu Keskustan paluu vai Perussuomalaisten läpimurto? Lappilainen politiikka ja syksyn 2012 kuntavaalit ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.