Brown: Vahvan johtajuuden myytti

Archie Brown pyrkii murtamaan vahvan johtajuuden myytin ja osoittamaan, että poliittinen johtajuus ja päätöksenteko ovat monimutkaisempia ilmiöitä eikä niitä voida kulminoida vain heikkojen ja vahvojen johtajien päätöksiksi.

Eduskuntavaalien lähestyessä puolueet ovat kilvan julistaneet asioita, jotka suomalaisessa päätöksenteossa ovat rikki. Kokoomuksen mukaan rikki on politiikka ja ratkaisuksi tarvitaan korjausliike. Keskustan piirissä väitetään, että maan johtaminen on rikki. Keskustelua johtajuuden puutteesta eurooppalaisella tasolla on lisännyt Euroopan unionin ja Venäjän välien jäätyminen Ukrainan kriisin myötä. EU:n ulkopolitiikan saamattomuus on pistetty heikon johtamisen ja liiallisten kompromissien piikkiin. Liikaa konsensusta on Suomessakin esitetty, pääministeriä myöten, yhdeksi syyksi hallituksen saamattomuuteen ja toisaalta yhteiskunnallisten uudistusten jumiutumiseen. Samaan aikaan Venäjällä Vladimir Putin, vahva johtaja, on pannut tuulemaan. Suomalaisessa keskustelussa ajatellaan, että Putinin ei tarvitse kysyä keneltäkään mitään. Vahva johtaja päättää, EU:n demokratiat keskustelevat ja päätökset jäävät torsoiksi. Onko ratkaisu EU:n ongelmiin vahva johtajuus?

Oxfordin yliopiston politiikan tutkimuksen emeritusprofessori Archie Brown (s. 1938) lähtee vuonna 2014 ilmestyneessä teoksessaan The Myth of the Strong Leader – Political Leadership in the Modern Age purkamaan vahvan johtajuuden myyttiä. Lähtökohta on lupaava ajassa, jossa myös länsimaisissa demokratioissa ilmenee entistä enemmän vahvan johtajuuden kaipuuta.

Brown perustaa teoksensa vuosikymmenten aikana kartuttamaansa aineistoon, jota on kertynyt arkistoissa, seminaareissa, vierailuilla, luennoilla ja kahdenkeskisissä tapaamisissa. Hän rakentaa kirjan kahdeksan luvun ympärille aloittamalla johtajuuden kontekstualisoinnista ja esittelemällä sen jälkeen erilaiset johtajatyypit – demokraattisen, uudelleenmäärittävän (redefining), muutosjohtajuuden (transformational), vallankumouksellisen (revolutionary) sekä totalitaarisen ja autoritaarisen. Lopuksi Brown vielä palaa ulkopolitiikan ja vahvan johtajuuden illuusioon sekä pyrkii vastaamaan kysymykseen, millainen johtajuus olisi suotavaa. Brown lähestyy johtajatyyppejä esimerkkien kautta pyrkien globaaliin otteeseen, mutta painopiste jää – toki hänen taustansa ja aiemman tutkimuksensa huomioon ottaen – euro-atlanttiseksi. Kirjan parhaat analyysit Brown kykenee tekemään Yhdysvaltain presidenteistä ja Ison-Britannian pääministereistä, muut jäävät enemmän pintaraapaisuiksi.

Brownin kirja sisältää 1900- ja 2000-lukujen tunnetuimmat johtajat, kuten diktaattorien perikuvat Stalinin, Hitlerin ja Pol Potin sekä kylmän sodan näkyvimmät nimet John F. Kennedystä ja Willy Brandtista Charles de Gaulleen ja Ronald Reaganiin. Tuoreemmista vaikuttajista esille on päässyt Tony Blair. Brown ei tuo juuri uutta tietoa tai mullistavia näkemyksiä analysoidessaan näiden maailmanhistorian ”suurten nimien” vaikutusta lokaalisti ja globaalisti. Siksi mielenkiintoisimpia nostoja ovat usein vähemmälle huomioille jäävät poliittiset johtajat, kuten Ison-Britannian pääministeri Clement Attlee ja Espanjan pääministeri Adolfo Suárez.

Työväenpuolueen Attlee (1883–1967) nousi pääministeriksi heinäkuussa 1945, kun maassa oli järjestetty työväenpuolueen vaatimuksesta uudet parlamenttivaalit. Sotakabinetissa varapääministerinä toiminut Attlee jää usein Winston Churchillin varjoon, vaikka hänen johtamansa hallitus linjasi maan tulevaisuutta merkittävästi. Brownin kategoriassa Attlee edustaa demokraattista sekä uudelleenmäärittävää johtajuutta. Hänen hallituksensa määritti Britannian talous- ja sosiaalipolitiikan uudelleen kansallistamalla tuotantolaitoksia ja Englannin pankin sekä tekemällä laajoja sosiaalisia uudistuksia. Attleen hallitus kehitti Isosta-Britanniasta hyvinvointivaltiota, joka Brownin tulkinnan mukaan kesti maan poliittisena pohjana aina seuraavaan uudelleenmäärittävän johtajan, konservatiivien Margaret Thatcherin valtakauteen (1979–1990) asti.

Johtajana Attlee korosti hallituksen yhteistyötä ja konsensusta. Hän ei ollut Thatcherin lailla kova johtaja, jonka henkilökohtaiset ominaisuudet lopulta johtivat hallituksen tuhoon. Attlee panosti tiimijohtamiseen. Hänelle tärkeintä oli hallituksen toimintakyky – jakamalla vastuuta ja keskustelemalla päätöksistä yhdessä saatiin aikaan myös tuloksia. Attlee oli konsensusjohtaja, joka sai kahteen eri suuntaan vetäneen työväenpuolueen hallituksen toimintakykyiseksi ja tekemään niitä paljon peräänkuulutettuja päätöksiä.

Adolfo Suárez tuli Espanjan pääministeriksi täysin toisenlaisessa tilanteessa. Francisco Franco oli juuri kuollut ja vanhan sotilasdiktatuurin piiristä pääministeriksi vuonna 1976 noussut Suárez ei miellyttänyt läheskään kaikkia. Francolaisille hän oli liian liberaali, sosialisteille liian francolainen. Vanhan vallan rasitteista huolimatta Suárez onnistui nostamaan Espanjan jaloilleen ja aloittamaan matkan kohti demokratiaa. Hän ajoi läpi poliittisen uudistuksen ja ensimmäiset vapaat vaalit 41 vuoteen. UCD-puolueen vaalivoitto vuonna 1977 teki Suárezista ensimmäisen demokraattisesti valitun pääministerin Francon kuoleman jälkeen.

Suárez  onnistui neuvottelemaan sekä kommunistien että äärioikeistolaisten diktatuuria kannattaneiden francolaisten kanssa. Hän loi pohjaa kansalliselle konsensukselle, eheytymisen tielle, jossa purettiin diktatuurin jäänteitä luomalla demokratiaa ja anteeksiantoa koston sijaan. Viimeisenä koetinkivenään Suárez selvisi francolaisten vallankaappausyrityksestä vuonna 1981 ja Espanja säilytti orastavan demokratiansa. Vaikka Suárez joutuikin väistymään vallankaappauksen jälkeen pääministerin paikalta, Brown antaa hänelle kirjassa arvoa kollegiaalisuutta, demokratiaa ja konsensusta kannattaneena johtajana. Kuten Brown toteaa, Suárez ei ollut vahva johtaja sanan varsinaisessa merkityksessä, mutta hänen yhteistyötä korostava toimintansa teki hänestä muutosjohtajan ja Espanjasta demokratian.

Brown nostaa vallankumousjohtajuuden yhteydessä esiin myös ”johtajattomat vallankumoukset”, kuten hän Iranin vuosien 1977–1979 vallankumousta ja niin kutsuttua arabikevään vallankumousaaltoa kutsuu. Brownin mukaan näille on yhteistä kansan nousu kapinaan itsevaltaisia hallintoja vastaan. Mikäli Brown kirjoittaisi kirjaa vasta nyt, hän olisi varmasti Neuvostoliiton poliittista historiaa tutkineena ottanut mukaan myös Ukrainan Euromaidanin liikehdinnän. Arabikevään katalyyttina Brown pitää kasvanutta tyytymättömyyttä poliittiseen sortoon ja taloustilanteeseen. Hän nostaa erikseen esiin Al-Jazeera-median, jota pitää yhtenä vallankumousaallon johtavan voimana.

Arabikevään yhteydessä Brown kehittelee ajatuskulkua, jossa johtajaton vallankumous kääntyy lopulta itseään vastaan, kun vapautta ja demokratiaa vaatineet kansalaiset joutuvat valitsemaan vanhan ja islamistisen vallan väliltä. Esimerkkinä hänellä on Egypti, jossa tilanne ajautui Muhammed Mursin valinnan jälkeen umpikujaan ja sotilaiden väliintuloon. Brownin mielestä Egypti olisi tarvinnut Adolfo Suárezin kaltaista muutosjohtajaa, jotta maa olisi voinut alkaa rakentaa pitkän diktatuurin jälkeen tietä kohti demokratiaa. Valitettavasti Brownin analyysi jää lyhyeksi ja kursoriseksi, sillä (sosiaalisen) median roolista vallankumouksen ”johtajana” olisi lukenut mielellään enemmän. Tämä ongelma vaivaa kirjaa laajemminkin, sillä muutamaan sivuun on vaikea yhdistää analyysia johtajasta, poliittisesta järjestelmästä, historiallisesta tilanteesta sekä pamflettimaisuutta, jonka Brown itselleen tavoitteeksi esipuheessa asettaa.

Nimeltään ja tavoitteiltaan kunnianhimoinen kirja on lopulta 400 sivun läpijuoksu 1900- ja 2000-lukujen keskeisimmistä johtajista. Painopiste on toisen maailmansodan jälkeisissä johtajissa, joten analyysi poliittisesta johtajuudesta kaventuu pitkälti vain uusimman ajan (contemporary history, post-1945) johtajuuteen. Tavoite murtaa vahvan johtajuuden myytti tarkastelemalla ja kategorisoimalla suuri määrä erilaisia ja erilaisista järjestelmistä tulevia johtajia jää valitettavan vaillinaiseksi. Brown toki ansiokkaasti kyseenalaistaa sen, kuinka vahvoja johtajia historiaan isoilla kirjaimilla kirjoitetut nimet, kuten Ronald Reagan tai Konrad Adenauer, lopulta olivat, ja antaa ansaittua arvoa Attleen ja Suárezin kaltaisille konsensusjohtajille. Brown pyrkii esittämään johtajat huomioimalla eri valtioiden poliittisten järjestelmien erot. Liika on kuitenkin liikaa, sillä Ison-Britannian ja Yhdysvaltojen esimerkkejä lukuun ottamatta järjestelmien esittely jää vajavaiseksi. Kirja vaatiikin pohjatietoja, muttei toisaalta tarjoa poliittiseen historiaan perehtyneille uutta.

Brownin idea ja aineisto olisivat riittäneet kokonaiseen kirjasarjaan, joten rajaus olisi tässä ollut tarpeen. Keskittyminen esimerkiksi samankaltaisten poliittisen järjestelmän valtioihin olisi voinut pelastaa lukijan hukkumasta nimiin ja hengästymästä matkalla. Tarkastelu poliittisista järjestelmistä käsin (esim. kaksipuoluejärjestelmät, liittovaltiomallit tai ”aidot” monipuoluejärjestelmät) olisi tuonut paremmin esille sen, mitä Brown pohjimmiltaan yrittää kirjallaan sanoa: vahva poliittinen johtaja on aina aikansa ja järjestelmänsä tuotos, tuottaja ja osa. Vahvakaan johtaja ei jää historiaan muutoksen, vallankumouksen tai reformin tuottajana ilman poliittisen järjestelmän tuomia mahdollisuuksia. Tai ilman tukijoita, joita löytyy aina myös autoritaarisilta johtajilta. Todellista, pitkäkestoista ja perustavaa muutosta haluavalta johtajalta vaaditaan yhteispelin taitoja. Konsensus, yhteistyö, kollegiaalinen arvostus ja henkilöjohtaminen ovat ominaisuuksia, joita esimerkiksi Margaret Thatcherilta ja Tony Blairilta puuttui.

The Myth of the Strong Leader on helppolukuinen, joten sitä voi suositella poliittisesta johtajuudesta kiinnostuneille. Lähihistoriaan perehtyneille se ei tuo uutta eikä mullistavaa tietoa. Brownin sanoma on kuitenkin hyvä muistutus vahvaa johtajuutta haikaileville ja konsensusta syyttäville: vahvinkaan johtaja ei pärjää yksin, eikä konsensus ole synonyymi heikkoudelle. Samoin niiden, joiden mielestä Venäjän järjestelmän voisi muuttaa syrjäyttämällä Vladimir Putinin, kannattaa kirja lukea. Asiat kun eivät politiikassakaan ole niin yksinkertaisia kuin henkilökeskeisestä historiakerronnasta voisi päätellä.