Uuden vuoden kynnyksellä demokratiaa koettelevat monet epävarmuudet. Tulevaisuuden demokratia on väistämättä hyvin erilaista kuin mennyt, mutta demokratia tai demokraattisuus tuskin katoavat maailmasta.
Vuotta 2024 oli etukäteen kuvailtu demokratian kohtalonvuodeksi. Merkittäviä vaalikamppailuja käytiin ympäri maailmaa. Monin paikoin vastakkain vaikuttivat olevan moniäänisyyden ja yhdenvertaisuuden kaltaiset liberaalin demokratian periaatteet sekä populistinen ja nostalginen – ja jopa autoritaarisuuden kanssa flirttaileva – vahvan johtajan kaipuu.
Tätä lukiessamme emme voi vielä arvioida viime vuoden vaalikamppailujen vaikutusta demokratian nykytilaan tai tulevaisuuteen. Voimme vain arvailla oliko vuosi lopulta vain tavanomaista jatkumoa jo vuosia jatkuneessa demokraattisuuden heikentymisen ja autoritaarisuuden nousun kehityksessä vai jotain merkityksellisempää tai enteellisempää. Yksittäisistä vaalituloksista riippumatta demokratia tai demokraattisuus tuskin katoavat maailmasta. Kuitenkin vaikuttaa siltä, että demokraattisuuden – kuten yhteiskunnat ylipäätään – ovat alati kiihtyvässä muutoksessa.
Modernit demokratiat eivät ole valmiita, saati pysyviä järjestelmiä. Kukaan ei keksinyt demokratiaa, eikä sen kehitystä tulisi kuvitella lineaarisena suorana tuhansien vuosien takaa kohti nykypäivän päätepistettä. Demokraattisuuteen liitettäviä arvoja, periaatteita ja toimintoja syntyi eri aikoina ja eri puolilla maailmaa. Yhtäällä ne kuihtuivat samalla kun toisaalla ne kukoistivat ja kehittyivät.
Nykyisin tuntemamme demokratiat ovatkin muotoutuneet lukemattomien yhteen kytkeytyneiden tai toisiinsa liittymättömien kehityskulkujen ja tapahtumien sekä tarkoituksellisten valintojen ja tahattomien sattumusten seurauksena vuosituhansien saatossa. Niiden kehitys tapahtui – ja tapahtuu yhä – suhteessa aikaan; kunkin ajanjakson tieteelliseen, taloudelliseen ja teknologiseen kehitykseen, sosiaaliseen turbulenssiin sekä kulttuurin, taiteen ja uskomusten vaikutuksiin.
Kehkeytyvä demokratia ja muotoutuvat toiminnot
Sana demokratia tulee kreikan kielestä ja tarkoittaa kansan valtaa (demos = kansa, kratia = valta). Siksi on omalla tavallaan luonnollista, että demokratian synty johdetaan usein antiikin Kreikan kaupunkivaltioihin ja tästä alkanut kehitys nähdään johtaneen nykyisiin moderneihin demokratioihin. Tämä kertomus, joka kehittyi valistuksen aikana oletettavasti vastapainona edeltäviä vuosisatoja hallinneelle paavilliselle opille, on kuitenkin vahva yksinkertaistus – ja osin myös täysin virheellinen.
Demokraattisia toimintoja muistuttavia tapoja oli olemassa jo aikaisemmin. Ihmisten taipumus tyrannian ja sorron vastustamiselle on mahdollisesti inspiroinut jo tuhansia vuosia sitten periaatetta siitä, ettei kaikkea valtaa voi kaikissa tilanteissa keskittää yhden miehen käsiin. Tästä taipumuksesta kehkeytyneitä demokraattisia toimintoja ovat esimerkiksi yhteen kokoontuminen ja yhteisistä asioista keskusteleminen.
Jo noin 3000-vuotta eaa. muinaisen Syyria-Mesopotamian alueen kaupunkivaltioissa, kuten Larsa, Mari, Nabada, Nippur, Tuttul, Ur ja Babylon, kokoontui tietäjien ja kaupunkilaisten kokous, jolta kuninkaan tuli esimerkiksi sodan ja rauhan asioissa pyytää päätökselleen suostumus. Vaikka kokousten tarkoitus olikin pääosin vain neuvoa ja neuvotella, tanskalainen historioitsija Thorkild Jacobsen kutsui tätä hallintoa ”primitiiviseksi demokratiaksi”.
Kokoontumisen ja keskustelemisen traditiot levisivät antiikin Kreikan alueelle todennäköisesti foinikialaisten kauppiaiden mukana. Muun muassa Ateenassa näistä muotoutui koko kaupunkivaltion toimintaa hallinnoiva kokous, ekklesia, jolla oli omat tarkkaan säädetyt ja määritellyt toimintatapansa ja sääntönsä. Kansalaiskokouksella oli kyky määrittää oma asialistansa, muodostaa ja punnita eri kantoja keskustelemalla sekä tehdä päätöksiä. Edustajien puuttuminen korosti ateenalaisen demokratian suoraa luonnetta.
Ihmisten taipumus tyrannian ja sorron vastustamiselle on mahdollisesti inspiroinut jo tuhansia vuosia sitten periaatetta siitä, ettei kaikkea valtaa voi kaikissa tilanteissa keskittää yhden miehen käsiin.
On ilmeistä, että nämä tavat vaikuttivat erilaisiin hallintomuotoihin Välimeren alueella. Kuitenkin vastaavanlaisia toimintatapoja kehkeytyi myöhemmin myös alueilla, jotka olivat todennäköisesti eristäytyneitä antiikin vaikutteilta. Vuotuiset kokoontumiset ja neuvottelut olivat tavanomaisia: esimerkiksi druidien kokoontumiset nykyisen Ranskan alueella noin 50 jaa. alkaen, ”saaren johtavien miesten kokous” Feis of Tara Irlannissa 500-luvulle asti, viikinkien kokous al-thing tai alping nykyisessä Islannissa ja Färsaarilla 900- ja 1000-luvuilla tai kaupunkikokoukset Landsgemeinde Sveitsin alueen kantoneissa.
Kokoontuminen ja keskustelu antoivat pohjan muiden toimintojen tarpeelle ja kehitykselle. Ateenalaiset valitsivat vastuuhenkilöt ja viranhaltijat usein arvalla, sillä äänestämistä pidettiin oligarkkisena menetelmänä. Arpominen heijasteli useita ateenalaisille keskeisiä demokraattisia arvoja, kuten virkojen kierto, tasa-arvo ja politiikan ammattimaistumiseen liittyvä epäluulo.
Arpominen säilyi keskeisenä toimintona mm. renessanssiajan Italian kaupunkivaltioiden sekä Sveitsin kantoneiden hallinnossa, vaikuttaen merkittävästi muun muassa tasavaltalaisuuden ihanteen kehitykseen. Nykypäivänä sen rooli demokratioissa on rajallinen, mutta sitä esiintyy esimerkiksi Yhdysvaltojen valamiehistön sekä eri demokraattisten innovaatioiden osallistujien valinnassa.
Ateenassa ehdokkaiden asettaminen ja sopivan viranomaisen löytäminen heidän joukostaan ehdottoman enemmistön tuen perusteella kehitettiin vain tiettyjen, hyvin rajattua osaamista vaativia, tehtävien täyttöä varten. Äänestämällä valittiin esimerkiksi sotapäälliköitä ja laivojen kapteeneita. Äänestäminen yleistyi ja lujittui osaksi hallintoa erityisesti Rooman tasavallan, keisarillisen Rooman sekä paavinvallan kausina. Erilaisten virkojen, kuten konsulien tai piispojen, valintatilanteita varten kehittyi perinteisen enemmistöäänestyksen rinnalle uusia menetelmiä, esimerkiksi preferenssiäänestys ja pluraliteettisääntö.
Kesti kuitenkin kauan ennen kuin äänestäminen alettiin liittää erottamattomasti edustamiseen. Johtajien valitsemisen ja virkojen täyttämisen käytännöistä on nimittäin vielä pitkä matka siihen demokraattiseen arvoon, jonka mukaan johtajien tai lainsäätäjien tulisi edustaa kansaa.
Kilpailullisen demokratian synty
Kuten demokratian kehitys ylipäätään, säännöllisiin vaaleihin sekä edustukseen perustuvan vaalidemokratian alku oli monimutkainen ja monipolvinen. Kuitenkaan kyseessä tuskin oli suora kehitys kansallisvaltion synnystä tai Amerikan vallankumouksesta. Britit eivät myöskään lahjoittaneet maailmalle parlamentteja, kuten toisinaan on kuultu ehdotettavan. Parlamentti-nimitystä alettiin toki käyttämään Englannissa n. 1230-luvulla – sanan taustalla on ranskan kielen sana parler (= puhua, keskustella).
Politiikan tutkimuksen professori John Keane kirjoittaa The Shortest History of Democracy -teoksessa, että ensimmäiset merkit parlamenteista ja edustajista ovat havaittavissa lähes tuhat vuotta sitten. UNESCOn mukaan vanhin todiste eräänlaisesta parlamentista on Decreta de León, joka kuvaa eri säätyjen edustusta 1100-luvun lopun Pohjois-Espanjassa.
Vastaavanlaisia sopimuksia ja menettelyitä kehittyi vähitellen muualla Euroopassa, Pohjois-Afrikassa ja Lähi-Idässä, mistä ne pakolla levitettiin myös muualle. Maailman vanhin yhä toiminnassa oleva parlamentti on tiettävästi House of Burgesses, vuonna 1619 perustettu Virginian siirtokunnan parlamentin alahuone, joka muodostaa nykyään osavaltion edustajainhuoneen Yhdysvalloissa.
Ensimmäiset viralliset vaalit kansallisella tasolla järjestettiin vuosina 1788–1789 Yhdysvalloissa, jolloin maalle valittiin presidentti, varapresidentti, senaattori ja edustajainhuoneen jäsenet äänestämällä. Miksi äänestäminen vakiintui edustajien valitsemisen tavaksi arpomisen sijaan – pidettiinhän äänestämistä ennemmin keskiaikaisena, kirkollisena ja feodaalisena perinteenä; arpomista puolestaan tasavaltalaisena menetelmänä? Esimerkiksi professori Bernard Manin esittää teoksessa The Principles of Representative Government, etteivät 1600–1700 luvun poliittiset ajattelijat enää pitäneet päättäjien valintaa arpomalla yhteensopivana hallittavien suostumuksen periaatteen kanssa.
Demokratiasta muodostui rauhan, järjestyksen ja jatkuvuuden mahdollistaja. Väistyvälle hallinnolle vallanvaihto ei enää väistämättä tarkoittanut vankeutta, maanpakoa tai jopa hengen menetystä, vaan pikemmin lupausta uudesta mahdollisuudesta seuraavissa vaaleissa.
Äänestämisen suosimiselle on esitetty myös vähemmän ylevä syy. Kirjassa Crises of Democracy professori Adam Przeworski väittää, että eliitit rakensivat alun perin edustuksellisen demokratian eliittejä varten. Tarkoitus oli suojella järjestelmää ”köyhältä, tietämättömältä ja lukutaidottomalta massalta” sekä turvata taloudellisesti, sosiaalisesti ja poliittisesti etuoikeutettujen asema hallinnossa. Arpominen olisi mahdollistanut ehdolle asettumisen ja päättävät asemat kaikille. Äänestäminen puolestaan hillitsi massojen vaikutusvaltaa vaalien välillä ja mahdollisti ehdolle asettumisen kontrolloinnin, ollen samalla yhteensopiva edustuksellisuuden perimmäisten periaatteiden kanssa.
Käänteentekevä hetki demokratialle oli, kun ensimmäisen kerran valta vaihtui äänestämällä vuonna 1801 Yhdysvalloissa, jolloin istuva presidentti, John Adams, hävisi presidentinvaalit kilpailijalleen Thomas Jeffersonille. Jälkikäteen ajateltuna on varmasti ollut aikalaisille hämmästyttävää nähdä, kuinka valtion johtaja astuu vapaaehtoisesti syrjään ilman verenvuodatusta ja ojentaa vallan kovimmalle kilpailijalleen.
Demokratiasta muodostui rauhan, järjestyksen ja jatkuvuuden mahdollistaja. Väistyvälle hallinnolle vallanvaihto ei enää väistämättä tarkoittanut vankeutta, maanpakoa tai jopa hengen menetystä, vaan pikemmin lupausta uudesta mahdollisuudesta seuraavissa vaaleissa.
Kansalaisten vaikutusmahdollisuuksien kirjo kasvaa
Vaalikilpailu kehittyi vähitellen yhdeksi edustuksellisen demokratian keskeisemmäksi elementiksi. Vaalisalaisuus (Australian ballot) eli äänestäjän oikeus antaa äänensä siten, ettei kukaan tiedä miten hän äänesti, otettiin ensimmäisen kerran systemaattisesti käyttöön Victorian, Tasmanian ja Etelä-Australian siirtokunnissa vuonna 1856. Eliitti vastusti pitkään yleistä äänioikeutta, mutta vastustus murtui lopulta asteittain. Ensin hälveni sosiaaliseen luokkaan ja koulutustasoon perustuva vastustus, seuraavaksi sukupuoleen liittyvä vastarinta. Pisimpään säilyi etniseen taustaan perustuva ulossulkeminen.
Samalla kun edustukseen ja säännöllisiin, vapaisiin vaaleihin perustuvasta edustuksellisesta demokratiasta tuli demokratian ja demokraattisuuden näkyvin ilmentymä, monet muut demokraattiset osallistumisen muodot yleistyivät ja arkipäiväistyivät. Vaaliuurnilla käymisen ohella kansalaiset saattoivat yhä monipuolisemmin jakaa näkemyksensä esimerkiksi mielenosoituksissa, kulutuskäyttäytymisellä tai kirjoittamalla lehtiin ja kommenttipalstoille.
Entä mitä tapahtui suoralle demokratialle? Antiikin Ateenan kaltaisia, pääosin kansalaisten suoriin vaikutusmahdollisuuksiin perustuvia demokraattisia yhteisöjä, ei ole vastaavassa mittakaavassa ollut olemassa roomalaisten hävitettyä Korintin ja vallattua koko nykyisen Kreikan alueen vuonna 146 eaa. Kuitenkin erilaiset demokraattiset hallinnot ovat jo vuosisatoja sisällyttäneet erilaisia suoran demokratian toimintoja institutionaaliseen kokonaisuuteensa.
Samalla kun edustukseen ja säännöllisiin, vapaisiin vaaleihin perustuvasta edustuksellisesta demokratiasta tuli demokratian ja demokraattisuuden näkyvin ilmentymä, monet muut demokraattiset osallistumisen muodot yleistyivät ja arkipäiväistyivät.
Kansanäänestysten juuret ovat paikallistasolla nykyisen Sveitsin alueen kylissä. Tiettävästi kaupunkilaiset äänestivät ensimmäisen kerran politiikkatoimesta kantonissa nimeltä Schwyz vuonna 1294 ja ensimmäisiä kansanäänestyksiä järjestettiin 1400-luvulla eri kantoneissa.
Kansallisella tasolla ensimmäinen kansanäänestys järjestettiin kuitenkin Suuren vallankumouksen jälkeen Ranskassa vuonna 1793, jolloin hyväksyttiin uusi perustuslaki. Sveitsissä vuodesta 1848 lähtien perustuslakiin tulevat muutokset ja lisäykset on pitänyt hyväksyä sitovassa kansanäänestyksessä. Amerikkalainen vahva suoran demokratian perinne kehittyi erityisesti vuosina 1898–1918, jolloin suuressa osassa osavaltioita otettiin käyttöön erilaisia anomus-, aloite- sekä kansanäänestyskäytäntöjä.
Suoran demokratian toiminnot ovat yleistyneet monissa valtioissa eri hallinnon tasoilla, erityisesti 1970-luvulta alkaen. Samalla edustuksellisten demokratioiden osallistumismahdollisuuksien kirjoa ovat monipuolistaneet erilaiset demokraattiset innovaatiot, kuten kansalaiskokoukset ja muut kansalaiskeskustelut, osallistuva budjetointi ja erilaiset digitaaliset vaihtoehdot.
Demokratian haasteista toiveikkuuteen
Demokratian ja demokraattisuuden historiallisen sattumanvaraisuuden ja niihin liitettyjen toimintojen suosion vaihtelun tunnustaminen ei tarkoita käsitteen venyttämistä tai sen keskeisten periaatteiden sumentamista. Päinvastoin, se auttaa meitä ymmärtämään, ettei demokratian tulevaisuus ole kiinni yksittäisistä vaalituloksista, keskinkertaisista johtajista tai itsevaltaisia taipumuksia mahdollisesti omaavista pyrkyreistä, vaan järjestelmän kyvykkyydestä sopeutua ja kestää aikaa.
Teoriassa demokratialla ei ole sisäänrakennettuja selviytymistakuita. Pohjimmiltaan se voi alkeellisimmassa muodossaan jopa tarjota vihollisilleen keinoja itse demokratian hajottamiseen. Toisaalta demokratia on myös äärimmäisen kestävä hallintomuoto, jonka legitimiteetti tai säilyvyys – toisin kuin autokratian – ei perustu kiinteisiin ja muuttumattomiin sääntöihin, normeihin tai instituutioihin, saati muun yhteiskunnallisen tai kulttuurisen kehityksen hallitsemiseen ja opposition tukahduttamiseen.
Siten, vaikka demokratiaa koettelevatkin vaikeudet, sen voidaan olettaa mukautuvan kunkin aikakauden haasteisiin muita hallintomuotoja paremmin. Esimerkiksi teknologinen kehitys ei säästä yhtäkään hallintomuotoa, vaan siihen on sopeuduttava. Viime vuosina on demokratiankin viitekehyksessä keskustelut paljon muun muassa tekoälyn kehityksestä – sen tuomista mahdollisuuksista ja siihen liittyvistä uhkakuvista. Pelkona on ollut, että tekoälyn kehittyminen johtaa yhä laajamittaisempaan väärän informaation levittämiseen, väärennöksiin, harhaanjohtamiseen sekä polarisaatioon.
Teoriassa demokratialla ei ole sisäänrakennettuja selviytymistakuita. Pohjimmiltaan se voi alkeellisimmassa muodossaan jopa tarjota vihollisilleen keinoja itse demokratian hajottamiseen. Toisaalta demokratia on myös äärimmäisen kestävä hallintomuoto.
Näistä perustelluista huolista riippumatta, tekoäly tarjoaa demokraattiselle hallinnolle myös mahdollisuuksia, joista muut hallintotavat eivät nauti. Politiikan tutkimuksen professori Hélène Landemore esittää, että tekoäly voi parantaa poliitikkojen mahdollisuuksia hyödyntää kansalaisten ja eturyhmien kuulemisista, koska erilaiset kielimallit ovat jo tällä hetkellä erittäin hyviä toisistaan poikkeavien näkökantojen summaamisessa. Tämä edistää sekä yhteistä tahdonmuodostusta, eri intressien yhteensovittamista sekä responsiivisempaa hallintoa. Esimerkki tämän tyyppisestä digitaalisesta innovaatiosta on erityisesti Taiwanissa politiikkaan suuresti vaikuttanut Polis, jota on hyödynnetty jo muun muassa Yhdysvalloissa, Kanadassa, Singaporessa ja Filippiineillä – ja joka on rantautunut Suomeenkin.
Filosofi Daniel Innerarity puolestaan korostaa tekoälyn mahdollisuuksia globaalissa demokratiassa ja muistuttaa sen potentiaalia kansalaisten osallistumisen, politiikkatoimien arvioinnin sekä poliitikkojen tilivelvollisuuden näkökulmasta. Näistä hyödyistä nauttiminen on kuitenkin mahdollista vain, mikäli niiden hallinta ja valvonta suoritetaan demokraattisten normien mukaisesti: yhdenvertaisesti, avoimesti ja moniäänisesti.
Ainoa demokraattinen varmuus, joka meillä tänään on, on luultavasti se, että tulevaisuuden demokratia on väistämättä hyvin erilaista kuin mennyt. Haluan toivottaa kaikille Politiikasta-lehden lukijoille oikein toiveikasta uutta vuotta 2025!
Dosentti, VTT Mikko Leino toimii erikoistutkijana Turun yliopistossa ja on Politiikasta-lehden vastaava päätoimittaja.
Artikkelin kuvituskuva: Josh Boot / Unsplash
