Suomen venäjänkieliset ovat joutuneet määrittelemään suhteensa Venäjään ja suljettuun rajaan uudelleen. Katkeruuden, pelon ja surun lisäksi geopoliittinen muutos on synnyttänyt uudenlaista toimijuutta.
Korvia huumaava hiljaisuus (2025). Ohjaus: Panu Suuronen, Suomi
Tämä otsikko tuli minulle mieleen neuvostolatvialaisesta dokumenttielokuvasta Onko helppo olla nuori vuodelta 1987, jossa silloisten nuorten asemaa tutkittiin Neuvostoliiton murroksen aikana. Kysymys oli retorinen, nuorilla oli vaikeaa.
Venäjän hyökkäyssodan alettua olemme eläneet uutta murrosta, eurooppalaisesta rauhasta sotaan, sääntöpohjaisesta avointen rajojen ja vapaan liikkuvuuden (uus)liberaalista maailmasta sellaiseen, jossa rajoilla suojaudutaan kansallisvaltioiden ulkopuolella ja sisällä vaanivilta uhilta. Sodan alettua nämä uhat ovat liittyneet yksiselitteisesti Venäjään.
Panu Suurosen dokumenttielokuva Korvia huumaava hiljaisuus (In Full Agreement) on kuvattu vuosina 2024–25 ja käsittelee tätä geopoliittista murrosta Suomen venäläisten silmin ja Suomen ja Venäjän välisen rajan sulkemisen kautta.
Venäläisyys äärirajoilla
Venäjänkieliset muodostavat Suomen suurimman kielellisen maahanmuuttajataustaisen vähemmistön. Avoimen rajan aikana venäläisten elämää Suomessa on leimannut vahva ylirajaisuus: ylirajaiset perheet, sosiaaliset, kulttuuriset ja taloudelliset suhteet lähtöpaikkoihin.
Useimmiten Suomeen muuttaneiden ihmisten vanhemmat, sukulaiset ja ystävät olivat jääneet Venäjälle, ja heihin on pidetty tiivistä yhteyttä ensisijaisesti käymällä siellä. Venäjältä Suomeen suuntautuvalle maahanmuutolle on ollut ominaista myös se, että tänne on siirrytty lähialueilta, joten matkailu Venäjälle on tapahtunut varsin arkisesti ja itsenäisesti, lyhyessä ajassa ja pienillä kustannuksilla.
Venäjän 24.2.2022 aloittama täysimittainen sota Ukrainaa vastaan on johtanut asteittaiseen rajaliikenteen rajoittamiseen. Raja suljettiin lopullisesti marras-joulukuussa 2023. Yhteistyöhenkiseen Venäjä-naapuruuteen ehdittiin tottua yli kolmenkymmenen vuoden aikana. Siirtyminen suljettuun rajaan sotaa käyvää arvaamatonta valtiota vastaan on ollut kivuliasta – eri ihmisille eri tarvoin. Katkeruuden, pelon ja surun lisäksi tämä muutos on synnyttänyt myös toimijuutta.
Korvia huumaava hiljaisuus lähestyy venäjänkielisten reaktioita sotaan ja rajan sulkemiseen kolmen henkilön, Anastasiian, Karinan ja Marinan kautta. Kaikki he ovat Venäjältä kotoisin ja asuneet Suomessa pitkään.
He ikään kuin antavat kasvonsa erilaisille tavoille asennoitua sotaan ja rajan sulkemiseen, mutta myös yleisemmin venäläisyyteen ja osallisuuteen suomalaisessa yhteiskunnassa sodan oloissa.
Päähenkilöt antavat kasvonsa erilaisille tavoille asennoitua sotaan ja rajan sulkemiseen, mutta myös yleisemmin venäläisyyteen ja osallisuuteen suomalaisessa yhteiskunnassa sodan oloissa.
Anastasiia edustaa äärimmäistä sodan ja Venäjän vastustamista. Hän on Ukraina-mielinen aktivisti. Rajan tulee olla kiinni ja Venäjän vaikutusta vastaan on taisteltava. Protestit rajan sulkemista vastaan hän näkee turvallisuusuhkana Suomelle. Anastasiia on katkaissut yhteydet Venäjälle ja siellä asuviin sukulaisiin, jopa venäjän kieleen. Keskusteluissa psykoterapeutin kanssa hän käsittelee päätöstensä ja toimintansa inhimillistä hintaa.
Eikä toinenkaan elokuvan sankari, Karina, jää toimettomaksi tai sanattomaksi. Aleksanterinliiton aktivistina hän järjestää rajan sulkemista vastustavia venäjänkielisten mielenosoituksia. Karinaan henkilöityy hänen kaltaistensa venäjänkielisten vaatimus taata heille mahdollisuus sellaiseen ylirajaiseen perhe-elämään, johon he ovat kasvaneet ja tottuneet: sota on pahasta, mutta miksi hänen ja hänen perheensä pitää kärsiä sen seuraamuksista?
Karina on korkeasti koulutettu asiantuntija, joka kokee, että nyky-Suomessa häntä ei arvosteta kokonaisena ihmisenä, vaan hänet nähdään ainoastaan työntekijänä, ja hänen perheeltään kielletään koko ajan yhä uusia elämän osa-alueita.
Marina, kolmas hahmo, edustaa venäläisen korkeakulttuurin syvällistä tuntemusta ja kulttuurialan toimintaa. Marinan venäjänkieliset luennot keräävät täysiä saleja. Hän kamppailee kirjaston päätöstä vastaan lopettaa hänen venäläistä kulttuuria käsittelevä luentosarjansa.
Marina kauhistelee sotaa ja haluaa rauhaa, mutta voiko venäläisen kulttuurin kieltäminen, canceling, toimia moraalisena ratkaisuna ja vastauksena Venäjän sotaan? Marina ja Karina toimivat Aleksanterinliitossa, Anastasiia ei pysty edes keskustelemaan heidän kanssaan.
Suomalaisuuden rajalla
Miettiessään venäläisyyttä naiset pohtivat samalla jäsenyyttään suomalaisessa yhteiskunnassa, suhdetta ”venäläisyyden” ja ”suomalaisuuden” välillä (missä on mielenkiintoisella tavalla kaikuja Daniil Kozlovin vastikään julkaistun kirjan Ryssä kanssa). Riittääkö kaikesta venäläisyyteen viittaavasta luopuminen suomalaiseksi tulemiseen? Onko rajan sulkeminen ja kaksoiskansalaisten opiskelu- ja työoikeuksien rajoittaminen merkki siitä, että venäläisten maahan muuttaneiden ihmisten ja heidän lastensa asema on eriarvoinen kuin etnisten suomalaisten? Onko venäläisellä kulttuurilla sijaa Suomessa? Oliko muutto Suomeen virhe?
Dokumentissa esiintyvät ihmiset ovat aitoja, itseään alttiiksi asettavia yksilöitä. Kullakin heistä on oma totuutensa, vahva näkemyksensä ja oma kärsimyksensä. He koskettavat katsojaa tunteen ja ajatuksen tasolla. Elokuva on ajankohtainen ja kliseisesti sanottuna antaa äänen ja hahmon Suomessa asuville venäläisille sekä tuo esille ihmisten tilanteiden ja asenteiden moninaisuutta ja vaikeutta.
Mietin myös, mitä dokumentin nimi – Korvia huumaava hiljaisuus, In Full Agreement englanniksi – tarkoittaa. Viittaako se venäjänkielisten näkymättömyyteen osana Suomen väestöä? Vai kommunikaation mahdottomuuteen eri ääripäiden välillä? Vai ”suomalaisten” (näennäiseen) yksimielisyyteen rajan sulkemisesta?
Dokumentissa esiintyvät ihmiset ovat aitoja, itseään alttiiksi asettavia yksilöitä. Kullakin heistä on oma totuutensa, vahva näkemyksensä ja oma kärsimyksensä. He koskettavat katsojaa tunteen ja ajatuksen tasolla.
Rajan sulkeminen, muuttunut suhtautuminen Venäjään, venäläisiin ja venäläiseen kulttuuriin ovat pinnalla olevia sodan vaikutuksia, joihin jokainen Suomessa asuva venäjänkielinen tavalla tai toisella ottaa kantaa.
Elokuva johdattaa ajattelemaan, että syvällisemmällä tasolla on kuitenkin kyse arvoistamme ja moraalistamme. Meneillään oleva sota on kumonnut toisen maailmansodan jälkeen Euroopassa vallalla olleen sotimisen kiellon – ei koskaan enää – ja ihmiselämän arvon ensisijaisuuden valtioiden intresseihin nähden. Joukkotappaminen on tullut taas mahdolliseksi.
Tästä näkökulmasta katsottuna elokuva asettaa raskaan kysymyksen kaikille katsojille – etnisyydestä ja kansalaisuudesta riippumatta – mitä on oikea toiminta, kun lähellämme kärsii, haavoittuu ja kuolee satojatuhansia, ellei miljoonia ihmisiä, ja miljoonat pakolaiset etsivät turvaa?
Olga Davydova-Minguet on Venäjän ja rajan tutkimuksen professori Karjalan tutkimuslaitoksella Itä-Suomen yliopistolla. Meneillään olevissa tutkimushankkeissa Davydova-Minguet tutkii maahanmuuton ja muistinpolitiikkojen välistä suhdetta.
Korvia huumaava hiljaisuus (Ohjaus: Panu Suuronen, 2025) esitetään DocPoint-festivaalilla 3.–8.2.2026. Tarkista esitysajat festivaalin näytösaikataulusta.
Politiikastan DocPoint 2026-ohjelmiston englanninkieliset arviot löytyvät täältä.
Artikkelikuva: Korvia huumaava hiljaisuus (2025) / DocPoint
Dokumenttielokuva Korvia huumaava hiljaisuus on tärkeä ja ajankohtainen puheenvuoro siitä, miten sota muuttaa arkea myös täällä Suomessa – ei vain poliittisina päätöksinä, vaan identiteettinä, kielenä, perhesuhteina ja kuulumisen tunteena. Elokuva antaa katsojalle kaksi lähes vastakkaista näkökulmaa Venäjään, sotaan ja omaan venäjänkielisyyteen, ja juuri siinä on sen sekä vahvuus että suurin puute.
Toinen päähenkilöistä on nuori äiti, jonka tarinassa näkyy voimakas sisäinen jännite: käsittelemättömät lapsuuden kokemukset ja kivulias suhde omaan äitiin tuntuvat laajenevan koko maahan ja kieleen. Venäjän kielestä tulee hänelle symboli kaikelle, mitä hän haluaa katkaista, ja reaktio on yhtä aikaa ymmärrettävä tunteen tasolla – ja samalla hämmentävä sekä surullinen seurauksiltaan. Toisessa ääripäässä elokuva näyttää ihmisen, joka sanoo vastustavansa sotaa, mutta jonka ajattelussa syy–seuraussuhteet hajoavat: hän kokee omien oikeuksiensa rikkoutuvan, vaikka kyse ei ole yksittäisen ihmisen “oikeudesta matkustaa”, vaan ennen kaikkea Suomen turvallisuudesta ja siitä, millaisia riskejä avoin raja sodan aikana tuo mukanaan.
Elokuvan katsomiskokemus oli minulle ristiriitainen: en löytänyt itseäni kummankaan päähenkilön asenteesta. Ajatus siitä, että poltetaan lastenkirjoja ja riisutaan lapselta kaksikielisyyden tarjoama kulttuurinen ja kognitiivinen pääoma, tuntuu suorastaan järjettömältä. Kaksi kieltä ei ole uhka – se on perintö, mahdollisuus ja tulevaisuuden voimavara. Samalla minun on vaikea ymmärtää, miten korkeasti koulutettu ihminen voi olla näkemättä rajan sulkemisen logiikkaa: miksi se on tehty, miksi se liittyy turvallisuuspolitiikkaan ja miksi päätös tuskin muuttuu nopeasti. Näissä kohdissa elokuva onnistuu herättämään tunteita – mutta ei välttämättä sillä tavalla kuin tekijät ovat tarkoittaneet.
Kaikkein olennaisin kritiikkini liittyy kuitenkin siihen, mitä elokuvassa ei näy. Suomessa asuvassa venäjänkielisessä yhteisössä on todellisuudessa laajempi ja monimuotoisempi kirjo kuin se, mitä tämä elokuva esittää. Elokuvassa venäjänkielisten äänet typistyvät käytännössä muutaman henkilön varaan, ja siksi kokonaiskuva jää kapeaksi.
Kaksi suurta ryhmää jää lähes kokonaan ulkopuolelle:
Putinia avoimesti kannattavat “kovan linjan” ihmiset, joita on valitettavasti olemassa myös Suomessa. Osa heistä elää suomalaisen sosiaaliturvan varassa, seuraa venäläistä valtiomediaa VPN:n kautta ja perustelee sotaa propagandan sanastolla. Tämä ryhmä on monille venäjänkielisillekin kipeä ja repivä ilmiö – ja juuri siksi sen sivuuttaminen tekee kuvasta epärealistisen.
Selvästi suurin ja ehkä yhteisön “hiljainen enemmistö”: ihmiset, jotka vastustavat sotaa, auttavat ukrainalaisia konkreettisesti ja tukevat Suomen linjaa – mutta eivät lakkaa olemasta venäläisiä, eivätkä suostu samaistamaan Venäjää yhteen henkilöön tai valtioon. He erottavat “maan” ja “vallan” toisistaan. He käyvät Suomessa sodanvastaisissa tapahtumissa, tukevat ukrainalaisia Suomessa ja Ukrainassa, ja samalla he yrittävät pitää yhteyttä iäkkäisiin vanhempiin tai sukulaisiin Venäjällä, joskus vaikeiden reittien kautta. He tietävät, että jos matka, joka ennen kesti viisi tuntia, kestää nyt kaksi vuorokautta, se on osa sodan hintaa – mutta kyse ei ole kepeästä valinnasta. Moni ei myöskään tuo kantaansa näyttävästi esiin, koska Venäjällä on läheisiä, jotka voivat joutua maksamaan mielipiteistä. Tämä varovaisuus ei ole välinpitämättömyyttä – se on selviytymisen logiikkaa. Ja kyllä: osa heistä liikkuu rajalla “varapuhelimen” kanssa, koska he tietävät, miten rajatarkastukset voivat toimia.
Tämän ryhmän puuttuminen on mielestäni elokuvan suurin menetetty mahdollisuus. Juuri heidän tarinoissaan näkyisi se monitasoinen todellisuus, jossa voi yhtä aikaa olla sodanvastainen, suomalaisen yhteiskunnan puolella ja silti venäjänkielinen – ilman että kieli itsessään määrittyy uhkaksi tai häpeäksi. He eivät pelkää puhua Suomessa venäjää, koska he ymmärtävät, että kieli ei ole sama asia kuin valtio. He rakentavat elämäänsä Suomessa, osallistuvat, maksavat veroja, kasvattavat lapsiaan tähän yhteiskuntaan – ja samalla kantavat sisällään menetyksiä, pelkoa ja vastuuta, jota eivät ole itse valinneet.
Lisäksi elokuvan oheistilaisuudessa (kysymykset ja vastaukset) minua jäi harmittamaan käytännön järjestely, joka tuntui symbolisesti samalta kuin elokuvan rajaus: kun yleisöstä kysyttiin, kuka ei puhu suomea, yksi ihminen nosti kätensä ja keskustelu vaihdettiin englanniksi. Samalla osa katsojista, jotka eivät puhu englantia, lähti salista. Suomessa on paljon venäjänkielisiä, jotka puhuvat suomea riittävästi arjessa ja yhteiskunnallisessa keskustelussa, mutta eivät tunne oloaan varmaksi englanniksi. Siinä hetkessä moni potentiaalinen ääni katosi – ja se tuntui surullisen tutulta.
Kaikesta kritiikistä huolimatta pidän Korvia huumaavaa hiljaisuutta arvokkaana keskustelunavauksena. Se näyttää, miten sota resonoi yksilön sisällä ja perheissä, ja se tekee näkyväksi sen, että venäjänkielisyys Suomessa ei ole vain “taustatieto”, vaan tämän hetken moraalinen ja psykologinen koetinkivi. Toivon kuitenkin, että jos elokuva saa jatkoa, laajennusta tai rinnalleen toisen teoksen, tekijät tarttuvat rohkeammin siihen, mikä nyt jäi pimentoon: niihin venäjänkielisiin, jotka eivät hyväksy sotaa – mutta eivät myöskään suostu luopumaan kielestään, historiastaan ja läheisistään. Heidän hiljainen, arjessa elävä totuutensa ansaitsisi tulla kuulluksi.