Arvio: All Governments Lie: Truth, Deception, and the Spirit of I. F. Stone
Fred Peabody
2016
Asettamalla vastakkain ”korruptoituneen valtamedian” ja ”itsenäisen vaihtoehtomedian” amerikkalaisdokumentti muodostaa melko yksinkertaistetun kuvan mediakentästä.
Kuuluisa yhdysvaltalainen poliittinen toimittaja I. F.Stone totesi jo 60-luvulla, että kaikki hallitukset valehtelevat ja median tärkein tehtävä on paljastaa ja haastaa näitä valheita.
Fred Peabodyn tutkiva dokumentti All Governments Lie: Truth, Deception, and the Spirit of I.F. Stone tuo kameran eteen useita itsenäisiä Stonen jalanjäljissä kulkevia journalisteja, kuten Amy Goodmanin ja Matt Taibbin, kertomaan työstään Yhdysvaltain poliittisten salaisuuksien paljastajina. Tutut mediakriitikot, kuten Noah Chomsky ja Michael Moore, toistavat jo monesti kuultuja mantroja.
Elokuvan analyysi yhdysvaltalaisen median epäonnistumisista ei juuri tarjoa uusia avauksia.
Mediaorganisaatioiden moititaan vahvistavan jo valtaapitävien toimijoiden valtaa. Voitonhimoista kaupallista mediaa syytetään klikkien määrän nostamisesta kriittisen journalismin edelle.
Demokratian alennustilasta ei syytetä vain valehtelevia poliitikkoja, vaan vähintään yhtä syyllisinä nähdään näiden valheiden kuluttajat, levittäjät ja ylläpitäjät.
Syytökset eivät varmasti ole aiheettomia. Dokumentissa esitellyistä journalisteista jää erityisesti mieleen John Carlos Frey, joka tutkii Teksasista löytynyttä, satoja paperittomien ruumiita sisältävää joukkohautaa.
Frey purkaa toistuvasti kameralle turhautumistaan median portinvartijoihin. Hän kertoo yrittäneensä saada joukkohaudasta kertovaa tarinaansa lähetykseen useaan otteeseen ja tulleensa joka kerta torjutuksi.
Eräs kanava oli perustellut torjuntaansa sillä, että he lähettivät Yhdysvaltain ja Meksikon rajalta tarinan jo edellisvuonna. Kuitenkin samat uutiskanavat seuraavat kuumimpien julkkisten elämää hetki hetkeltä ja ovat varmasti paikalla mikrofonit ojossa, kun kampanjoiva Donald Trump toistaa yleisölleen, mitä mielikuvituksellisimpia väitteitään.
Tätä epäkohtaa alleviivaa dokumentissa nauhoitus, jolla CBS:n johtaja Leslie Moonves myöntää Trumpin ehkä olevan kamala Yhdysvaltojen, mutta loistava CBS:n kannalta. Mediatalot kuvataan ennen kaikkea yrityistoimintana, jonka on tarkoitus tuottaa voittoa.
Ongelmaan tarjotaan ratkaisuksi itsenäistä mediaa, joka saa rahoituksensa suoraan kansalaisilta tai riippumattomilta säätiöiltä.
Elokuvan analyysi yhdysvaltalaisen median epäonnistumisista ei juuri tarjoa uusia avauksia. Dokumentin lyhyistä freelancetoimittajien ja media-asiantuntijoiden haastatteluista rakentuu melko yksinkertainen teoria: jos mediaorganisaatio on riippuvainen valtiovallasta ja yrityksistä eikä kansalaisista, se ei koskaan voi todella olla itsenäinen ja puolueeton, sillä se ei voi olla aidosti kriittinen rahoittajiansa kohtaan.
Tähän ongelmaan tarjotaan ratkaisuksi itsenäistä mediaa, joka saa rahoituksensa suoraan kansalaisilta tai riippumattomilta säätiöiltä, ja jonka parissa työskentelevät aidosti puolueettomat toimittajat. Vain tällaiselle medialle nähdään olevan mahdollista haastaa yhteiskunnallisia valtasuhteita.
Vastakkainasettelun ongelmat
Dokumentissa rakennetaan siis tuttu kahtiajako ”valtamediaan” ja sen vastavoimaan ”vaihtoehtomediaan”. Journalistit jaetaan kahtia itsenäisiin journalisteihin – todellisiin vallan vahtikoiriin, ”heihin, jotka välittävät” – ja suurissa mediaorganisaatioissa työskenteleviin leipääntyneisiin reporttereihin, jotka pääosin rutiinilla toistavat eliittien ja korruptoituneiden esimiestensä heille syöttämiä viestejä.
Tällainen vastakkainasettelu on paitsi vähintäänkin äärimmilleen kärjistetty, myös vaarallinen. Rakennetussa mielikuvassa mediakenttä on jaettu mustavalkoisesti ”valtamediaan” ja itsenäiseen mediaan, ja yhteiskunnallisen todellisuuden määritteleminen esitetään näiden kahden toimijan välisenä taisteluna.
Vastakkainasettelu on paitsi vähintäänkin äärimmilleen kärjistetty, myös vaarallinen.
Viime vuosina voimistunut ja viimeistään marraskuisten presidentinvaalien jälkeen laajaan julkiseen keskusteluun noussut valeuutisilmiö on yhteydessä juuri tällaiseen polarisoituneeseen mediakuvaukseen.
Uutisen muotoon kirjoitettuihin, mutta paikkansapitämättömiin väitteisiin tai tarinoihin on helpompi uskoa, kun niiden kanssa ristiriitaiset suurten mediatalojen uutiset voi tuomita eliitin propagandaksi. Näin silotetaan tietä valeuutisten suosion kasvulle.
Kun suuret mediatalot leimataan valtamediaksi tai jopa valemediaksi, epämääräisistäkin lähteistä löydetyt, omia ajatuksia tukevat ”uutiset” voi nähdä mieluisena vaihtoehtona tämän suuren median salaliiton viesteille. Ammattimediasta rakennetaan näin käypä poliittinen vastustaja milloin mitäkin ”totuutta” julistaville toimijoille.
Paitsi vapaa media, myös vapaa mediakritiikki on liberaalille demokratialle elintärkeää. Suurten mediatalojen toimintaa pitää voida julkisesti kritisoida, ja siitä pitää voida keskustella.
On tärkeää arvioida mediassa esitettyjen väitteiden todenperäisyyttä – ja kuten dokumentissa kuvatut tapaukset todistavat, on esitettyjen faktojen kyseenalaistukselle ajoittain myös aihetta.
On myös paikallaan tunnustaa taitavien ja rohkeiden itsenäisten journalistien työn arvo, kuten tässä dokumentissa on tehty.
On myös paikallaan tunnustaa taitavien ja rohkeiden itsenäisten journalistien työn arvo, kuten tässä dokumentissa on tehty.
Kuitenkin dokumentin perusteella Yhdysvalloissa itsenäiset journalistit ovat ainoita mediatoimijoita, joiden sanaan kansalainen voi luottaa. Tämä on vähintäänkin ylitulkintaa.
Mediatodellisuus on harvoin, jos koskaan, näin yksinkertaista, eikä se ole sitä ainakaan Yhdysvalloissa. Maan mediakenttä on monimutkainen ja monitasoinen ja täynnä erilaisia, päällekkäisiä sekä julkisia että salaisia riippuvuussuhteita ja sidonnaisuuksia.
Tätä kokonaisuutta ei voi näin yksinkertaisesti jakaa kahtia hyviin ja pahoihin, propagandaan ja Oikeaan Totuuteen.
Ongelmistaan huolimatta dokumentti on viihdyttävä ja mukavasti haastatteluiden ja arkistomateriaalin tahdittama katselukokemus. Elokuva on helposti hallittava kokonaisuus, mutta se jättää katsojan miettimään moniakin erilaisia yhteiskunnan epäkohtia.
Suomalaisnäkökulmasta elokuvan tuoreinta antia ovat toimittaja I. F. ”Izzy” Stonesta kertovat osuudet, jotka auttavat hahmottamaan yhdysvaltalaisen kriittisen journalismin taustoja.
Dokumentti ei ehkä tarjoa juurikaan uutta syvällistä pohdittavaa katsojille, jotka ovat aiemmin tutustuneet analyyseihin nykymedian ja demokratian ongelmista, mutta toimii varmasti tietyin varauksin hyvänä johdatuksena aiheeseen uusille teemasta kiinnostuneille.
DocPoint-dokumenttifestivaali järjestetään 23.1.–29.1. Helsingissä.
Mari Marttila on politiikan tutkimuksen jatko-opiskelija ja töissä politiikan ja talouden tutkimuksen laitoksella Helsingin yliopistossa.
