Arvio: Freedom for the Wolf (2017)
Ohjaus Rupert Russell
Freedom for the Wolf -dokumentti piirtää hyvin esiin sen mahdollisuuden, joka taiteelliseen ilmaisuun ja joukon tapaan kokoontua, liikkua ja pitää ääntä sisältyy demokratiaa ylläpitävänä ja uusintavana voimana. Sitä tarvitaan, jotta vapaus sudelle ei tarkoittaisi kuolemaa lampaille.
DocPoint-festivaalilla nähtävä Rupert Russellin dokumenttielokuva Freedom for the Wolf käsittelee demokratiaa vapauden ja sen menettämisen näkökulmasta maailman eri kolkissa.
Tarina alkaa vuoden 2014 Hongkongista, jossa opiskelijat protestoivat vaalijärjestelmän muutosta vastaan niin kutsutussa sateenvarjovallankumouksessa. Nuorten menetelmänä on kansalaistottelemattomuus, katujen valtaaminen ja rauhanomainen protesti. Protestiin vastataan poliisin voimankäytöllä ja vastamielenosoituksilla.
Hongkongista siirrytään Tunisiaan ja niin kutsuttuun arabikevääseen, jossa rap-artisti Klay BBJ, kidutettu bloggari Jabuer Mejri ja Harlem Shakedance -videon Youtubeen ladanneet opiskelijat kertovat vainosta, joita ovat kohdanneet poliittisen kritiikkinsä tai ”siivottomuutensa” takia. Heidän pettymyksekseen vallankumouksen jälkeiseen demokratiaan kuuluu edelleen sanan- ja ilmaisunvapauden rajoitukset.
Matka jatkuu Intiaan, jossa hindunationalismi kulkee käsi kädessä demokraattisen hallinnon kanssa ja asettaa uskonnolliset vähemmistöt heikompaan asemaan. Dokumentti esittelee kaksi koomikkoa, joiden huumoriohjelma joutui vainon kohteeksi. Demokratiaan näyttää sisältyvän myös moraalinen kurinpito.
Elokuva jatkaa vielä lyhyelle visiitille Japaniin, jossa tanssitapahtumat kiellettiin toisen maailmansodan jälkeen. Protestointi lakia vastaan sai aikaan muutoksen vuonna 2015.
Dokumentin päätepysäkki on Amerikan Yhdysvallat, jossa demokratian irvikuvaksi on muodostunut Donald Trumpin rasistinen, vähemmistöjä syrjivä ja naisvihamielinen aatemaailma. Poliittinen vaikutusvalta on ostettavissa ja poliisille hankitaan isompaa kalustoa järjestyksenpitoon.
Elokuvassa viitataan Isaiah Berlinin lausahdukseen ”vapaus susille on usein merkinnyt kuolemaa lampaille”.
Freedom for the Wolf on globaali katsaus demokratian haasteisiin 2000-luvulla. Sen ainoa puute on, ettei se anna naisille tai erityisesti naisia koskeville teemoille ääntä. Intian kohdalla olisi esimerkiksi tarjoutunut mahdollisuus tuoda esiin se, miten demokratian rappio vaikuttaa erityisesti naisten asemaan yhteiskunnassa.
Elokuva käsittelee kuitenkin ansiokkaasti juuri sitä, miten kamppailu demokratian puolesta on taistelua vaaleilla valittuja johtajia vastaan, jotka väärinkäyttävät asemaansa tai toteuttavat epäinhimillistä politiikkaa.
Elokuvassa viitataan Isaiah Berlinin lausahdukseen ”vapaus susille on usein merkinnyt kuolemaa lampaille”. Valinta merkitsee samalla luopumista. Demokratia on valtaa yhdessä, mutta yhtä lailla valtaa muiden yli. Samalla demokratiaan täytyy sisältyä vapaus vastustaa.
Vapaus demokratiassa
Politiikasta on käsitellyt demokratiaa ja sen haasteita eri näkökulmista. Näihin keskusteluihin kiinnittyy myös tämä dokumenttielokuva.
Dokumentin pääajatus on liittää vapauden ihanne demokratiaan ja osoittaa, kuinka demokratia ei toteudu kulisseissa, joissa vähemmistöjä sorretaan, poliisiväkivalta kukoistaa ja poliittisten instituutioiden luottamusta ei mitata vaalikauden aikana.
Elokuvassa asiantuntijat nostavat jatkuvasti esiin juuri poliisin lisääntyvän voimankäytön. Poliisin voiman väärinkäyttö on keskeinen merkki demokratian rappiosta.
Entinen Seattlen poliisin päällikkö toteaa tehneensä uransa merkittävimmän virheen antaessaan luvan kemiallisten taisteluaineiden käyttöön rauhallisen protestin kukistamisessa vuonna 1999 WTO:n vastaisissa protesteissa. Hänen mukaansa poliisin väkivalta rauhanomaisia joukkoja vastaan sai itsessään aikaan väkivaltaa.
Demokratia on elokuvan mukaan kulissia, jos vapaus on vain vapautta kuluttaa ja poliittiset vapaudet uhrataan.
Demokratia on elokuvan mukaan kulissia, jos vapaus on vain vapautta kuluttaa ja poliittiset vapaudet uhrataan. Elokuva käyttää käsitteitä todellinen demokratia ja valedemokratia kuvaamaan jännitettä, joka syntyy niistä erilaisista vapauden ja demokratian tulkinnoista, joita poliittinen eliitti ja tämän eliitin toimia kritisoivat aktivistit ja asiantuntijat demokratialle luovat.
Dokumentti esittää, että toinen keskeinen demokratian kriiseistä konsumerismin ohella on enemmistön vallankäyttö vähemmistöä vastaan. Nationalistisiin tai rasistisiin pyrkimyksiin nojaava demokratia on sekin osa demokratiaa ja samalla sen rappeumaa.
Yhdessä näistä – demokratiasta kapitalismin välineenä ja enemmistön tyranniana – syntyy demokratian kulissi, jossa oikeusvaltioperiaate toteutuu heikosti, poliisi väärinkäyttää voimaa ja militarisoituu ja epätasa-arvo rehottaa. Haastateltavat kuvaavat tätä illiberaaliksi demokratiaksi, joka näyttää hallintamuotona olevan kasvussa.
Vallan ja vastarinnan ristipaineessa
Demokratia hallintamuotona liikkuu absoluuttisen vapauden ja absoluuttisen hallinnan välissä, vallan ja vastarinnan ristipaineessa – väistämättä.
Valtaa on monenlaista: valtaa muiden yli, valtaa vastustaa ja valtaa yhdessä muiden kanssa, mutta mikään vallan muoto ei ole puhdasta tai epäitsekästä. Näin yhteiskunta joutuu aina kamppailemaan sen tosiasian kanssa, että mikään demokratia ei anna absoluuttista vapautta.
Millaista vapautta ihmiset sitten janoavat?
Millaista vapautta ihmiset sitten janoavat? Dokumenttielokuva kuvaa osuvasti sitä, miten vapaus koetaan erillään demokratiasta. Poliittinen vapaus ollaan valmis uhraamaan kulutusyhteiskunnan viettelyksessä.
Vapaus tarkoittaa materiaalisia valintoja, kuluttajan vapautta. Kun yksilöllä on tarpeeksi vaurautta, hän ei tarvitse poliittisia oikeuksia. Hän ostaa sen, mitä tarvitsee.
Vapaus ja demokratia irtautuvat toisistaan. Vapaus ei silloin merkitse laajasti sitä, mitä ihminen voi tehdä, vaan kapeasti sitä, mitä ihminen voi rahalla tehdä. Sivuseikkoja ovat tällöin vapaus vainon kohteena olemisesta, vapaus syrjinnästä, vapaus kehon koskemattomuuteen tai vapaus ilmaista julkisesti.
Demokratian pelastus: joukkojen protesti ja poliittinen taide
Lainsäädännölle ja poliisiväkivallalle, joka pyrkii tukahduttamaan rauhanomaisen protestin, tanssin, musiikin, kritiikin tai huumorin, on ominaista pelko kollektiivisen kehon tuottamasta poliittisesta voimasta, tunteen voimasta. Tämä tunteen voima on yhteiskunnallista kritiikkiä yhdistettynä kokemukseen yhteisestä kehosta.
”Lihallinen liitos” on pulssi, tamppaava askel, toisto, jatkuvuus – rutiini, joilla kehoja hallitaan ja alistetaan, mutta joka on nyt käännetty voimavaraksi valtaapitävää vastaan.
Christian Borch kirjoittaa kirjassaan Politics of Crowds, että joukon käsite on viitannut modernin yhteiskunnan pimeään puoleen ja siihen on suhtauduttu pelolla. Harvemmin ihmisjoukkoa on pidetty ratkaisuna ongelmiin, vaan pikemminkin yhteiskunnan vaarojen kehollistumana.
Freedom for the Wolf kuitenkin näyttää joukon nimenomaan demokratian pelastuksena, ainoana mahdollisena vastavoimana poliittisen vallan korruptiolle. Syy sille, miksi joukkoa pidetään vaarallisena poliittisena mobilisaation välineenä, on siinä, että siihen liitetään irrationaalisuus, väkivalta ja epäyksilöllistyminen.
Toisin sanoen joukossa tapahtuu ryhmäytymistä, joka on voimakas kokemus ja saa yksilön toimimaan intohimoisesti. Joukko haastaa autonomisen liberaalin subjektin olemassaolon. Joukossa olevat tarvitsevat toisiaan ja ovat haavoittuvaisia. Joukossa yksilö ei ole itseriittoinen, itsenäinen tai itsemääräytyvä.
Vastarinta löytyy joukkovoimasta: ihmisistä kaduilla; ihmisistä ilmaisemassa kiellettyä ja vaiettua.
Elokuva ei suoraan ehdota taiteen – laajasti ymmärrettynä esteettisen ilmaisun, esiintymisen tai artefaktin – olevan demokratian pelastus, mutta tulkinta on tehtävissä siitä, miten elokuva tuo esiin itseilmaisua harjoittavien kohtaaman vainon ja vaientamisen.
Uhka valtaapitävälle ei muodostu yhden ihmisen riimeistä vaan ilmaisun potentiaalista herättää saman kollektiivisen kehon olemassaolo kuin kadulla marssivat ihmiset saavat aikaan. Vastarinta löytyy joukkovoimasta: ihmisistä kaduilla; ihmisistä ilmaisemassa kiellettyä ja vaiettua.
Joukko on kehon tekniikka
Vastarinnan mahdollistaa ei pelkästään teknologia – erityisesti tiedonvälityksen teknologia – vaan yhtä lailla, ja ehkä tärkeämmin, tekniikka. Juuri kehon tekniikka, jonka merkitystä teatteritaiteen tutkija Ben Spatz korostaa, saa aikaan kollektiivisen tunteen kollektiivisesti koetussa tai jaetussa kehossa.
Joukko on kehon tekniikka: joukon täytyy tulla tilaan, muokata tila tulollaan uudeksi, pysyä tilassa, jaksaa pysyä tilassa eri asennoissa, nukkuen ja valveilla, liikkua joukkona. Tekniikka on opeteltavissa ja toistettavissa. Joukon tekniikka on erityisen kehollinen, mutta ei itsessään vapauttava. Yhtä lailla joukko voi olla alistamisen tekniikka.
Vapaus tanssiin, poliittisten näkemysten ilmaisuun, komiikkaan tai protestiin osaltaan ylläpitää demokratiaa, joka on muutakin kuin kulissi.
Taiteellisen ilmaisun tekniikkaan sisältyy sama kyky liikuttaa joukkoa johonkin (fyysiseen tai mielessä olevaan) tilaan. Tekniikka on silloin keskeisessä roolissa tunteiden herättämisessä ja liikkeellepanevana voimana. Vapaus tanssiin, poliittisten näkemysten ilmaisuun, komiikkaan tai protestiin osaltaan ylläpitää demokratiaa, joka on muutakin kuin kulissi.
Elokuva piirtää hyvin esiin sen mahdollisuuden, joka taiteelliseen ilmaisuun ja joukon tapaan kokoontua, liikkua ja pitää ääntä sisältyy demokratiaa ylläpitävänä ja uusintavana voimana. Sitä tarvitaan, jotta vapaus sudelle ei tarkoittaisi kuolemaa lampaille.
DocPoint-dokumenttielokuvafestivaali järjestetään Helsingissä 29.1.–4.2.2018.
YTT Susanna Hast on Suomen Akatemian tutkijatohtori Taideyliopiston teatterikorkeakoulussa hankkeessaan Kehot sodassa, kehot tanssissa (2017–2020). Hän tutkii liiketekniikoiden vaikutusta sosiaalisiin tunteisiin Jordaniassa pakolaisleirillä ja suomalaisessa sotilaskoulutuksessa. Hän on myös laulaja-lauluntekijä, tanssii yhdessä maahanmuuttajanaisten kanssa ja on yksi Siitä Viis -kollektiivin Sinulle on vihapostia -hankkeen jäsenistä.
