Donald Trumpin vaikutus Yhdysvaltain poliittiseen ilmapiiriin on ollut mittava. Demokraattisen politiikan normeja rikottu ja historiaa tehty sanonnan negatiivisimmassa merkityksessä. Oikeuslaitoksen politisoituminen ja diktatuurilla flirttailu ovat vain joitain syystä huolta aiheuttavista muutosvoimista, jotka kietoutuvat yhä Trumpin ympärille.
Vuoden 2024 Yhdysvaltojen presidentinvaalit ovat enää noin viikon päästä; vaalipäivä on marraskuun viides. Nykyinen presidentti Joe Biden ei lopulta pyrkinyt jatkokaudelle – 81-vuotiaan Bidenin ikä nousi väistämättömällä tavalla esteeksi ehdokkuudelle kesäkuussa 2024 käydyssä presidenttiehdokkaiden vaaliväittelyssä. Bidenin tilalle presidenttiehdokkaaksi nousi hänen varapresidenttinsä Kamala Harris. Mikäli Harris valittaisiin, hän olisi Yhdysvaltain ensimmäinen naispresidentti.
Harrisin kilpailijana on uudelleen ehdolla oleva Donald Trump. Trump on jatkuvasti julkisuudessa kiistänyt hävinneensä vuoden 2020 vaalit Bidenille ja on suhtautunut varauksella vaalituloksen hyväksymiseen kaikissa vaaleissa, joissa on ollut ehdolla (2016, 2020, 2024).
Trumpin jatkuvat perusteettomat väitteet vaalivilpistä kärjistyivät 6. tammikuuta 2021, kun hänen kannattajansa ryntäsivät väkivaltaisesti Capitol-kukkulalle estämään vuoden 2020 vaalien tuloksen virallistamisen. Trumpin presidenttikausi sekä yhä jatkuva ehdokkuus demokratialle vaarallisine piirteineen ovat radikaalisti muuttaneet käsityksiä siitä, mitä moderni yhdysvaltalainen politiikka on.
Tämän artikkelin tarkoitus on luoda katsaus Yhdysvaltojen oikeusjärjestelmän pelättyyn politisoitumisen syvenemiseen sekä Trumpin presidenttiehdokkuuden keskeisiin, demokraattisen poliittisen järjestelmän kannalta huolestuttaviin piirteisiin. Ei riitä, että vaalit ovat rehelliset, jos osa äänestäjistä – valtaosa toisen puolueen kannattajista – eivät usko niiden olleen. Tässä suhteessa perusteettomat vaalivilppiväitteet kaivavat maata demokratian alta.
Vaikka Trumpin kannattajat ovat sanoneet, että hänen kuvaamisensa uhkana demokratialle pahentaa poliittista polarisaatiota ja poliittisen väkivallan vaaraa, samaan aikaan tälle keskustelulle on kiistattomia perusteita – toisin kuin Trumpin vaalivilppiväitteille.
Perusteettomat vaalivilppiväitteet
Harva muistaa kuinka kauan Trump on esittänyt perusteettomia väitteitä vaalivilpistä. Trump syytti esimerkiksi jo vuonna 2016 Iowan osavaltion republikaanipuolueen esivaaleissa senaattori Ted Cruzia vaalivilpistä. Trump on valmis tekemään syytöksiä vilpistä, vaikka vaalitulos olisi hänelle edullinen, kuten hänen päihittäessään Hillary Clintonin vuoden 2016 vaaleissa. Vuoden 2020 vaaleissa Trump niin ikään kertoi kannattajilleen, että he voivat hävitä ainoastaan vaalivilpin takia.
Tällaisen poliittisen viestinnän tarkoituksellisuus on äärimmäisen ongelmallista demokratian kannalta, mutta se on Trumpin tavaramerkki. Strategia heijastuu yhtäältä Trumpin entisen poliittisen neuvonantajan Steve Bannonin kehotukseen täyttää mediatila ”paskalla”, mikä vaikeuttaa minkäänlaisen jaetun todellisuuden muodostumista ja syventää poliittista polarisaatiota. Niin ikään toinen Trumpin taustahahmo ja konservatiivivaikuttaja Roger Stone on korostanut, että taistelussa moraalitonta politiikkaa vastaa tarkoitus pyhittää (demokratian vastaisetkin) keinot.
Uutiskanava CNN on listannut 12 keskeisintä valheellista väitettä Yhdysvaltojen vaalijärjestelmästä ja suorittanut niille faktantarkistuksen, mutta korjaava tieto ei vaikuta Trumpiin. Päinvastoin Trump korostaa yhä ilmeisen tarkoitushakuisesti lukuisissa haastatteluissa vaalijärjestelmän epäluotettavuutta.
Tutkimusten mukaan republikaanipoliitikkojen – ei siis vain Trumpin itsensä – levittämät perusteettomat väitteet vaalivilpistä laskevat luottamusta poliittiseen järjestelmään. Vaikutus on suurempi republikaanien parissa, joiden valmius uskoa vaalivilppiväitteisiin ei näytä edellyttävän enää edes suoranaisia todisteita. Tällä tavoin vaikuttuneet kansalaiset eivät myöskään vaikuta olevan avoimia korjaavalle tiedolle tai faktantarkastukselle.
Vaaliviranomaiset ovat kohdanneet laajamittaista häirintää ja pelottelua. Yhdysvaltain oikeusministeriö on joutunut jopa käynnistämään erillisen kampanjan tätä ongelmaa vastaan.
Trumpin ja republikaanipuolueen vaalivilppiretoriikka on jo vuosien ajan täyttänyt salaliittoteorian piirteet, eikä ole syytä uskoa, että näin voimakas poliittisen järjestelmän vastainen viestintä lientyisi vaalituloksesta riippumatta. Vaalivilppiväitteet ovat johtaneet myös siihen, että erityisesti republikaanit pyrkivät täyttämään vaalivalvontatoimielimet puolueuskollisilla aktivisteilla. Vaaliviranomaiset ovat kohdanneet laajamittaista häirintää ja pelottelua. Yhdysvaltain oikeusministeriö on joutunut jopa käynnistämään erillisen kampanjan tätä ongelmaa vastaan.
Lisäksi vaalivilppiin vakaumuksellisesti uskovat republikaanit ovat nousseet myös monessa osavaltiossa vaalilautakuntiin. Heidän aiempaa laajemmat oikeutensa sekaantua äänenlaskuun herättävätkin huolta vilpistä nimenomaan Trumpin eduksi. Tuloslaskennan otaksutaan vähintäänkin venyvän, mikä palvelee Trumpin tarkoitusperiä esittää, että vaaleissa on ollut vilppiä: epäselvyys ja epävarmuus antavat huhuille siivet.
Kuten hurrikaani Helenen vahinkojen siivoamisen ympärillä vellovat poliittisesti latautuneet ja vain Trumpin ja hänen kannattajiensa levittämät salaliittoteoriat osoittavat, kriisit ja katastrofitkin hyödynnetään ei vain mediatilan vaan koko julkisen keskustelun ”täyttämiseen paskalla”.
Oikeusjärjestelmän syvenevä politisoituminen
Käsitykset Yhdysvaltojen poliittisen järjestelmän politisoitumisesta ovat niin ikään puoluekantaan kytkeytyneitä; republikaanien on helpompi uskoa, että Trumpiin kohdistuvat oikeusjutut ovat poliittisen ajojahdin tulosta. Trump on – jälleen kerran – esittänyt, että hän ei välttämättä hyväksy vaalien tulosta.
The Atlantic -lehden toimittaja David Graham tarjoaa kätevän oppaan Trumpia vastaan nostettuihin oikeusjuttuihin, joista kannattaa nostaa esiin erityisesti kolme tapausta. Ensimmäisenä on merkityksellisesti vähäpätöisin oikeusjuttu: vaalirahoitusrikkomus, jossa Trump peitteli maksaneensa aikuisfilmitähdelle seksistä. Tähän tapaukseen Trump todettiin jo syylliseksi, mutta tuomionluku lykättiin vaalien alta niiden jälkeen.
On syytä muistaa, kuinka Trumpin kaudella nimitettiin merkittävä määrä konservatiivisia tuomareita eri oikeusasteisiin. Taustalla ei ole vain Trump, vaan republikaanipuolueen suunnitelmallinen politiikka, jolla Yhdysvaltojen tuomiovallan suuntaa muutettiin tarkoituksellisesti konservatiivien eduksi. Edellisen presidentin Barack Obaman toisen presidentinkauden aikana republikaanienemmistöinen senaatti seisotti tarkoituksellisesti tuomarinimityksiä, jotta nimitykset saatiin siirrettyä Trumpille. Tämä onnistuikin; Trumpin neljän vuoden kaudella nimitettiin enemmän tuomareita kuin Obaman kahdeksassa.
Toinen oikeusjuttu koskee Trumpin Valkoisesta talosta muun muassa Floridan Mar-a-Lago-kiinteistöönsä viemien salaisten asiakirjojen tapausta, jonka Trumpin nimittämä tuomari Eileen Cannon hylkäsi melko omaperäisellä tulkinnalla erikoissyyttäjä Jack Smithin puutteellisesta toimivallasta. Smith on sittemmin valittanut päätöksestä, ja lakiasiantuntijat pitävät Cannonin päätöstä erittäin ongelmallisena.
Edellisen päätöksen taustalla on kolmas oikeusjuttu, jossa Trumpia on syytetty yrityksestä jäädä valtaan vaalitappiostaan huolimatta. Tähän liittyi myös syyte tammikuun 6. päivän Capitolin valtaukseen yllyttämisestä. Juttu nousi korkeimpaan oikeuteen asti, jossa oikeuden konservatiivinen enemmistö antoi tulkinnallisen päätöksen siitä, että Trump voisi olla immuuni rikosoikeudellisille syytteille.
Ehdokas Trump ei siis vielä ole virallisesti tuomittu rikollinen, mutta on silti ensimmäinen laatuaan Yhdysvaltojen poliittisessa historiassa.
Tässä suhteessa poliittisen strategisoinnin sijoitukselle voidaan katsoa tulleen vastinetta, mikä hyödyttää Trumpia itseään henkilökohtaisesti. Korkeimman oikeuden päätöstä on pidetty laajasti ongelmallisena. Osapuolten kuulemisessa ylitettiin parodiahorisontti järkyttävällä tavalla, kun Trumpin asianajaja esitti, että presidentin määräämä poliittinen salamurha ei olisi heidän argumenttinsa valossa välttämättä laiton.
Ehdokas Trump ei siis vielä ole virallisesti tuomittu rikollinen, mutta on silti ensimmäinen laatuaan Yhdysvaltojen poliittisessa historiassa. Merkittävää on myös, että syylliseksi toteaminen ensimmäisessä tapauksessa uutistoimisto Reutersin mukaan laajensi Trumpin vaalikampanjan rahoituspohjaa. Taloushistorioitsija Adam Tooze huomauttaa, että Trumpin edustama talouspolitiikka etenkin yhdysvaltalaisen eliitin silmissä on riittävän haluttavaa: osa yhdysvaltalaisesta talouseliitistä on ilmeisen valmis asettamaan edullisen talouspolitiikan muiden seikkojen ohi.
Päiväni diktaattorina
Edellisen valossa Trumpin autoritaarista, eli vahvan johtajan mallin mukaista retoriikkaa ei sovi sivuuttaa ”vain” puheena. Vaikka tiedostetaan, että Trump ei välttämättä ole aina ”täysin tosissaan”, hän myös muokkaa kuulijoittensa kuvaa maailmasta. Rasistinen maahanmuuttoa vastaan suuntautuva misinformaatio on yksi Trumpin poliittisen viestinnän tavaramerkeistä. Trumpin retoriikka on omiaan kiihdyttämään yhteiskunnallisia jännitteitä ja rohkaisemaan poliittisia ääriliikkeitä.
Yhdysvaltalaisen politiikkaa käsittelevän verkkolehti Politicon seurannan mukaan Trumpin retoriikka etenkin maahanmuuton suhteen on muuttunut entistä mustamaalaavammaksi. Trump on myös järjestelmällisesti puhunut mediasta ja poliittisista vastustajistaan maan ”sisäisinä vihollisina”, joita vastaan voidaan käyttää sotilaallista voimaa.
Myös Trumpin puheet aikeistaan toimia ”vain päivän ajan” diktaattorina presidentinkautensa alussa laittaakseen ”asiat kuntoon”, tulisi ymmärtää myös tässä kontekstissa. Trump on haaveillut kampanjapuheissaan jo myös siitä, että poliiseille pitäisi antaa ”yhdeksi päiväksi” vapaat kädet, vailla voiman- ja väkivallankäytön rajoitteita, rikosten torjumiseksi. Demokratian piirissä ”vain yhden päivän” diktaattoreita tai rajatonta väkivaltakoneistoa ei tunneta.
Keväällä 2024 julkaistussa Time-lehden haastattelussa Trump ilmaisi monia autoritaariseksi tunnistettavia politiikkansa suuntauksia. Nämä piirteet olivat läsnä myös Trumpin aiemmalla kaudella, mutta monet hallinnon sisäpiiriläiset ovat kuvanneet vastuullisempien virkahenkilöiden tai armeijan upseereiden pyrkineen “aikuisina huoneessa” hillitsemään Trumpin autoritaarista impulsiivisuutta.
Tiedot Valkoisesta talosta Trumpin aikana antavat ymmärtää, että presidentti koki jatkuvan rajoittamisen turhauttavaksi, ja hän onkin nyt kiinnostuneempi ympäröimään itsensä uskollisilla seuraajilla. Uskollisemmat tukijat olisivat asettaneet esimerkiksi hänen koko hallintonsa arvovallan ja poliittisen pääoman perusteettomienkin vaalivilppiväitteiden tueksi.
Sen sijaan Trumpin ensimmäisen kauden sisäpiiriläiset ovat kieltäytyneet tukemasta uutta ehdokkuutta, mitä voi sinällään pitää jo poikkeuksellisena. Merkittävämpää on, että Trumpin pisimpään palvellut esikuntapäällikkö kenraali John Kelly, on hiljattain haastattelussa todennut että mahdollisuuksien salliessa Trump toimisi diktaattorimaisesti ja että hänen poliittiset tavoitteensa täyttävät fasismin piirteet. Jälkimmäiseen lopputulemaan on päässyt myös fasismia tutkinut historioitsija Robert Paxton.
Moni maltillisempi republikaani ehkä toivoi – turhaan – että Trumpin kohtaamat oikeusjutut ja syytteet olisivat estäneet hänen uuden ehdokkuutensa. Republikaanipuolueen sisällä Trumpin vastustaminen on tässä vaiheessa rinnastettavissa poliittiseen itsemurhaan, johon liittyy myös aidon poliittisesti motivoidun väkivallan riski.
Konservatiivinen historioitsija Robert Kagan kirjoitti pitkän mielipidetekstin The Washington Postiin, jossa hän hahmotteli jopa Trumpin diktatuuria. Kagan muistuttaa, että vaikka liberaalin demokratian instituutiot kestivät Trumpin ensimmäisen kauden, mikään ei takaa sitä, että ne kestävät toisen kauden, mikäli Trumpin hallinto täyttyy poliittisista toimijoista, jotka ovat ensisijaisesti uskollisia Trumpille, eivätkä Yhdysvaltojen poliittiselle järjestelmälle.
Tähän liittyy Trumpin kannattajien kokemus valtionhallinnon (engl. Deep State) puhdistamisesta: heistä kyse ei ole radikaalista politiikasta, vaan jo olemassa olevan moraalittoman vääryyden korjaamisesta. Tämä edellyttää ”syyllisten” löytämistä ja rankaisemista. Kaganin mukaan Trumpin kyky iskeä poliittista järjestelmää vastaan koetaan hänen kovimpien kannattajiensa joukossa heijastuksena heidän omasta vallastaan – tai sen menettämisestä.
Demokraattisten instituutioiden kestävyys on lopulta kiinni niissä toimivista ihmisistä.
Vertailun vuoksi Trumpin varapresidenttiehdokas J.D. Vance ei myöskään ole suostunut myöntämään Trumpin hävinneen vuoden 2020 vaalit ja toistaa tämän vaalivilppiväitteitä. Trumpin uuden presidenttikauden sisäpiirissä ei olisi enää ”aikuisia huoneessa”.
Trump ehdokkuuden taustalla on ollut myös keskustelua konservatiivisen ajatushautomon Heritage Foundationin lanseeraamasta Project2025 -suunnitelmasta, joka pyrkii muokkaamaan Yhdysvaltojen poliittista kulttuuria ja instituutioita autoritaariseen ja konservatiiviseen suuntaan.
Suunnitelma keskittää valtaa merkittävästi presidentille, purkaa valtionhallintoa ja korostaa esimerkiksi selvästi kielteistä suhtautumista moninaisiin sukupuolirooleihin, seksuaalisiin ja etnisiin vähemmistöihin ja näiden oikeuksiin. Vaikka Trump on julkisuudessa tehnyt pesäeroa suunnitelmaan, yhteydet hänen aiempaan hallintoonsa ovat selvät. Lisäksi Vance on kirjoittanut esipuheen suunnitelman julkaisuun.
Moni maltillisempi republikaani ehkä toivoi – turhaan – että Trumpin kohtaamat oikeusjutut ja syytteet olisivat estäneet hänen uuden ehdokkuutensa. Republikaanipuolueen sisällä Trumpin vastustaminen on tässä vaiheessa rinnastettavissa poliittiseen itsemurhaan, johon liittyy myös aidon poliittisesti motivoidun väkivallan riski. Lisäksi Trumpilla itsellään on eniten hävittävää, jos politiikka palaa niin sanotusti normaaliin. Presidenttiys on hänelle keino välttää oikeudellinen vastuu, etenkin korkeimman oikeuden tarjoaman syytesuojan myötä.
Kansainvälinen järjestelmä pidättää hengitystään?
Trumpin toimintaa presidenttinä kansainvälisessä politiikassa saattoi pitää ristiriitaisesti sekä ennustettavana että arvaamattomana. Tämä tarkoitti sitä, että Trumpin pystyi kuvitella toimivan johdonmukaisesti sen eteen, mikä edisti hänelle siinä hetkessä kapeasti määriteltyä Yhdysvaltojen etua – tai omaansa. Kansainvälisen sääntöpohjaisen järjestyksen johtaminen tai edes tukeminen ei häntä kiinnostanut.
Kun Trump nimeää kansainvälisiä poliittisia johtajia, joiden kanssa tulee toimeen, tyypillisesti esiin nousevat autoritaariset johtajat, kuten Unkarin illiberaalia demokratiaa edustava, vuodesta 2010 pääministerinä toiminut Viktor Orbán. Autoritaariset sisäpoliittiset pyrkimykset resonoivat siis kansainvälisten verrokkien kautta.
Kauppapolitiikassa Trump on uhannut lyödä merkittäviä – jopa 200 %:n – kauppatulleja tuontituotteille niin suorien kilpailijoiden, kuten Kiinan, kuin liittolaistenkin suuntaan. Vaikka talouspoliittisissa selvityksissä arvioidaan ehdotettujen toimien kiihdyttävän uudelleen inflaatiota nostamalla tuotteiden hintoja, monen äänestäjän mielessä Trumpin maine diilintekijänä ja kauppamiehenä voi silti tehdä suunnitelmasta uskottavan.
Trump on myös suunnitellut pönkittävänsä entisestään dollarin ylivaltaa kansainvälisessä kaupassa. Kauppapolitiikka ilmenee Trumpin ajattelussa vähemmän kansainvälisen yhteistyön välineenä ja enemmän nollasummapelinä, jossa hän aikoo ”viedä työpaikat” muista maista.
Uskollisuutta edellyttävä ja autoritaarisia johtajia ihannoiva presidentti, jonka suhtautuminen kansainväliseen politiikkaan on välinearvoa korostava, ei ole kuitenkaan luottamusta herättävä kumppani.
Time-lehden haastattelun perusteella Trump jatkaisi linjaansa, jossa Yhdysvaltain sotilaallinen apu olisi voimallisesti ehdollista. Keväällä 2024 Trump uhkasi antavansa Venäjän toimia vapaasti sellaista Nato-maata vastaan, joka ei osallistuisi puolustusliiton edellyttämiin puolustusmenoihin. Ehkä tämä vaatimus kuulostaa kohtuulliselta, mutta Trump myös vääristelee aktiivisesti Natoon liittyviä seikkoja omaa ehdollista linjaansa tukien.
Britannian yleisradioyhtiön BBC:n mukaan moni Nato-liittolainen on pyrkinyt muiden kahdenvälisten sopimusten ohella lähestymään jo Trumpin lähipiiriä sovittelevaan sävyyn – reaalipolitiikan hengessä ja varmuuden vuoksi.
Suomessa voimme toki ajatella, että kahdenvälisen puolustusyhteistyösopimuksen (DCA) myötä olemme ”turvassa” uudelta Trumpin presidentinkaudelta. Uskollisuutta edellyttävä ja autoritaarisia johtajia ihannoiva presidentti, jonka suhtautuminen kansainväliseen politiikkaan on välinearvoa korostava, ei ole kuitenkaan luottamusta herättävä kumppani.
Liberaalin demokratian instituutioiden surkastuminen keskeisen liittolaisen sisäpolitiikassa ei ole mitätön seuraus, kansainvälisen sääntöpohjaisen järjestyksen järkkymisestä puhumattakaan. Trumpiin suhtautuminen vielä liberaalin demokratian tavanomaisuuden rajoihin mahtuvana ilmiönä perustuu toiveajatteluun.
YTT Mikko Poutanen on apurahatutkija Tampereen yliopistossa. Poutanen on toiminut Politiikasta-verkkolehden vastaavana päätoimittajana vuosina 2019–23.
Artikkeli liittyy kolmeen aiempaan, jossa käsiteltiin normien särkemistä Donald Trumpin presidenttikaudella niin ulko– kuin sisäpolitiikassakin vuoden 2020 vaalien alla sekä vaalien jälkeisiin jännitteisiin.
Artikkelikuva: Kevin Luke / Unsplash
