Nykykeskustelussa ”faktojen jälkeisestä demokratiasta” ei ole mitään uutta. Toiveet siitä, että politiikkaa pitäisi tehdä faktoihin pohjautuen ja järkiargumentein, ohittavat pitkän historian. Jo antiikissa tiedettiin, kuinka faktat esitetään itselle mieluisassa valossa.
Viime aikoina on keskusteltu faktojen roolista politiikassa. On esitetty väitteitä faktojen jälkeisestä demokratiasta (”post-factual democracy”) ja totuuden jälkeisestä aikakaudesta politiikassa.
Pontimena näille keskusteluille ovat toimineet muun muassa brexit-kansanäänestys, Donald Trumpin vaalikampanjointi ja yleisempi populistisena pidetty politikointityyli.
Kolumnisti toisensa jälkeen on järkyttynyt siitä, että kansaa on johdettu harhaan, että politiikkaa tehdään tunteisiin vedoten eikä järkiargumenteilla ja että tosiasioilla ei näytä olevan mitään väliä.
Väitteet on esitetty jo antiikin Ateenassa ja sen jälkeen toistuvasti läpi koko länsimaisen politiikan teoriahistorian.
Näissä väitteissä on jotakin tuttua, mutta mitä? Ai niin: ne on esitetty jo antiikin Ateenassa ja sen jälkeen toistuvasti läpi koko länsimaisen politiikan teoriahistorian.
Kansa on tietämätön, ailahtelevainen, tunteellinen, irrationaalinen ja kiittämätön. Johtajat voivat saada kansan puolelleen valheellisilla argumenteilla. Keskivertokansalainen uskoo mieluummin kuulopuheita ja juoruja kuin tosiasioita.
Vastaavat väitteet ovat tuttuja jo Thukydidekselta, Platonilta, Aristoteleelta, Cicerolta, Plutarkhokselta, Liviukselta ja monelta muulta. Itse asiassa koko länsimainen politiikan teoriahistoria pysyi pohjavireeltään antidemokraattisena pari tuhatta vuotta, eikä kansanvallan teoreettisia puolustajia juuri löydy – sen demonisoijia sitäkin enemmän.
Brexit-äänestystä seuranneissa kommenteissa sama antidemokraattinen pohjavire toistui. Siinä tosin unohdettiin aiempi historia ja väitettiin tilannetta jotenkin ”uudeksi”.
Hyvillä puhujanlahjoilla varustetut agitaattorit hyödyntävät kansan pelkoja, lupailevat sille mahdottomia ja saavat siten kannatusta omalle vaihtoehdolleen. Kansa ei tiedä mistä äänestää tai mihin sen valitsema vaihtoehto johtaa. Argumentit ovat esiintyneet jo antiikissa.
Keskustelun historiattomuus on sinänsä huvittavaa tai jopa surullista. Modernin ihmistieteiden kehityksen huomioon ottaen on kuitenkin hieman yllättävää, että yhtäkkiä ryhdytään puolustamaan faktoja ja totuutta ja yritetään nostaa tietyt kertomukset tapahtumista ikään kuin virallisiksi versioiksi.
Jo antiikissa tiedettiin, kuinka faktat esitetään itselle mieluisassa valossa.
Eikä tässä tarvitse välttämättä mennä edes postmodernin jälkistrukturalismin tuottamiin väitteisiin totuuksien suhteellisuudesta ja suurten kertomusten kuolemasta. Jo antiikissa nimittäin tiedettiin, kuinka faktat esitetään itselle mieluisassa valossa.
”Paremmat” sanat
Latinan sana facta (joka on monikko, yksikkö on factum) tarkoittaa tehtyjä asioita, vaikkakin sen merkitykset ovat tietysti moninaistuneet myöhemmin. Ihmisten tekemistä asioista on mahdollista aina esittää useampi narratiivi ja varustaa se kilpailevilla arvottavalla kuvailulla, mikä ymmärrettiin jo antiikissa.
Retoriikassa temppu tunnetaan nimellä paradiastole, tai paradiastolinen redeskriptio.
Quintilianuksen käyttämä esimerkki löytyy Institutio Oratorianista ja on seuraavanlainen. Oletetaan, että henkilö on joutunut oikeuden eteen vastaamaan teostaan, jonka syyttäjä on onnistunut esittämään sellaisessa valossa, että tuomarit ovat täysin vakuuttuneita vastaajan syyllisyydestä.
Oletetaan edelleen, että henkilöllä ei ole mahdollisuutta kiistää tekoaan. Kuinka tästä tilanteesta olisi jatkettava?
Quintilianuksen vastaus on, että syytetyn tulee esittää faktat uudelleen, mutta ei lainkaan samalla tavalla kuin syyttäjä ne aiemmin esitti. Sen sijaan syytetyn tulee esittää asia eri syiden ja eri motiivien valossa.
Ennen kaikkea hänen kannattaa pyrkiä kuvailemaan tekojaan ”paremmilla” sanoilla kuin syyttäjä. Esimerkiksi tuhlailevaisuutta tulee kutsua anteliaisuudeksi, saituutta tarkkuudeksi tai huolellisuudeksi ja niin edelleen.
Modernein termein kysymys on spinnaamisesta. Siinä valikoidaan itselle mieluisa tulkintakehys tai narratiivi, jota vasten faktat esitetään. Siis samat faktat, jotka toisessa narratiivissa on esitetty eri valossa.
Jo Platon kritikoi sofisteja siitä, että nämä saavat retoriikallaan minkä tahansa asian näyttämään todelta tai epätodelta. Valtio-teoksessaan Platon toteaa, että hillittömyyttä on helppo kutsua suuripiirteisyydeksi, mielivaltaa vapaudeksi ja häpeämättömyyttä miehekkyydeksi.
Platon vastustaa tällaista retoriikkaa, koska sen taustaoletuksena on (anakronistisesti ilmaistuna) nominalistinen käsitys sanojen ja todellisuuden suhteesta. Platonin käsityksen mukaan on pyrittävä totuuteen (eli kohti ikuisia ja muuttumattomia ideoita) eikä harhauttamaan kuulijoita kutsumalla asioita ”väärillä” nimillä.
Tähän liittyy myös Platonin sofistien retoriikan kritiikki. Poliittinen retoriikka on Platonin mukaan vahingollista ja vaarallista, koska sen avulla pystytään puolustamaan tai vastustamaan jotakin väittämää riippumatta siitä, onko kyseinen väittämä tosi vai epätosi. Epätosi väittämä saadaan siis retorisilla siirroilla näyttämään todelta ja tosi epätodelta.
Epätosi väittämä saadaan siis retorisilla siirroilla näyttämään todelta ja tosi epätodelta.
Teoksessaan Peloponnesolaissota Thukydides toteaa, että puoluetaistelujen seurauksena ”sanojen tuttu merkitys tosiasioiden ilmaisuna muutettiin mielivaltaisesti” ja ”järjetöntä uhkarohkeutta pidettiin uhrautuvana uskollisuutena puolueelle, ja viisasta pidättyväisyyttä ilmeisenä pelkuruutena, kohtuullisuutta noudattava ihminen katsottiin akkamaisen araksi ja järkevästi käyttäytyvä veltoksi ja mihinkään kelpaamattomaksi”.
Voidakseen esittää tällaisia väitteitä täytyy pitäytyä jonkinlaisessa platonistisessa käsityksessä todellisuuden luonteesta. Jotta asioilla olisi jokin ”oikea nimi”, täytyy olettaa, että jossakin ideamaailman luolastossa on jokin muuttumaton idea, jota kielen käsitteistö heijastelee.
Moderni tiede on tietysti hylännyt tällaiset näkemykset aikoja sitten.
Moderni tiede on tietysti hylännyt tällaiset näkemykset aikoja sitten ja korostaa todellisuuden sosiaalista rakentumista ja sitä, että kieli luo maailmaa eikä ainoastaan objektiivisesti kuvaa sitä.
Viimeistään 1960-luvulta lähtien ihmistieteiden niin sanottu kielellinen käänne on korostanut kielten ja käsitteiden historiallisuutta ja sitoutuneisuutta tiettyyn kontekstiin, aikaan ja paikkaan (ks. erit. Rorty 1967; Berger ja Luckmann 1967). Käsitteet ja niiden käyttö muuttuvat ja sanat tarkoittavat eri asioita eri konteksteissa ilman, että mikään on niiden ainoa ja oikea viittauskohde.
Kyösti Pekonen on korostanut kielen poliittisuuden ja politiikan kielellisyyden yhteyttä varsin selväsanaisesti. Pekosen mukaan poliittinen puhe on ”tilanteen ja todellisuuden määrittelyä” ja siten paljon enemmän kuin ”kaikille samojen tosiasioiden toteamista”.
Kyse on tosiasioiden nimeämisestä ja merkityksen annosta eli sen määrittelystä, mitkä ovat relevantit faktat ja mikä niiden merkitys on. Pekonen siteeraa Murray Edelmania, joka toteaa massajulkisuuden vastaavan aina kunkin hetken huomiota herättäviin poliittisiin symboleihin.
Kyse on tosiasioiden nimeämisestä ja merkityksen annosta.
Ei siis mihinkään kielenkäytön ulkopuolella oleviin ”tosiasioihin” vaan puheisiin ja eleisiin, joilla muodostetaan todellisuutta. Pekonen jatkaa toteamalla, että moderni parlamentaarinen politiikka on kamppailua symbolisesta vallasta eli siitä kenen kielellä, käsitteillä, nimillä ja symboleilla tilanne ja todellisuus kulloinkin määritellään.
Erityisesti juuri demokraattiseen politiikkaan sopii huonosti ajatus siitä, että olisi joku todennettu versio faktoista ja muut näkemykset olisivat disinformaatiota. Todennetun version tarjoava poliittinen kieli muistuttaa George Orwellin kirjassaan 1984 kuvaamaa uuskieltä, jonka tarkoitus oli virallistaa yksi totuus.
Huomattava on myös, että moderni tiede ei edes pyri totuuteen. Popperilaisen falsifikationismin ajatus on, että itse asiassa juuri sellaiset väitteet, joita ei voi kumota, eivät ole lainkaan tieteellisiä.
Kaikkien totuuksien epäily on ollut tieteen perusta viimeistään Descartes’sta lähtien ja kaikenlaiset relativismin muodot ovat viimeisen sadan vuoden aikana poistaneet viimeisenkin uskon joihinkin suuriin totuuksiin tai hegemonisiin narratiiveihin.
Myöskään tutkimuksessa ”faktat” eivät ole tutkimustulos. Ne pitää aina tulkita ja asettaa johonkin viitekehykseen tai teoriaan, joka selittää ne jollakin tavalla.
Omenan putoaminen puusta voidaan selittää eri tavoin eri teorioissa. Aristotelinen fysiikka näki omenan pyrkivän kohti luonnollista paikkaansa Maan keskipisteessä. Newtonilainen painovoimateoria selittää saman faktan eri tavalla.
Erilaisia narratiiveja voidaan esittää täsmälleen samoista tapahtumista tai faktoista. Juonirakenne saa ne näyttämään halutulta: toisinaan tragedialta, toisinaan komedialta, toisinaan menestystarinalta (ks. Frye 1957; Czarniawska 2004).
Historiankirjoituksessa on kritikoitu vanhaa rankelaista Wie es eigentlich gewesen ist -tyyppistä lähestymistapaa ja painotettu historioitsijoiden itse vaikuttavan tutkimuskohteeseensa, samoin kuin narratiivin tai genren, jossa asiat esitetään (ks. esim. White 1973).
Myös viestinnän erilaiset kehystämistä tai kehysanalyysiä painottavat näkemykset korostavat samaa asiaa. Valitsemalla kehykset, jossa asia esitetään, tarjotaan kuvaus siitä, mikä tilanne on, mitkä ovat sen faktat ja mikä siinä on merkityksellistä.
Erityisesti media kehystää poliittisia aiheita ja ohjaa siten osaltaan politiikan agendaa.
Erityisesti media kehystää poliittisia aiheita ja ohjaa siten osaltaan politiikan agendaa. Nietzscheläisittäin: ei ole faktoja, on vain perspektiivejä (vrt. Vattimo 2011).
Tulkintojen moninaisuudesta ei kuitenkaan seuraa se, että ne olisivat tasa-arvoisia tai että kaikki olisi vain pelkkää mielipidettä. Tulkintojen välisistä hierarkioista voidaan ja tuleekin keskustella.
Niin on jos siltä näyttää
Edellä esitetty huomioon ottaen on yllättävää, että yhtäkkiä kuulee vaateita totuuksien, faktojen ja virallisten narratiivien tarpeesta politiikassa. Se on yllättävää siksi, että juuri poliittisessa retoriikassa asioiden esittäminen parhain päin tai tapahtumien ja faktojen spinnaaminen itselle edulliseen muotoon on ollut olennainen osa koko toimintaa jo antiikista lähtien.
Keskiajallakin väittelyoppi eli dialektiikka erotettiin logiikasta. Siinä missä logiikka pyrki totuuteen, väittelyssä päämääränä ei ollut totuus vaan väittelyn voittaminen.
Myöhemmin Machiavelli esitti, että ei ole tarpeen varsinaisesti olla jotakin, kuten hyveellinen ruhtinas, kunhan näyttää siltä. Suuret joukot arvostelevat pintapuolisesti ja vain harva pääsee kosketusetäisyydelle, joten monesti ”niin on jos siltä näyttää”. Tämä on poliittisen retoriikan ja toiminnan logiikka tänäkin päivänä.
On kohtuullisen vaikea löytää aikakautta, jolloin totuus olisi ollut erityisesti arvossa politiikassa.
Väitteet siitä, että elämme totuuden jälkeistä aikaa politiikassa, asettavat myös väärän vastakohdan, sillä ne olettavat, että joskus aiemmin näin ei olisi ollut. On kuitenkin kohtuullisen vaikea löytää aikakautta, jolloin totuus olisi ollut erityisesti arvossa politiikassa.
Olisiko esimerkiksi 1930-lukua pidettävä nykyiseen aikakauteen verrattuna jotenkin totuudenmukaisen politiikanteon aikakautena? Tuskin. Tai vaikkapa 2000-luvun alkua, jolloin täysin tuulesta temmatuilla argumenteilla joukkotuhoaseista oikeutettiin toistakymmentä vuotta kestäneitä sotatoimia, voi logiikan ja järkiargumenttien kaudeksi kutsua (vrt. Gore 2007).
Järkevyys taas on verrattain huono totuuden kriteeri. Politiikka, joka on järkevää jonkun kannalta, ei välttämättä ole järkevää toisen kannalta. Tästä syystä meillä on kilpailevia puolueita, jotka tarjoavat erilaisia versioita järkevistä politiikkalinjauksista.
Väärä vastinpari oli myös kriitikoilla, jotka väittivät, että brexit-vaihtoehtoa kannattaneet eivät tienneet, mihin vaihtoehto johtaa. Eivät bremain-vaihtoehdon kannattajatkaan tienneet, mihin unionissa pysyminen johtaa.
Kukaan ei nimittäin tiedä, miten syväksi EU:n taloudellinen integraatio tarkalleen ottaen tulevaisuudessa kehittyy, miten yhteisvaluutan käy, minkälaisia pelastuspaketteja on tulossa ja paljonko ne maksavat, mihin EU laajenee maantieteellisesti ja niin edelleen.
Politiikka, joka on järkevää jonkun kannalta, ei välttämättä ole järkevää toisen kannalta.
On siis väärin olettaa, että ainoastaan toinen vaihtoehto olisi jotenkin epävarma ja ”kansan harhauttamista”, kun tosiasiassa tulevaisuutta ei tiennyt kumpikaan leiri.
Totuuden jälkeisen politiikan väitetään ammentavan faktojen sijaan ennakkoluuloista ja tunteista. Asioiden ei tarvitse olla väitetyllä tavalla, kunhan väite tuntuu oikealta ja vahvistaa kuulijan oletuksia ja asenteita.
Sosiaalisen median aikakaudella erityisesti niin sanottu siiloutuminen vahvistaa tätä ilmiötä, kun samanmieliset jakavat itselleen mieluisia uutisia ja kommentoivat niitä toisten samanmielisten kesken. Tämäkään ei silti oleellisesti eroa puoluesidonnaisten sanomalehtien kultakaudesta.
Oman totuutensa pystyy edelleenkin valitsemaan lukemalla vain omia ennakkoasenteita tukevia tiedotusvälineitä. Viimeaikaisissa tutkimuksissa on todettu, että hyvin koulutetut ja informoidut äänestäjätkin tekevät äänestyspäätöksiään pikemminkin sosiaalisten identiteettien ja lojaliteettien pohjalta kuin politiikan agendalla varsinaisesti olevien asioiden tai debatin pohjalta
Monesti puolueita äänestetään lähes riippumatta siitä, millainen kampanja niillä on tai ketä ehdokkaiksi asettuu. Joillain alueilla puolueiden kannatus pysyy suurin piirtein samoissa lukemissa riippumatta siitä, ovatko ne olleet hallituksessa tai oppositiossa tai onko niiden politiikka ollut ”onnistunutta”.
Vaalikampanjoiden ja muiden lupausten valheellisuus on jossakin mielessä eri asia kuin tässä käsitelty faktojen monitulkintaisuus. Suoranaisen valehtelunkin on nähty olevan erottamaton osa politiikkaa (ks. esim. Paastela 1995; Grant 1997; Mearsheimer 2011). Valheiden kategorioita on monia ja vaikkapa erilaisten uhkien liioittelu, jota media tekee paljon, on valehtelua sekin.
Huomionarvoista on, että ihmiset tutkitusti pitävät positiivisia väitteitä ja mainoksia helpommin totuudenmukaisina kuin negatiivisia. Psykologisista syistä ihmiset asennoituvat lokakampanjoihin epäilevämmin ja pitävät toisaalta positiivisia kampanjoita liian helposti totena.
Politiikan järki
Palataksemme alun teemaan kansan oletetusta irrationaalisuudesta, voidaan todeta, että juuri antidemokraattinen pohjavire politiikan teoriassa on varsin siiloutunut asenne, jolla ei tarkemmassa tutkimuksessa ole välttämättä kovin paljon perusteita.
Vaikka Thukydides toistelee kansankokouksen kelvottomuutta päätöksentekijänä, hän pystyy antamaan vain yhden esimerkin, jossa ekklesian päätös tehtiin väärän informaation pohjalta. Monesti kansan järjettömyyden paheksunnassa taisi olla kysymys enemmän asenteesta kuin tutkituista faktoista.
Erityisesti massademokratian ongelma on, että joukot on mahdollista saada kannattamaan tai vastustamaan mitä tahansa asiaa ilman minkäänlaisia järkiperusteita. Ajatus löytyy sata vuotta sitten julkaistusta Robert Michelsin teoksesta Puoluelaitos nykyajan demokratiassa (1911).
Eri versiot totuudesta ovat usein vain ideologisia eroja.
Siihen verrattuna nykykeskustelussa faktojen jälkeisestä demokratiasta ei ole mitään uutta. Kolumneissa esiintyvät toiveet siitä, että politiikkaa pitäisi tehdä faktoihin pohjautuen ja järkiargumentein, perustuvat melko naiiviin käsitykseen politiikasta, arkaaiseen näkemykseen faktojen luonteesta ja melkoiseen tietämättömyyteen politiikan teoriahistoriasta.
Totuuden jälkeisen politiikan tai post-faktuaalisen demokratian analyysit unohtavat, että eri versiot totuudesta ovat usein vain ideologisia eroja.
Artikkelin aiempi versio on julkaistu Politiikka-lehden (3/2016) pääkirjoituksena. Paul-Erik Korvela on Politiikka-lehden päätoimittaja, valtio-opin dosentti ja yliopistotutkija Jyväskylän yliopistossa ja tällä hetkellä visiting fellow Hong Kong Universityn Centre for Comparative and Public Lawssa.
Lähteet
Berger, Peter & Luckmann, Thomas. 1967. The Social Construction of Reality. A Treatise in the Sociology of Knowledge. New York: Anchor Books
Czarniawska, Barbara. 2004. Narratives in Social Science Research. Lontoo: Sage
Frye, Northrop. 1957. Anatomy of Criticism. Princeton: Princeton University Press
Gore, Al. 2007. The Assault on Reason. New York: Penguin Books
Grant, Ruth W. 1997. Hypocrisy and Integrity. Machiavelli, Rousseau, and the Ethics of Politics. Chicago: The University of Chicago Press
Mearsheimer, John J. 2011. Why Leaders Lie. The Truth About Lying in International Politics. Oxford: Oxford University Press
Paastela, Jukka. 1995. Valhe ja politiikka. Helsinki: Gaudeamus
Roberts, Jennifer Tolbert. 1994. Athens on trial. The antidemocratic tradition in Western thought. Princeton: Princeton University Press
Rorty, Richard. 1967. The Linguistic Turn. Essays in Philosophical Method. Chicago: The University of Chicago Press
Vattimo, Gianni. 2011. A Farewell to Truth. New York: Columbia University Press
White, Hayden. 1973. Metahistory. The Historical Imagination in Nineteenth-Century Europe. Baltimore: The Johns Hopkins University Press
Erinomaista! Kiitos.
Kiitos hyvästä ja mielenkiintoisesta kirjoituksesta. Kirjoituksesi herätti minussa monenlaisia ajatuksia ja laittoi pohtimaan sitä, mikä on totuuden luonne, miten sitä kuvataan sanoilla ja miksi sitä kuvataan tietyllä tavalla. Lisäksi pohdin sitä, mitä tilanteelle olisi mahdollista tehdä.
Seuraavassa esitän ajatuksenvirralla äsken mainituista aiheepiireistä muutaman absoluuttisen totuuden:
Esitit kirjoituksessasi, että koko länsimaisen politiikan teoriahistoria pysyi pohjavireeltään antidemokraattisena parituhatta vuotta, eikä kansanvallan teoreettisia puolustajia löydy. Kritisoit keskustelun historiattomuutta ja pidit yllättävänä sitä, että nyt yhtäkkiä on ryhdyttykin puolustamaan faktoja ja totuutta.
Kritiikkisi osuu varmasti ihan oikeaan. Ihmisten, jotka eivät eivät ole historiaan sen syvällisemmin perehtyneet, voi olla hankalaa muistaa, millaista politiikka on ollut eri aikakausilla ja ennen kaikkea verrata sitä politiikkaan nykypäivänä. Olen kanssasi samaa mieltä siitä, että historiattomuus on surullista, mutta mielestäni se on samalla myös ymmärrettävää ja inhimillistä. Siksi olisikin tärkeä ymmärtää, miksi ihmiset ajattelevat ilmiön olevan uusi ja mitä olisi mahdollista tehdä tilanteen muuttamiseksi. Yksi keino on tietysti tietoisuuden levittäminen ja siksi onkin tärkeää, että julkaisit kirjoituksesi.
Menemättä vielä pohdintaan siitä mikä on totuus, on myös mielenkiintoista pohtia sitä, miksi ihmisiin vetoaa kulloinkin tietynlainen retoriikka. Jos otetaan esimerkiksi poliittinen vaikuttaminen suureen ihmisryhmään, niin yhtenä tärkeänä syynä on varmasti tyytymättömyys nykyhetkeen. Kun nykyiseen tilanteeseen halutaan muutosta, turvaudutaan helposti karismaattiseen henkilöön tai liikeeseen, joka pystyy vakuuttavasti esittämään jonkinlaisia ratkaisuja ongelmiin. Mielenkiintoista tässä on mielestäni se, miksi nämä retorisesti taitavat tahot tuntuvat olevan yleensä niitä, jotka eniten muuttavat totuutta itselleen sopivaksi. Eikö lähempänä faktoja olevat tahot uskalla, tai osaa tuoda näkemyksiään esille sillä tavalla, että niiden viesti olisi konkreettisempaa? Olisi mielestäni tärkeää pohtia sitä, että mitä asialle olisi tehtävissä? Olisiko retoriikkaan vastattava retoriikalla?
Kun poraudutaan asiassa askeleen verran syvemmälle, tullaan tietysti vielä kysymykseen, mikä on totuus? Kuka määrittelee sen kuka on oikeassa? Vastaus on tottakai, että ei kukaan. Kun perimmäistä erotuomaria ei ole, muodostuu totuus sen mukaan miten se sanoilla luodaan, niin kuin kirjoituksessasi pohdit. Yleensä totuutta pyritään muuttamaan itselle edulliseen muotoon. Onkin mielenkiintoista ajatella, miksi asia on näin ja voiko sille tehdä mitään? Onko vaan niin, että ihminen on pohjimmiltaan niin itsekäs, että on valmis puhumaan muunneltua totuutta saavuttaakseen etuja itselleen? Ja mikäli näin on, niin onko olemassa mitään muuta keinoa kumota muunneltua totuutta kuin vasta-argumentointi? Ja kun asiaa pähkäillään eteenpäin niin voidaan esittää kysymys, oliko vasta-argumentikaan esittäjä oikeassa vai ajoiko hänkin vain omaa etuaan?
Kun yleistä totuutta ei ole olemassa, niin miten sitten päästäisiin lopputulokseen, jossa ratkaisu olisi paras mahdollinen kaikkien osapuolten kannalta? Ehkä ottamalla mahdollisimman monta näkökulmaa huomioon ja pohtimalla, onko historiasta löydettävissä tilanteita, joissa ollaan oltu vastaavanlaisen päätöksen edessä. Varmasti on olemassa muitakin keinoja, kuten tehdä aiheesta tutkimusta, mutta valitettavan usein taitaa olla niin, että kaikkia keinoja ei edes haluta käyttää. Totuuden lähelle ei välttämättä edes haluta päästä. Itse asiassa sitä saatetaan joskus jopa välttää, jotta tilanne pysyisi itselle edullisena.
Tämän erotuomariattomuuden lisäksi on tärkeä ymmärtää myös se, että sanat eivät koskaan kuvaa riittävän tarkasti totuutta. Vaikka pyrittäisiinkin miten lähelle totuutta tahansa, niin se muuttuu aina riippuen siitä, miten se sanoilla kuvataan. Kun totuutta kuvataan, joudutaan aina valitsemaan asiaa parhaiten kuvaavat sanat. Joskus sanat onnistuvat kuvaamaan totuutta tarkemmin, joskus eivät niin tarkasti. Lisäksi asiassa on vielä se näkökulma, että ihmiset käsittävät sanoja eri tavalla ja niiden merkitys saattaa olla erilainen eri kulttuureissa tai ajassa.
Hieno perusteellinen juttu, kiitos siitä!
Onpa harvinaisen kyyninen ja konteksti huomioon ottaen myös asiaton kirjoitus. Jos faktoja ei oe olemassa, mihin tiedettäkään tarvitaan? Omalla tieteenalallani on vihdoin päästy ulos sosiaalisen konstruktion vankilasta, mutta valtio-opissa ei ilmeisesti valoa ole vieläkään näkyvissä.
Nyt kävin Heikki lukemassa tämän mainitsemasi kommentin. Hyvä vaan, että tulee keskustelua. Terkkuja pimeästä valtio-opista❤.
Ei biritit ole turhaan harjoitelleet retoriikkaa Hyde Parkin kulmalla… Kun yhteiskunnan sisäinen vuoropuhelu etääntyy liiaksi arjesta, alkaa markkinat olemaan auki pelkälle suunsoitolle. -Vähän arkisesti (liiankin ) ehkä sanottu, mutta siltä nyt näyttää kun nokkeluuden jälkeen kysytään ”mihinpä tästä nyt eteenpäin ja millä keinoin?”. — J.K. Paasikivi oli aikamoinen ”pauhaaja” ja armotonkin san käyttäjä, mutta hänellä oli paljon ja pitkäaikaista kokemusta neuvotteluista ja vaikuttamisesta ilman nyt nähtyä, hävettävää kielenkäyttöä ja toisen mollaamista, mihin osallistuttiin molemmin puolin. — Ihmiset ja ihmisyys hävisivät massiiviseen kamppanjointiin, mistä Amerikan vaali on laajuudessaan ”ennätyslaveaa” niin kestoltaan kuin maantieteelliseltä kulkemiseltakin…
Sääliksi kävi noin ikääntyneiden ihmisten itsensäkin puolesta.
Timo Vuojus
Liekö Mauno Koivisto tarkoittanut tavallaan samaa kun totesi ”politiikan olevan aina väärää”?
Ei Koivisto tuota tarkoitanut van sitä, että talouspolitiikassa ratkaisut ajoittuvat aina tavalla tai toisella väärin.
Tekstin historiallinen osuus on hyödyllinen muistutus, mutta muuten tämä on aika karmeaa ja vaarallista faktojen realitivoimista. Kaikki mielipiteet eivät ole samanarvoisia (jotkut ovat huuhaata) eivätkä faktat useinkaan ole ideologioita.
Esimerkiksi: ”On siis väärin olettaa, että ainoastaan toinen vaihtoehto olisi jotenkin epävarma ja ’kansan harhauttamista’, kun tosiasiassa tulevaisuutta ei tiennyt kumpikaan leiri.” Aivan järjetöntä. Ikään kuin esitetään jonain argumenttina se, että selvänäkökykyä ei ole kellään. Brexit-kampanja sisälsi huomattavasti enemmän ”kansan harhauttamista” eli valehtelua siitä, mikä EU on, mitä sen jäsenyydestä on seurannut ja mitä erosta seuraisi. Voidaan myös aika vakuuttavasti argumentoida, että Bremain-tulevaisuuden ennustettavuus oli paljon parempi kuin Brexitin.
Kokonaisuutena aika älytön artikkeli.
PolitiFact testasi Trumpin ja Clintonin kampanjoissaan esittämien väitteiden totuudenmukaisuutta. Clintonin väitteistä 12 % oli valheita tai enimmäkseen epätosia ja yli puolet (51%) vähintäänkin enimmäkseen tosia. Trumpin väitteistä vastaavasti yhteensä 51 % oli valheita tai emävalheita ja vain 15 % edes enimmäkseen totta.
Tämän artikkeli mukaan se ja sama. Politiikot valehteleva ja ovat valehdelleet aina.
Vai ymmärsinkö nyt oikein?