Epäonnistuiko Turkin vallankaappaus sittenkään?

Turkin epäonnistuneen vallankaappausyrityksen ympärillä liikkuvilla salaliittoteorioilla on kannattajansa, vaikka todisteet puuttuvat. Kaappauksen jälkeinen tilanne on huolestuttava riippumatta siitä, ketkä sen takana olivat.

Joka paikassa kehotetaan olemaan huomioimatta salaliittoteorioita, jotka koskevat Turkin viimeviikkoista vallankumousyritystä. Mutta jos vallankumous ei itsessään ole salaliitto, mikä sitten on? Ei siis ole ihme, että teorioita on liikkeellä.

Presidentti Recep Tayyip Erdoğan itsekin kuvailee yritystä sellaiseksi. Hänen mukaansa sen takana on Yhdysvalloissa asuva turkkilainen saarnaaja Fethullah Gülen ja sen toteutti hänen salainen seuraajaverkostonsa armeijan sisällä.

On esitetty, että seuraten aikaisempia puhdistuksia poliisissa, oikeuslaitoksessa ja mediassa, suuri isku gülenisteja vastaan olisi vääjäämättä ollut edessä. Vallankumous olisi siis gülenistien viime hetken epätoivoinen yritys turvata asemansa. Mielipidemittauksen mukaan 47 prosenttia turkkilaisista on samaa mieltä tämän tulkinnan kanssa.

Joka tapauksessa jo ennen kaappausyritystä Turkin vankiloissa odotti oikeudenkäyntiä satoja niin kutsutun FETÖn (Fethullahçı Terör Örgütü, fethullahilainen terrorijärjestö) jäseniä. Pitäviä todisteita verkoston olemassaolosta, saati sen rikollisuudesta, ei ole kuitenkaan vielä esitetty. Itse asiassa todisteiden puute on pääsyy siihen, miksei Turkki ole koskaan virallisesti vaatinut Gülenin luovuttamista Yhdysvalloista Turkkiin.

32 prosenttia turkkilaisista uskoo, että kaappaus ei ollut Gülenin vaan Erdoğanin organisoima.

Saman mielipidemittauksen mukaan 32 prosenttia turkkilaisista uskoo, että kyseessä ei ollutkaan Gülenin vaan itse Erdoğanin organisoima vallankaappaus. He uskovat, että presidentti joko itse aktiivisesti suunnitteli kaappauksen tai ei ainakaan estänyt sitä, vaikka tiesi siitä.

Näiden vankkumattomien epäilijöiden mukaan Erdoğan käytti ovelasti kaappausyritystä omien tavoitteidensa saavuttamiseksi. He olettavat hänen asteittain tukahduttavan jäljellä olevan vastustuksen sekä vahvistavan entisestään omaa versiotaan islamilaisesta autoritaarisuudesta rakentamalla itsevaltaista, kaikkivoipaa presidenttiyttä.

Kunnolliset todisteet puuttuvat niin valtion viralliselta versiolta kuin sen vastakkaiselta ”salaliittoteorialta”.

Kunnolliset todisteet puuttuvat niin valtion viralliselta versiolta kuin sen vastakkaiselta ”salaliittoteorialta”. Kiitos kuitenkin tavan, jolla Erdoğan hallintoineen on vastannut kaappausyritykseen, teoria muuttuu uskottavammaksi joka päivä.

Palava parlamenttitalo, joukkopuhdistukset ja väkijoukot

Kun kaappaus oli vielä voimissaan, Erdoğan toivotti sen tervetulleeksi ”Jumalan lahjana”, jolla armeija puhdistetaan. Viipymättä pidätettiin 6 000 sotilasta, 96 kenraalia ja amiraaleja.

Puhdistukset ovat levinneet nopeasti armeijan ulkopuolelle. 2 745 tuomaria, 8 000 poliisia, 20 000 opettajaa, 1 577 dekaania ja monia virkamiehiä on pidätetty virantoimituksesta. Toimet kohdistuvat yli 50 000 henkilöön.

Kaiken lisäksi Turkissa on julistettu kolmen kuukauden mittainen poikkeustila, mikä antaa Erdoğanin hallinnolle vapaat kädet osittain tai kokonaan rajoittaa perusoikeuksia ja vapauksia ilman, että sen tarvitsee huolehtia perustuslakituomioistuimen vastatoimista.

Uskomattoman nopeasti ja laajasti toteutettu kurinpalautus sai monet tarkkailijat huolestumaan, että kyseessä on jälleen yksi Erdoğanin oletettuihin vastustajiin kohdistuva noitajahti. EU-komissaari Johannes Hahn totesi, että ”nimilistat olivat valmiina, mikä viittaa siihen, että niitä oli tarkoitus myös käyttää jossain vaiheessa. Asia on juuri niin kuin pelkäsimme.”

Erdoğan ei käytä tilannetta mahdollisuutena yhdistää jakautunutta kansaa.

Kansainväliset toimijat ovat toistuvasti pyytäneet Turkkia osoittamaan pidättyväisyyttä ja pysymään laillisissa toimissa. Niistä huolimatta Erdoğan vaikuttaa päättäväisesti käyttävän kaappausyritystä rankaistaakseen toisinajattelijoita, vahvistaakseen tukijoitaan ja jakaakseen polarisoitunutta yhteiskuntaa yhä syvemmin. Toinen vaihtoehto olisi käyttää tilannetta mahdollisuutena yhdistää jakautunutta kansaa.

Kaappauksen aikana Erdoğan kutsui kansalaisia kaduille. On kyseenalaista, oliko teko vastuullinen. Vaikka se saattoi hiukan nopeuttaa kaappauksen loppumista, se kasvatti siviiliuhrien määrää. Tämä osaltaan valmisteli tietä järkyttäville oman käden oikeudella suoritetuille kostoiskuille.

Kun 85 000 moskeijasta kutsuttiin uskovia puolustamaan kotimaataan Allahin nimessä, kadut täyttyivät islamistisista iskulauseista ja huudoista, joissa vaadittiin vallankaappausta juonineita teloitettaviksi. Tuhannet päästivät irti vihansa, eivätkä kohdistaneet sitä ainoastaan sotilaisiin. Raivo kohdistui vähemmistöjen asuinalueisiin, syyrialaisiin, alkoholia käyttäviin kansalaisiin ja toimittajiin.

Kyseessä oli valtava uhka niitä kohtaan, jotka eivät jaa Erdoğanin hallituksen jo vuosia systemaattisesti ajamaa islamistista elämäntapaa. Kuin tämä ei olisi ollut vielä tarpeeksi uhkaavaa, hallitus myös kertoi suunnitelmistaan ottaa uudelleen käyttöön kuolemanrangaistus. Se myös julisti haluavansa helpottaa aseen omistamista niille, ”jotka haluavat harjoittaa oikeuttaan puolustautua vallankaappaajia vastaan.”

Palava parlamenttitalo, joukkopuhdistukset, vihaiset ihmisjoukot hakemassa kostoa kaduilla, hätätila, joka antaa hallitsijalle mahdollisuuden hallita maata itsevaltaisesti, rajoittaa perusoikeuksia ja vapauksia – kuinka kauan voidaan olla vetämättä yhteyksiä Saksan valtiopäivätalon tuhopolttoon 30-luvulla?

”Onnistuneet” ja epäonnistuneet kaappaukset

Kolme vuotta sitten sadat tuhannet kokoontuivat Taksimin aukiolla protestoimaan Erdoğanin tukahduttavaa hallintoa vastaan. Protestit saivat alkunsa hallituksen aikeista rakentaa aukion viereiseen Gezi-puistoon osmaniaikaiset armeijan parakit. Poliisi ja hallituksen puolella olevat väkijoukot hiljensivät brutaalisti protestoijat, joita loukkaantui ja kuoli.

Heinäkuun 15. päivän jälkimainingeissa Taksim on täynnä Erdoğanin kannattajia, jotka huutavat ”Allahu Akbar” ja ylistävät hallitsijaansa. Samaan aikaan Koraanin säkeitä kuuluu suurista kovaäänisistä. Taustalla roikkuu valtava juliste, jossa Erdoğanin kuvan vieressä lukee hyytävä viesti: ”Me hirtämme sinut [Gülenin] ja koirasi kaulapannoista.”

Toiveet, että epäonnistunut kaappaus olisi ollut alku rauhanomaisemmalle Turkille, rapistuivat viimeistään kaksi päivää yrityksen jälkeen. Silloin Erdoğan vannoi, että parakit rakennetaan. Samalla hän teki kristallinkirkkaasti selväksi, että tasaisi tilit vastustajiensa kanssa.

Ikävä kyllä modernin Turkin historia on ketju ”onnistuneita” ja epäonnistuneita vallankaappausyrityksiä. Jokaisen sukupolven elämää on muovannut ainakin yksi.

Jäljet näkyvät yhä perustuslaissa, joka on suunniteltu suojelemaan valtiota kansalaisiltaan, ei toisin päin.

Ehkä kaikkein brutaaleimman näistä, vuoden 1980 vallankaappauksen, jäljet näkyvät yhä perustuslaissa, joka on suunniteltu suojelemaan valtiota kansalaisiltaan, ei toisin päin.

Muistot sotilasjuntan hallinnosta ovat tuoreina ja erittäin kipeinä monien turkkilaisten mielessä. He ovat oikeutetusti tyytyväisiä, että kaappaus jäi tällä kertaa vain yritykseksi.

Jos heinäkuun 15. päivän vallankaappausyritys olisi onnistunut, Turkki olisi luultavasti luisunut veriseen sisällissotaan, kadottanut demokraattisen tulevaisuuden näkymänsä yhdessä yössä ja syöksynyt synkkään kuiluun pitkäksi aikaa.

Silti vallankaappausyrityksen jälkeinen kehitys osoittaa, että tapahtunut ei suinkaan ollut demokratian voitto. Tilanne tänään muistuttaa enemmänkin maata, jossa on meneillään ”onnistuneen” vallankaappauksen jälkimaininki.

Turkin lopullinen määränpää saattaa hyvinkin olla sama synkkä kuilu. Ainoastaan syöksy syöveriä kohti on hitaampi.

Halil Gürhanlı on valtio-opin tohtorikoulutettava ja osa-aikainen luennoitsija Helsingin yliopiston politiikan ja talouden tutkimuksen laitoksella.

Englannista suomeen kääntänyt Maija Lähteenmäki.