Episteemiset oikeudet tarkoittavat oikeutta muodostaa vapaasti omat näkemykset ja oma maailmankuva. Näitä oikeuksia tarvitaan, koska perinteiset viestinnälliset oikeudet eivät riitä kattamaan digitaalisen eriarvoisuuden kirjoa. Digiaikana vallankahva on tiedon omistajilla.
Vuosi sitten suomalaisten viestintäpolitiikan tutkijoiden Helsinki Media Policy Research Group julkaisi kirjan Viestintä kuuluu kaikille, joka oli syksyllä 2020 yksi Tiedettä suomeksi -palkinnon voittajista. Teos käsittelee kansalaisten viestinnällisten oikeuksien toteutumista Suomessa.
Näille oikeuksille ei ole yhtä vakiintunutta määritelmää. Kirjassa tarkastelimme neljää oikeutta, jotka perustuvat ihmisoikeuksiin sekä suomalaisen yhteiskunnan lakeihin ja normeihin: pääsyä informaation äärelle, monipuolisten sisältöjen saatavuutta, yksityisyydensuojaa sekä dialogisuudelle perustuvaa viestintää.
Kirjan tavoitteena oli tarkastella kriittisesti, miltä lehdistönvapaudella, medialukutaitohankkeilla ja valheellisen viestinnän vastustuskyvyllä mainetta niittänyt Suomi näyttäytyy, kun analysoidaan lainsäädäntöä, viranomaisten toimintaa, mediaa sekä kansalaisten median käyttöä näiden neljän oikeuden näkökulmasta.
Pandemiavuoden aikana kirjamme ydin on osoittautunut entistä tärkeämmäksi. Samalla se kaipaa myös kipeästi päivitystä.
Kohti episteemisiä oikeuksia
Koronakriisi on tehnyt kaikille selväksi, miten keskeistä pääsy luotettavan tiedon äärelle on. Kriisiviestinnässä korostuu myös kansalaisten kuuleminen. Tutkimukset meillä ja muualla osoittavat, että kriisiaikana perinteisten medioiden arvostus nousee. Silti myös valheellinen viestintä leviää nopeasti ja varmasti.
Perinteisesti viestinnälliset oikeudet edistävät ja suojaavat viestintää prosessina ja toimintana. Kuitenkin tänä päivänä muun muassa taloudelliseen asemaan, sukupuoleen tai etniseen taustaan liittyvä epätasa-arvo voi vaikuttaa ihmisten mahdollisuuksiin saada luotettavaa tietoa. Epätasa-arvo näkyy myös väestöryhmien oikeuksissa tulla nähdyksi, kuulluksi ja hyväksytyksi omista lähtökohdistaan. Tämä koskee niin perinteisiä medioita kuin sosiaalisen median alustoja.
Muun muassa taloudelliseen asemaan, sukupuoleen tai etniseen taustaan liittyvä epätasa-arvo voi vaikuttaa ihmisten mahdollisuuksiin saada luotettavaa tietoa.
On siis aika peräänkuuluttaa viestinnällisten oikeuksien lisäksi myös episteemisiä oikeuksia. Episteemiset oikeudet tarkoittavat oikeutta muodostaa vapaasti omat näkemykset ja oma maailmankuva. Niiden toteutuminen riippuu paitsi yksilöstä itsestään myös ympäröivästä yhteiskunnasta ja nykyään yhä enemmän digitaalisen viestinnän eri muodoista. Siten episteemiset oikeudet tarkoittavat myös yksilön oikeutta tietoon ja todenmukaiseen viestintään.
Digitaalisen hyvinvointivaltion uudet sudenkuopat
Viestinnälliset oikeudet kuuluvat olennaisena osana länsimaisten modernin yhteiskunnan periaatteisiin. Hyvinvointivaltion traditiosta ponnistavassa Suomessa on pitkät perinteet kansalaisten viestinnällisten oikeuksien edistämisessä. Suomen perustuslain määritelmä sananvapaudesta ei koske vain ilmaisun vapautta, vaan myös tietojen, mielipiteiden ja muiden viestien vastaanottamista. Euroopan unionin perussopimuksessa mainitaan erikseen tiedotusvälineiden vapaus ja moniarvoisuus.
Viestinnälliset oikeudet kuuluvat olennaisena osana länsimaisten modernin yhteiskunnan periaatteisiin.
Digitaalinen viestintäympäristön hallinta on ainakin kansallisella tasolla kuitenkin yhä haastavampaa. Toimintaympäristön muutos on paljastanut suomalaisen viestintäpolitiikan heikkoudet: kriitikkojen mukaan politiikalta puuttuu kokonaiskuva, jolla vastattaisiin uusiin ongelmiin. Yhtenä seurauksena reaktiivisuudesta on, että pohjoismaisen vertailututkimuksen mukaan Suomi on käytännössä etääntynyt monista niin kutsutun pohjoismaisen viestinnällisen hyvinvointivaltion perusperiaatteista.
Digitalisaatiosta toivottiin vuosituhannen alussa demokratian pönkittäjää ja ratkaisua moneen hyvinvointivaltion ongelmaan. Rakentavan debatin sijaan mediavälitteinen poliittinen osallistuminen on kuitenkin eriyttänyt kansalaisia toisistaan. Esimerkkinä toimii yleisradiotoiminta: perinteisesti kansallista yhtenäisyyttä rakentaneet julkisen palvelun yleisradioyhtiöt joutuvat kamppailemaan yleisöjen huomiosta globaalien kaupallisten alustojen, kuten Facebookin, Youtuben ja Netflixin ehdoilla ja armoilla. Samalla Ylen sisältöjä Facebookissa ja muualla käyttävät luovuttavat tietonsa näiden yritysten kaupallisesti hyödynnettäväksi.
Digitalisaatiosta toivottiin vuosituhannen alussa demokratian pönkittäjää ja ratkaisua moneen hyvinvointivaltion ongelmaan. Rakentavan debatin sijaan mediavälitteinen poliittinen osallistuminen on kuitenkin eriyttänyt kansalaisia toisistaan.
Digiaika tuottaa muutenkin julkiselle sektorille uusia sudenkuoppia. Digitaalisten kuilujen lisäksi uusina kysymyksinä ovat nousseet esimerkiksi uuteen viestintäteknologiaan liittyvä algoritminen syrjintä, joka koskee automaattisen päätöksenteon yleistymiseen sisältyviä riskejä. Esimerkiksi tukipäätösten tai hyvinvointipalveluiden automaattinen pisteyttäminen voi tuottaa uusia kuiluja. Muita ongelmia ovat muun muassa rakenteellinen rasismi, josta esimerkkinä on kasvojentunnistusteknologiaan sisältyvä etninen profilointi, sekä digitalisaation haitalliset ympäristövaikutukset.
Ei liene ihme, että YK:n ihmisoikeusneuvoston raportti rasismista toteaa sarkastisen surullisesti, että digitaaliset hyvinvointivaltiot ovat tällä hetkellä itseasiassa syrjiviä hyvinvointivaltiota. Näihin ongelmiin perinteisillä viestinnällisillä oikeuksilla ei täysin päästä pureutumaan.
Totuudenjälkeinen luottamus
Totuudenjälkeisestä ajasta on tullut hokema, jolla kuvataan niin valheellisen viestinnän leviämistä erityisesti verkkoympäristössä, kuin luottamuksen rapautumista perinteisiin tietoinstituutioihin. Vaikka historian näkökulmasta faktojen jälkeisessä demokratiassa ei pohjimmiltaan ole mitään uutta, nykykehitys on huolestuttavaa, sillä demokratian toteutuminen on tiiviisti sidoksissa kaikkien kansalaisten käytettävissä olevaan, luotettavaan ja luottamusta herättävään tietoon.
Koronakriisin alkuvaihe nosti luottamuslukemat korkealle niin hallituksen kuin mediankin suhteen. Loppusyksyyn 2020 mennessä suomalaisten usko poliitikkojen antamaan tietoon oli kuitenkin hiipunut merkittävästi. Suuret erot eri puolueiden kannattajaryhmien välillä kertovat myös luottamuksen polarisaatiosta.
Kansalaiset kritisoivat terävästi niin sosiaalisen median epäluotettavuutta kuin journalismin markkinavetoisuutta.
Vaikka suomalaista mediaa pidetään yhä luottamuksen arvoisena, kansalaiset kritisoivat terävästi niin sosiaalisen median epäluotettavuutta kuin journalismin markkinavetoisuutta. On myös merkkejä siitä, että kanssaihmisten tietoihin ja medialukutaitoon suhtaudutaan epäilevästi. Yksilön viestinnälliset oikeudet eivät yksin auta yhteiskuntaa tilanteessa, jossa kansalaisten maailmankuvat ja niitä rakentavat tiedot ja uskomukset eriytyvät.
Kansalaisyhteiskunnalla keskeinen rooli
Kun oikeuksien toteutumista aiemmin käsiteltiin enimmäkseen kansallisen lainsäädännön ja sääntelyn puitteissa, digitalisaatio on laajentanut keskustelun kansainvälisille kentille. Samalla tarkastelu on laajentunut yksilökeskeisestä, yksityisen kansalaisen näkökulmasta yhteisölliseen, eri kulttuuri-, sosiaali-, ja muiden ryhmien oikeuksiin.
Kansalaisyhteiskunnalla on jo pitkään ollut keskeinen rooli internetin globaalin hallinnoinnin foorumeilla (muun muassa Internet Governance Forum, IGF; Internet Society, ISOC; Internet Research Task Force, IRTF). Niiden perustana on yhteistyö internetin eri sidosryhmien kesken. Viime aikoina järjestöt ja aktivistit ovat kiinnittäneet entistä enemmän huomiota myös maailman kauppajärjestön WTO:n kaltaisiin instituutioihin, joissa teknologiayritykset pyrkivät vakiinnuttamaan datan vapaan liikkuvuuden vapaakauppasopimusten kulmakiveksi. Tällä saattaa olla mahdollisesti kauaskantoisia seurauksia globaalisti, sillä se löisi lukkoon teknologiayhtiöiden roolin datan omistajina lisäten tiedollista epätasa-arvoa.
Suomessakin tarvittaisiin kuitenkin kansalaisjärjestöjen ja -liikkeiden koordinoidumpaa toimintaa kansalaisten episteemisten oikeuksien kokonaisvaltaiseksi edistämiseksi.
Suomalaisen viestintäpolitiikan saralla kansalaisyhteiskunnan rooli on toistaiseksi ollut varsin hajanainen. Viime vuosina liikkeet, kuten käyttäjän omien henkilötietojen hallintaa edistävä MyData, ovat onnistuneet luomaan uusia periaatteita viestinnällisten oikeuksien toteuttamiseksi digitaalisessa ympäristössä. Suomessakin tarvittaisiin kuitenkin kansalaisjärjestöjen ja -liikkeiden koordinoidumpaa toimintaa kansalaisten episteemisten oikeuksien kokonaisvaltaiseksi edistämiseksi.
Episteemiset oikeudet syventämään viestinnällisiä oikeuksia
Kuten kirjassamme ehdotimme, perinteisiä viestinnällisiä oikeuksia on tarpeen tarkastella digitaalisessa maailmassa. Ne eivät kuitenkaan riitä kattamaan yllä kuvattua digitaalisen eriarvoisuuden kirjoa. Paljon siteeratun valvontakapitalismin käsitteen kehittäjä Shoshana Zuboff onkin esittänyt, että juuri tietämiseen liittyvät episteemiset epätasa-arvon muodot ovat suurin ongelma yhteiskunnallemme. Hän muistuttaa, että digiaikana vallankahva on tiedon omistajilla. Ne, joilla on tietoa, ja ne jotka päättävät, kelle tietoa jaetaan, hallitsevat.
Meillä voi olla teknologisesti helppo pääsy viestinnän äärelle ja teoreettisesti loputon sisältöjen saatavuus. Otamme mahdollisesti kantaa päivänpolttaviin kysymyksiin vilkkaammin kuin koskaan erilaisilla foorumeilla. Mutta digiaikana ostamme datallamme tiedonmuruja ja osallistumisen mahdollisuuksia, usein yksityisyydensuojasta piittaamatta. Samasta syystä meitä ohjaillaan tiettyjen sisältöjen ääreen ja siten episteemisiä oikeuksiamme rajoitetaan jatkuvasti, automaattisesti.
Ne, joilla on tietoa, ja ne jotka päättävät, kelle tietoa jaetaan, hallitsevat.
Mitä rajatummat ja ohjatummat viestintäympäristömme ovat, sitä vähemmän luotamme mihinkään niiden ulkopuolella – oli kyse sitten päättäjistä, viestimistä tai toisistamme. Tämä on pahimmillaan episteemisten oikeuksien ja mahdollisuuksien kaventumisen kierre.
Digitaalisen ympäristön laajentuessa myös sen tuomat haasteet koskettavat entistä laajemmin yhteiskunnan sektoreita kuten koulutusta, terveydenhuoltoa ja ympäristöä. Siten nämä haasteet koskevat laajasti myös suomalaista kansalaisyhteiskuntaa. Kansalaisten oikeudet tulee ottaa paremmin huomioon kaikessa päätöksenteossa. Erityistä huomiota on kiinnitettävä sellaisten ryhmien oikeuksien turvaamiseen, jotka helposti putoavat pois, kun digitaalisia ympäristöjä suunnitellaan: maahanmuuttajat, kielelliset vähemmistöt, ikäihmiset, vammaiset.
Mitä rajatummat ja ohjatummat viestintäympäristömme ovat, sitä vähemmän luotamme mihinkään niiden ulkopuolella – oli kyse sitten päättäjistä, viestimistä tai toisistamme. Tämä on pahimmillaan episteemisten oikeuksien ja mahdollisuuksien kaventumisen kierre.
Viestinnällisten oikeuksien syventäminen episteemisillä oikeuksilla on nyt demokratiasta piittaavien tukijoiden, aktivistien ja lopulta viestintäpolitiikan toimijoiden tehtävä, ehkäpä niistä kiireellisin.
Minna Horowitz on yliopistotutkija Helsingin yliopiston viestinnän oppiaineessa.
Kari Karppinen on yliopistonlehtori Helsingin yliopiston viestinnän oppiaineessa.
Hannu Nieminen on viestintäpolitiikan professori (emeritus) Helsingin yliopistossa ja vieraileva viestinnän professori Vytautas Magnus –yliopistossa Liettuassa.
Outi Puukko on väitöskirjatutkija Helsingin yliopiston viestinnän oppiaineessa.
