”Etelän epistemologiat” haastavat tieteentekemisen ja tiedontuotannon tapoja, tutkijoiden positioita ja tiedeinstituutioita. Lisäksi ne pakottavat pohtimaan aina ajankohtaista kysymystä: mikä on yhteiskuntatieteiden tehtävä?
Viime vuosina kriittisissä tutkijapiireissä, esimerkiksi feministisessä tutkimuksessa, alkuperäiskansatutkimuksessa, antropologiassa sekä postmoderneja ja jälkikolonialistisia näkökulmia korostavissa tieteiden leikkauspisteissä on alettu käsitellä ”etelän epistemologioita”.
Tunnettu portugalilainen tutkija Boaventura Sousa Santos viittaa termillä uusien tiedontuotannon prosessien syntyyn niin sanottujen tieteellisten ja ei-tieteellisten tiedontuottajien välillä.
Vaikka kyseiset epistemologiat kukoistavat etenkin maailmankartan eteläisellä pallonpuoliskolla, erityisesti vasemmistolaisten kansanliikkeiden ja alkuperäiskansojen parissa, ne eivät kuitenkaan viittaa yksinomaan maantieteeseen vaan metaforaan, joka koskee syrjäytettyjä, marginalisoituja ja hiljennettyjä väestönosia, ”joita löytyy myös pohjoisesta” sekä heidän ”alistettuja tietojansa ja niiden ajankohtaista kapinaa”.
Etelän epistemologiat viittaavat metaforaan, joka koskee syrjäytettyjä, marginalisoituja ja hiljennettyjä väestönosia.
Mistä tällaisessa etelän epistemologioiden esiintulossa sitten on kyse? Mitään yhtä yksiselitteistä syytä nousuun ei ole löydettävissä, vaan ilmiötä kuvastaa sen moniselitteisyys.
Jos on kuitenkin argentiinalaista Walter Mignoloa uskominen, tämän vuosisadan keskeinen ongelma on ”episteeminen”. Se on jatkoa afroamerikkalaisen sosiologi William E. B. Du Boisin väittämälle, että edellisen vuosisadan polttava kysymys koski ”väriä ja rotua”.
Episteeminen ongelma asettaa valokeilaan aivan erityisen tahon, nimittäin tutkijat ja yliopistot.
Tässä artikkelissa nostan esiin etelän epistemologioiden nousuun ja merkitykseen liittyviä tekijöitä. Ne vaikuttavat ainakin kahteen ajankohtaiseen kysymykseen: Mikä on yhteiskuntatieteiden tehtävä nykymaailmassa? Millä tavoin rakentaa parempaa, hyödyllisempää ja eettisempää tutkimusta eri maailmankolkissa sirpaleisella globalisaation aikakaudella?
Toiset tietokäytännöt välitiloissa
Lukemani ja kokemani perusteella etelän epistemologioiden nousu liittyy sekä perinteisten tietovaltasuhteiden kritiikkiin että erilaisiin välitiloihin, mistä käsin uusia tietokäytäntöjä tuotetaan.
Tietokäytäntö on käsite, joka pyrkii ylittämään jyrkän erottelun akatemiasta ja aktivismista erillisinä tiloina, joissa toisessa tuotetaan teoreettista tietoa ja toisessa poliittista toimintaa. Tietokäytäntö liittyy erityisesti tutkimukseen, jossa pyritään huomioimaan, millä tavoin tieto rakentuu käytännössä.
Tiedontuotannosta ja kontrollista on tullut merkittävä osa etelän kansanliikkeiden ja alkuperäiskansojen poliittista toimintaa.
Käsite pureutuu siihen, miten tiedontuotannosta ja tiedon kontrollista on tullut viimeisten vuosikymmenien aikana merkittävä osa etelän kansanliikkeiden ja alkuperäiskansojen poliittista toimintaa.
Tutkija ei siis voi enää ilmaantua kenttätyöhön keskelle yhteisöä tai muiden ihmisryhmien yksityisyyden piiriin vain omien akateemisten intressiensä vuoksi, vaan sekä hänen että yhteisön on oltava selvillä tutkimuksen mahdollista haitoista ja vaikutuksista ihmisten ja yhteisöjen oikeuksiiin.
Meksikolainen Xochitl Leyva Solano kuvaa, kuinka zapatistiliikkeen viime vuosikymmenenä esittämä episteeminen kritiikki on asettanut liikkeiden parissa tehtyä tutkimusta kriittiseen valoon eräänlaisena kolonialismina.
”¡Ya Basta!”, suomeksi ”Nyt riittää!”, on slogan, jonka zapatistit lanseerasivat kapinassaan vuonna 1994 valtion sortoa vastaan. Nyt sitä käytetään episteemisenä tutkijoiden vallan kritiikkinä.
Kritiikin tuloksena monet etelän tutkijat ovat pohtineet uudelleen, mistä käsin, kenen kanssa ja kenelle tietoa tuotetaan. Tämä ei ole yksioikoista vaan asettaa usein tutkijan erikoiseen välitilaan akatemian ja tutkimiensa yhteisöjen rajapinnoille.
Tästä välitilasta käsin tuotetaan merkittävää tietoa – toisia, paikantuneita tietokäytäntöjä. Samalla se on suurten jännitteiden tila, jossa neuvotellaan valtasuhteista sekä akatemiassa että tutkittavissa realiteeteissa, joita kuvastavat usein epätoivoiset olosuhteet.
Paikantuneet tiedot ja tiedon kartografiat
Juuri julkaistu, kolmesta kirjasta koostuva teos Prácticas Otras de Conocimiento(s) käsittelee 52 kirjoittajan voimin Latinalaisen Amerikan ”toisia tietokäytäntöjä”. Kukin kirjoittaja yksin tai yhdessä pohtii erilaisista konteksteistaan, mistä käsin, mitä varten, kenelle ja miten tuottaa tietoa nykymaailmassa.
Tässä mielessä ”toiset tietokäytännöt” viittaavat tekemiseen, toisin sanoen siihen, miten kirjoittajat ovat käytännössä tehneet toisenlaisia tietokäytäntöjä pikemminkin kuin keskittyneet akateemisesti miettimään, miten niiden pitäisi olla.
”Toiset tietokäytännöt” viittaavat tekemiseen.
Suurin osa kirjoittajista on Meksikosta, Ecuadorista, Guatemalasta, Kolumbiasta ja Chilen mapuche-yhteisöistä. Kirjoittajiin kuuluu useita alkuperäiskansakirjoittajia mutta myös aktivisteja, feministejä ja tutkijoita eri taustoista, maista ja yhteiskuntaluokista.
Vaikka useat kirjoittajista kertovat tutkimus- ja tietokäytäntökokemuksistaan yhteistyössä jonkin liikkeen tai yhteisön kanssa, ja useilla on antropologitausta, kirjoittajat eivät kuitenkaan rajoitu yhteen tiettyyn tieteenalaan tai perinteeseen.
Heitä on myös vaikea niputtaa yhden ainoan kategorian alle ”aktivistitutkijoiksi” tai ”taisteleviksi tutkijoiksi”, vaikka useimmilla on pyrkimys jonkinlaiseen tieteen dekolonisoimiseen ja yhteiskunnan muuttamiseen. Yhdysvaltalainen aktivistitutkija Charles Hale on luvussaan analysoinut, että niin sanottu yhteiskunnallisesti sitoutunut tutkimus jakautuu ainakin neljään eri kategoriaan: kulttuurikritiikkiin, aktivistitutkimukseen, dekolonisoivaan tutkimukseen ja militanttiin tutkimukseen.”
Tästä monimuotoisuuden tunnustamisesta huolimatta kirjoittajilla on useita yhteisiä kantavia menetelmiä. Niiden mainitseminen tässä on siksikin tärkeää, että useita kriittisiä jälkikolonialistisia teorioita on vaivannut pohjattoman purkava kriittisyys, joka tuntuu usein palautuvan samaan koetinkiveen, eurokeskeisyyteen. Tätä voi pitää eurokeskeisenä itsessään, mutta lisäksi pohjattoman kritiikin ongelma on se, että se halvaannuttaa ja näivettää.
Vaikka Prácticas Otras de Conocimiento(s) -kirjan useat luvut rakentuvat ja peilaavat itseään näihin kriittisiin tutkimustraditioihin, useimmat kirjoittajat pyrkivät kuitenkin aktiivisesti kohti itsekritiikkiä ja toisten tietokäytäntöjen rakentumista esimerkiksi näin:
1) Välitilojen ja jännitteiden käsittely. Sen sijaan että kirjoittajien välitiloja ja jännitteitä lakaistaisiin maton alle epämukavina totuuksina, kantavaksi ajatukseksi muotoutuu niiden avoin käsittely menetelmänä, joka luo uutta tietoa.
2) Ymmärrys paikantuneista tiedoista. Useimmat kirjoittajat pyrkivät avaamaan omaa positiotansa tiedontuotannossa paikantuneina tietoina. Tämä ei kuitenkaan rajoitu omien maantieteellisten lähtökohtien tunnustamiseen ja ”omalla äänellä puhumiseen” vaan sijoittumiseen osaksi tutkimustraditioita.
3) Genealogioiden eli kehityskulkujen aktiivinen rakentaminen. Tämä liittyy Amerikkojen omiin antropologisiin menetelmiin tuoda genealogisesti esiin, mihin tutkimusperinteisiin tai niiden leikkauskohtiin oma tutkimus liittyy, vaikka niihin ottaisikin kriittistä välimatkaa.
Näin ollen esimerkiksi guatemalalainen maya-kansaan kuuluva tutkija Aura Cumes sijoittaa itsensä osaksi Intiasta alkunsa saanutta subaltern studies -traditiota. Hän kuljettaa lukijaa kehityspolulla, joka alkaa valkoisten länsimaisten naisten kritiikistä partiarkaalista tiedontuotantoa kohtaan ja jatkuu kohti alkuperäiskansojen ja mustien tieteen dekolonisaatiovaatimuksia päätyen mustien naisten ja alkuperäiskansanaisten omaan tiedontuotantoon heidän rakentaessaan omaa kriittistä naisten alkuperäiskansaisuuteen liittyvää tietokäytäntöään.
4) Ruta de Conocimiento eli omien ”tiedon polkujen” paljastaminen. Teos on ottanut tehtäväkseen tietoisesti avata kirjoittajien ”tiedon polkuja” eli sitä, mitkä ja ketkä ovat vaikuttaneet oman tiedon kehittymiseen. Tällä periaatteella on useita merkityksiä tunnustuksen antamisesta ja plagioinnin vastustamisesta aina ”episteemiseen oikeudenmukaisuuteen”.
Etelän epistemologioiden yksi painavimpia kritiikkejä on ollut se, miten länsimaiset tutkijat ovat ryöstäneet tietoa omiin nimiinsä tehdäkseen sillä omaa tieteellistä uraansa. Se on tehty ilman osallistumista heidän tutkimiensa yhteisöjen tilanteeseen tai siteeraamatta niitä tahoja, jotka osallistuvat kyseisen länsimaisen tutkijan tiedontuotantoon paikallisesti. Oman ”tiedon tien” avaaminen kannustaa näkemään itsensä osana laajempia genealogioita – sen sijaan että itse kukin keskittyisi turvaamaan selustansa yltyvässä akateemisessa kilpailussa.
Lopultakin olemme keskustelussa toistemme kanssa, emme yksin huutelemassa.
5) Ich´el-ta-muk´, eli maya-intiaanien filosofinen periaate siitä, että on arvostettava ”jokaisen ihmisen suuruutta”, esimerkiksi kehittämällä dialogia. Tässä tapauksessa dialogia on rakennettu kirjan eri lukujen välille. Lopultakin olemme keskustelussa toistemme kanssa, emme yksin huutelemassa, kuten Juan López Intzín kirjoittaa.
Mikä akatemia, mikä tiede, mikä kriisi?
On kenties muodostunut jo lentäväksi lauseeksi sanoa että antropologia – tai milloin mikäkin yhteiskuntatiede – on kriisissä.
Tästä huolimatta teoksen kirjoittajien teksteistä nousevat esiin nykytutkijan haasteet ja kriisit osana uusliberaalia, prekariaattia akatemiaa byrokratisoitumisen, kiihtyvän kilpailun ja epävarmojen työsuhteiden ilmastossa. Useat kirjoittajat asettavat itsensä osaksi niitä tieteellisiä traditioita, jotka ovat kyseenalaistaneet akatemian kolonialistisia lähtökohtia.
Samanaikaisesti kirja nostaa kuitenkin esiin myös esimerkkejä uusista autonomisista ja kulttuurienvälisistä koulutusohjelmista, jotka eivät rajaudu perinteiseen länsimaiseen akatemiaan, vaan syntyvät esimerkiksi alkuperäiskansojen parissa Chilessä, Kolumbiassa, Ecuadorissa ja Meksikossa tai osana tieteellisiä verkostoja.
Näitä ovat esimerkiksi Ecuadorin Universidad Intercultural Amawtay Wasi, Chilen mapuche-yhteisöjen kulttuurienväliset koulutusohjelmat ja guatemalalaisten maya-kansaan kuuluvien tutkijoiden kulttuurienväliset tutkimusprojektit. Kolumbian Caucan alkuperäiskansojen järjestöjen yhteistyötutkimusta käsitellään useista näkökulmista. Lisäksi kirjat tuovat esiin esimerkiksi Meksikon kulttuurienväliset koulutusohjelmat Veracruzissa ja Chiapasissa, RETOS-verkoston tiedontuotannon ja Maailman antropologien verkoston.
On mahdotonta olla ”hyvä tutkija”, jos ei kykene vierailemaan toisissa todellisuuksissa.
Kirjaan kirjoittaneen meksikolaisen antropologi Esteban Krotzin mukaan yhteiskuntatieteellisten tieteenalojen tapauksessa on mahdotonta erottaa tutkijan työolosuhteita tutkimuksen tuloksien laadusta, sillä ne riippuvat tutkijan yksilöllisistä kyvyistä luoda suhteita akatemian ulkopuoliseen maailmaan. Etenkin antropologin on mahdotonta olla ”hyvä tutkija”, jos tämä ei kykene vierailemaan toisissa todellisuuksissa.
Krotz ei kuitenkaan käsittele yhteiskuntatieteellisiä tieteenaloja ainoastaan hegemonisina tai yksinomaan kriisipesäkkeinä. Hän määrittelee antropologian ”empiiriseksi, toiseuteen/moninaisuuteen keskittyväksi yhteiskuntatieteeksi”, mutta huomauttaa, että samantyyppinen määritelmä pätee moneen muuhunkin yhteiskuntatieteelliseen tieteenalaan.
Hänen mukaansa kyseiset tieteenalat ovat olennaisesti empiirisiä, sillä ne keskittyvät sellaisten yhteiskunnallisten todellisuuksien tutkimiseen, jotka jäävät usein valtioiden virallisten raporttien ulkopuolelle. Tässä mielessä ne ovat valtaapitäville usein epämukavia.
Toiseksi kyseiset tieteenalat ovat Krotzin mukaan yhteiskunnallisia, eli ne keskittyvät valtasuhteiden tutkailuun, mikä usein entisestään lisää valtaapitävien epämukavuutta. Kolmanneksi Krotzin mukaan ne ovat tieteellisiä, sillä ne eivät perustu näennäisyyksiin tai ideologioihin.
Viimeiseksi hänen mukaansa erityisesti antropologia perustuu toiseuden ja monimuotoisuuden tutkimiseen, mikä tekee siitä potentiaalisesti valtaapitäviä horjuttavan tieteen, vaikka ajan mittaan tieteenalojen vakauttaminen onkin purrut niiden kumouksellista luonnetta.
Krotz huomauttaa, että vaikka monet yhteiskuntatieteelliset tieteenalat, kuten antropologia, ovat syntyjään länsimaisia, levitessään muualle maailmaan ne ovat kuitenkin saaneet omanlaisensa luonteen.
Siinä missä antropologisen tutkimuksen rooli on vähentynyt Euroopassa, sellaisissa maissa kuin Meksiko antropologia on saavuttanut omanlaisensa vankan aseman. Meksikolaisen antropologi María Bertely Busquetsin mukaan tämä johtuu siitä, että antropologialla on ollut Meksikossa selkeä poliittinen tehtävä: alkuperäiskansojen ymmärtäminen osana Meksikon todellisuutta.
Vaikka tämän poliittisen tehtävän eettisiä edellytyksiä voidaan nykyään kyseenalaistaa, se on myöskin mahdollistanut monet nykyiset kriittiset etelän epistemologiat.
Kun antropologit jalkautuivat intiaaniyhteisöihin, monet heistä antoivat muuttaa itseään ja tiedontuotannon tapaa. Tuloksena on syntynyt monimuotoisia tietokäytäntöjä ja samalla antropologia on onnistunut vahvistamaan itseään yhteiskunnalle hyödyllisenä tieteenalana.
Monet tutkijat ovat kokeneet olevansa yhteiskunnan palveluksessa, eivät ainoastaan tekemässä omaa henkilökohtaista uraansa.
On huomionarvoista, että Latinalaisessa Amerikassa monet tutkijat ovat kokeneet olevansa yhteiskunnan palveluksessa, eivät ainoastaan tekemässä omaa henkilökohtaista uraansa.
Lopuksi
Itse olen ollut mukana mainitussa teoksessa osana Meksikon Chiapasin kriittistä episteemistä yhteisöä vuodesta 2008 lähtien, etenkin RETOS-verkoston osana järjestettyä virtuaalista seminaaria vuosina 2011–2013. Seminaarin osallistujat koostuivat erimaalaisista opiskelijoista ja tutkijoista, jotka tuottivat tutkimusta välitiloista käsin.
Huolimatta siitä, että lähestulkoon jokainen seminaarin osallistuja kävi läpi jotakin kriisiä yhteistyön aikana (työttömyys, perheenjäsenen kuolema tai syntymä, vakavat sairaudet, apurahojen jäädytys eurokriisin vuoksi ja niin edelleen), ja siitä, että seminaari itsessään muodosti ”kolmannen agendan” jo kahden muun työllistävän mutta huonosti palkatun agendan eli akatemian ja aktivismin lisäksi, se tarjosi tärkeän tilan sekä tuulettaa raskaita kokemuksia että rakentaa uutta yhteiskunnallista tietoa ”kriiseistä käsin”.
Esimerkiksi ryhmämme jäsen, saksalainen Anika Meckesheimer on kirjoittanut kokemuksistaan eurooppalaiselle akateemiselle yleisölle, tarkoituksenaan kontribuoida dekolonisoivan tutkimuseettisen ohjeistuksen luomiseksi eurooppalaisiin akateemisiin instituutteihin.
Lopuksi nostan esiin ryhmämme toisen jäsenen, puertoricolaisen Mariolga Reyes Cruzin, joka on päätynyt oman prekaarin akateemisen tilanteensa tuloksena omaksumaan autoetnografisen menetelmän ”poliittisena työkaluna” tuottaakseen oman kokemuksensa kautta yhteiskuntatieteellista tietoa.
Reyes Cruz kokee akateemiset prekariaatit työolosuhteet osana yhteiskunnallisten valtasuhteiden tutkimustulosta, mikä ei olekaan ihan vähäpätöinen argumentti. Tämän vuoksi annankin lopuksi hänen lopettaa artikkelini näillä sanoilla:
”Joinakin kausina, joillekin ihmisille, joissakin konteksteissa… yliopisto on ollut rauhansatama kaiken maailman ajattelijoille ilmaista sydäntään ilman suurempia uhkia.
Toisina kausina, toisille ihmisille, toisissa olosuhteissa, ne keinot, joilla instituutiot yrittävät tukahduttaa luovan työn, poliittisen tahdon ja syvästi progressiivisen tiedekunnan autonomian, on huolellisesti naamioitu tieteellisen työn, neutraaliuden, objektiivisuuden, ansioiden, menestyksen ja ajoituksen diskurssiin (tietenkin on olemassa myös niitä, jotka ovat suoraan päässeet irtisanotuiksi ja mustalle listalle vain oltuaan eri mieltä). (…)
Usein kuvittelen henkilön, joka liikkuu hitaasti ja tietoisesti kohti horisonttia. Hän ei halua enää jäädä siihen, missä oli, joten hän alkaa liikkua tarkoituksellisesti kohti jotain, mitä ei vielä ole. Lopulta hän katsoo ympärilleen ja huomaa, että hän ei ole yksin.
Mitä pidemmälle hän kulkee, sitä useamman ihmisen hän löytää kulkemasta samaan suuntaan, kaikista paikoista, saman tarkoituksen kanssa. Ihmisiä kaikilta elämän poluilta, avaamassa teitä, polkemassa, ajamassa, juoksemassa, soutamassa, jotkut isoissa ryhmissä, jotkut kahden rytmissä… Kaikki liikkumassa kohti erilaista, kosketeltavaa paikkaa, jossakin tuolla, missä kukaan ei ole vielä ollut…
He eivät ehkä tiedä, millainen siitä tulee, mutta he tietävät mitä hakevat. Utopiat ovat kuin horisontti, joka liikkuu, jotta me edelleen kulkisimme sitä kohti.
Sillä välin kun etsin tietäni kohti syvempiä voimauttavia käytäntöjä, autoetnografia on se, mitä haluan tehdä… Ei rahoitusta, ei palkkaa, ei institutionaalista tukea, vain se yhteiskunnallinen maailma, jonka koen aina toisten kanssa yrittämättä kadottaa itseäni. Autoetnografia haastaa kanoniset tavat tehdä tutkimusta ja edustaa toisia, se luo uusia ja henkilökohtaisia tapoja nähdä yhteyksiä. Se kohtelee tutkimusta poliittisesti ja yhteiskunnallisesti tiedostavana toimena. (…)
Nyt kun minä yhdyn tähän häiritsevän suureen lukuun koulutettuja kodittomia, niitä jotka jäivät kiinni edistyksen lyhyen unelman ja järjestelmän tylyjen todellisuuksien väliin, niiden jotka seurasivat ohjeita kunnes niissä ei ollut mitään järkeä, mietin, että lähettävätkö jumalat meidät ”takaisin tulevaisuuteen” hymyillen.
Maailmalla kriittisesti kasvava määrä ammattilaisia on löytänyt itsensä menemästä takaisin sinne, missä he eivät ole oikeastaan koskaan olleet, he likaavat kätensä, kirjaimellisesti, samalla kun he oppivat kylvämään sitä, mitä syövät.”
Espanjankielinen kirjateos Prácticas Otras de Conocimiento(s): Entre Crisis, Entre Guerras (Xochitl Leyva Solano ym. 2015) on lahjoitettu Helsingin yliopiston Kaisa-kirjastoon ja on täten lainattavissa ja luettavissa myös Suomessa. Tiedustelut: cooperativaretos@gmail.com
VTT Hanna Laako toimii Universidad Nacional Autonóma de Méxicon (UNAM) tutkijatohtorina. Hän on suomalaisen tutkijakollektiivi Bordering Actorsin perustajajäsen.
