Etkö pidä Erdoğanista?

Turkissa järjestetään sunnuntaina kansanäänestys perustuslakiin tehtävistä muutoksista, jotka antaisivat presidentille poikkeuksellisen vahvan valta-aseman. Perimmiltään kansanäänestyksessä on kysymys siitä, kuka on Erdoğanin puolella ja kuka häntä vastaan.

Turkissa järjestetään sunnuntaina kansanäänestys siirtymisestä poikkeuksellisen vahvaan presidenttivaltaiseen järjestelmään. Perustuslakiin tehtävät muutokset antaisivat presidentille täyden toimeenpano- ja budjettivallan sekä huomattavan määräysvallan suhteessa oikeuslaitokseen.

Parlamentin merkitys ja valvova rooli jäisivät varjoksi entisestä. Tämä olisi radikaalein poliittinen muutos sitten Turkin tasavallan perustamisen vuonna 1923 ja samalla kulminaatiopiste jo vuosikymmenen kestäneelle luisulle kohti itsevaltaista hallintoa.

Pelkästään käytännöllisesti katsottuna voi kuitenkin väittää, ettei tulevalla kansanäänestyksellä ole juuri mitään merkitystä. Sekä ”kyllä”- että ”ei”-puolen edustajat rummuttavat sitä tärkeimpänä äänestyksenä maan historiassa, mutta unohtavat samalla, ettei se tuloksesta riippumatta voi johtaa merkittävään poliittiseen muutokseen.

Nykyisen itsehallinnon vakiinnuttaminen

Mikäli ”kyllä” voittaa ja perustuslailliset muutokset menevät läpi, hallinto pysyy lähes samanlaisena kuin se on ollut sen jälkeen, kun pitkäaikainen pääministeri Recep Tayyip Erdoğan vannoi virkavalansa elokuussa 2014 ja hänestä tuli Turkin kahdestoista presidentti. Erdoğan on hallinnut maata juuri sillä tavalla kuin nyt ehdotetuissa perustuslaillisissa muutoksissa määritellään, täyden toimeenpanovallan puitteissa.

Erdoğan on nauttinut täydestä valta-asetelmasta suhteessa itse valitsemaansa, lammasmaisen tottelevaiseen hallitukseen, joka koostuu hänen edustamansa AK-puolueen ministereistä. Hän on pystynyt antamaan asetuksia, erottamaan ja nimittämään ministereitä, hallinnoimaan maan asevoimia niin kotimaassa kuin ulkomailla, mitätöimään vaalituloksia, hajottamaan parlamentin, julistamaan poikkeustilan ja määräämään kansanedustajien, kaupunginjohtajien, toimittajien, tutkijoiden, liikemiesten ja muiden vaikuttajien laajamittaisia pidätyksiä.

Kansanäänestys on symbolinen teko, koska se antaa demokraattisen oikeutuksen Erdoğanin yhden miehen vallalle.

Jos taas perustuslailliset muutokset eivät mene läpi kansanäänestyksessä, ei ole mitään viitettä siitä, että Erdoğanin rautainen ote vallankahvasta herpaantuisi. Pelkästään se, että kansanäänestys järjestetään vallitsevan, jo kahdeksan kuukautta kestäneen ja loputtomiin jatkettavissa olevan poikkeustilan aikana osoittaa, ettei tilanne äänestyksen jälkeen muutu edes silloin, jos ”ei” voittaa.

Ei siis ole itsestään selvää, miksi Erdoğan ylipäänsä vaatii äänestyksen järjestämistä. Turkissa ei ole järjestäytynyttä oppositiota eikä poikkeustilan vuoksi muutakaan selkeää institutionaalista rajoitetta presidentin vallalle. Parhaimmillaankin tulos pystyisi vain jälkikäteen antamaan laillisen pohjan hänen tosiasialliselle valta-asemalleen.

Onko siis edes syytä pyrkiä esittämään lainmukaisuutta maassa, jossa hallitsija pystyy toimimaan täysin piittaamatta laillisuusperiaatteesta ja vallan kolmijaosta? Presidentti joko alistaa tai väkivaltaisesti tukahduttaa kaikki tahot, joiden tulisi taata vallan tasapaino.

Symbolinen ja tilallinen ulottuvuus

Äänestyksen merkitys liittyy pelkästään sen symboliseen ja tilalliseen ulottuvuuteen. Niiden yhdistelmä selittää sen, miksi äänestyksen järjestäminen on niin tärkeää Erdoğanille.

Kansanäänestys on symbolinen teko, koska se antaa demokraattisen oikeutuksen Erdoğanin yhden miehen vallalle. Tämä tietenkin pätee vain, mikäli demokratia nähdään karkeasti määrällisen enemmistön valtana, joka”saavutetaan” varsin kyseenalaisissa, epärehellisissä ja läpinäkymättömissä olosuhteissa, jotka herättävät kysymyksiä kampanjoinnin, äänestämisen ja ääntenlaskun osalta.

Siitä huolimatta toisen maailmansodan jälkeinen demokraattinen hegemonia perustuu merkittäviltä osin juuri symbolisuuteen, joka velvoittaa johtavan luokan ylläpitämään demokraattista julkisivua antamalla ainakin nimellistä arvoa sen asettamille vaatimuksille. Silloinkin, kun hallinto on ilmeisen yksinvaltainen tai yksittäiset vaalit ovat selvästi epärehelliset, on esitettävä muuta. Demokraattisen järjestelmän on tuotettava itsensä.

Tämä on myös syy sille, että monet ilmeisen epädemokraattiset hallinnot kokevat tarpeelliseksi kutsua itseään demokratioiksi, kuten vaikka Kongon, Pohjois-Korean ja Laosin ”demokraattiset” tasavallat. Se myös selittää, miksi Mugaben Zimbabwe, Nazarbajevin Kazakstan, Lukashenkon Valko-Venäjä ja Aliyevin Azerbaidzhan yhä käyvät läpi ”demokraattisten” vaalien symbolisen rituaalin oloissa, jotka lähes täysin mitätöivät vaalien järjestämisen perimmäisen merkityksen.

Erdoğanin hallinto tarvitsee oikeutusta pitääkseen yllä demokraattista julkisivua, jota ilman sen syvästi korruptoitunut ja yhä väkivaltaisempi valta jää riisutuksi, mutta kieroutuneella tavalla.

Kansanäänestys jakaa yhteiskuntaa erdoğanilaisten ja anti-erdoğanilaisten leireihin.

Vaikka nykyinen hallinto pysynee Turkissa myös ”ei”-tuloksen seurauksena, sitä puolustaneet eivät välttämättä voi jatkaa entisellään. Heiltä puuttuu ”populaarin suvereniteetin” suoma symbolinen tehokkuus, joka mahdollistaa faktojen kiistämisen.

Ilman huhtikuun 16. päivän kansanäänestyksen tuottamaa hyväksyntää on mahdotonta ylläpitää kollektiivista valhetta ja esittää, että Turkin poliittinen järjestelmä perustuu edes minimaaliselle demokratian tasolle.

Kansanäänestys on myös tilallinen teko, sillä se entisestään polarisoi ja lujittaa turkkilaisen politiikan kaksinapaista hegemoniaa. Se rakentuu Erdoğanin ympärille ja jakaa yhteiskuntaa erdoğanilaisten ja anti-erdoğanilaisten leireihin.

Turkkilainen lakmustesti

Poliittisten kantojen koko kirjon jakaminen kaksinapaisesti puoliin ”kyllä” ja ”ei” johtaa eräänlaiseen lakmustestiin, jossa kaikki joutuvat näyttämään todellisen suhtautumisensa Erdoğaniin.

Tämä on jo johtanut sovittamattomaan sisäiseen eripuraan kansallismielisessä MH-puolueessa, joka on ainoa merkittävä kilpailija hallituspuolueelle Turkin voittopuolisesti oikeistolaisen äänestäjäkunnan silmissä. Huomattava kansanedustajien vetämä ryhmä MHP:n sisältä syytti puolueen johtoa toimimisesta Erdoğanin viidentenä kolonnana. Ryhmä tuomitsi puolueen virallisen ”kyllä”-kannan ja irtautui kampanjoimaan ”ei”-äänten puolella.

Myös kurdien poliittisessa liikkeessä on nähtävissä sama, joskin vähemmän selvä jakautuminen. Sen piirissä on muodostunut erdoğanilainen vähemmistö, joka elättää optimistista toivetta siitä, että selvä voitto kansanäänestyksessä edistäisi rauhanneuvottelujen käynnistämistä uudelleen kurdien kanssa. Taustalla on ajatus, että vain vahva presidentti voi onnistua tässä.

Sunnuntainen äänestys on osoitus epätoivosta.

Vastakkainasettelun ylläpito ja vahvistuminen ovat ehto Erdoğanin ja siten koko AKP:n hegemonian säilymiselle turkkilaisessa politiikassa. AKP:llä ei enää ole käytössään muita kansaa mobilisoivia ja sen kannattajakuntaa vahvistavia keinoja.

Tällaisia keinoja voisivat olla varallisuutta ja kasvua luovaa talouspolitiikkaa, hyvinvointia edistävää sosiaalipolitiikkaa tai menestyskertomuksilla kansallista identiteettiä tukevaa ulkopolitiikkaa. Sen sijaan puolue turvautuu henkilökulttiin, jossa jokainen poliittinen konflikti esitetään elämän ja kuoleman kysymyksenä johtajalle ja hänen ruumiillistamalleen ”kansalle”.

Sunnuntainen äänestys on osoitus epätoivosta. Siinä hyödynnetään lähes ainoaa asetta, joka hallinnolla on enää käytettävissään, Erdoğania.

Äänestys on myös äärimmäinen osoitus Erdoğanin poliittisesta narsismista. Hän on valmis riskeeraamaan kaiken vain säilyttääkseen asemansa valokeilassa ja turkkilaisen politiikan keskiössä.

Kaaoksen, väkivallan ja mekkaloinnin keskellä äänestys on viime kädessä kallis ja holtiton tapa pakottaa jokainen kansalainen vastaamaan henkilökohtaiseen ja lopulta täysin triviaaliin kysymykseen: etkö pidä Erdoğanista? Pohjimmiltaan on traagista todistaa, kuinka viidentoista vuoden valta-asema ja horjumaton itseluottamus murentuvat surulliseen kysymykseen, joka anelee muilta tunnustusta.

Halil Gürhanlı on väitöskirjatutkija ja osa-aikainen tuntiopettaja Helsingin yliopistossa.

Emma Hakala on kääntänyt tekstin englannista suomeksi.