Tyypillisessä nykypäivän humanitaarisen avun tilanteessa ulkomaalaiset johtajat koordinoivat operaatioita turvallisilta alueilta, kun taas varsinaista apua antavat paikalliset yhteistyökumppanit konfliktialueilla. Syyrialaiset avustustyöntekijät ovat toistuvasti ja turhaan kysyneet apua järjestöiltä, joille he ovat työskennelleet.
Kirjoitus on alun perin julkaistu englanniksi 21.10.2019.
Yhdysvaltojen presidentti Donald Trump ilmoitti Yhdysvaltain joukkojen siirtymisestä Koillis-Syyrian sisällä, mitä seurasi Kurdistanin työväenpuolueeseen (PKK) ja Syyrian demokraattisiin voimiin (SDF) koillisessa kohdistunut Turkin sotilasoperaatio. Tapahtumasarjasta annetaan usein tiedotusvälineissä kuva, jonka perusteella läntiset liittolaiset ovat pettäneet kurdiliittolaiset.
Vuodesta 2014 SDF, kurdien ja arabien yhteiset joukot, on todellakin taistellut Yhdysvaltain rinnalla Isisiä vastaan. Isis julistettiin ”kukistuneeksi” ennenaikaisesti, mutta julistusta pidetään kuitenkin välttämättömänä maailmanlaajuiselle turvallisuudelle. Sen hintana oli silti kymmenien tuhansien SDF:n jäsenten henki.
Kuitenkin tuon kaltaiset “kansainvälisen yhteisön” petokset, jotka eivät kohdistu vain syyrialaisiin taistelijoihin vaan myös kansalaisyhteiskuntaan, avustajiin ja tavallisiin kansalaisiin, ovat olleet konfliktille tyypillisiä vuosien ajan.
Monet syyrialaiset ovat työskennelleet EU:n ja Yhdysvaltojen liittolaisten – asevoimien, hallitusten, kansainvälisten avustusjärjestöjen, kansalaisjärjestöjen ja yksityisten yritysten – rinnalla.
Monet syyrialaiset ovat työskennelleet EU:n ja Yhdysvaltojen liittolaisten rinnalla.
Kun geopoliittinen tilanne muuttui, moni heistä jäi äärimmäisen vaaran ja täydellisen epävarmuuden keskelle. Suurimmassa osassa tapauksista heidän tarinansa eivät koskaan saaneet tilaa kansainvälisissä tiedotusvälineissä.
Tässä kirjoituksessa pyrimme täyttämään tuon aukon nojautumalla tämänhetkisiin tutkimuksiimme. Elokuussa 2019 aloitimme työskentelyn Suomen Akatemian ja Helsingin yliopiston rahoituksella tutkimusprojektissa, jonka aiheena on avustustyön etähallinta ja paikallinen työ Syyrian konfliktissa sekä siirtolaisuus.
Lokalisaation katoaminen, syrjäisyyden nousu
Humanitaarinen yhteisö on vuosien ajan keskustellut tarpeesta siirtää avustustyön ja resurssien hallinta paikallisille järjestöille. Tätä keskustelua kutsutaan lokalisaatioagendaksi.
Tähän asti suurin osa alan ammattilaisista on ollut sitä mieltä, että lokalisaatio on epäonnistunut: rahoitus ja päätökset pysyvät kansainvälisten järjestöjen ja kansalaisjärjestöjen käsissä, vaikka niiden päämajat sijaitsevat kaukana humanitaarisia kriisejä kohdanneista alueista.
Humanitaarinen yhteisö on vuosien ajan keskustellut tarpeesta siirtää avustustyön ja resurssien hallinta paikallisille järjestöille
Keskustelussa ei useinkaan ole huomioitu sitä, että vaikka päätöksentekoa ja resurssien hallintaa ei ole lokalisoitu, suurin osa vaikeiden asioiden parissa toimivista työntekijöistä kentällä on jo palkattu paikallisesti.
Tyypillisessä nykypäivän humanitaarisen avun tilanteessa ulkomaalaiset johtajat koordinoivat operaatioita turvallisilta alueilta, kun taas paikalliset yhteistyökumppanit konfliktialueilla antavat varsinaista apua – lääketarvikkeista ruokapakatteihin ja rahalliseen apuun.
Paikallisten yhteistyökumppaneiden työssään kohtaamat riskit vaihtelevat ilmaiskuista elintarvikepulaan ja toistuvaan altistumiseen psyykkiselle traumalle. Heidän palkkansa on kuitenkin huomattavasti matalampi kuin länsimaisten avustustyöntekijöiden ja heidän työolosuhteensa monin verroin vaikeammat.
Syyrian konfliktia pidetään usein kriisinä, jossa humanitaarisen avun etäohjaus valtavirtaistettiin. Juuri tämän vuoksi haluamme keskittyä aiheeseen.
Avustustyöntekijät, joiden kanssa puhuimme tutkimukseemme liittyen, työskentelivät pienissä tai keskisuurissa syyrialaisissa avustusjärjestöissä. Nämä järjestöt toimivat täytäntöönpanokumppaneina Yhdysvalloissa ja EU:ssa sijaitseville kansainvälisille kansalaisjärjestöille ohjelmissa, joita rahoittavat merkittävät länsimaiset virastot, kuten Yhdysvaltojen kehitysyhteistyövirasto USAID, Britannian kehitysyhteistyövirasto DFID ja EU:n humanitaarisen avun ja pelastuspalvelun pääosasto ECHO.
Avustustyöntekijät muistelivat työskennelleensä vuosien ajan jopa 15 tuntia päivässä ja olleensa ulkomaisten päälliköiden saatavilla vuorokauden ympäri viestipalvelujen kuten WhatsAppin ja Skypen välityksellä. Heidän motivaationsa vaihtelivat vastuun- ja vastuullisuudentunnosta sodan runtelemaa yhteisöään kohtaan toisen työn löytymisen mahdottomuuteen alueella, jonka aseelliset selkkaukset ovat tuhonneet.
Liikkuvan vapaus ja liikkumattoman hyljeksintä
Jotkut haastattelemistamme työntekijöistä työskentelivät alueilla kuten Daraa, jota yleisesti kutsutaan vallankumouksen kehdoksi. Se on Syyrian eteläinen maakunta, jota opposition joukot hallitsivat kesään 2018 asti.
Tuolloin Syyrian ja Venäjän yhteishyökkäys, joka rikkoi kansainvälisen välitystoiminnan tuloksena syntyneen de-eskalaatio-sopimuksen, jonka neuvotteluissa Venäjä oli toiminut välittäjänä, johti opposition kaatumiseen presidentti Bashar al-Assadin hallituksen valvonnassa.
Kun maakunta palasi hallituksen valvontaan ja länsimaiset liittolaiset lakkauttivat rahoituksen ja tuen, kansalaiset ilmaisivat huolensa kansainvälisen yhteisön petoksesta. Heidän vetoomuksensa ei kuitenkaan saanut merkittävää kansainvälistä tukea.
Heidän joukossaan oli paikallisia avustustyöntekijöitä, jotka toistuvasti ja turhaan kysyivät apua järjestöiltä, joille he olivat työskennelleet.
Kun Syyrian armeija otti Daraan uudelleen valvontaansa, näille työntekijöille jäi kaksi yhtä vaarallista vaihtoehtoa: jäädä alueelle ja ”sopeutua” vannoen uudestaan uskollisuutta Syyrian hallitukselle tai paeta opposition hallitsemille alueille Luoteis-Syyriassa.
Ne, jotka päättivät jäädä hallituksen uudelleen valtaamille alueille, kohtasivat hyvin dokumentoituja häirinnän ja mielivaltaisen pidättämisen uhkia viranomaisten taholta, koska he olivat aiemmin työskennelleet järjestöille, joita tukivat hallitukselle vihamieliset voimat.
Toisaalta ne, jotka päättivät lähteä, löysivät itsensä maan niistä osista, joissa sekä riskit että ihmisten tarpeet ovat niin suuria, ettei säännöllinen raportointi humanitaarisiin ja terveydenhoitolaitoksiin kohdistuvista iskuista ole mahdollista ja joissa niin kutsutun poltetun maan taktiikan käyttö on yleistä.
Se, ettei mahdollisuuksia liikkuvuuteen ole, johtuu rajoittavista kansainvälisistä maahanmuuttojärjestelmistä sekä vakiintuneista vajaatyöllisyyden ja koulutusta vastaamattoman työn tekemisen malleista.
Ainoa mahdollisuus turvaan heille ja heidän perheilleen oli salakuljetus Turkkiin. Siihen tarvitaan kuitenkin rahaa, ja riskinä on joutua turkkilaisten rajavartijoiden väkivallan kohteeksi.
Yksi mielenkiintoisimmista löydöistä tämänhetkisessä ja aiemmassa tutkimuksessamme on liikkuvuuden asema avustajien elämän ja kokemuksen arvostuksessa ja turvaamisessa – tai niiden huomiotta jättäminen ja kertakäyttöisenä kohteleminen.
Kansainvälisten avustusjärjestöjen samoin kuin yksityisen sektorin päälliköt ovat usein jetsettereitä, jotka ovat tottuneet siirtymään työtiloilta toisille ympäri maailmaa ja jotka elävät myös yksityiselämässään monessa eri maassa. Vaikka paikallisilla työntekijöillä olisi korkea koulutus ja vuosien kokemus alalta, heillä on huomattavasti pienemmät mahdollisuudet muuttoon tai työmatkailuun.
Se, ettei mahdollisuuksia liikkuvuuteen ole, johtuu rajoittavista kansainvälisistä maahanmuuttojärjestelmistä sekä vakiintuneista vajaatyöllisyyden ja koulutusta vastaamattoman työn tekemisen malleista. Näin avustuskoneisto pikemminkin tuottaa eikä haasta maailmanlaajuista eriarvoisuutta.
Kuten yksi haastattelemistamme työntekijöistä sanoi kuvatessaan kokemuksiaan mahdollisuuksien puuttumisesta työssä etenemiseen ja kansainväliseen liikkuvuuteen liittyen: ”kerran paikallinen, aina paikallinen”.
Liikkuvuuden estäminen ei ole vain ammatillisen kehityksen tiellä, vaan se merkitsee myös päällekkäisiä epäoikeudenmukaisuuksia ihmisten liikkumattomaan kehoon. Se vahvistaa maailmanlaajuisia hierarkioita, jotka ryhmittelevät ihmiset heidän syntymäpaikkansa perusteella.
Toisin sanoen Syyrian avustustyöntekijöiden liikkumattomuus ja näkymättömyys toimivat rodullistamisen mekanismina.
EU-matka
Haastattelemiemme joukossa ainoa avustustyöntekijä, joka pääsi EU-maahan, joutui käymään läpi monimutkaisia ja pitkiä turvapaikkamenettelyjä, joihin sisältyy lisävuosia rajoitettua liikkuvuutta.
Työntekijät ovat ammattitaitoisia ja he ovat työskennelleet yhteiskuntansa kaikkein heikoimmissa asemassa olevien puolesta intohimoisesti ja tarjonneet keskeisiä palveluita kansainväliselle avustusyhteisölle. Laiton muuttoliike Syyrian ulkopuolella ja vaaralliset matkat EU:n turvapaikkakohteisiin ovat heille usein ainoa mahdollisuus
Koska EU-Turkki-julkilausuma pakolaisista horjuttaa presidentti Recep Tayyip Erdoğanin suunnitelmia karkottaa pakolaisia Syyriaan ja turvapaikan saamista EU:ssa vaikeuttavat järjestelykeskus-toimintamallin kaltaiset linjaukset, Syyrian entisten avustustyöntekijöiden on mahdollisesti vielä aiempaa vaikeampaa saada hyväksyttyä oikeutensa suojeluun.
Kaikki syyrialaiset ja todellakin kaikki turvapaikanhakijat ansaitsevat oikeudenmukaisen ja ihmisarvon mukaisen turvapaikkakäsittelyn taidoistaan ja pätevyyksistään riippumatta.
Syyrian avustustyöntekijöiden tapaus paljastaa kuitenkin kansainvälisen avustusyhteisön perustavaa laatua olevan ristiriidan – nimittäin paikallisten työntekijöiden kertakäyttöisyyden – johon kansainvälisten avunantajien, Suomi EU:n puheenjohtajana mukaan lukien, pitäisi puuttua kiireellisesti.
Nadine Hassouneh on vieraileva tutkija Eurooppalaisen oikeuden, identiteetin ja historian tutkimuksen huippuyksikössä Helsingin yliopistossa ja kunniatutkija The Council for British Research in the Levantissa, Ammanissa.
Elisa Pascucci on tutkijatohtori Eurooppalaisen oikeuden, identiteetin ja historian tutkimuksen huippuyksikössä Helsingin yliopistossa.
Englannista suomeen kääntänyt Kirsi Suutarinen.
