Journalismia teatterissa: Helsingin Sanomien Musta Laatikko

Kuva: Rafal Rudol / Unsplash (CC0)
Lukuaika: 4 min. 

Miten keskeisen suomalaisen uutislehden raportointi taittuu näyttämölle?

Helsingin Sanomien erittäin suosittu – moneen kertaa aiempina vuosina Helsingissä loppuun myyty – ja palkittu Musta laatikko -esitys jalkautui maakuntiin.

Esitykset saivat alkunsa jo vuonna 2016, ja niiden kanssa on vierailtu aikaisemmin Turussa ja Tampereella. Vaikka kyseessä onkin Helsingin Sanomat, kyseessä on ainoa aidosti kansallinen suomalainen uutislehti.

Tampereella esityksen otti ohjelmistoonsa Tampereen Työväen Teatteri (TTT). Esityksen tallenne on katsottavissa Helsingin Sanomien tilaajille.

Esityksen sisältö koostuu ”artikkeleista”, jotka yleisölle esittää asianomainen toimittaja. Artikkelit ovat aiemmin julkaisematonta journalistista sisältöä. Lava on melko karu; ainoastaan taustalla oleva videoprojektio elävöittää esitystä.

Konsepti kiinnostaa erityisesti näin median murroskautena: miten keskeisen suomalaisen uutislehden raportointi taittuu näyttämölle?

Tampereella esitettiin kahdeksan uutista, jotka leikkasivat journalistisen kirjon läpi talousuutisista inhimillisiin (human interest) artikkeleihin unohtamatta kaupunkisuunnittelua, taidetta, ulkopolitiikkaa ja kuvajournalismia.

Esitys etenee kuin sanomalehti.

Kuten TTT:n mainoksessa esitettiin, esitys etenee kuin sanomalehti. Teatterin lavalla korostetusti esitettiin faktaa, ei fiktiota.

Uutisgenren ja teatterin törmääminen ei kuitenkaan ole täysin ongelmatonta, sillä vaikka artikkeli oli jokaisen toimittajan ammatillista käsialaa, rooli lavalla oli enemmänkin tarinankerronnallinen.

Ensimmäinen puoliaika

Politiikan toimittaja Teija Sutinen avasi esityksen artikkelilla sote-uudistuksesta. Artikkelissa ei sinänsä ollut mitään vikaa, mutta se oli yllätyksetön asiaa seuranneille.

Kriittinen tutkijataustainen katsoja kiinnitti huomiota siihen, kuinka artikkeli – kuin se olisi ollut pääkirjoitus – asemoitui kannalle, että sote-uudistus on tehtävä. Siinä nojattiin pääosin taloudellisiin argumentteihin, kuten julkisessa keskustelussa on tapana ollut.

Syitä sote-uudistuksen epäonnistumiselle on kartoitettu syvällisemminkin kuin mitä lavalla nähtiin. Kokonaisvaltaisempi kuva olisi lisännyt artikkelin uutisarvoa, kun taas nykyisellään se jäi lähinnä tarinaksi siitä, kuinka suomalainen politiikka vaikuttaa kyvyttömältä ratkomaan ongelmia.

Toisena artikkelina esityksessä oli rikos- ja oikeustoimittajien Mikko Gustafssonin ja Janne Huuskosen jengirikoksista kertova, tutkivan journalismin artikkeli, josta on myös syntynyt kirja Kultainen vasikka – järjestäytynyt rikollisuus Suomessa. Artikkeli oli ainoa, jota voisi kutsua aidosti tutkivaksi journalismiksi.

Artikkelin suurin ansio oli kuvata taitavasti haastattelujen kautta, mitä jengiläisyys tarkoittaa ja millaista yhteisöllisyyttä se tarjoaa – Suomessakin.

Jengirikollisuus on merkittävin osa järjestäytynyttä rikollisuutta Suomessa, mutta toiminnan takana ovat aina ihmiset, jotka löytävät jengiin kuulumisesta muutakin merkitystä kuin vain rahallisen hyödyn. Mielenkiintoisesti vankiloissa kurin tiukentaminen on ainoastaan johtanut jengien identiteetin tiivistymiseen ja yhteisöllisyyden kasvattamiseen.

Esityksen kolmas artikkeli oli selvästi henkilökohtaisin, sillä alkuperäisen käsiohjelman vastaisesti Katri Kallionpää kertoi erikoisalueensa, lifestyle-toimituksen tyyliin istuvan omakohtaisen tarinan isänsä kuolemasta.

Kertomuksen ytimessä oli suomalaisesta terveydenhuollosta puuttuva palliatiivinen – kuolemaan valmistava – hoito. Suomalainen terveydenhuolto artikkelin mukaan tähtää kuntoutukseen silloinkin, kun se ei ole tarkoituksenmukaista. Oikea-aikainen kuntoutuksesta palliatiivisen hoidon piiriin siirtäminen on toki vaikea arvioida.

Kallionpään tunteellisen artikkelin jälkeen yleisön tunnelataus laukaistiin artikkelilla populaarikulttuurista, kun kulttuuritoimittaja Juuso Määttänen kertoi suomiräpin historiasta. Artikkeli perustui Määttäsen tuoreeseen kirjaan Sanasta sanaan: suomalaisen räpin historia ja tärkeimmät biisit.

Määttäsen artikkeli oli äärimmäisen helposti lähestyttävä, ja sen päätti vieraileva artisti B.W.A., joka esiteltiin nousevan polven uutena suomalaisena räp-artistina.

Toinen puoliaika

Tauon jälkeen ensimmäinen artikkeli käsitteli Helsingin historiallista kaupunkisuunnittelua ja keskittyi nimenomaisesti yksityisautoiluun. Kaupunkitoimituksen toimittaja Kalle Silfverbergin artikkeli oli lokakuussa 2019 torpatun kaupunkitunnelin poliittisen jälkipyykin kontekstissa äärimmäisen ajankohtainen.

Artikkeli hyödynsi tehokkaasti graafista esitystä kankaalla, jolla esiteltiin moderniin Helsinkiin 1960-luvun yksityisautoilun buumin yhteydessä luonnosteltua – sittemmin vähin äänin arkistoihin haudattua – liikennesuunnitelmaa. Suunnitelmassa monikaistaiset autotiet massiivisine monitasoliittymineen peittivät alleen merkittävän osan Helsingin maa-alasta. Artikkeli oli siis paitsi ajankohtainen myös havainnollistava, mutta toisaalta jäi hieman kuriositeetin tasolle.

Kulttuuritoimittaja Suvi Aholan artikkeli keskittyi historiallisesta näkökulmasta siihen, kuinka yleistä spiritismi oli Minna Canthin ja tämän aikalaisten taitelijapiireissä. Artikkelissa mietittiin, miten taitelijoiden luomistyö synnyttää omanlaisiaan yhteisöjä, joissa etsitään laajempia merkityksiä.

Juuri siirros Canthin sukupolven taitelijoista nykyisyyteen oli artikkelissa kiintoisaa, vaikka artikkeli saattoi tahtomatta vahvistaa stereotyyppista tarinaa taitelijoista (liian?) boheemeina sieluina.

Toisen puoliajan kolmas esitys keskittyi ulkomaantoimittaja Pekka Hakalan omaan matkaan Malaysia Airlinesin MH-17-lennon alasammuntapaikalle Itä-Ukrainan de facto sotatoimialueelle.

Artikkeli keskittyi yhtä lailla ulkomaantoimittajan työn haasteisiin kuin itse lentoturmaan, mikä jälleen korosti esitysformaatin tarinallisuutta. Näin artikkelissa oli taatusti sisältöä, joka ei ollut ennestään tuttua, sillä alasammunnasta oli aikanaan kuitenkin raportoitu mittavasti.

Artikkeli myös asetti vastakkain länsimaisen ja venäläisen median luotettavuuden. Vaikka artikkelissa kuvattiin kuinka absurdeja piirteitä venäläinen propaganda siviililentokoneen alas ampumisesta sai, toimittajan väite olikin, että niillä oli silti Venäjällä aitoa uskottavuutta.

Koska venäläinen yleisö on jatkuvan valtiollisen poliittisen kehystämisen piirissä, epäuskottavakin selitys muuttuu tässä kontekstissa ainakin osin uskottavaksi ja näin hämärtää käsitystä siitä, mitä ”oikeasti” tapahtuikaan.

Lopulta moni saattaakin jäädä epätietoisuuden valtaan. Se riittää siihen, ettei minkäänlaista poliittista aktivoitumista (ja siten seurauksia) realisoidu.

Esityksen päätti valokuvaaja Rio Gandaran esitys suomalaisten erikoislaatuisesta suhteesta kahviin osana Kuvia Suomesta –sarjaa. Sarjasta julkaistaan myös kirja.

Kenties olikin tarkoituksenmukaista päättää esitys tällaiseen kevyeen ihmiskeskeiseen ja arkiseen artikkeliin, jossa yleisö katseli kankaalta esitettyjä kuvakollaaseja suomalaisista kahvin äärellä. Kuvista yleisö saattoi tunnistaa itsensä. Pääosassa oli tunne ja tarina, ei enää informaatio.

Toimittaja kertoo artikkelin yleisölleen

Musta laatikko osoittaa, että toimittajat ovat laadukkaita tarinankertojia myös lavalla. Sen seurauksena tosin uutisen ja tarinan eroa alkaa olla yhä vaikeampaa hahmottaa.

Artikkelit, jotka muodostivat jokainen osansa esityksestä, osattiin esittää asiantuntevasti, mielenkiintoisesti ja joissain tapauksissa tunteita herättelevästi. Esityksen jälkeen oli myös mahdollisuus tavata esiintyjiä – journalisteja – teatterin lämpiössä.

Esitys on tosiaan heijastuma sanomalehdestä, jossa sisältö ei ole ainoastaan tiukan asialinjainen. Yhteiskunnallisesta näkökulmasta esitys jätti myös pohdittavaa, joka ei liittynyt niinkään esitykseen itseensä, vaan sen formaattiin.

Vaikka esitys kieltämättä on uusi ja innovatiivinen tapa tuoda journalismia suuren yleisön saataville, sen yleisö vaikuttaa paljolti samalta kuin lehdenkin.

Esitys suurten kaupunkien suurimmissa teattereissa ei riko rajoja vaan sulkee valtavirtajournalismin toimittajineen vielä vahvemmin omaan ja yleisönsä identiteettiin.

Tällä tarkoitan sitä, että teatterin lavalla esitetty journalismi puhuttelee luultavasti ensisijaisesti sitä keskiluokkaista ja keski-ikäistä yleisöä, jonka voisi olettaa muutenkin lukevan Helsingin Sanomia. Silmämääräinen arvio Tampereen yleisöstä vahvistaa tätä oletusta.

Vaikka esitys on laadukasta uudella tavalla esitettyä journalismia, reilut 30 euroa maksavan teatteriesityksen liput eivät tuo laatujournalismia lainkaan laajempien yleisöjen saataville.

Esitys suurten kaupunkien suurimmissa teattereissa ei riko rajoja vaan pikemminkin sulkee valtavirtajournalismin toimittajineen vielä vahvemmin omaan ja yleisönsä identiteettiin.

Rajojen rikkomiseksi ja uusien yleisöjen saavuttamiseksi formaatti tulisi skaalata radikaalisti pienempään mittakaavaan. Kenties tämä ei ole konseptin idea, mutta siihen suuntaan voisi rohkaista.

Mikko Poutanen on yhteiskuntatieteiden tohtori ja apurahatutkija Tampereen yliopistossa sekä Politiikasta-lehden vastaava päätoimittaja.

3.12.2019 22:28: Tarkennettu kohtia esityksistä Helsingin ulkopuolella, esityksen lippujen hinnasta ja esitysformaatin rahoituksesta. 

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.


*