Suomessa evakkojen ja sotaveteraanien asuttamisesta toisen maailmansodan jälkeen on kirjoitettu paljon, mutta harvemmin osana laajempaa Itä-Euroopan uudelleenasuttamisen aaltoa. Ihmisten suhde maahan ja sen hyödyntämiseen on tärkeä tutkimuskohde myös historian näkökulmasta.
Venäjän hyökkäys Ukrainaan on osoittanut, että hegemoniset historiat Euroopan sisäisestä kehityksestä ja sen suhteesta Venäjään täytyy miettiä uudelleen. Jos länsimaisen oikeusvaltion ihannetta käytetään lähimenneisyyden arviointiin, on otettava huomioon abstraktien arvojen ja arkipäiväisen elämän ero. Kaikki sosialististen diktatuurien kansalaiset eivät nähneet autoritääristä ja valehtelevaa valtiota onnellisuuttaan uhkaavana tekijänä, eivätkä kaikki liberaalin lännen asukkaat ole syntyneet vapaiksi tavoittelemaan omaa onneaan.
Kylmän sodan mustavalkoista kaksijakoisuutta heijasteleva selitysmalli peittää historiallisia jatkuvuuksia, ajatusten ja yhteiskunnallisen muutoksen syy-seurauksia sekä erilaisia tapoja yhdistää ideologia ja arki jokapäiväisessä elämässä. Keskittyminen kylmään sotaan ja siitä johdetun kategorisoinnin ulottaminen yhteiskunnallisen elämän kaikille aloille on osoittautunut epähistorialliseksi.
Jos otetaan lähtökohdaksi 1900-luvun suomalaisen yhteiskuntahistorian uudelleenarviointi sitä silmällä pitäen, kuinka Suomi on erilainen tai samankaltainen suhteessa muuhun Eurooppaan, Itä-Eurooppa-vertailu on perusteltua. Suomen asema niin kutsuttuna reunavaltiona – eli Neuvostoliiton itäeurooppalaisena rajanaapurina – on tietysti historiantutkimuksessa tunnustettu fakta, jonka vaikutusta suomalaisen yhteiskuntaan ei ole vähätelty. On julkaistu pätevää vertailevaa tutkimusta Suomen ja muiden reunavaltioiden poliittisen kulttuurin eroista ja yhteneväisyyksistä.
Toisen maailmansodan jälkeistä suomalaista kehitystä on kuitenkin harvoin suhteutettu muihin reunavaltioihin. Erityisesti sodan jälkeisen maatalous- ja väestöpolitiikan, luonnonvarojen hallinnan sekä kansallisen talouden jälleenrakentamisprosessin alueilla vertailu Itä-Euroopan maiden välillä voi tuottaa uusia näkökulmia kansallisiksi ajateltuihin kehityskulkuihin. Tämän kirjoituksen tarkoitus ei ole kuitenkaan kieltää päivänselvien erojen olemassaoloa: esimerkiksi Neuvostoliitto ei miehittänyt Suomea, toisin kuin lähes kaikki muut reunavaltiot.
Maareformi ja uudelleenasuttaminen Suomessa ja muualla Itä-Euroopassa
Vertailun esteenä on enimmäkseen ajatus toisen maailmansodan jälkeen syntyneistä Itä-Euroopan diktatuureista, joita myös Itä-blokiksi kutsuttiin, homogeenisena kokonaisuutena – mitä ne eivät olleet. Lisäksi toisen maailmansodan jälkeen Suomi halusi tehdä sekä selkeän eron Itä-Euroopan maihin että korostaa omaa pohjoismaista historiaansa.
Yhteiskuntatieteissä on tullut tavaksi asemoida Suomi erityiseksi ”itä-pohjoiseksi” osaksi Pohjoismaita. Erilaiset jaottelut ja uudet käsitteet eivät kuitenkaan muuta sitä tosiasiaa, että historiansa puolesta Suomi eroaa selkeästi sekä Itä-Euroopan että pohjoismaiden viiteryhmistä (jotka molemmat ovat joukko hyvinkin erilaisia maita), mutta samalla sillä on yhtäläisyyksiä monien näihin kuuluvien maiden kanssa.
Ennen toista maailmansotaa Suomi oli osa Itä-Euroopan ”vihreää vyöhykettä”, jossa oli tapana tasata eriarvoisuutta ja ratkoa sosiaalisia ongelmia maaomaisuuden uudelleenjaoilla. Näissä maissa maanomistaminen ja maaseudun kulttuuri muodostivat kansallisen identiteetin kovan ytimen.
Tätä taustaa vasten ei ole yllättävää, että lähes kaikki reunavaltiot aloittivat sodan jälkeisen yhteiskunnan jälleenrakentamisen valtavalla maaomaisuuden uudelleenjaolla. Maareformin pintapuolinen perustelu myötäili monissa reunavaltioissa sosialistista ideologiaa, mutta käytännön alkusyy maanjaolle olivat ne miljoonat pakolaiset, jotka toisen maailmansodan loppuvaiheessa täytyi uudelleenasuttaa koko reunavaltiovyöhykkeen pituudella.
Suomessa on kirjoitettu paljon evakkojen ja sotaveteraanien asuttamisesta, mutta harvemmin osana Itä-Euroopan laajuista uudelleenasuttamisten aaltoa.
”Vihreä vyöhyke” – Itä-Euroopan maaseutu – oli toisen maailmansodan verisimpien alalukujen näyttämö: miljoonia ihmisiä oli kuollut, ja kokonaisia väestönosia esimerkiksi juutalaiset vähemmistöt kulttuureineen ja historioineen oli pyyhitty pois. Sodan jälkeen Itä-Euroopan kartta järjesteltiin uudelleen, jonka seurauksena miljoonat ihmiset joutuivat etsimään uuden kodin itselleen.
Suomessa on kirjoitettu paljon evakkojen ja sotaveteraanien asuttamisesta, mutta harvemmin osana Itä-Euroopan laajuista uudelleenasuttamisten aaltoa. Vuonna 1945 Puola ajoi etniset saksalaiset pois maasta, ja maahan tuli satojatuhansia ukrainalaisia. Tšekkoslovakia ja Jugoslavia karkottivat saksalaiset ja osan unkarilaisvähemmistöistään. Jugoslavia asutti heidän tilalleen köyhiä väestöryhmiä Makedoniasta, Bosniasta ja Montenegrosta. Tšekkoslovakia ”vaihtoi” unkarilaiset slovakkeihin Unkarin kanssa. Bulgaria karkotti satojatuhansia etnisiä turkkilaisia.
Toisin kuin muut Keski-Euroopan maat, Romania puolestaan ei karkottanut saksalaista väestöä. Se vain pakkolunasti heidän maansa ja antoi ne ukrainalaisille ja bulgarialaisille uudisasukkaille. Arviot Itä-Saksaan saapuneiden pakolaisten määrästä vaihtelevat, mutta DDR:n oli vuoteen 1950 mennessä pitänyt uudelleenasuttaa yli neljä miljoonaa ihmistä.
Usein paikallistasolla ainoa tapa integroida valtava määrä uusia – väkivallan traumatisoimia – asukkaita hallintojärjestelmiin ja rakentaa maatalouden rakenteet uudelleen oli antaa ihmisille maata – ja toivoa, että aika parantaisi pahimmat haavat. Sotia seuranneina vuosikymmeninä ”vihreän vyöhykkeen” valtiot kohtasivat samankaltaisia haasteita koskien asutuspolitiikkaa ja kansallisen maatalouden sopeuttamista globaaleihin markkinoihin, mutta käytetyt keinot vaihtelivat suuresti. Maaseudun modernisoinnin jokainen maa kuitenkin hoiti yhdistelemällä lakia, poliittista ohjausta ja taloudellisia kannustimia – ja missään projekti ei toteutunut kuin oli alun perin tarkoitettu.
Ideologia, laki, ja maaseudun modernisointi
Maanviljelijät ympäri Itä-Eurooppaa, sekä ”vanhat” viljelijät että uudet tulokkaat, olivat suurelta osin maaomaisuuden uusjaon puolella ja ymmärsivät projektin välttämättömyyden. Esimerkiksi Itä-Saksassa asiasta äänestettiin ja valtaosa äänestäjistä kannatti maareformia.
Uusjako kuitenkin aloitti valtavan maaseudun muutosprosessin ja toista maailmansotaa edeltävään aikaan ei ollut enää paluuta. Maaseuduilla ”uusien tulokkaiden” ja vanhan väestön välit usein kiristyivät. Pakon edessä asutetut ”uustalonpojat” eivät monesti joko osanneet viljellä maata ollenkaan tai eivät olleet tottuneet uuden asuinseutunsa maaperän, sään ja viljelyskasvien erityislaatuisuuksiin: läpi Itä-Euroopan uudet maatilat olivat suurelta osin kannattamattomia.
Maareformit olivat myös luoneet suuremman, rakenteellisen ongelman. Reformien seuraus oli valtava määrä pientiloja, jotka eivät olleet teknologisen kehityksen myötä ja globaalien markkinoiden puristuksessa enää kannattavia. Itä-Euroopassa kehitys vei kohti yhä suurempia yksiköitä. Maatalouskollektiivit olivat sosialistisen ideologian kannalta puhdasoppinen vaihtoehto, mutta eivät mitenkään ilmiselvä lopputulos, varsinkaan kun maanviljelijät lähes aina vastustivat kollektiiveihin siirtymistä.
Uusjako kuitenkin aloitti valtavan maaseudun muutosprosessin ja toista maailmansotaa edeltävään aikaan ei ollut enää paluuta. Maaseuduilla ”uusien tulokkaiden” ja vanhan väestön välit usein kiristyivät.
Itä-Euroopan maat joutuivat kukin tulemaan toimeen rakenteellisesti vinoutuneen maataloustuotannon kanssa ja kokeilivat sen korjaamiseen tulevina vuosikymmeninä erilaisia yhdistelmiä suoraa pakottamista, maaseudun yhteisöjen itsehallinnon lisäämistä ja rahallista subventointia, jolla pyrittiin ohjaamaan maanviljelijöitä sopeuttamaan tuotantonsa haluttuun suuntaan.
Maaseudun historia Itä-Euroopassa ei ole – ei Suomen eikä muidenkaan maiden kohdalla – suoraviivainen narratiivi valtiollisesta ohjauksesta ja maaseudun identiteettien poliittisesta alistamisesta vaan monimutkainen prosessi, jossa talous, poliittiset ideologiat, laki ja paikalliset identiteetit dynaamisessa vuorovaikutuksessa loivat erilaisia maatalouden muotoja.
Esimerkiksi Puolassa hallitus pyrki kollektivisoimaan maaseudun pientiloja vuosien ajan, mutta joutui vuonna 1956 avoimen kapinan edessä myöntämään tappionsa. Puolan maataloudesta tuli kummallinen pientilavaltainen perinteisten arvojen läpikyllästämä valtio sellaisen valtion sisällä, joka vannoi yksityisomaisuuden hävittämisen nimeen.
Itä-Saksassa kollektivisointi toteutettiin pakolla talvella 1959–60 useiden vuosien suostuttelun, pakottamisen ja erilaisten projektien epäonnistuttua. Nitisevä ja natiseva rakennelma saatiin pidettyä kasassa vain myöntämällä kollektiiveille diktatuurin mittakaavassa huomattava määrä itsehallintoa, jota hallitus pyrki kaikin keinoin peruuttamaan 1970– ja 80-luvuilla.
Ilmastonmuutos tulee – sodista riippumatta – määrittämään ihmislajin elämänmuotoa tulevina vuosisatoina. Siksi suhteemme maahan ja sen hyödyntämiseen tulisi olla myös historian tutkimukselle tärkeää.
Molemmissa maissa taloudellisesti kannattava, omavaraisuuden takaava maatalous oli poliittinen prioriteetti, mutta kaukainen haave. Sen eteen tehtiin kuitenkin töitä, ja huolimatta siitä, että julkisesti vannottiin ”sosialistisen maaseudun” ensisijaisuutta, käytännön tasolla kannattavuus ajoi ideologian edelle.
Suomessa toisen maailmansodan jälkeinen maareformi loi valtavan pientilojen uuden kerrostuman maahan, joka oli jo valmiiksi täynnä pieniä viljelytiloja. Vaikka oikeusjärjestelmä tunnusti yksityisomaisuuden pyhyyden, kansallinen talouspolitiikka varsinkin vuodesta 1956 eteenpäin käytännössä teki suuresta osasta pientiloja kannattamattomia.
Valtion päätös tukea vain lähtökohtaisesti taloudellisesti kannattavaa maanviljelyä, suuren luokan modernisointiprojektit sekä metsätalouden murros autioittivat satoja tuhansia pientiloja, jotka olivat syntyneet toisen maailmansodan jälkeisessä maareformissa. 1960-luvulta lähtien ympäristö, vesi- ja metsälainsäädännön uudistukset sementoivat maaseudun yhdistysten ja toimikuntien aseman oman yhteisönsä yhteisen varallisuuden vartioijina, hallinnoijina ja edusmiehinä.
Maa, historia ja identiteetti
Viime vuosisadan poliittiset ideologiat ovat saattaneet kuolla tai muuttaa muotoaan, mutta sosiaaliset rakenteet, arvostukset ja maailmankatsomukset, joita ne loivat, ovat elossa ja vaikuttavat Euroopan arkipäivään. Esimerkiksi toisen maailmansodan jälkeinen maareformi ja pakolaisten uudelleenasuttaminen Euroopassa olivat massiivisia projekteja, jotka olivat vain joiltain osin poliittisilla ideologioilla perustellut, mutta vaikuttivat täysin kiistatta suoraan miljoonien ihmisten elämään.
Maan, identiteetin ja historian yhteenkuuluvuus tulee ilmeiseksi kriiseissä, kuten Venäjän hyökkäyssota on osoittanut. On kuitenkin hyvä muistaa, että ilmastonmuutos tulee – sodista riippumatta – määrittämään ihmislajin elämänmuotoa tulevina vuosisatoina. Siksi suhteemme maahan ja sen hyödyntämiseen tulisi olla myös historian tutkimukselle tärkeää. 1900-luku on osoittautunut pitkäksi vuosisadaksi – se ei suostu päättymään. Jotta ymmärtäisimme sen haamuja oikein, meidän täytyy kyetä ymmärtämään sitä aina uudelleen, löytäen jatkuvuuksia ja katkoksia, joiden merkitys on aiemmin tuntunut vähäpätöiseltä.
OTT Ville Erkkilä on yliopistotutkija Suomen akatemian eurooppalaisen oikeuden, identiteetin ja historiantutkimuksen EuroStorie-huippuyksikössä, Helsingin yliopiston Eurooppa-tutkimuksen keskuksessa.
Artikkeli on osa Eurostorie-juttusarjaa.
Eurostorie articles in english.
Eurostorie artiklar på svenska.
Artikkelikuva: Anna Schavikin / Pixabay
