Presidentinvaalien jälkeen Yhdysvaltojen poliittista keskustelua on hallinnut niin sanottu Fiscal Cliff, joka voidaan kääntää vaikkapa talousjyrkänteeksi.
Pelkistetysti kyse on siitä, että niin sanotut George W. Bushin ajan väliaikaisiksi suunnitellut veronkevennykset ovat nyt lakkaamassa samaan aikaan kun budjetin tasapainottamiseksi määrätyt automaattiset menoleikkurit astuvat voimaan. Toteutuessaan nämä jossain määrin poliittisen kontrollin ulkopuolella olevat leikkaukset iskisivät kipeimmin keskiluokkaan ja joidenkin ennusteiden mukaan lähettäisivät Yhdysvallat ja maailmantalouden uuteen taantumaan.
Keskiluokka vai keski-ikäiset?
“Onko koko keskustelu talousjyrkänteestä pelkkää teatteria?”, kysyy American Enterprise Instituten entinen johtaja ja presidentti Reaganin hallinnossa työskennellyt Christopher DeMuth. DeMuth väittää, että nykyhetken poliittinen retoriikka, joka painottaa yli puoluelinjojen keskiluokan kärsimysten välttämistä, on huijausta, jonka avulla sekä demokraatit että republikaanit peittävät tulonsiirrot, jotka eivät ole tuloluokkien vaan sukupolvien välisiä.
Ongelma ei siis olekaan keynesiläisen elvytysopin kestämättömyys vaan poliittinen järjestelmä, jossa äänestäjiä ostetaan hyvää jakamalla ja lasku jätetään tulevien sukupolvien maksettavaksi. Tämän muuallakin kuullun syytöksen toteuttaminen on Yhdysvalloissa ollut muita maita helpompaa, siillä velka on pystytty hankkimaan suurilta osin kotimarkkinoilta dollarimääräisenä. Tämä tarkoittaa, että Yhdysvallat on velkaa itselleen omassa rahayksikössään, joten velan voi teoriassa aina maksaa pois painamalla lisää rahaa.
DeMuth kuulostaa varsin perinteiseltä talouskonservatiiviltä, mutta hänen näkemyksensä poliittisen järjestelmän systemaattisista ongelmista kriisin selittäjänä on totuttua omaperäisempi. DeMuthin mukaan budjettikäsittelyä on 1970-luvulta lähtien hajautettu yhä enemmän, minkä johdosta intressiryhmät ja populistiset virtaukset ovat päässeet vaikuttamaan yksittäisiin poliitikkoihin, joihin päätökset henkilöityvät sen sijaan että vastuu kannettaisiin kollegiaalisesti. Samalla kokonaisuudet ovat hämärtyneet päätöksenteossa.
Ratkaisu DeMuthin mukaan löytyykin budjettikirjojen sijaan ensisijaisesti uudesta ”reiluuden retoriikasta”, jossa nykyiset kielikuvat kyseenalaistetaan ja keskustelu siirretään tuloluokista sukupolviin. Epäselväksi jää, miten reiluun retoriikkaan päästään, jos järjestelmä on laho.
Pyhä puolustus
Alijäämäiset budjetit ovat viime vuosikymmenien normi Yhdysvaltojen valtiontaloudessa. Velalle on myös aina löydetty syynsä. Esimerkiksi republikaanipresidenttien Ronald Reaganin ja George Bushin aikana puolustusmenojen rahoittamista velalla perusteltiin sillä, että kyseessä oli investointi kylmän sodan voittamiseksi.
Kylmä sota voitettiin, ja Yhdysvallat on tällä hetkellä sotilaallisesti globaali suvereeni, mutta sotilasmenot ovat edelleen momentti, johon kukaan ei halua koskea, vaikka varsin maltillinen puolustusmenojen leikkaus poistaisi budjettihuolet. Syyt koskemattomuuteen löytyvät sotateollisuuden lobbausvoimasta ja vaalitaktisesta retoriikasta, joka esittää puolustusteollisuuden kotimaisten työpaikkojen takaajana.
Voidaan kuitenkin kysyä, kuinka pitkään on poliittisesti mahdollista syytää rahaa uusiin hävittäjähankkeisiin samaan aikaan kun monessa osassa Yhdysvaltoja eletään kehitysmaita vastaavissa oloissa ja esimerkiksi Detroitin kaltaisissa kaupungeissa urbaani rappio ja köyhyys ovat jatkuneet jo vuosikymmeniä. Puolustusmenot ovat keskiluokan lisäksi toinen retorinen pyhä lehmä, jota suojellessaan poliitikot kulkevat kohti kuilua. Patriotismin ja maanpuolustuksen yhdistelmä ei kuitenkaan ole vielä rikkoutunut, eivätkä slummien asukkaat ole nousseet vaatimaan puolustusmenojen muuttamista sosiaalisiksi tulonsiirroiksi.
Jakautunut kansa
Mutta miksi poliitikot eivät sitten ryhdistäydy ja palaa 1970-luvulta tuttuun kollegiaalisuuteen, jossa budjettikurista otettiin yhteinen puoluerajat ylittävä vastuu?
Eräs syy on vanha tuttu: jakautunut kansa. Yhdysvaltain edustajainhuoneen ja kongressin jäsenet valitaan nykyään lähes yksinomaan niin sanotuista varmoista vaalipiireistä, joissa kilpailevan puolueen ehdokkaalla ei käytännössä ole mahdollisuuksia tulla valituksi. Ennen oli toisin. Vuonna 1992 edustajainhuoneen jäsenistä joka neljäs tuli vaalipiireistä, joissa voittomarginaali oli niin pieni, että paikat olisivat voineet helposti mennä myös toiselle puolueelle (swing district). Tällä hetkellä samassa tilanteessa on vain joka kymmenes edustaja ja kovan linjan komprommissittomuus on rationaalinen valinta, jolla pyritään vähentämään oman puolueen vastaehdokkaan mahdollisuuksia seuraavissa vaaleissa. Yksittäisellä edustajalla ei ole kannustinta maltillisuuteen.
Velkaneuvotteluiden keskeiset toimijat, presidentti Obama ja edustajainhuoneen puhemies John Boehner, eivät ole tämän kahtiajaon yläpuolella vaan mitä suurimmassa määrin sen ilmentymiä. Poliittisesta keskustelusta, etenkin velkakriisin kohdalla, onkin tullut teatteria, jossa keskeisessä osassa on toisen puolueen mustamaalaaminen.
Huipputason velkaneuvotteluista ja niihin liittyvistä manöövereistä saa hyvän kuvan Bob Woodwardin teoksesta The Price of Politics, joka kertoo viime kesän talouspoliittisestä väännöstä, jossa pelinappulana oli valtiontalouden velkakatto. Woodwardin teoksessa poliitikot näyttäytyvät pikkusieluisina oman reviirinsä ja vaalipiirinsä vartijoina, joista ei enää löydy kykyä nähdä valtion etua. Suurimman kritiikin Woodward kohdistaa presidentti Obamaan, jota Woodward kuvaa viallisen poliittisen järjestelmän tuotteeksi, jolta puuttuu kyky valtiomiesmäisyyteen. Suopeaa kuvaa Woodward ei toki tarjoa kenestäkään Washingtonin sisäpiiriläisestä. Woodwardin kirja täydentääkin pessimistisen kuvan, jossa maailman johtavan valtion ongelmallista poliittista järjestelmää pyörittävät henkilöt, jotka ovat kykenemättämiä nousemaan itsensä yläpuolelle.
Selvää on, että miten ikinä tämä erä talouskeskusteluja päättyykään, kriisit tulevat jatkumaan. Ehkä ensi kesänä keskustelemme siitä, kuinka vararikkoiset osavaltiot, Kalifornia etunenässä, pyytävät liittovaltiota kantamaan osan veloistaan.
Lähteitä
Mandelbaum, Michael. 2010. The Frugal Superpower. America’s Global Leadership in a Cash Stripped Era. Public Affairs, New York.
Silver, Nate. 2012. ”House Divisions Sharpen as Swing Districts Decline” The New York Times. 27.12. (Luettu 28.12.2012)
Woodward, Bob. 2012. Price of Politics. Simon & Schuster, New York.
