Ensi lauantaina tulee kuluneeksi 10 vuotta siitä, kun Acehin rauhansopimus allekirjoitettiin Helsingissä. Rauhanprosessia on pidetty onnistuneena. Tasa-arvon näkökulmasta vuosikymmen ei kuitenkaan ole ollut rauhanvälityksen riemuvoitto.
Kansainvälisesti arvostettu esimerkki suomalaisesta rauhanvälitystyöstä
15.8.2015 tulee kuluneeksi 10 vuotta siitä, kun presidentti Martti Ahtisaaren johdolla välitetty rauhansopimus Indonesian hallituksen ja Acehin itsenäisyystaistelijoiden välillä allekirjoitettiin Helsingissä.
Helsingin rauhanprosessina tunnettu rauhansopimus on saanut tunnustusta kansainvälisesti ja se onkin esitetty suomalaisen rauhanvälitystyön lippulaivana. Presidentti Ahtisaari vastaanotti pitkäaikaisesta rauhanneuvottelijatyöstään Nobelin rauhanpalkinnon vuonna 2008.
Tietyin mittarein Acehin rauhanprosessia voidaan pitää onnistuneena: aseellisten selkkausten lukumäärä on vähentynyt, aseistariisunnassa on onnistuttu, entiset taistelijat ovat ryhtyneet poliitikoiksi, byrokraateiksi tai yrittäjiksi.
Acehin konfliktin ja rauhanprosessin sukupuolivaikutukset
Kun katse käännetään rauhanprosessin sukupuolittuneisiin vaikutuksiin, tilanne näyttää kuitenkin toiselta.
Kathmandussa helmikuussa 2015 YK:n turvallisuusneuvoston päätöslauselman 1325 syksyllä 2015 julkistettavan globaalin arvioinnin alueellisessa kokouksessa acehilaiset naisaktivistit ja -juristit kuvasivat kymmentä rauhanprosessin vuotta ristiriitaisin tuntein: kun rauhanprosessia tarkastellaan sukupuolittuneena tai naisten oikeuksien näkökulmasta, se näyttäytyy monessa mielessä ongelmallisena.
Rauhanprosessi ja kansainvälinen humanitaarinen apu Intian valtameren maanjäristyksen ja tsunamin jälkeen on merkinnyt Acehissa uusien poliittisten valtataisteluiden syntymistä. Näissä taisteluissa käytetään aktiivisesti kunnian ja acehilaisen identiteetin käsitteitä ja samalla hyödynnetään rauhanprosessin myötä vahvistunutta Acehin erityisautonomista asemaa suhteessa Indonesian perustuslakiin ja hallintomalliin.
Sukupuolittunut väkivalta on edelleen normalisoitunutta Acehin konfliktin jälkeisessä arjessa.
Tämä tarkoittaa naisiin kohdistuvan fyysisen lähisuhdeväkivallan lisäksi myös muunlaista turvattomuutta. Sitä on voitu kohdistaa erityisesti naisiin paikallislakien muodossa, jotka hyväksyttiin aseellisen konfliktin tai konfliktinjälkeisen ensimmäisen vuosikymmenen aikana.
Tästä viimeinen esimerkki on syksyllä 2014 Acehin parlamentin hyväksymä uusi rikoslaki, jonka perusteella raiskauksen uhri voi joutua syytetyksi avioliiton ulkopuolisesta haureudesta. Laki tulee voimaan syyskuussa 2015, ellei Indonesian keskushallinto tuomitse lakia Indonesian perustuslain vastaisena.
Väkivaltaa ja syrjintää on kohdistettu myös uskonnollisiin, etnisiin sekä sukupuoli- ja seksuaalisiin vähemmistöihin ja kasvavassa määrin myös naisten ihmisoikeuspuolustajiin, jopa sukupuolentutkimuksen lehtoreihin.
Aktivistien leimaaminen lännen agenteiksi on myös kiristänyt naisjärjestöjen välisiä suhteita ja tekee kansainvälisestä solidaarisuustyöstä haastavaa.
Acehilaiset naisjärjestöt ja feministiset islamtutkijat ovat kuitenkin vaikeasti kategorisoitavissa konfliktin tai sukupuolisokean rauhanprosessin passiivisiksi uhreiksi saati ulkopuolisten voimien vietäviksi.
He ovat jo vuosikymmeniä vaatineet oikeutta osallistua lainsäädäntöä koskeviin päätöksiin sekä poliittisten tavoitteiden määrittelyyn. He ovat tarjonneet olemassa olevien mallien rinnalle näkökulmia, joissa pyritään vastaamaan turvattomuuden monikasvoisuuteen, liittyypä se sitten fyysiseen, poliittiseen, taloudelliseen tai ympäristölliseen turvallisuuteen, luonnonkatastrofit ja ilmastonmuutos mukaan lukien.
Sillä, miten eri toimijat ja heidän tuomansa näkökulmat huomioidaan Acehin konfliktinjälkeisessä jälleenrakennuksessa, on merkitystä.
Acehin rauhanprosessille asetetut odotukset koetuksella
Viimeisen vuoden aikana entisistä taistelijoista muodostettu uusi taistelijaryhmä on ottanut kohteekseen Acehin nykyisen poliittisen eliitin – entiset taistelijatoverinsa.
Ryhmä on tarttunut aseisiin rauhanprosessin pettymysten saattelemana. He kohdistavat kritiikkinsä vuonna 2012 valituille kuvernööri Zaini Abudullahille ja varakuvernööri Muzakir Manafille sekä vuonna 2014 valitulle uudelle paikallisparlamentille.
Konfliktin jälkeinen poliittinen ja taloudellinen kehitys ei ole onnistunut vähentämään Acehin korkeita köyhyyslukemia. Aceh on yksi Indonesian pahiten korruptoituneita maakuntia. Moni entinen taistelija – mukaan lukien Inong Balee -naistaistelijat – ja konfliktin siviiliuhri odottaa yhä rauhansopimuksessa luvattujen parannusten toteutumista, kuten ihmisoikeustuomioistuimen ja totuuskomission perustamista ja taloudellisen toimeentulon vakauttamista.
YK:n turvallisuusneuvosto tarkastelee tänä syksynä, millä tavalla sen vuonna 2000 hyväksymää päätöslauselmaa 1325 ”Naiset, rauha ja turvallisuus” on toteutettu globaalisti.
Suomalaista panosta Acehin rauhaan tulisikin kriittisesti tarkastella näistä näkökulmista ja samalla varmistaa, että Helsingissä neuvoteltu sopimus lunastaisi acehilaisten – erityisesti naisten ja erilaisten vähemmistöryhmien odotukset syrjimättömyydestä, väkivallattomuudesta ja taloudellisesta toimeentulosta.
Toivon repaleet/Scraps of Hope on Suomen kulttuurirahaston tutkija Marjaana Jauholan ja dokumentaristi Seija Hirstiön yhteistyötuotanto, joka analysoi ja dokumentoi Helsingissä vuonna 2005 neuvotellun Acehin rauhanprosessin onnistuneisuutta sen ensimmäisen vuosikymmenen aikana (2005–2015), erityiskiinnostuksen kohteena syrjimättömyyden ja tasa-arvon toteutumisen haasteet. Työryhmä matkustaa Acehiin loppusyksystä 2015 tekemään kuvaustyöpajoja Banda Acehin arjen ja tulevaisuuden haaveiden dokumentoimiseksi.
Mahdi Abdullah on acehilainen kuvataitelija, joka käsittelee Acehin konfliktia ja jälleenrakennusta suurin ja ikonisin maalauksin. Hän on tullut tunnetuksi Acehin konfliktin kommentaattorina näyttelyillään niin Indonesiassa kuin myös kansainvälisesti, kuten vuonna 2009 Passaussa Saksassa. Hänen työnsä ovat esillä alkuvuodesta 2016 Sydneyssä Australiassa.
Tarkoittaako kirjoittaja rauhanvälitysprosessia moittiessaan, että sotiminen pitäisi aloittaa uudelleen, jotta uusi tasa-arvoisempi rauha voitaisiin saavuttaa? Oliko sodan aikana naisten ja vähemmistöjen asiat paremmin?
Tuntuu siltä, että tässä nyt sotketaan keskenään rauhanajan politiikan epäonnistumiset ja onnistunut rauhanvälitys, ja tavoitteena on vain kerätä huomiota kirjoitukselle moittimalla Ahtisaarta ja CMI:tä.