Ehkä yleisin kommentti Tampereen itsenäisyyspäiväjuhlan ”Kiekkovieraista” on ollut, että mellakointi esti mielenosoituksen viestin kuulumisen. Ajatus on todella kummallinen, kirjoittaa Teppo Eskelinen.
Kuvitteleeko joku, että Kiekkovierailla olisi ollut joku eksakti viesti, joka jäi välittymättä? Ei kai viesti yrittänytkään ollut mitään sen kummempaa kuin yleinen rahaeliitin vastaisuus sekä luokkaerojen ja yhteiskunnan jakaantuneisuuden alleviivaaminen nimenomaan itsenäisyyspäivänä. Tämän viestin ymmärsi taatusti jokainen, eikä mielenosoituksella välttämättä tarvitsekaan tuon kummempaa viestiä olla. Ja sikäli kun jotain syvempiä selityksiä hakee, niin jokseenkin jokainen osaa googlata Kiekkovieraiden sivut, kuten todella moni on varmasti viime päivinä tehnyt.
Kyse ei ole siitä, että jokin viesti olisi jäänyt välittymättä, vaan siitä, miksi se välittyi niin hyvin. Yllättäen puolet maasta puhuikin itsenäisyyspäivänä eriarvoisuudesta ja syrjäytymisestä – toki usein myös mellakoista, mutta mellakkakin on hieman erilainen puheenaihe kuin juhlapuvut. Harvoin on näin pieni porukka onnistunut kaappaamaan agendaa näin tehokkaasti. Toinen iltapäivälehti laittoi lööppiinsä juhlapuvut, toinen protestit. Kannattaa käydä lähikaupassa katsomassa kumman teline on tyhjä.
On tietysti selvää, että väkivalta halutaan tuomita, mutta miksi se halutaan tuomita tavalla, jossa kieltäydytään sanomasta ääneen ilmiselviä tosiasioita? Perinteisesti keskustelu mellakoiden yhteydessä on aina kääntynyt mediakritiikkiin: miksi nimenomaan polttopulloilla saa niin hyvin äänensä kuuluviin? Mitä se kertoo tiedonvälityksestä tai poliittisesta järjestelmästä? Kysymys alkoi aikoinaan vähän uuvuttaa, mutta sentään se on rehellinen. Tämän kysymyksen lausuminen ääneen voisi avata terveellistä tilaa median ja formaalin politiikan itsekritiikille, mutta tätä ei nyt ilmeisesti haluta. Tuskin kukaan kovin aidosti sentään uskoo, että Kiekkovieraat olisivat oikeasti saaneet jonkun viestin paremmin läpi, jos he olisivat seisoneet plakaattien kanssa Keskustorilla.
Paradigmaattisin versio tästä ilmiöstä tuli Helsingin Sanomien toimittajalta, joka kirjoitti päivän lehteen asiasta analyysin. Analyysi kuului suunnilleen näin: protestoijilla oli sinänsä ihan tärkeä rahavallan ja eliitin vastainen viesti, ja enpä ollut aikaisemmin tullut ajatelleeksikaan miten paljon ihan kadunmiehet symppaavat tätä viestiä. Harmi nyt vain, että tuo viesti, jonka juuri länttäsin näkyville tähän Helsingin Sanomien sivulle A10, ei tavoita ketään.
Symbolisen politiikan kieltäminen
Toki merkittävä osa tästä kommentoinnista on ainoastaan symbolisen politiikan kieltämistä. Taustalla on ilmeisesti oletus siitä, että kelvatakseen politiikaksi protestilla on oltava lakiesityksen muotoinen viesti.
On kuitenkin selvää, että Kiekkovierasjuhlan kaltaisella tapahtumalla ei ole eikä varmaan voisikaan olla tuon muotoista viestiä. Tämä johtuu jo ihan siitä, ettei itsenäisyyspäivän juhla ole poliittinen päätöksentekoelin vaan symbolinen performanssi. Sen tehtävänä on juhlistaa näkyvän elitistisin menoin ja talvisotaa muistelemalla kansan yhtenäisyyttä, kieltäen yhden päivän ajaksi kaikki mahdolliset riitasoinnut, joita tässä tarinassa voisi olla.
Mikä muu Kiekkovieraiden ”viesti” olisi edes voinut ollut kuin tuottaa (vaihtelevin ja vaihtelevasti järkevin keinoin) juuri näitä riitasointuja, korostaen eroja yhtenäisyyden sijaan? Pakottaa luokkapolitiikan käsitteitä siihen performanssiin, joka ne systemaattisimmin kieltää?
Yhteiskuntakäsitysten kuilu
Erilaisten keskustelupalstojen lukeminen on usein aika turhauttavaa, mutta protestien tulkintojen kohdalla se on päinvastoin kiinnostavaa. Ensinnäkin on merkillepantavaa, miten paljon kaikesta näennäisestä kansallisesta yhtenäisyydestä huolimatta protestoijia ymmärretään. Tietysti se aina tehdään reunahuomiolla ”väkivaltaa ei voi hyväksyä”, mutta hiljaisen sympatian laajuus on jännittävää.
Vieläkin kiinnostavampaa on, että se viha mitä Kiekkovieraat saivat osakseen erilaisissa anonyymeissa keskusteluissa, vahvistaa juuri heidän tarjoamaansa luentaa yhteiskunnasta. Kritiikki protestointeja kohtaan ei tapahdu kansallisen yhtenäisyyden käsitteillä, historiaa tai sotaveteraaneja muistellen, vaan terminologia on lähes yksinomaan (eliitin) luokkapolitiikkapuhetta.
Yhä uudestaan protestoijia kutsutaan ”pohjasakaksi” tai ”roskaväeksi”. Tuskin mikään vahvistaisi protestoijien yhteiskuntakäsitystä yhtä tehokkaasti: Suomi ei ole ”me”, vaan ”eliitiksi” ja ”pohjaksi” kerrostunut hierarkia. Moni Tampere-talossa sisällä ollut varmastikin tosiasiassa ajattelee samanlaisin käsittein, mutta ei poliittisen korrektiuden takia koskaan ilmaise asiaa näin. Nyt käsitteistö tuli näkyviin.
Satunnainen viesti kommenttipalstalta: ”Halusivat kuulemma pitää omat bileet kun eivät saaneet kutsua juhlaan. Luulevatko ne todella, että ketä tahansa luusereita halutaan itsenäisyyspäivän juhliin mukaan?”
Tämän paremmin protestoijien viesti ei olisi voinut mennä perille.
Reagointi kollektiiviseen toimintaan
On merkillepantavaa, miten systemaattisesti viranomaiset, lehdistö ja muut puhuvat protestoijista yhtenä kategoriana, vaikka on selvää, että väkeä on ollut liikkeellä moneen lähtöön, monilla motiiveilla ja monilla tyyleillä.
Kollektiivinen toimija on filosofinen ongelma sinänsä, mutta näyttää siltä, että vallitsevan moraalin mukaan mielenosoittajia voi kohdella kollektiivisena subjektina, mitä tulee joukkojenhallintaan ja muihin pakkotoimiin. Mikäli siis yksi mielenosoittaja on syyllistynyt väkivaltaiseen mellakointiin, poliisi näyttää katsovan oikeudekseen pamputtaa ketä tahansa mielenosoittajaa. Väkijoukkoon ratsastaminen ei tainnut olla ainoa tämän sortin episodi.
Tarkoitus ei ole tässä arvioida, oliko poliisin väkivallan mitoitus kohtuullinen – mitäpä sitä arvioimaan, kun en ollut paikalla. Voi toki myös olla, että joukkojenhallintahommissa syntyy jonkinlaista oheisvauriota myös ihan aidosti vahingossa. Huomionarvoista on se, ettei juuri kukaan tunnu näkevän asiassa mitään kummempaa periaatteellista ongelmaa, vaikka perusoikeudet ovat yleensä Suomessa ihan kohtuullisella tolalla.
Reilun vuosikymmenen takaisten globalisaatioprotestien suuren aallon eräs leimallinen elementti oli poliisiväkivalta ketä tahansa ”aktivistia” kohtaan. Mitään näyttöä ei tarvittu, mihinkään ei tarvinnut syyllistyä; riitti että liikkui tietyssä joukossa tai majoittui aktivisteille varatuissa majapaikoissa.
Erityisesti Genovassa vuonna 2001 nähtiin poliisilta todella mielenvikaista sadismia, josta ketään ei koskaan tuomittu. Suomi ei tietenkään ole Italia, mutta olisi ehkä syytä olla hieman enemmän huolissaan siitä, jos vallitsevaksi käsitykseksi kenen tahansa tietyssä paikassa mieltään osoittavan pamputtamisesta muodostuu se, että ”saivat ansionsa mukaan”. Kaltevalla pinnalla ollaan.
Hyvin moni on mellakat tuomitessaan korostanut erontekoa mellakoitsijoiden ja rauhanomaisten mielenosoittajien välillä ja jälkimmäisten oikeutta osoittaa mieltään. Kuitenkaan juuri kukaan ei ole ollut ihmeemmin huolissaan jälkimmäisten oikeudesta olla joutumatta ansaitsemattomien joukkojenhallintatoimenpiteiden kohteeksi. Pitäisikö kuitenkin olla?
Artikkelikuva: Esa Piironen / Wikimedia Commons
