Kun koronavirus iski Suomeen, hallitus käski suomalaisia olemaan matkustamatta ulkomaille, vaikka kansalaisten perusoikeuksiin kuuluu oikeus lähteä maasta. On pohdinnan paikka, onko kehotuksen naamioiminen velvoittavaksi oikein.
Hallituksen viestinnän oikeutusta Suomen rajan ylittämisestä eli maastalähtöoikeudesta voidaan arvioida kahdesta moraaliteoreettisesta näkökulmasta. Utilitaristisesti ajattelevat henkilöt ovat alttiimpia hyväksymään hallituksen toiminnan, koska hallituksen päämääränä on ollut edistää yleistä hyvää. Sen sijaan velvollisuuseettisestä näkökulmasta hallituksen viestintäagenda asettuu kyseenalaisempaan valoon.
Rajoituksia liikkuvuuteen
Suomen hallitus teki 17.3. päätöksen palauttaa rajavalvonta väliaikaisesti sisärajoille. Sisäministeriön samalle päivälle päivätyssä perustelumuistioissa todetaan ”Perustuslain 9 §:n mukaan Suomen kansalaista ei saa estää saapumasta maahan. Jokaisella on myös oikeus lähteä maasta. Sisärajavalvonnan palauttamisella ei puututtaisi näihin oikeuksiin.”
Valtioneuvoston tiedotustilaisuudessa samana päivänä sisäministeri Maria Ohisalo totesi ainoastaan kansalaisten oikeuden palata Suomeen. Sanatarkasti hän sanoi näin: ”Ulkomaille ei nyt pidä matkustaa, nyt toivon, että jokainen suomalainen ottaa tilanteen vakavasti. Ihmisten ei pidä matkustaa lainkaan ulkomaille tämän sulun ja poikkeusolon aikana.” Samalla hän totesi erikseen suomalaisten voivan aina palata Suomeen sekä ulkomaisten matkailijoiden mahdollisuuden poistua maasta.
Ministeri ei kuitenkaan todennut suomalaisilta olevan lailla kiellettyä poistua maasta. On siis syytä kysyä, onko hallituksen oikeutettua antaa ymmärtää maasta poistumisen olevan kiellettyä, jos viestinnän tarkoitus on hyvä? Median lisäksi myös useampi tutkija on tarttunut kysymykseen, kuten esimerkiksi Johanna Vuorelma ja Henrik Rydeneflt sekä Janne Saarikivi Ylelle tarjoamassaan kolumnissa.
Keskustelijoista ne, jotka ovat taipuvaisia puoltamaan hallituksen tiedostuslinjaa voivat argumentaatiossaan vedota reaalipolitiikkaan, jossa periaatteiden sijasta korostuvat käytäntöön liitetyt tosiasiat ja niistä tehtävät johtopäätökset.
Onko hallituksen oikeutettua antaa ymmärtää maasta poistumisen olevan kiellettyä, jos viestinnän tarkoitus on hyvä?
Voikin hyvin olla, että yletön nuuskaralli Tornion ja Haaparannan välillä olisi johtanut kovempiin tartuntalukuihin Lapissa. Esimerkiksi 5. toukokuuta Lapin Kansa raportoi Lapissa olevan vain kolme koronaa sairastavaa, sillä aiemmin sairastuneet olivat jo parantuneet.
Toisaalta perus- ja ihmisoikeudet, kuten maastalähtöoikeus (PL 9.2 §), ovat oikeuksia, joita voidaan rajoittaa vain tarkasti määritellyllä tavalla. Tähän pirtaan ei istu poliittinen metodi, jossa oikeuksien toteutumista rajoitetaan lausumilla, jotka ovat tulkittavissa oikeuksien rajoitukseksi. Myös perustuslain 22 §:n mukaan julkisen vallan, kuten hallituksen, on turvattava perusoikeuksien toteutuminen, eikä toimittava tavalla, joka minimoi tosiasiallisen mahdollisuuden nauttia perustavanlaatuisista oikeuksista.
On toki muistettava, että maahantulon rajoittaminen ja muut poikkeustilaa koskevat toimet tehtiin hyvin nopeasti ja poikkeuksellisessa tilanteessa. Kun tarkoituksena on saada ihmiset ymmärtämään tilanteen vakavuus ja vähentämään välittömästi liikkumista ja ihmiskontaktejaan, yksinkertaistavat poliittiset lausumat ovat tehokkaampia kuin vaikeasti avautuva juridinen kieli.
Kaksi moraaliteoreettista näkökulmaa
Kirjoitushetkellä emme vielä tiedä, lisääkö ihmisten kasvanut perusoikeustietoisuus, kuten oikeus liikkua Ruotsin rajan yli, koronaviruksen leviämistä. Pohtikaamme nyt kuitenkin kahden keskeisen moraaliteorian näkökulmasta sitä, voiko perusoikeuksien pimittäminen olla moraalisesti oikein. Näkökulmat ovat utilitaristinen eli seurauseettinen ja deontologinen eli velvollisuuseettinen. Seurauseettisessä ajattelussa keskiössä on toiminnasta seuraava lopputulos, kun taas velvollisuusetiikassa toimintaa ohjaavat ennalta määritellyt periaatteet.
Utilitaristisen käsityksen mukaan oikein on siis sellainen toiminta, joka johtaa parhaimpaan mahdolliseen lopputulokseen. Keskustelua voidaan käydä siitä, mikä kussakin tilanteessa on paras lopputulos, mutta kun tavoite on määritelty, se toimii kaiken toiminnan ohjenuorana. Esimerkiksi hallituksen toiminnan tarkoituksena on eittämättä ollut tartuntojen minimoiminen, ja tämän tavoitteen saavuttaminen onnistuu parhaiten vähentämällä liikkuvuutta ja kontakteja muihin ihmisiin.
Utilitaristisen käsityksen mukaan oikein on sellainen toiminta, joka johtaa parhaimpaan mahdolliseen lopputulokseen.
Alustava arvio lopputulemasta voitaisiin saada vertailemalla tartuntamääriä kahdella aikavälillä: yhtäältä siltä ajanjaksolta, kun oikeutta lähteä maasta ei laajasti tunnistettu ja toisaalta sen jälkeiseltä ajalta, kun ihmiset tulivat tietoisemmaksi liikkumisoikeudestaan. Tällaisia lukuja ei kuitenkaan ole vielä saatavilla, ja taudin itämisaikakin voi ilmeisesti olla melko pitkä.
Voidaan myös kysyä, oliko hallituksen viestintä sittenkään niin epäselvää kuin on annettu ymmärtää. Sisäministeriön muistion lukeneet sekä valtiosääntöön perehtyneet ihmiset kyllä tietävät oikeutensa ja osaavat kiinnittää huomiota ministereiden sanavalintoihin, jotka eivät täsmällisesti katsoen kiellä ihmisiä poistumasta maasta.
Utilitarismissa tarkoitus pyhittää keinot
Monet ihmiset tulivat tietoisiksi maastalähtöoikeudestaan vasta mediakeskustelun myötä toukokuun alussa, kun julkiseen keskusteluun nousi hallituksen kritisoitu tapa esittää suositukset velvoittavina käskyinä. Hyvänä perusoikeuspolitiikkana ei voida pitää sitä, että perusoikeudet turvataan näennäisesti, ikään kuin sitä ajatellen, kuinka kansalaisten perusoikeuksista voidaan tinkiä joutumatta rajoittamaan niitä juridisesti.
Toisaalta voidaan myös kysyä, millainen vaikutus olisi ollut sillä, jos hallitus olisi valinnut toisenlaisen tiedotustavan. Vaihtoehtoisessa skenaariossa hallitus olisi korostanut liikkumisvapautta sekä todennut, että maastapoistumissuositukset ovat nimenomaan suosituksia.
Esimerkiksi Ruotsissa kansalaisia on ohjattu pääasiassa suosituksin, mutta ihmiset ovat silti vähentäneet huomattavasti paitsi maan sisäistä myös rajat ylittävää liikkumista. Voi toki olla, että Ruotsissa on ollut helpompi olla sallivampi, koska monet muut maat, kuten Ruotsin kaikki naapurimaat, ovat sulkeneet rajansa ruotsalaisilta. Näin ollen Ruotsissa ei ole ehkä ollut tarvetta samanlaiselle keskustelulle kuin Suomessa.
Vaihtoehtoisessa skenaariossa hallitus olisi korostanut liikkumisvapautta sekä todennut, että maastapoistumissuositukset ovat nimenomaan suosituksia.
Sen sijaan Suomessa hallitus on saattanut ajatella, että yhteiskunnallisesti on järkevämpää pyrkiä vahvasti rajoittamaan rajanylitystä Ruotsin rajalla. Omaa ajatteluaan hallitus on voinut legitimoida utilitaristisesti: on parempi hieman hämätä kansaa, koska kansan parastahan tässä ajatellaan.
Tunnetun utilitaristisen kritiikin mukaan tie kadotukseen on kuitenkin kivetty hyvillä aikomuksilla. Yksilön oikeuksista puhuttaessa kyseistä sanontaa ei voida sivuuttaa siitä yksinkertaisesta syystä, että yksilönoikeudet on jo käsitteellisestikin säädetty suojelemaan yksilöitä julkisen vallan mielivallalta. Näin ollen lähtökohta on, ettei yksilön oikeuksista voida tinkiä, vaikka yksittäistapauksessa tinkimistä voitaisiin puoltaa sillä saavutettavalla yleisellä hyvällä.
Velvollisuuseettinen näkökulma korostaa lainmukaisuutta
Toisenlaista näkökulmaa edustaa deontologinen eli velvollisuuseettinen ajattelu. Tämän käsityksen mukaan paras lopputulos voidaan saavuttaa, jos toimintaa ohjaa jokin velvollisuus eli periaate, jota on noudatettava kaikissa tilanteissa. Tunnetuin velvollisuuseettinen muotoilu on Immanuel Kantin kategorinen imperatiivi: toimi niin, että voisit ajatella toimintasi muodostuvan yleiseksi laiksi.
Voitaisiinko periaate ”älä tuo esille kansalaisten perusoikeutta, jos voit näin toimimalla lisätä yleistä hyvää, kuten rajoittaa tartuntataudin leviämistä” säätää yleiseksi laiksi? Kysymys vaikuttaa jo intuitiivisestikin epäilyttävältä.
Jos tartuntataudin leviämistä haluttaisiin estää rajoittamalla ihmisten oikeutta lähteä maasta, sitä varten tulisi säätää erillinen laki. Tällaisen toiveen suuntaan sisäministeri myös viittasi Yle Uutisten haastattelussa 11. toukokuuta. Lainsäädäntöprosessissa voitaisiin myös huolellisesti arvioida, minkälaisissa tilanteissa maasta lähtemistä olisi perusoikeuksien yleisten rajoitusperusteiden valossa mahdollista rajoittaa. Tavallisella lailla olisi tosin lähes mahdotonta rajoittaa maasta lähtemisen oikeutta, ellei kysymys ole oikeudenkäynnin turvaamisesta tai rangaistuksen täytäntöönpanosta tai maanpuolustusvelvollisuudesta (PL 9.2 §).
Voitaisiinko periaate ”älä tuo esille kansalaisten perusoikeutta, jos voit näin toimimalla lisätä yleistä hyvää, kuten rajoittaa tartuntataudin leviämistä” säätää yleiseksi laiksi?
Velvollisuusetiikan näkökulmasta vaikuttaa selvältä, ettei hallituksella ole oikeutta hämätä kansalaisia. Jos jokin toiminta on perusoikeuksien perusteella sallittua, siitä ei julkisen vallan tule puhua tavalla, joka viestii toiminnan olevan kiellettyä.
Toki hintana voi olla se, että osa kansasta jättää noudattamatta suosituksia, jos niiden korostetaan olevan nimenomaan suosituksia. Utilitaristin mukaan tässä on myös deontologian kipupiste. Miksi pitää kiinni periaatteista, jos niiden noudattaminen johtaa yksittäistapauksessa huonompaan lopputulokseen?
Oikeusvaltion deontologinen olemus
Myös oikeusvaltio on olemukseltaan deontologinen: niin kansalaisten kuin julkisen vallankin on toimittava etukäteen sovittujen pelisääntöjen mukaisesti riippumatta siitä, ovatko pelisäännöt yksittäistapauksessa miellyttäviä vai ei. Tämän vuoksi myös oikeuskansleri aikoo tutkia, onko kansalaisten – rohkenemme sanoa – hämääminen ollut oikeudellisesti kyseenalaista.
Kyse ei kuitenkaan ole ainoastaan hallituksen omista linjauksista, vaan myös siitä, kuinka hallituksen suositukset on jalkautettu virkakoneistoon. Voidaan kysyä, onko ministeriön ohjeistus virkamiehille ollut tarpeeksi selkeää sekä onko viranomaisten viestintä kansalaisille osoittanut, että kyse on suosituksista. Esimerkiksi Rajavartiolaitoksen 17.3. ilmestyneessä tiedotteessa todetaan, että ”Suomen hallitus on linjannut, että Suomen kansalaisten ei pidä matkustaa ulkomaille” Tästä voi helposti syntyä käsitys, jonka mukaan hallituksen linjaus on sanktioitu määräys.
Niin kansalaisten kuin julkisen vallankin on toimittava etukäteen sovittujen pelisääntöjen mukaisesti riippumatta siitä, ovatko pelisäännöt yksittäistapauksessa miellyttäviä vai ei.
Samalla tavoin on vastattu myös usein kysyttyihin kysymyksiin matkustamisesta. Kysymykseen lomamatkasta vastataan seuraavasti ”Hallituksen linjauksen mukaisesti ulkomaille ei tulisi matkustaa. Suomeen paluun jälkeen suosituksena on olla 14 vrk:n karanteenia vastaavissa olosuhteissa.”
Perusoikeutensa tunteva voi mahdollisesti tunnistaa muotoilujen viittaavan suosituksiin. Toisaalta, kuten edellä totesimme, julkisen vallan tehtävä ei ole perusoikeuksien retorinen häivyttäminen, vaan sen tulee huolehtia siitä, että perusoikeudet toteutuvat optimaalisesti.
On myös moraalisesti ongelmallista, jos viranomaisten nimenomainen tarkoitus on viestiä perusoikeuksista ja niiden rajoittamisesta tavalla, joka johtaa väärinymmärryksiin. Tätäkin vakavampaa on se, jos tarkoitus on ollut viestittää perustuslain perusteella sallitun toiminnan olevan sanktioitua. Tällöin problematiikka ei hahmottuisi vain moraalisena ongelmana, vaan perus- ja ihmisoikeuksien perusteettomana rajoittamisena.
Kansan yliarviointia vai holhoamista?
Lopuksi pohdittavaksi tulee vielä kysymys, mitä hallituksen viestintä kertoo suhtautumisesta kansaan. Kysymystä voidaan tarkastella kahdesta näkökulmasta. Positiivisesti ajateltuna hallitus on vain yliarvioinut ihmisten perusoikeudellisen osaamisen ja luottanut siihen, että kyllä kansaa tietää oikeutensa poistua maasta, vaikka tiedotus olisikin hiukan huojuvaa.
Huonompi vaihtoehto on sen sijaan se, että hallitus on aliarvioinut kansalaisten ymmärryskyvyn pitäen kansaa niin kurittomana, että suositusten sijaan on annettava kuva sanktiolla uhatusta toiminnasta.
Omassa elämässään yksilöt voivat tehdä tavoitteidensa mukaisia valintoja. Myös politiikassa utilitaristiset periaatteet voivat ohjata poliittista päätöksentekoa. Poliittisessa harkinnassa voidaan myös päätyä painottamaan yhtä perusoikeutta toisen kustannuksella, kunhan lainsäädäntötyössä huolehditaan perusoikeuksien rajoitusedellytysten toteutumisesta.
Ongelmalliseksi tilanne muuttuu silloin, jos utilitarismi vie voiton laista ja lainmukaisuudesta.
Ongelmalliseksi tilanne muuttuu kuitenkin silloin, jos utilitarismi vie hallitusvaltaa käytettäessä voiton laista ja lainmukaisuudesta. Näin ollen olisikin toivottavaa, että hallituksen tiedostuslinja olisi myös kriisioloissa avointa ja demokraattista oikeusvaltiota tukevaa, vaikka se hallituksen näkökulmasta vaikuttaisikin yksittäistapauksessa johtavan epätyydyttävään lopputulokseen. Suosituksen ja pakon välinen ero puhuttaa varmasti myös jatkossa, kun yhteiskuntaa ja rajoja aletaan asteittain avata ja mahdollisesti uudelleen sulkea.
VTT, FM Saila Heinikoski työskentelee vanhempana tutkijana Euroopan unioni -tutkimusohjelmassa Ulkopoliittisessa instituutissa. Hän on erikoistunut tutkimuksessaan EU:n rajapolitiikkaan.
OTT, VTM Tatu Hyttinen on rikosoikeuden dosentti sekä yliopistonlehtori Itä-Suomen ylipistossa. Hän on tutkinut muun muassa perus- ja ihmisoikeuksien sekä rikoslain välisiä suhteita.
