Hidastempoinen elokuva vallan vaihtumisesta Vatikaanissa saa pohtimaan, ansaitsevatko valtaa todella ainoastaan sellaiset, jotka eivät halua sitä.
The Two Popes (2019), ohj. Fernando Meirelles, kirj. Anthony McCarten
Nimensä mukaisesti kahden paavin elokuva kertoo katolisen kirkon poikkeuksellisesta tilanteesta vuosina 2012-2013, kun paavi Benedictus XVI eli Joseph Ratzinger oli eroamassa muutoin elinikäisestä paavin virasta, ja hänen tilalleen valittiin paavi Franciscus, aikaisemmalta nimeltään kardinaali Jorge Bergoglio. Elokuvassa näitä nimirooleja tähdittävät Anthony Hopkins ja Jonathan Pryce.
Elokuva mainostaa olevansa ”tositapahtumien inspiroima”, mikä sinänsä jättää sille enemmän liikkumatilaa esimerkiksi dokumenttiin nähden. Toisaalta tämä voi olla myös eduksi, jos vertauskohdaksi asettaa Wim Wendersin melko yksipuolisen dokumentin paavi Franciscuksesta. Siitä huolimatta tapahtumien ja henkilöiden dramatisoinnin vuoksi, katsojan on tärkeää usein muistuttaa itseään seuraavansa elokuvaa.
Totuuden ja fiktion hämärtäminen tekee elokuvasta jo muodoltaan mielenkiintoisen.
Tätä rajaa hämärretäänkin ilmeisen tietoisesti jatkuvasti sotkemalla sekaan sekä aitoa historiallista kuvamateriaalia että elokuvan omaa kuvausmateriaalia käsittelemällä sitä niin, että se vaikuttaa historialliselta. Päähenkilövalinnat ovat myös siinä määrin menneet nappiin, että katsojan täytyy myös muistuttaa itseään siitä, että ruudulla esiintyvät näyttelijät. Totuuden ja fiktion hämärtäminen tekee elokuvasta jo muodoltaan mielenkiintoisen.
Katolisen kirkon reformi
Katolisen kirkon suuren vaikutusvallan ja muutoin aika rajatusti julkisuudessa käsitellyn paavien välisen vallanvaihdoksen voisi niin ikään kuvitella kiehtovan myös muita kuin politiikan tutkijoita tai uskontotieteilijöitä.
Tähän elokuva antaa taustaa, mutta melko rajatusti. Elokuva keskittyy kahteen henkilöhahmoon sekä näiden väliseen jännitteeseen. Teos esittää Benedictuksen ja Bergoglion välisen suhteen kuin vertauskuvana katolisen kirkon omasta sisäisestä ristiriidasta reformin ja perinteen välissä.
Reformi on ymmärrettävästi tässä suhteessa positiivisemmin esitetty. Bergoglio ei korostetusti välitä työnsä materiaalisista puitteista tai muodollisuudesta, vaan on pikemminkin kansanmies jalkapallofaniutta myöten. Kun Benediktus taas kuvataan hitaana, raihnaana, etäisenä ja virallisen tuntuisena elokuva esittää kahden paavin edustaman katolisen kirkon murroskohdan tarvittuna, mutta hallittuna, uudistuksena.
Toisin sanoen menneen ja tulevan vertaus tapahtuu sympaattisesti ja ymmärtäen. Muutos esitetään korostetusti reformina eikä vallankumouksena; Benediktus ja Bergoglio – Franciscus – asettuvat loogiseen jatkumoon ja rauhalliseen, peräti luonnolliseen, vallan siirtymään. Bergoglio oli ehdolla paaviksi jo niihin aikoihin kuin Ratzinger valittiin, ja Bergoglion valinta Ratzingerin luovuttua tehtävästään esitetään miltei itsestäänselvyytenä.
Teos esittää Benedictuksen ja Bergoglion välisen suhteen kuin vertauskuvana katolisen kirkon omasta sisäisestä ristiriidasta reformin ja perinteen välissä.
Osa miesten välisestä dynamiikasta elokuvassa koostuukin siitä, että Benediktus tulee vakuuttuneeksi siitä, että juuri Bergoglio on oikea mies seuraamaan häntä paavina.
Tämä uudistus on myös tarpeen, jotta katolisen kirkon suosion – ja sen vallan – lasku voidaan pysäyttää. Suosion laskun seikat toki mainitaan, mutta ne jätetään tarkoituksella taustalle. Esimerkiksi kirkkoa ravistelleet seksuaalisen hyväksikäytön skandaalit kyllä mainitaan, mutta esimerkiksi kohtaus, jossa Benediktus haluaa tunnustaa Bergogliolle syntinsä, häivytetään kameroiden ja mikrofonien ulottumattomiin.
Oletettavasti vuosia jatkunut ja suurta näkyvyyttä saanut skandaali täytyi nostaa esiin, mutta naisten tai homoseksuaalien oikeuksille katolisen kirkon piirissä ei jää senkään vertaa tilaa.
Murroskohdan vaatimattomuus korostuu myös Bergoglion Benediktukselle antamassa synninpäästössä, jossa viitataan tämän osallisuuteen skandaalien peittelyssä. Elokuva ei siis kykene puhuttelemaan sitä dilemmaa, jonka moraaliin nojaavan instituution jäsenten moraalittomuus aiheuttaa.
Franciscus kirkon uudistajana?
Kyyninen katsoja voisi pitää elokuvaa jopa jossain määrin katolisen kirkon kuvaa laskelmoivasti kiillottavana mielipidevaikuttamisena, jolla häivytetään menneisyyttä keskittymällä uuteen. Mennyt jää kokemukseksi, josta on opittu. Ratzingerin menneisyys kansallissosialistisessa nuorisojärjestö Hitler-Jugendissa mainitaan pikemminkin syynä hänen huonoon imagoonsa kuin minään todellisena asiana.
Samoin elokuva kuluttaa kohtuullisesti aikaa Bergolgion ongelmalliseen menneisyyteen osana Argentiinan sotilasjuntan terroriin nojannutta hallintoa (1976-1983). Bergoglion osoitetaan kokevan syyllisyyttä osallisuudestaan, ja haluavansa työllään sovittaa menneet. Elokuva toteaa, että tästä syystä Bergoglio on yhä Argentiinassa hyvinkin kiistanalainen henkilö.
Toisaalta tämä osaltaan esitetään syynä Bergoglion myöhempään syventymiseen eriarvoistumisen vastaiseen työhön. On aivan totta, että etenkin edeltäjäänsä verrattuna paavi Franciscus on uudistushenkinen, ja keskittynyt merkittävästi yhteiskunnalliseen oikeudenmukaisuuteen puheissaan. Ilmeisesti nykyinen paavi valitsi myös nimensä juuri nojaten aiempaan työhönsä.
Maltillinenkin uudistus saattaa olla haastavaa instituutiossa, joka on vuosisatojen ajan määritellyt itsensä konservatismin kautta.
Paavi Franciscus on puhutellut kapitalistisia markkinoita maita ja ihmisiä kurjuuteen syöksevänä itsevaltiaana, ja puuttunut katolisen kirkon seksuaaliseen hyväksikäyttöön, mutta on myös selvää, että tässäkin asiassa kirkon vanhoilliset piirit tarjoavat paaville kovan vastuksen, ja skandaali voi olla liian suuri yhdelle uudistusmieliselle paaville. Toisaalta on myös selvää, ettei paavi Franciscus myöskään ole ollut ehkä esitetyn uudistushenkinen dogmasta eli kristinuskon sisällöstä.
Paavin asemasta huolimatta katolinen kirkko on massiivinen instituutio, jonka osat ja jäsenet voivat puolustaa voimakkaastikin omaa tulkintaansa kirkon roolista. Tältä osin voidaan ajatella, että maltillinenkin uudistus saattaa olla haastavaa instituutiossa, joka on vuosisatojen ajan määritellyt itsensä konservatismin kautta.
Nämä näkemykset jäävät kuitenkin elokuvassa paljolti käsittelemättä, koska vain murto-osa ajasta jätetään tapahtumille paavi Franciscuksen valinnan jälkeen.
Vallan tavoittelusta
Eräs elokuvan mielenkiintoisimmista ulottuvuuksista muodostuu sen suhteesta valtaan ja vallankäyttöön. Koska valtarakenteet saavat osakseen kovin vähän huomiota, keskittyy painotus valta-asemassa oleviin ihmisiin – kahteen paaviin. Siinä missä kaikesta päätellen Benediktus tavoitteli paaviutta, Franciscus on ikään kuin ajautunut siihen – hän oli jopa eroamassa omista tehtävistään ennen Benediktusta.
Ehkä koska kyseessä on politiikkaan verrattava valta-asema, Bergoglio kuvataan elokuvassa valtaa haluamattomaksi hahmoksi. Hän kuitenkin nousee asemaan juuri kollegoidensa suosion kautta. Hän ei elokuvan mukaan korostetusti halua elää valta-asemansa mukaisesti, edes paavina. Pohdin, tiedostaako elokuva, että niin poliittiseen kuin mihin tahansa valta-asemaan pyrkivää kuvataan herkästi vallanhimoiseksi, ja siten moraalisesti kyseenalaiseksi.
Elokuvan moraalinen tarina, joka on jopa jokseenkin populistinen, on, että ainoastaan ihmiset, jotka eivät halua valtaa, ansaitsevat sitä. Tässä on hienoinen ero siihen, että rajataan ulos vallankäytöstä sellaiset, jotka pyrkivät tavoittelemaan sen kautta vain henkilökohtaista hyötyä.
Elokuvan moraalinen tarina, joka on jopa jokseenkin populistinen, on, että ainoastaan ihmiset, jotka eivät halua valtaa, ansaitsevat sitä.
Valta voidaan antaa ilmeisesti niin kirkossa kuin politiikassakin vain heille, jotka tarvitsevat valtaa selvitäkseen heille annetuista vastuista. Ilman tuota valtaa Bergoglio ei olisi kuitenkaan kyennyt ajamaan edes niitä maltillisia uudistuksia, joita piti tärkeinä. Käsitys vallasta, ja politiikasta, on liian kyyninen, jos sitä ei kyetä näkemään myös välineenä parantaa muiden ihmisten elämää.
Lienee siis realistisempaa olettaa, että toisin kuin elokuva antaa ymmärtää, Bergogliolla oli kuitenkin myös aitoa kiinnostusta paaviutta kohtaan. Se sopisi paremmin yhteen hänen aiemman elämänsä kanssa. Tämä olisi siten ollut myös parempi tuoda aidommin esiin. Väistämättä elokuva herättää pohtimaan, onko epäluuloisten oletusten vuoksi politiikassakin entistä tärkeämpää viestiä valtaa tavoittelevien puhtaita tarkoitusperiä.
Nuhteettomuuden suhteen elokuva on sallivampi, sillä virheistään saa oppia. Kuitenkin kirkon seksuaalisen hyväksikäytön järjestelmällisen peittelyn konteksti uhkaa hävitä elokuvan henkilöiden taakse.
Käsitys vallasta, ja politiikasta, on liian kyyninen, jos sitä ei kyetä näkemään myös välineenä parantaa muiden ihmisten elämää.
Voi tosin olla, että johtaja, joka on tehnyt virheitä, voi olla parempi johtaja, koska hän on nöyrempi.. Muutoin on ristiriitaista odottaa, että poliittiset johtajat voisivat olla yhtäaikaisesti moraalisesti suoraselkäisiä ”järjestelmän ulkopuolisia”, mutta toisaalta välittömän tehokkaita epäitsekkään vallankäytön ammattilaisia. Tässä on elokuvan toinen moraalinen tarina, jolla saattaa olla valta-asemien edustuksellisuuden kautta suurempaa merkitystä.
Kannattaako katsoa?
Elokuvassa on ehdottomasti myös hyvää. Ikänsäkin puolesta Pryce ja Hopkins soveltuvat rooleihinsa erittäin hyvin. Hopkinsin karisma tuo esiin alkuperäisestä vallan tavoittelustaan huolimatta henkilökohtaisessa uskonkriisissään elävän äkäisen ja konservatiivisen mutta ennen kaikkea uupuneen Ratzinger-vanhuksen.
Mittavien vastuiden paino ja omasta uskostaan etääntyminen tekevät elokuvan Benediktuksesta aidosti tuskaisen miehen, jota kohtaan miltei väistämättä kokee sympatiaa. Franciscuksen esittäminen inhimillisenä ja vastentahtoisena johtajana on sekin tyylipuhtaasti tehty ja näytelty.
Koska kyseessä on dramatisoitu, tositapahtumien inspiroima elokuva, sen historiallista tarkkuutta on vaikea arvioida. Ilmeisesti ”kahden paavin” välinen ystävyys on jonkin verran romantisoitua, ottaen huomioon, että emeritus-paavi Benediktus XVI on kuitenkin katsonut tarpeelliseksi kommentoida kirjeellä arvelunsa kirkon ongelmien seksuaalisen hyväksikäytön suhteen olevan peräisin 1960-luvun seksuaalisesta vallankumouksesta. Tämä heijastelee luultavasti myös edellä mainittuja todellisia kirkon sisäisiä, ulkopuolisille usein näkymättömiä, jakolinjoja.
Elokuva on kieltämättä hidas, ja painottuu kahden (valkoisen, sillä vaikka Bergoglio on argentiinalainen, häntä näyttelevä Pryce ei ole) vanhan miehen dialogiin henkilökohtaisista kokemuksistaan ja teologisista mietteistään. Katolisen kirkon rakenteen ymmärtäen elokuvassa ei ole naisille juuri sijaa. Jos tämä asetelma ei haittaa, elokuvan rauhallisen verkkainen kerronta antaa ainakin aikaa pohdinnalle.
Mikko Poutanen on tutkijatohtori Tampereen yliopistossa sekä Politiikasta-lehden vastaava päätoimittaja.
