Lasten leikeille on varattu kaupungeissa tilat jo yli sadan vuoden ajan. Lisääntyneet ja monipuolistuneet leikkipuistot kertovat lasten ja leikin kasvaneesta painoarvosta kaupunkisuunnittelussa. Samalla ne korostavat jakoa lasten ja moottoriliikenteen hallitseman aikuisten kaupunkitilan välillä.
Kuvittele lapsuutesi paras ulkoleikki. Ehkä mieleesi palaa itse tehty maja lähimetsässä, kymmenen tikkua laudalla tai poliisi ja rosvo. Tai ehkä muistat suuren ja moneksi muuntuvan kivenlohkareen lähimetsässä tai ruutuhyppelyn kuumalla asvaltilla. Kenties mieleen palautuu ainakin kutkuttava tunne ajantajun katoamisesta, uppoutumisesta, leikkien fyysisyydestä, liikkumisen vapaudesta tai itsenäisyydestä.
Leikin tutkija, dosentti Marjatta Kalliala analysoi vuonna 2022 ilmestyneeseen teokseensa Paras leikkini. Muumiohipasta vakoojaoraviin 467 entisen lapsen kuvausta heidän parhaista leikeistään. Teos tuntuu huutavan: leikillä on väliä, miettikää vaikka omia leikkejänne! Valtaosa Kallialan keräämistä parhaista leikkimuistoista tapahtui ulkona. Kalliala korostaakin ulkoleikkien merkitystä nyt, kun moni lapsi viettää entistä enemmän aikaa sisällä. Ulkoleikeissä on kyse myös kansanterveydestä ja lasten fyysisestä aktiivisuudesta – leikeissähän tulee usein liikuttua kuin vahingossa.
Leikki osaksi kaupunkisuunnittelua
Kysymys leikistä on ollut myös kaupunkisuunnittelijoiden työpöydällä jo yli sadan vuoden ajan. Yhtä kauan kysymystä on ratkaistu rakentamalla leikkipuistoja. Leikkipuistoja voi pitää menestystarinana niin meillä kuin muuallakin.
1800–1900-lukujen vaiheessa yleistyneillä leikkikentillä – Helsingissä termi leikkipuisto vakiintui vasta 1980-luvulla – pyrittiin varaamaan lapsille paikat leikille ja liikkumiselle. Vuodesta 1914 Helsingin leikkikentillä alettiin järjestää myös ohjattua kesäleikkitoimintaa. Pyrkimyksenä oli lisätä erityisesti työläiskotien lapsiin kohdistuvaa huolenpitoa. Samalla kyse oli kontrollista, lasten liikkumisen ja leikin rajaamisesta.
Alkuun toiminta oli kurinalaista. Leikkikenttien pioneeri Anni Collan painotti ohjatun leikin merkitystä työnteon, tottelevaisuuden ja velvollisuudentunnon kartuttajana. Leikkikenttien rakentamisen kulta-aika koitti sotien jälkeen ja sitä vauhdittivat paitsi kiihtyvä kaupungistuminen, myös suurten ikäluokkien myötä merkittävästi kasvaneet lapsimäärät.
Kysymys leikistä on ollut myös kaupunkisuunnittelijoiden työpöydällä jo yli sadan vuoden ajan.
1960–70-lukujen suomalaiskaupunkeja myllersivät muuttoliike, moottoriliikenteen voimakas kasvu ja kaupunkien ennennäkemättömän kiihkeä rakentaminen. Samat vuosikymmenet olivat suomalaisen lapsuuden uudelleenmäärittelyn ja lisääntyvän institutionalisoitumisen aikaa. Katutilassa ongelma tuntui kuitenkin olevan yhä sama: liian vapaana ja vaaroille alttiina liikkuvat lapset.
Kaupunkilaislasten leikkejä uhkasi ennen kaikkea moottoriliikenne. Liikenneonnettomuustilastot olivat hälyttävällä tasolla ja liikenne oli erityisen vaarallinen juuri lapsille. Muiden muassa Mannerheimin lastensuojeluliitto pyrki ratkomaan kysymystä 1970-luvulla laajassa Asumispoliittisessa projektissaan ja julkaisi useita lasten leikkiympäristöjä käsitteleviä raportteja ja suosituksia.
Samalla julkisuudessa käytiin huolestunutta keskustelua lasten niukentuneista ulkoleikkimahdollisuuksista. Helsingin lastentarhain tarkastaja ja leikkikenttien sinnikäs puolestapuhuja Kirsti Pajunen tiivisti ajan ongelmat ja leikkikenttien tarpeen puheessaan seuraavasti:
”Eteemme nousee kysymys siitä, minne lapsi voi suunnata matkansa voidakseen tyydyttää leikin- ja toiminnantarvettaan. Kodin piha kerrostaloalueella on usein ahdas ja täynnä autoja, leikki siellä on hankalaa, vieläpä useasti kiellettyä. Seuraava paikka on vilkas katu monine nähtävyyksineen, mutta se on vaarallinen eikä se voi tyydyttää leikkivän lapsen liikunnanhalua.”
Norminmukaista leikkiä lähiöissä
Samalla kun jo rakennetuissa osissa kaupunkia oli vaikea yhdistellä vääjäämättömäksi nähty moottoriliikenne ja lasten leikki, saatettiin lähiöissä aloittaa puhtaalta pöydältä. Rakennettujen leikkipaikkojen lisäksi koulumatkojen turvallisuus pyrittiin takaamaan erottelemalla moottoriliikenne jalankulkijoista. Lisäksi lähiöitä ympäröivän luonnon luvattiin tarjoavan lapsille rajattomasti mahdollisuuksia leikille.
Leikin merkitys vahvistui vähitellen myös lainsäädännössä. Jo vuoden 1931 asemakaavalaissa ja 1959 rakennusasetuksessa määrättiin, että kaupunkiympäristössä tuli olla lapsille leikki- ja urheilupaikkoja. Vuoden 1973 rakennusasetuksessa leikkipaikkasäädökset ulotettiin koskemaan myös yksittäisiä tontteja. Tarkentunut lainsäädäntö koski uutta rakentamista ja siksi norminmukaisia leikkipaikkoja rakennettiin etupäässä uusiin lähiöihin.
Tarvetta tarkentuvalle lainsäädännölle perusteltiin mm. sillä, että aiemmin laadittujen ja yksityiskohtaisten autopaikkamääräysten seurauksena autot olivat vähitellen vallanneet lasten leikkitilat pihoilla ja tehneet asuinympäristöistä lapsille vaarallisia.
Leikin merkitys vahvistui vähitellen myös lainsäädännössä. Jo vuoden 1931 asemakaavalaissa ja 1959 rakennusasetuksessa määrättiin, että kaupunkiympäristössä tuli olla lapsille leikki- ja urheilupaikkoja.
Tavoitteet olivat kunnianhimoiset. Alkuun koottiin tutkimukset eri ikäisten lasten käyttäytymisestä, leikin tavoista ja liikkumissäteistä ja ruotsalaisten esimerkkiä seuraten laadittiin suositukset siitä, kuinka paljon ja minkälaisia leikkialueiden tuli olla. Lopputuloksena oli suositus kolmiportaisesta leikkialueiden verkostosta. Lähimmän leikkialueen tuli sijaita enintään 50 metrin päässä kotiovesta, seuraavan korttelileikkipaikan 150:n ja asuinaluekohtaisen leikkikentän korkeintaan 400–500 metrin päässä lasten kotiovilta.
Sopivien etäisyyksien lisäksi leikkipaikkojen suunnitteluun ja välineisiin annettiin yksityiskohtaiset ohjeet. Vaikka suosituksia tuskin missään toteutettiin pilkulleen, oli niiden vaikutus leikkialueiden suunnitteluun ja kaupunkilaisten arkiympäristöön erityisesti lähiöissä merkittävä.
Lapsuuden tilapolitiikka
Lapsuuden tilapolitiikalla viitataan tässä näkemyksiin ja neuvotteluihin lasten kaupunkitilasta. Esimerkiksi aikuisten pyrkimykset ohjata lasten leikkiä rakennettuihin leikkiympäristöihin ja toisaalta lasten liikkumiselle asetettuja kieltoja voidaan tarkastella tilapolitiikkana. Miltä lapsiin kohdistuva lisääntyvä suunnittelu näyttää tilapoliittisten linssien läpi tarkasteltuna?
Rakennustietokortteihin on 1940-luvulta alkaen koottu rakentamisessa ja suunnittelussa tarvittavia ohjeita ja niitä on käytetty laajasti kaupunkisuunnittelussa. Vuoden 1969 leikkipaikkoja koskevassa Rakennustietokortissa todetaan kuvaavasti, että leikkipaikan on tarjottava riittävästi monipuolisia mahdollisuuksia leikkiin kaikkina vuodenaikoina, vastattava suunnittelultaan ja varusteiltaan lasten kehitysvaihetta ja oltava mielenkiintoinen ja monipuolinen, ”ettei lapsi tunne tarvetta lähteä kielletyille tai vaarallisille alueille leikkimään”.
Ohje henkii modernille kaupunkisuunnittelulle tyypillistä uskoa suunnittelun voimaan, kuvaa tarvetta lasten lisääntyvälle suojelulle sekä halua ymmärtää ja tukea lasten leikkiä ja liikkumista – ja kesyttää se aikuisten rajaamiin tiloihin. Vapaana liikkuvien, niin kutsuttujen avainkaulalasten ongelmaa ratkottiin myös muilla yhteiskunnan osa-alueilla, kuten vuoden 1973 päivähoitolain avulla.
Toisaalta myös lasten omaa liikkumista ja tilankäyttöä voi tarkastella tilapoliittisesta näkökulmasta. Vaikka lapset ovat harvoin voineet lähtökohtaisesti päättää elinympäristöstään, valitsivat he omia reittejä ja leikkivät sopiviksi katsomissaan paikoissa, toisinaan leikkikentillä ja usein ihan muualla. Kaupunkilapsuutta käsittelevät muistitietotutkimukset kääntävät huomion lasten omaan toimijuuteen ja muistuttavat, joskin jälkeenpäin aikuisnäkökulmasta kerrottuna, että liikkuminen ja leikki on kaupunkiympäristössä ollut pitkään itsenäistä ja monipuolista. Myös valokuvien kautta on mahdollista tavoittaa menneisyyden lasten leikin paikkoja ja maailmoja.
Kuva: Liisankatu 9 (1970) / Eeva Rista, Helsingin kaupunginmuseo / CC BY 4.0
Kuvaukset paitsi antavat tietoa menneisyydestä, myös auttavat pohtimaan, mitkä osat kaupunkilaislasten liikkumisesta kuuluvat menneisyyteen ja mitä haluamme tukea ja vaalia. Menneisyyden kaupunkien lapsuuden itsenäisyys ei ollut ongelmatonta, vaan asumisahtauden ja kehittymättömien lapsuuden instituutioiden vuoksi usein pakon sanelemaa ja moottoriliikenteen kasvaessa entistä vaarallisempaa.
Silti kuvausten – ja kenties omien muistikuviemme – lapsuuden liikkumisessa ja leikissä voi olla myös jotakin vaalimisen arvoista. Marjatta Kallialan sanoin ”leikin, leikkien ja leikkijöiden tulevaisuus ei ole vain jotain, jota kohti vääjäämättä ajaudutaan. Tulevaisuuteen voidaan vaikuttaa.”
Leikkikysymystä pohtiessamme osallistumme myös itse tilapoliittiseen neuvotteluun, sen määrittelyyn, missä lasten tulisi ja ei tulisi olla. Voisiko monipuolinen leikki ja kaduilla maleksiminen kuulua 2000-luvun kaupunkielämään? Missä lapset haluavat leikkiä nyt, jos saavat päättää? Ja tärkeimpänä: miten aikuisina malttaisimme olla estämättä leikin syntyä ja omaehtoista liikkumista?
Vakavasti otettava leikki
1900-luvun aikana rakennetut leikkiympäristöt tulivat kaupunkiympäristöön jäädäkseen. Niitä ajaneet ja moneen kertaan puolustaneet kasvatuksen, lastensuojelun ja suunnittelun ammattilaiset tekivät peräänantamattomasti töitä, jotta lasten tarve liikunnalle ja leikille tulisi kuulluksi ja osaksi kaupunkien suunnittelua.
Tänä vuonna 110 vuotta täyttävistä helsinkiläisistä leikkipuistoista on tullut kaupunkilaisperheille tärkeitä leikin ja kohtaamisen paikkoja sukupolvesta toiseen. Lasten leikin ja liikkumisen näkökulmasta kaupungit eivät kuitenkaan näytä tulleen leikkipuistoilla valmiiksi.
Lapsuuden tutkija Kim Rasmussen on jäsentänyt nykypäivään sijoittuvassa tutkimuksessaan lapsuuden tilankäyttöä jakamalla sitä aikuisten lapsille suunnittelemiin paikkoihin ja lasten itselleen luomiin paikkoihin. Jälkimmäisten merkitys korostuu tutkimuksessa. Vaikuttaisikin siltä, että aikuisia ei tarvitse enää vakuuttaa rakennettujen leikkiympäristöjen tärkeydestä – ne ovat jo vakiintuneet osaksi kaupunkiympäristöämme.
Rajoittamalla ja merkittävästi hidastamalla moottoriliikennettä luomme mahdollisuuden turvalliselle leikille ja itsenäiselle liikkumiselle – Samalla kuin vahingossa ratkomme kansanterveyden ja ilmastokriisin ongelmia.
Sen sijaan spontaani ja herkkä kaupunkileikki ja lasten itsenäinen liikkuminen ovat monimutkaisempia kysymyksiä. Kaupunkimaantieteilijä Lia Karsten on luonnehtinut leikkipuistoja tiloiksi, joilla kompensoidaan niitä päivittäisiä rajoituksia, joita lapset kohtaavat kaupunkiympäristössä. Mutta uskaltaisimmeko viimein kajota näihin rajoituksiin?
Moottoriliikenteen aiheuttamista vaaroista ja ongelmista lapsille on puhuttu vuosikymmenien ajan. Yhtä kauan on uskottu, että sekä leikille että moottoriliikenteen kasvulle on mahdollista järjestää tyydyttävästi tilat. Jos kuitenkin suhtaudumme vakavasti myös leikkipuistojen aitojen ulkopuolelle levittyvään leikkiin ja jos ylipäätään ajattelemme, että myös lapsilla – keskenään tai aikuisten seurassa – on oikeus viihtyä ja tuntea olonsa turvalliseksi kaupunkiympäristössä, on tätä myös suunnittelun keinoin tuettava.
Tärkeimpänä ratkaisuna on autoilun radikaali vähentäminen. Rajoittamalla ja merkittävästi hidastamalla moottoriliikennettä luomme mahdollisuuden turvalliselle leikille ja itsenäiselle liikkumiselle – samalla kuin vahingossa ratkomme kansanterveyden ja ilmastokriisin ongelmia.
VTM Veera Moll on väitöskirjatutkija Aalto-yliopiston Rakennetun ympäristön laitoksella.
Artikkeli pohjautuu osittain Yhdyskuntasuunnittelu-lehden artikkeliin: Leikin paikka Rakennettujen leikkiympäristöjen kehitys 1970-luvun Helsingissä.
Artikkeli on osa Käveltävä kaupunki poliittisena kysymyksenä -artikkelisarjaa, josta keskustellaan Tieteiden yönä järjestettävässä tapahtumassa torstaina 25.1.2024.
Artikkelin pääkuva: Simo Rista / Helsingin kaupunginmuseo / CC BY 4.0
Artikkelia päivitetty 11.1.2024 klo 10.43: Päivitetty artikkelikuva ja sen tiedot.
