Eurooppalaisen kehityksen mukaisesti myös suomalaiset yliopistot on valjastettu osaksi kansallisen kilpailukyvyn edistämistä, mikä on muuttanut yliopistotyön luonnetta. Ylilyövällä kilpailullisuudella yliopistoissa on kuitenkin myös kääntöpuolensa.
Suomalaista yliopistokenttää on uudistettu vauhdilla 2000-luvun alusta lähtien. Siihen asti suomalaiset yliopistot olivat olleet verrattain suojattuja mullistuksilta, joilla eurooppalaista korkeakoulutusta lähdettiin radikaalisti uudistamaan vastaanottavaisemmaksi liike-elämän ja kansantalouden intresseille.
Uudistusten taustalla oli käsitys siitä, että teollisuudesta tietotalouteen siirtyvien länsimaiden tärkeintä pääomaa on tiedontuotanto, joilla voitiin varmistaa asema maailmanlaajuisten tuotantoketjujen yläpäässä.
Sitä mukaa kuin tehtaita suljettiin, kävi entistä selvemmäksi, että yliopistojen täytyi astua tähän rooliin tiedontuotannon ”tehtaana”, joka tuottaisi paitsi innovaatiota vientiteollisuudelle, myös korkeakoulutettua työvoimaa. Näin ollen etenkin julkisen sektorin yliopistot on sittemmin valjastettu kansantalouden kilpailukyvyn ajureiksi.
Nämä muutokset ovat olleet merkittäviä myös yliopistojen johtamisjärjestelmien kannalta, sillä nyt yliopistojen täytyyolla yritysten tavoin kyvykkäämpiä vastaamaan yhteiskunnallisiin muutoksiin.
Etenkin julkisen sektorin yliopistot on valjastettu kansantalouden kilpailukyvyn ajureiksi.
Siksi suomalaisten yliopistojen johtamisjärjestelmän muutos on murtanut myös kolmikantaista eli professoreita, muuta yliopistonhenkilöstöä ja opiskelijoita edustavan yliopistodemokratian perinnettä erityisesti yliopistolakiuudistuksen mahdollistamissa säätiöyliopistoissa. Tämä näkyy käytännössä yliopiston ulkopuolisten toimijoiden aseman vahvistumisena yliopistojen hallintoelimissä ja vallan keskittymistä ammattijohtajille.
Kilpailukyvyn nostaminen korkeakoulupolitiikan keskiöön on vaikuttanut suomalaisten yliopistolaisten työnkuvaan erilaisin tulostavoittein ja suoritemittauksin, mutta myös rakenteellisten uudistusten—kuten yliopistofuusioiden—muodossa. Tämä artikkeli kartoittaa kilpailukykyretoriikan voimaa Tampereen yliopistofuusion perusteena ja se pohjaa vuonna 2022 julkaistuun tutkimusartikkeliin. Yliopiston henkilöstön kokemusten tutkimista voidaan pitää korkeakoulupolitiikan muutosten tutkimisena ”mikrotasolla”.
Kilpailukyky ja korkeakoulupolitiikka
Tietotalouksien kilpailu rakentui 2000-luvun alun länsimaissa voimakkaaksi, jopa hallitsevaksi tavaksi hahmottaa muuttuvien tuotantoketjujen maailmanlaajuista uutta todellisuutta.
Kansallinen kilpailukyky esiintyi entistä enemmän poliitikkojen puheissa elintärkeänä tekijänä, joka saattoi ratkaista kansantalouden kohtalon – tai tarkemmin sen aseman tuotantoketjujen huipulla tai alempana järjestyksessä. Teollisen tuotantokyvyn ohella kansakunnan tietotalous liitettiin suoraan sen vaurauteen tai vaurastumispotentiaaliin.
Tietotalouksien kilpailu otettiin korkeakoulupolitiikkaa ohjaavaksi ajatukseksi eurooppalaisella tasolla. Euroopan Unionin Bolognan prosessina tunnetun yhteisen korkeakoulupolitiikan tarkoitus oli nostaa Eurooppa ”maailman kilpailukykyisimmäksi tietotaloudeksi”.
Vastaavat tavoitteet välittyivät myös kansainvälisten toimijoiden, kuten Taloudellisen yhteistyön ja kehityksen järjestön OECD:n korkeakoulupoliittisissa toimintasuosituksissa. Uudet mittausjärjestelmät mahdollistavat entistä selvemmin niin maiden kuin yliopistojenkin pisteytyksen niin sanotuilla ranking-listoilla.
Taloudellisessa kilpailussa yksinkertaisesti joko voitettiin tai hävittiin. Jälkimmäinen muodosti uhkakuvan, jonka mukaan kansantalous, ja siten koko kansakunta, uhkaisi jäädä jälkeen armottomassa kilpailussa, mikäli toimiin ei ryhdyttäisi.
Monet tutkijat ovatkin kriittisesti panneet merkille toimintalogiikan laajentumisen korkeakoulutuksen pariin myös Suomessa.
Esimerkiksi korkeakoulupolitiikan tutkija Terhi Nokkalan mukaan Suomi nähtiin usein pienenä ja vientiriippuvaisena taloutena, jolla ei ollut muita vaihtoehtoja kuin mukautua uuteen maailmanlaajuiseen kilpailuun. Uuden tietotalouksien kilpailullisen todellisuuden sivuuttaminen tai vähätteleminen olisi siis vastuutonta uhkapeliä kansantalouden kustannuksella.
Uudistuksia vauhditettiin uusliberaalin markkinatalouden käsitettyjä realiteetteja korostavalla kriisipuheella. Kriisipuheelle on tyypillistä, että sen oletuksia ei tarkastella kriittisesti, koska nopea ja päättäväinen vastaus kriisiin asetetaan etusijalle. Näin korkeakoulusektorin uudistaminen kilpailukyvyn edistämiseksi vaikutti itsestäänselvyydeltä.
Vaikka suomalaiset tutkijat haastoivat käsityksen kriisiin ajautuneesta korkeakoulujärjestelmästä, korkeakoulupolitiikan retoriikan suunta oli jo kääntynyt. Kriisipuheisiin nojaten suomalaisia yliopistoja lähdettiin uudistamaan säätämällä 2010 voimaan astuneesta yliopistolain uudistuksesta, jota voidaan pitää tämän kehityskulun merkittävänä vedenjakajana.
Monet tutkijat ovatkin kriittisesti panneet merkille tietotalouksia ja niiden kilpailua korostavan puheen ja toimintalogiikan laajentumisen korkeakoulutuksen pariin myös Suomessa. Kyse ei kuitenkaan ole ainoastaan kansantaloudellisesta kilpailukyvystä, vaikka se onkin usein (korkeakoulu-)poliittisten asiakirjojen keskiössä, vaan myös yliopistojen välisestä ja sisäisestä kilpailukulttuurista.
Suomalainen akateeminen kapitalismi
Markkinalogiikan tunkeutumista suomalaisiin yliopistoihin voidaan tarkastella sekä korkeakoulutuksen globaalin uusliberalismin käsitteistöllä että akateemisen kapitalismin paikallisena muotona. Termi akateeminen kapitalismi (engl. academic capitalism) on peräisin yhdysvaltalaisesta korkeakoulumaailmasta ja viittaa tilanteeseen, jossa kaupallisten tarkoitusperien vaikutusvalta yliopistoissa kasvaa kaventaen tieteen roolia julkishyödykkeenä.
Muuttuneet painotukset korkeakoulupolitiikassa ja tieteen tekemisen käytännöissä – tutkimuksen tuotteistaminen, kaupallisten innovaatioiden tavoittelu ja yritysyhteistyön korostunut rooli – lukeutuvat kaikki akateemisen kapitalismin piiriin.
Akateemisen kapitalismin tutkijat ovat kartoittaneet sen laajentumista kansainväliseksi korkeakoulupolitiikan painotuksia ja yliopistojen muutoksia kuvaavaksi ilmiöksi. Yhdistävänä tekijänä on etenkin tutkimuksen taloudellisen merkityksen nostaminen sen tieteellisen merkityksen yli.
Suomalaista akateemista kapitalismia ovat tutkineet muun muassa Jyväskylän yliopiston yliopistolehtori Ilkka Kauppinen ja Helsingin yliopiston tutkija Tuukka Kaidesoja. Suomalainen akateeminen kapitalismi eroaa esimerkiksi yhdysvaltalaisesta siten, että yliopistot eivät ole valjastettuja ainoastaan yritysmaailman ja teollisuuden, vaan myös kansantalouden tarpeisiin. Suomen valtio säilyttää merkittävän määräysvallan sen rahoituksesta käytännössä riippuvaisiin yliopistoihin, vaikka yliopistolain uudistus irrottikin ne julkisesta sektorista omiksi erillisiksi organisaatioikseen.
Akateeminen kapitalismi on laajentunut kansainväliseksi korkeakoulupolitiikan painotuksia ja yliopistojen muutoksia kuvaavaksi ilmiöksi. Yhdistävänä tekijänä on etenkin tutkimuksen taloudellisen merkityksen nostaminen sen tieteellisen merkityksen yli.
Suomalaisen akateemisen kapitalismin piirteisiin liittyykin valtion tulostavoitteinen ohjaus rahoitusmallin kautta, jota voidaankin pitää eurooppalaisittain poikkeuksellisen voimakkaana. Yliopistojen perusrahoitus muuttuu näin ehdolliseksi tuottavuudelle eri mittareilla. Koska ”autonomiset” suomalaiset yliopistot ovat vastuussa oman taloutensa tasapainosta, niiden on pakko suhtautua valtion taloudelliseen ohjaukseen toimintaansa käytännössä määrittävinä ehtoina.
Tulosmittauksellisen ohjauksen tarkoitus on edistää tehokasta kilpailua rajatuista julkisista resursseista. Koska yliopistot itsessään eivät kuitenkaan tuota tutkimusta, niiden täytyy välittää näiden ehtojen merkityksellisyys akateemisen työn suorittavalle portaalle, eli yliopistojen henkilökunnalle.
Rajattujen resurssien ja epävarmojen uranäkymien edessä yliopistojen henkilöstö onkin alkanut sisäistää tätä uutta kilpailullista ajattelua.
Tampereen yliopistofuusio kilpailukyvyn edistäjänä
Suomalaista maakuntiin levitettyä korkeakoulutusjärjestelmää alettiin pitää ongelmallisena jo 2000-luvun alussa, sillä tässä muodossa se ei voinut vastata kansainväliseen kilpailuun.
Hajautettu ja pirstaleinen korkeakoulujärjestelmä ei mahdollistanut ”suuruuden ekonomian” hyötyjä, vaan päinvastoin uhkasi jättää suomalaisen korkeakoulukentän keskikertaiseksi taloudellisen kilpailun näkökulmasta.
Korkeakoulukenttää siis ryhdyttiin tiivistämään ja keskittämään fuusioin nimenomaan vastauksena globaaliin kilpailuun. Näin ollen myös Tampereella katsottiin, että kahden profiililtaan täysin erilaisen yliopiston – Tampereen yliopiston ja Tampereen Teknillisen Yliopiston – yhdistäminen ja ammattikorkeakoulun tuominen näiden yhteyteen synnyttäisi uuden isomman, monitieteisemmän ja kilpailukykyisemmän yliopiston.
Uuden yliopiston hallintomuodoksi valittiin myös säätiöyliopisto, jonka niin ikään katsottiin olevan parhaiten sopiva dynaamiselle ja kilpailukykyiselle yliopistolle – olihan säätiömalli luotu nimenomaan Aalto-yliopiston perustamista varten yliopistolain uudistuksen yhteydessä.
Organisaation johdon positiivinen muutosta ajanut viestintä koettiin monelta osin yliopistolaisten eletystä todellisuudesta erkaantuneeksi – jopa vieraannuttavaksi.
Parempi yliopisto -tutkimushankkeen suorittamissa uuden fuusioituneen Tampereen yliopiston henkilökunnan haastatteluissa kävi ilmi, että kilpailukykyä korostava ajattelu oli lyönyt itsensä kenties yllättävänkin voimallisesti läpi: moni piti fuusiota ja sen taloudellisia perusteluja hyvänä. Uudella yliopistolla katsottiin olevan valmiuksia kilpailla kansallisesti ja kansainvälisesti.
Eniten kritiikkiä herätti fuusioprosessin johtotapa, joka koettiin etäiseksi ja keskitetyksi, ja johon ei voinut riittävästi vaikuttaa. Idea siis oli hyvä, mutta käytännön toteutus jätti paljon toivomisen varaa. Tähän luultavasti vaikutti osaltaan juuri säätiöyliopiston valittu hallintomuoto, jota voidaan pitää aiempiin hallintomalleihin nähden korostetun managerialistena, eli hallinnollista valtaa keskittävänä ja voimistavana.
Kilpailukyky-ajattelua toisaalta haastettiin myös avoimesti epäilemällä fuusion luvattujen hyötyjen toteutumista. Etenkin kasvatus- ja yhteiskuntatieteilijät osasivat myös kriittisesti yhdistää yliopistofuusion kilpailulliset argumentit ja tarkoitusperät laajempaan korkeakoulupoliittiseen kontekstiin. Organisaation johdon positiivinen muutosta ajanut viestintä koettiin monelta osin yliopistolaisten eletystä todellisuudesta erkaantuneeksi – jopa vieraannuttavaksi.
Ylilyövän kilpailullisuuden vaarat
Osa Tampereen yliopiston haastatelluista myös ilmaisi, että kiihtyvä kilpailutus alkaa kääntyä itseään vastaan. Heidän mukaansa kilpailutus ilmenee jatkuvana ahdistuksena tai rahoitus- ja työnhakuina, jotka kuluttavat yliopistolaisten energiaa ja motivaatiota.
Vastaavia kokemuksia uupumisesta suorituspaineiden keskellä on havaittu myös muissa viime vuosien suomalaisia yliopistoja koskevassa tutkimuksissa. Yliopistolaiset tulkitsevat akateemisen kapitalismin vaikutuksia työssään lisääntyneenä ennalta-arvaamattomuutena ja työolojen yleisenä heikentymisenä.
Kokemukset ovat linjassa aiemman tutkimuksen kanssa, joka kuvaa akateemiseen työhön liittyvää epävarmuutta ja pahoinvointia kasvaneiden suorituspaineiden ja tieteellisen työn ulkoa tulevien vaatimusten keskellä myös muissa maissa. Vaikka Suomi on lähtenyt akateemisen kapitalismin peliin mukaan verrattain myöhään, sen negatiiviset seuraukset ovat meillä saman suuntaisia kuin muuallakin. Koska kyse ei ole sovellettavan tutkimustiedon puutteesta, oletettavasti lisääntynyt pahoinvointi nähdään enemmän tai vähemmän sen edellä menevän kansantaloudellisen ja akateemisen kilpailukyvyn edistämisen välttämättömänä pahana.
Yliopistolaiset tulkitsevat akateemisen kapitalismin vaikutuksia työssään lisääntyneenä ennalta-arvaamattomuutena ja työolojen yleisenä heikentymisenä.
Suomalaisen yliopistojärjestelmän tulospainotteinen rahoitusmalli on jopa herättänyt huolta muutoin kilpailukyvyn keskeisyyttä painottaneen OECD:n vuoden 2017 raportissa.
Suomalaisen akateemisen kapitalismin tuloskeskeisyyden ei ole todennettu kasvattavan aidosti yliopistojen ja yliopistolaisten suoritustasoa. Sen sijaan malli kyllä synnyttää voimakkaita mielikuvia akateemisesta työstä ”nolla-summa pelinä” (engl. zero-sum game), jossa kilpailu, ja siinä jatkuvasti menestyminen, on suoranainen elinehto.
Mikko Poutanen on yhteiskuntatieteiden tohtori ja tutkijatohtori Tampereen yliopistossa sekä Politiikasta-lehden vastaava päätoimittaja.
Artikkeli pohjaa vertaisarvioituun kansainväliseen tutkimusartikkeliin, jossa tutkitaan Tampereen yliopiston henkilökunnan suhtautumista kilpailukeskeiseen tapaan perustella yliopistofuusion välttämättömyys. Artikkeli on osa Korkeakoulupolitiikan murros- juttusarjaa.
Artikkelin pääkuva: GR Stocks/Unsplash.
