Kolmen klassikkoesseen kokoelma auttaa ymmärtämään vanhan ja uuden juutalaisvihan syntyä ja syitä. Teoksen toimittajien kirjoittamat johdannot valottavat lisäksi ranskalaisen, brittiläisen ja unkarilaisen antisemitismin historiaa ja luonnetta.
Halmesvirta, Anssi ja Laine-Frigren Tuomas (toim.) (2023): Antisemitismin kirous. Kolme kriittistä esseetä. Jean-Paul Sartre, George Orwell, István Bibó. Helsinki: Gaudeamus, 288 s.
Vaikka Euroopan Unionissa on 2000-luvulla alettu viettää Holokaustin uhrien muistopäivää tammikuun 27. päivä ja hyväksytty antisemitismin torjuntaohjelma juutalaisvastaisen toiminnan kitkemiseksi, juutalaisviha on nostanut jälleen päätään.
Uusi antisemitismi on pesiytynyt ennen kaikkea poliittiseen islamiin ja muihin 2000-luvun ääriliikkeisiin. Se käyttää tehokkaasti hyväkseen sosiaalisen median kanavia, mutta ei myöskään kaihda perinteisiä häirinnän ja vihanilmaisun muotoja kuten juutalaisten hautausmaiden häpäisyjä.
Mitä asialle voisi tehdä ja onko uudessa antisemitismissä ylimalkaan kysymys aivan samasta ilmiöstä kuin sen edeltäjässä 1900-luvulla? Vastauksen etsimisen voi aloittaa perehtymällä antisemitismin aikaisempiin analyyseihin ja ratkaisuyrityksiin. Gaudeamus on nyt julkaissut Anssi Halmesvirran ja Tuomas Laine-Frigrenin toimittaman kolmen suomennetun esseen kokoelman.
Alun perin esseet on kirjoitettu toisen maailmansodan päättymisen aikoihin. Nämä ovat ranskalaisen filosofin Jean-Paul Sartren (1905–1980) Pohdintoja juutalaiskysymyksestä, englantilaisen journalistin ja kirjailijan George Orwellin (1903–1950) Antisemitismi Britanniassa sekä meillä vähemmän tunnetun unkarilaisen älymystön edustajan István Bibón (1911–1979) Juutalaiskysymys Unkarissa vuoden 1944 jälkeen. Erinomaisia käännöksiä täydentävät toimittajien kirjoittamat ranskalaisen, brittiläisen ja unkarilaisen antisemitismin historiaa ja luonnetta valottavat johdannot.
Vapauden pelko juurisyynä
Vaikka Sartren, Orwellin ja Bibón tarkastelutavat ovat kovin erilaisia, heidän antisemitismianalyyseissaan on myös yhteisiä piirteitä. Kaikkein selkeimpänä näistä kaikissa kolmessa esseessä antisemitismin juurisyyksi määrittyy vapauden pelko. Antisemiitti on pelkäävä ihminen, joka ei uskalla kohdata ihmisenä olemisen perustilannetta eli vapautta. Vapauden valitsemiseen liittyy nimittäin väistämättä oman toiminnan kriittinen arviointi sekä vastuun ottaminen omista teoista ja niiden seurauksista.
Vastuullisen vapauden sijaan antisemiitti valitsee auktoriteettiuskon ja kyseenalaistamattoman kansallisten ja isänmaallisten perinteiden vaalimisen. Oman kriittisen ajattelun asemesta hän haluaa olla osa jotain suurempaa kokonaisuutta. Antisemitistisessä viitekehyksessä se määrittyy maanomistuksen ja verenperinnön siteeseen perustuvaksi kansakunnaksi. Kansakunnan puhtauden vaalimisen nimessä juutalaisten kaltaiset vieraat elementit on pidettävä siitä loitolla, ellei suorastaan hävitettävä.
Kaikki kolme ajattelijaa myös löytävät antisemitismistä eräänlaista ”väärää tietoisuutta”. Sille on ominaista todellisten yhteiskunnallisten ristiriitojen häivyttäminen näkyvistä ja juutalaisten nimeäminen syyllisiksi kaikkiin ihmiskuntaa vaivaaviin vitsauksiin.
Vastuullisen vapauden sijaan antisemiitti valitsee auktoriteettiuskon ja kyseenalaistamattoman kansallisten ja isänmaallisten perinteiden vaalimisen.
Antisemiitin ei tarvitse yrittää ymmärtää, mistä yhteiskunnalliset ja poliittiset epäoikeudenmukaisuudet oikeasti kumpuavat. Saksalaisen poliittisen taloustieteen kriitikon ja filosofin Karl Marxin termein voisi sanoa, että hänelle ei synny luokkatietoisuutta ja siitä seuraavaa kykyä nähdä yhteiskunnallisten ristiriitojen kapitalistista luonnetta. Antisemiitille riittää itsensä ylentäminen ja oman arvonsa kohottaminen alentamalla juutalaiset arvoltaan muita ihmisiä alhaisemmiksi.
Luokkatietoisuuden ja yhteiskuntakritiikin sijaan antisemiitti siis valitsee pikkuporvarillisen tavan hakea esikuvaa omalle elämälleen oman luokka-asemansa yläpuolelta. Vastaavasti hän luokittelee juutalaiset yhteiskunnalliseen pohjasakkaan. Sartre huomauttaa, että omistava luokka taas lietsoo antisemitismiä varaventtiilinä, johon se voi ohjata omaan sortovaltaansa kohdistuvan vihan.
Ratkaisuna sosialismi
Vapauden pelon ja pikkuporvarillisen väärän tietoisuuden lisäksi Sartren, Orwellin ja Bibón esseitä yhdistää myös samanlainen näkemys siitä, miten antisemitismi voitaisiin hävittää. Kaikki kolme nimittäin tarjoavat ratkaisuksi sosialismia.
Tarkemmin lukien ratkaisu ei ole ollenkaan niin vanhentunut kuin ensin voisi kuvitella. Sartren, Orwellin ja Bibón sosialistinen vallankumous ei nimittäin viittaa neuvostoliittolaiseen tai kiinalaiseen ratkaisuun vaan maailman jakamiseen kaikkien siihen syntyneiden ihmisten kesken vapaasti ja oikeudenmukaisesti.
Kaikkien kolmen kirjoittajan tarjoama sosialistisen vallankumouksen vaihtoehto onkin parhaiten ymmärrettävissä 1940-luvun puolivälin tilanteessa, jota on sekä omana aikanaan että myöhemmin luonnehdittu Euroopan nollapisteeksi.
Henkilökohtaisen vastuun kantamista edellyttävä poliittinen vapaus yhdistyy yhteiskunnalliseen oikeudenmukaisuuteen, jossa yksityisomaisuus ja oman voiton tavoittelu eivät ole ihmisten toimintaa ohjaavia ensisijaisia periaatteita.
Kaikkien kolmen kirjoittajan tarjoama sosialistisen vallankumouksen vaihtoehto onkin parhaiten ymmärrettävissä 1940-luvun puolivälin tilanteessa, jota on sekä omana aikanaan että myöhemmin luonnehdittu Euroopan nollapisteeksi. Toisen maailmansodan raunioista nousi toivo paremman maailman mahdollisuudesta ja usko ihmisten kykyyn saada myös jotain hyvää aikaiseksi.
Samalla kirjoittajat arvelevat, että vallankumouksen aika ei vielä ole tullut. Siksi on pohdittava, kuinka antisemitismiin voidaan vastata ennen sitä.
Sekä Sartre että Bibó tarkastelevat valistuksesta, Ranskan vallankumouksesta ja sen myötä juutalaisille suoduista kansalaisoikeuksista lähtien yleistynyttä keskiluokkaistuneille juutalaisille ominaista sulautumista valtaväestön kulttuuriin ja yhteiskuntaan ja siihen yhdistynyttä maallistumista ja etääntymistä juutalaisesta uskosta. Heidän vastauksensa kuitenkin eroavat merkittävästi toisistaan.
Sulautumisen ja sionismin ongelmat
Sartren tulkinnan mukaan aidon sulautumisen kohtalo on jäädä puolitiehen. Tämä johtuu siitä, että sulautumisen asteesta päättää viime kädessä valtaväestö, joka voi halutessaan myös peruuttaa koko prosessin. Sulautumisprosessiin juuttuvan juutalaisen olemassaolon tilanteeksi muodostuu välitila muodollisten kansalaisoikeuksien ja itseensä sulkeutuvien yhteiskunnallisten seurapiirien välissä.
Bibó taas analysoi sulautumista siihen annettujen vastausten kautta. Myös hänen mukaansa porvarilliseen yhteiskuntaan sulautuminen jää puolitiehen, ja kaikki ihmiset piiriinsä hyväksyvä sosialistinen yhteiskunta häämöttää vasta tulevaisuudessa.
Samalla kun Bibó myöntää, että juutalaisvaltion perustamista Palestiinaan tuskin voidaan estää, hän ei pidä sionismia ainoana mahdollisena vastauksena juutalaisten ahdinkoon.
Niinpä Bibó keskittyy pohtimaan sionismin, juutalaisen kansallisuusaatteen, merkitystä. Bibón arvion mukaan sionismi perustuu ajatukseen siitä, että antisemitismi on ei-juutalaisissa yhteiskunnissa ikuista ja siksi juutalaiset tarvitsevat oman valtion. Tällä tavoin sionisteilla on taipumusta tuomita vääriksi kaikki muut ratkaisut kuin juutalaisten pyrkimyksen oman valtion perustamiseen.
Samalla kun Bibó myöntää, että juutalaisvaltion perustamista Palestiinaan tuskin voidaan estää, hän ei pidä sionismia ainoana mahdollisena vastauksena juutalaisten ahdinkoon. Hän katsoo, että sulautumisen puolestapuhujien ja sionistien välinen kiistely on täysin turhaa, koska molemmat vaihtoehdot ovat aidosti olemassa.
Vaikka antisemitismi oli sodan jälkeisessä Unkarissa uudelleen vahvistumassa, Bibó toivoi, että juutalaiset voisivat myös jäädä entisille asuinsijoilleen, eikä joko juutalaisvaltioon tai pois Euroopasta muuttaminen olisi heille ainoa ratkaisu.
Vastuu ja syyllisyys
Tätä kautta Bibó tulee esseensä kiinnostavimpaan ja tärkeimpään kysymykseen. Se on kysymys vastuusta ja syyllisyydestä juutalaisiin kohdistuneisiin hirmutekoihin. Bibón tulkinnan mukaan Unkarissa ei ole sodan jälkeen onnistuttu käymään kriittistä keskustelua vastuusta ja osallisuudesta vainoihin.
Sen sijaan on valittu vaikeneminen, omien tekojen peitteleminen ja vastuun sysääminen muutaman poliitikon niskaan. Bibón käsityksen mukaan meneminen suurempien syyllisten taakse piiloon omaa henkilökohtaista vastuuta on kuitenkin sekä moraalisesti että poliittisesti itsepetoksellista ja kaksinaamaista.
Niin Unkarissa kuin muissa natsi-Saksan itäeurooppalaisissa liittolaismaissa syyllisyyteen ja vastuuseen liittyvät kysymykset haluttiin käsitellä mahdollisimman vähin äänin, ja siirtyä nopeasti jälleenrakennukseen.
Bibón pohdinnat henkilökohtaisesta poliittisesta ja moraalisesta vastuusta suhteessa natsien juutalaisten tuhoamispolitiikkaan liittyvät siihen, että niin Unkarissa kuin muissa natsi-Saksan itäeurooppalaisissa liittolaismaissa syyllisyyteen ja vastuuseen liittyvät kysymykset haluttiin käsitellä mahdollisimman vähin äänin, ja siirtyä nopeasti jälleenrakennukseen.
Bibón tulkinnan mukaan antisemitismi kätkettiin Unkarissa Itä-Euroopassa yleisesti omaksutun antifasistisen puhunnan taakse. Samantapainen ratkaisu tehtiin kuitenkin myös esimerkiksi Italiassa, missä tarvittiin monta kymmentä vuotta antisemitismin kotoperäisyyden myöntämiseksi.
Ongelmallinen nationalismi
George Orwellin antologiassa keskimmäiseksi sijoitettu lyhyt essee antisemitismistä Britanniassa uhkaa jäädä kahden pitkän ja perinpohjaisen kirjoituksen varjoon. Se sisältää kuitenkin tärkeän näkökulman antisemitismiin, joka on sen suhde eurooppalaisen nationalismin, kansallisuusaatteen, perintöön. Orwell nimittäin tarkastelee antisemitismiä nimenomaan ihmiskunnan kansoihin jakavan kansallismielisyyden eli nationalismin seurauksena.
Hitler taas sai rinnalleen Suur-Unkarista ja Suur-Suomesta haaveilevia kansallisromantikkoja, joilla ei ollut myöskään vaikeuksia hyväksyä natsien rotuteorioita.
Poliittisesti vaarallisen tästä aatteesta tekee siihen sisältyvä ajatus jokaisen kansan ”oikeasta” paikasta maailmassa. Nationalismien törmäyksestä suurvaltojen geopolitiikkaan oli jo kertaalleen seurannut suunnatonta hävitystä ensimmäisessä maailmansodassa. Hitler taas sai rinnalleen Suur-Unkarista ja Suur-Suomesta haaveilevia kansallisromantikkoja, joilla ei ollut myöskään vaikeuksia hyväksyä natsien rotuteorioita.
Eurooppalaisen nationalismin näkökulmasta juutalaiset muodostavat kansallisesti loismaisen ryhmän, jolle ei ole löydettävissä oikeata paikkaa eurooppalaisella maaperällä. Orwellin johtopäätös on, että niin kauan, kuin kansallisuusaate kukoistaa Euroopassa, antisemitismin juuriminen on mahdotonta.
Uusi antisemitismi ja islamofobia
Antisemitismin kirous tarjoaa kiinnostavia näkökulmia antisemitismin ilmiön kriittiseen pohdintaan välittömästi toista maailmansotaa seuranneessa tilanteessa. Toimittajien kirjoittama esipuhe ja esseitä edeltävät johdannot tarjoavat aineksia myös nykypäivän uuden antisemitismin ymmärtämiseen.
Toisaalta teoksen esipuheessa huomautetaan, että uudessa antisemitismin tutkimuksessa on kiinnitetty huomiota juutalaisvastaisuuden ja islamofobian, islaminkammon, rakenteellisiin samankaltaisuuksiin.
Toisaalta monet historiantutkijat ovat esittäneet, että 2000-luvun uudessa antisemitismissä on ainakin osittain kysymys eri ilmiöstä. 2000-luvun juutalaisvastaisten hyökkäysten aalto nimittäin liittyy arabivähemmistöjen piirissä syntyneeseen uuteen juutalaisvihaan, jossa juutalaiset nähdään osana länsimaailmaa, jota halutaan vastustaa.
Euroopan uudet siirtolaiset taas tulevat pääasiassa siirtomaa-ajan jälkeisiä sotia käyneistä maista ja ovat niissä kokeneet elämän ja ilmapiirin raaistumisen. Näistä lähiöistä poliittisen islamin on helppo rekrytoida sotilaita riveihinsä.
Kulttuurista ja geopoliittista lännenvastaista valtataistelua käyvien ääri-islamististen valtioiden ja ryhmittymien on helppo kylvää juutalaisvihaa Ranskan kaltaisissa maissa, joiden suurissa siirtolaislähiöissä kasvavat toisen ja kolmannen polven arabisiirtolaiset luokitellaan toisen luokan kansalaisiksi ja nuorten siirtolaisten elämää leimaa edelleen kolonialismista periytynyt rasistinen ja poliittinen hierarkia.
Euroopan uudet siirtolaiset taas tulevat pääasiassa siirtomaa-ajan jälkeisiä sotia käyneistä maista ja ovat niissä kokeneet elämän ja ilmapiirin raaistumisen. Näistä lähiöistä poliittisen islamin on helppo rekrytoida sotilaita riveihinsä.
Italialais-ranskalainen historioitsija Enzo Traverso huomauttaa vuonna 2019 julkaistussa teoksessaan The New Faces of Fascism, että tämän uuden ennakkoluulon poliittinen traagisuus on siinä, että se asettaa vastakkain kaksi vähemmistöä. Toista niistä, juutalaisia, puolustaa Eurooppa holokaustin opetusten muistamisen nimissä, kun taas toista, arabeja, puolustavat poliittista islamia edustavat äärikonservatiiviset arabivaltiot.
Vaikka 1940-luvun kirjoittajat eivät voineet aavistaa 2000-luvun poliittisten ennakkoluulojen muotoja, teoksen klassikkotekstit auttavat avaamaan antisemitismin ilmiön historiallisia, poliittisia, yhteiskunnallisia ja myös psykologisia taustoja. Kannattaa kuitenkin pitää mielessä, että vaikka kirjan nimi on naseva ja lukemaan houkutteleva, antisemitismissä on kysymys pikemminkin poliittisesta ilmiöstä kuin mystisestä kirouksesta, jolle ei oikein voi mitään.
Dosentti Tuija Parvikko toimii yliopistotutkijana Jyväskylän yliopiston Historian ja etnologian laitoksella Suomen Akatemian projektissa ”Pakkomuuttojen uhrit ja etno-kansalliset kategorisoinnit Euroopassa 1943–1948”.
Artikkelin pääkuva: Ben Ostrower / Unsplash
