Kirja on monipuolinen avaus arjen rauhan kriittiseen tutkimukseen tilanteessa, jossa media- ja rahoittajahuomio on jo siirtynyt muualle. Teos myös avaa etnografista tutkimusta tavalla, joka kyseenalaistaa osittain luonnontiedemalliin edelleen nojaavaa oletusta tutkimuksen tekemisestä muusta maailmasta irrallisena toimintana.
Marjaana Jauhola (2020) Scraps of Hope in Banda Aceh. Gendered Urban Politics in the Aceh Peace Process. Helsinki: Helsinki University Press.
Marjaana Jauholan kirja, vapaasti suomennettuna Toivon repaleet Indonesian Banda Acehissa, tarkastelee Acehin rauhanprosessia pidemmällä aikavälillä niin sanottujen maailmanpolitiikan marginaalien kokemusten ja alisteisen tiedon kautta. Kirja kysyy, miten konfliktinjälkeisessä Banda Acehin kaupungissa rakennetaan uutta moraalispoliittista ja Sharia-lainsäädäntöön juridisesti nojaavaa subjektiviteettia eli tunnistettua ja tunnustettua tapaa olla ja elää yhteiskunnassa ja millaiset subjektiviteetit tämä rakennelma pyrkii rajaamaan ulkopuolelleen, ei-toivotun piiriin.
Tarkastelun keskiössä ovat subjektiviteettien sukupuolittuneet muodot ja tavat, joilla toivotun kaltaista sukupuolittunutta olemista tuotetaan ja miten tähän malliin sukupuolensa, seksuaalisen suuntautumisensa tai sosioekonomisen asemansa myötä sopimattomat subjektit navigoivat arjessaan.
Tietoisen kompuroivalla tutkimusotteella kohti marginaalien tietoa
Kirja koostuu laajahkosta teoreettisia ja metodologisia keskusteluja kartoittavasta luvusta sekä kuudesta temaattisesti jäsennetystä luvusta. Teoreettis-metodologinen luku paikantaa tutkimuksen feministiseen ja arjen islamin tutkimukseen ja hahmottaa tutkimuksen tekemisen tapaa, jota Jauhola kutsuu ”kompuroivaksi tutkimukseksi” (stumbling scholarship). Tämä metodologia tuo esiin tutkijan epäröinnin ja eettiset punninnat aina osittain vailla valmiita suuntaviivoja toteutettavan ja siten yllätyksellisen etnografisen tutkimusprosessin eri vaiheissa.
Erityisesti haavoittuvassa asemassa olevien marginalisoitujen kumppanien kanssa tehdyssä tutkimuksessa nämä eettiset punninnat usein läpäisevät koko tutkimusprosessin keston ja jatkuvat paitsi esitelmien ja julkaisujen kautta, myös mahdollisesti pitkäkestoisena yhteydenpitona kauan intensiivisimmän kenttävaiheen päätyttyä.
Kompuroivan tutkimuksen metodologia tuo esiin tutkijan epäröinnin ja eettiset punninnat aina osittain vailla valmiita suuntaviivoja toteutettavan ja siten yllätyksellisen etnografisen tutkimusprosessin eri vaiheissa.
Temaattiset luvut kuljettavat lukijaa idealisoidun feminiinisyyden rakentumisen ja rakennelmaa kyseenalaistavien naisena olemisen tapojen kautta konfliktinjälkeisten maskuliinisuuksien rakentumiseen. Niin ikään tarkastelun kohteena on punk- ja metalliyhteisöjen harjoittama vastarinta ja queer-yhteisöjen neuvottelut hallinnon määrittämien sukupuoli-identiteettien ja elettyjen kokemusten välillä.
Viimeinen temaattinen luku poikkeaa aiemmista keskittyen konkreettisella tavalla pullotetun veden matkaan seminaaripöydistä jätteeksi, nivoen tähän matkaan pulloveteen kytkeytyviä sosiaalisia ja taloudellisia suhteita. Tästä esimerkkinä Jauhola käyttää tilaisuutta, jonne hänet kutsuttiin sukupuolitematiikan kouluttajana, mutta jossa hän halusi tuoda pohdinnan kohteeksi tasa-arvolainsäädännön rinnalla myös sosiaalistaloudelliset ja ympäristöön liittyvät kysymykset. Jauhola aloittaa tilaisuuden herättämällä kysymyksen seminaaripöydille asetetuista vesipulloista.
Tutkimus monitahoisena suhdekimppuna
Kirja kuljettaa lukijaa läpi monivuotisen ja osin monipaikkaisen etnografisen tutkimushankkeen ja avaa myös niitä tapoja, joilla maantieteellisesti muualla sijaitseva tutkimuskonteksti ja tutkimuskumppanit voivat olla läsnä tutkijan arjessa myös sen jälkeen, kun hän on palannut akateemiseen arkiympäristöön. Näin kirja kyseenalaistaa mielikuvan kontekstistaan irrallisesta ja vain tutkimuskysymysten ja -tulosten kannalta olennaisia näkökulmia tutkimuskohteiltaan nyhtävästä tutkijasta.
Tällä on vaikutusta niin siihen, millaisena tutkimuskumppanit näyttäytyvät, kuin siihen, mitä toiminnan avaaminen kertoo etnografisen tutkimuksen arjesta. Tutkimuskumppaneista tulee eläviä, monitahoisia persoonia, joiden näkökulmia ja tietämystä tutkija kunnioittaa ja joiden tiedosta tämä on myös riippuvainen tutkimuksen etenemiseksi. Etnografinen tutkimus puolestaan avautuu monitahoisena ja ajoittain sotkuisenakin suhdekimppuna, missä tutkimussuhteet usein jatkuvat kestoltaan rajattujen tutkimushankkeiden rahoituskausien päätyttyä.
Tutkimuskumppaneista tulee eläviä, monitahoisia persoonia, joiden näkökulmia ja tietämystä tutkija kunnioittaa ja joiden tiedosta tämä on myös riippuvainen tutkimuksen etenemiseksi.
Näiden suhteiden ja prosessien avaaminen kyseenalaistaa osittain luonnontiedemalliin edelleen nojaavaa oletusta tutkimuksen tekemisestä tarkkaan rajatuissa ympäristöissä, muusta maailmasta irrallisena toimintana.
Sosiaalinen media mahdollistaa reaaliaikaisen yhteydenpidon, jota Jauhola tekee näkyväksi erityisesti luvuissa viisi ja kuusi. Nämä kuvaavat ja analysoivat Acehin punkyhteisön ja queer-yhteisöjen arkea, alue- ja paikallishallinnon heihin kohdistamia kurinpitotoimenpiteitä, suoranaista vainoa ja toisaalta ainakin ajoittain vahvistuvaa rajat ylittävää solidaarisuusliikehdintää, joka sekään ei ole ongelmatonta.
Ajatuksia herättävä matka Banda Acehin kaduille
Tiivistä kuvausta (thick description) hyödyntäen Jauhola tarjoaa lukijalle elämänmakuisen matkan Indonesian Banda Acehin kaupunkiin. Tiiviin kuvauksen tekniikoilla tutkija ei vain kerro tilanteista ja tapahtumista vaan sijoittaa ne kontekstiinsa ja tulkitsee tilanteita osallistujien tunteet ja moninaiset suhteet huomioiden. Etnografiset havaintonsa Jauhola on koonnut paitsi kirjan muotoon, myös dokumenttifilmeiksi yhdessä tutkimuksen osallistujien kanssa.
Tapa tehdä tutkimusta yhdessä tutkimuskumppanien kanssa on ollut nouseva trendi erityisesti dekoloniaalisista lähestymistavoista ammentavissa suuntauksissa yhteiskuntatieteissä. Näiden lähestymistapojen pääajatuksena on purkaa globaaleja ja paikallisia hierarkioita liittyen tiedontuotantoon. Ne kysyvät, kenen tiedolla on väliä, millä tavoin tutkimustuloksiin päästään ja kenelle tutkimuksesta on hyötyä. Kuvaaminen auttaa tuomaan esiin kenttätutkimuksen moninaista todellisuutta ja osallistujien näkökulmia eri tavoilla kuin pelkkää tekstiä ja pysäytettyä kuvaa hyödyntävät tutkimusraportit.
Dekoloniaaliset lähestymistavat kysyvät, kenen tiedolla on väliä, millä tavoin tutkimustuloksiin päästään ja kenelle tutkimuksesta on hyötyä.
Onnistuessaan se on tapa demokratisoida tiedontuotantoa ja erityisesti HUP:in kaltaisten avointen julkaisukanavien kautta ulos tuotuna mahdollistaa pääsyn tutkimuksen tuloksiin myös sellaisille yleisöille, jotka ovat maksumuureilla varustettujen julkaisukanavien ulkopuolella. Monet näistä yleisöistä ovat globaalin etelän asukkaita, niin globaalissa etelässä työskenteleviä kollegoita kuin mahdollisesti tutkimukseen osallistuneita henkilöitä ja ryhmiä, joilla ei aina ole ollut minkäänlaista pääsyä tutkimushankkeiden tuloksiin.
Kriittisen tutkimuksen anti
Yhtenä alistetun tiedon keskeisenä näkökulmana Jauhola jäsentää queer-tutkimuksen antia rauhantutkimukselle. Luku kuusi tarkastelee sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen asemoitumista Bandan Acehin kaupungissa muodollisen rauhanprosessin jälkeen. Luku nojaa teoreettisesti jälkikoloniaalisen ja queer-suuntausten yhteenliittymistä ponnistavaan kansainvälisen politiikan tutkimukseen, jota ovat erityisesti edistäneet Rahul Rao ja Akshay Khanna. Nämä lähestymistavat suhtautuvat kriittisesti kansainvälisten, erityisesti YK-vetoisten järjestöjen tapaan jäsentää seksuaalivähemmistöjen oikeuksia ja asemoitumista.
On aiheellista pohtia Jauholan tavoin, miten konflikti- ja luonnonkatastrofialueilla jäsennetään osallisuutta ja osattomuutta silloin, kun media- ja rahoittajahuomio on jo siirtynyt muualle.
Kirja on monipuolinen avaus arjen rauhan kriittiseen tutkimukseen tilanteessa, jossa laajaa mediahuomiota ja juhlintaa aikaan saanut muodollinen rauhanprosessi on päättynyt. Tähän kontekstiin yhdistyy aluetta laajalti tuhonnut, mutta esimerkiksi Thaimaata vähemmälle huomiolle jäänyt tapaninpäivän 2004 tsunami, tuhon jälkeisten korjaus- ja jälleenrakennushankkeiden liikkeelle sysäämät rahavirrat ja niiden hiipuminen ajan kuluessa. Onkin aiheellista pohtia Jauholan tavoin, miten konflikti- ja luonnonkatastrofialueilla jäsennetään osallisuutta ja osattomuutta silloin, kun media- ja rahoittajahuomio on jo siirtynyt muualle.
Anitta Kynsilehto on yliopistotutkija Rauhan- ja konfliktintutkimuskeskus Taprissa Tampereen yliopistossa.
