Talouskuri tuli Suomeen on kelpo kuvaus maassamme 2010-luvulla harjoitetusta säästö- ja leikkauspolitiikasta. Tervetulleen kriittisen näkökulman tueksi lukija jää kuitenkin kaipaamaan tarkempaa tilastollista ja syy-seuraussuhteisiin pureutuvaa analyysia talouskurin vaikutuksista.
Autto, Janne (2023): Talouskuri tuli Suomeen. Vastapaino. 244 s.
Sosiologian apulaisprofessori Janne Auton toimittama kirja Talouskuri tuli Suomeen pyrkii selvittämään ”miten ja millaisin seurauksin talouskuri otettiin käyttöön Suomessa 2010-luvulla”. Kirja keskittyy siis ajankohtaisiin kysymyksiin ja lähihistoriaan, eli vuoden 2008 globaalin finanssikriisin ja 2010-luvun alun eurokriisin kontekstiin. Talouskuria tarkastellaan eri näkökulmista kahdeksassa luvussa yhteensä 12 kirjoittajan voimin.
Vaikka jotkin talouspoliittiset kommentaattorit ovat esittäneet, että talouskuria ei ole Suomessa edes todella harjoitettu, teos antaa tähän väitteeseen tärkeää perspektiiviä. Esimerkiksi historiantutkija Sami Outisen kirjoittama luku taustoittaa aihetta tarkastelemalla myös suomalaisen talouskurin jatkuvuuksia.
Tutkimusongelman kehystys nojaa erityisesti poliittisen talouden professori Mark Blythin määritelmään talouskurista sekä hänen aihetta käsittelevässä, myös suomennetussa, kirjassaan esittämiin faktoihin ja tulkintoihin. Blythin mukaan talouskuri on ”tietoista deflaatiota, jonka tarkoitus on sopeuttaa talous ja palauttaa kilpailukyky alentamalla palkkoja, hintoja ja julkisia menoja”. Toisin sanoen talouskurilla pyritään julkiseen budjettitasapainoon ja vientiteollisuutta tukevaan palkkamalttiin, usein suhdanteista riippumatta.
Tämän rinnalle teoksessa tuodaan kuitenkin myös määritelmiä, joissa talouskuria pidetään pikemminkin yleisenä mielialana tai elettynä kokemuksena kuin tietynlaisena talouspolitiikkana.
Talouskuria on kritisoitu sosiaalisten tavoitteiden ja jopa ihmisoikeuksien alistamisesta taloudellisille näkökohdille kuten julkisen talouden tasapainolle. Painotus näkyi tulotason heikkenemisenä, köyhyyden lisääntymisenä ja talouskasvun heikkoutena eri puolilla Eurooppaa 2010-luvulla. Kirja asemoituu selkeästi osaksi tätä kritiikkiä ja perustelee näkemyksensä varsin vakuuttavasti.
Talouskuri uusliberaalina politiikkana
Kirjan johdannossa dokumentoidaan tarkasti talouskuriksi määriteltäviä poliittisia päätöksiä 2010-luvun Suomesta. On pysäyttävää nähdä yhteen taulukkoon koottuna, kuinka laaja-alaisesti Jyrki Kataisen, Alexander Stubbin ja Juha Sipilän hallitukset leikkasivat tai jäädyttivät indeksejä muiden muassa kunnilta, koulutuksesta, kansaneläkkeestä, työttömyysturvasta, sairauspäivärahasta ja vammaistuesta. Kun bruttokansantuotekaan ei ole noussut juuri finanssikriisiä edeltänyttä tasoa korkeammaksi, ovat julkisen talouden säästötoimet merkinneet elintason laskua varsinkin sosiaaliturvan varassa eläville.
Talouskuri yhdistetään johdannossa myös uusliberalismiin, eli poliittiseen aatteeseen, jonka mukaan valtion ydintehtäviä ovat omistusoikeuden ja vapaiden markkinoiden tukeminen sekä laajentaminen. Tämän yhteyden avaaminen jää hieman niukaksi, mutta useimmissa kirjan luvuissa talouskuri nähdään keinona viedä valtion tehtäviä uusliberaalien ihanteiden mukaiseen suuntaan. Tällöin markkinoiden rooli yhteiskunnallisena ohjausmekanismina kasvaa ja hyvinvointivaltioon sekä kollektiiviseen työmarkkinasopimiseen suhtaudutaan kriittisesti.
On pysäyttävää nähdä yhteen taulukkoon koottuna, kuinka laaja-alaisesti hallitukset leikkasivat tai jäädyttivät indeksejä muiden muassa kunnilta, koulutuksesta, kansaneläkkeestä, työttömyysturvasta, sairauspäivärahasta ja vammaistuesta.
Tarkemmin uusliberalismia määritellään kirjan yhteenvedossa sekä Outisen kirjoittamassa luvussa, joka tarkastelee talouskurin pitkää historiaa Suomessa 1800-luvulta 2000-luvun alkuun. Outisen mukaan Suomessa on aina ollut kamreerimainen, budjettialijäämiä välttelevä ote talouspolitiikkaan. Keynesiläinen suhdannepolitiikka, joka tarkoittaa valtion tekemää velkaelvytystä talouden laskusuhdanteessa ja ylijäämien kasvattamista noususuhdanteessa, ei lyönyt meillä läpi.
Päinvastoin 1970-luvulta alkaen vallalle pääsivät osin kansainvälisten vaikutteiden myötä uusliberaalit ajatukset markkinoiden – erityisesti finanssimarkkinoiden – vapaudesta, julkisten menojen, palkkatason ja inflaation hillitsemisestä sekä näiden takaamasta kilpailukyvystä.
Monet uusista linjauksista, kuten finanssimarkkinoiden vapauttaminen ja työttömyyden kasvun sietäminen, toki esitettiin pienelle maalle välttämättöminä eikä niinkään ideologisesti toivottavina. Lopputuloksena oli joka tapauksessa valtion ohjausvallan heikkeneminen ja talouspolitiikan alistaminen ”markkinakuriin”, jossa esimerkiksi korkotaso riippui kansainvälisen pääoman liikkeistä – varsinkin, kun prioriteettina oli myös valuutan arvon pitäminen vakaana. Markkinoiden on koettu vaativan julkisten menojen leikkauksia ja palkkamalttia sekä vieroksuvan devalvaatiota, eli yhden valuutan vaihtoarvon alentamista suhteessa muihin, veronkorotuksia ja vahvaa työmarkkinoiden sääntelyä.
Kurin kielelliset ja materiaaliset ulottuvuudet
Kirja keskittyy paljolti talouskuriin liittyviin puhe-ja ajattelutapoihin: Janne Autto ja Jukka Törrönen analysoivat luvussaan Sipilän hallituksen talouskuripäätöksiä, niiden perustelua ja vastustusta varsinkin eduskuntakeskusteluissa. Christer Lindholm tarkastelee joitakin talouskuriretoriikan yleisiä virheoletuksia ja -päätelmiä, varsinkin valtion rinnastamista kotitalouteen. Timo Harjuniemi taas osoittaa, miten talousmedia tuki kuripolitiikkaa toistamalla eliitin kertomusta toimien välttämättömyydestä ja vaihtoehdottomuudesta.
Nämä luvut tuovat hyvin esiin, miten talouskeskustelu pyörii erilaisten pinttyneiden uskomusten, tarinoiden ja moraalinäkökohtien eikä tutkitun tiedon ympärillä. Näkökulmasta riippuen hyvinvointivaltio joko pelastuu tai tuhoutuu talouskurin myötä, säästötoimet ovat väistämätön rangaistus väitetystä holtittomasta taloudenpidosta ja tuleville sukupolville koituva lasku olisi aina kipeämpi kuin nykyhetken lasten kokema köyhyys.
Talouskeskustelu pyörii erilaisten pinttyneiden uskomusten, tarinoiden ja moraalinäkökohtien eikä tutkitun tiedon ympärillä.
Julkisen keskustelun lisäksi osassa luvuista tarkastellaan talouskurin reaalisia vaikutuksia. Johdanto alkaa puhuttelevilla esimerkeillä Britannian ja Kreikan köyhyysongelmista ja jopa itsemurhien lisääntymisestä, jotka näyttävät olleen talouskurin eli julkisten menojen leikkausten seurausta.
Anna Elomäki, Hanna Ylöstalo ja Johanna Kantola käsittelevät talouskuria sukupuolten tasa-arvon näkökulmasta. Naisvaltaisten julkisten hoivapalveluiden leikkaukset ovat johtaneet toimeentulon heikkenemiseen ja hoivatyön siirtymiseen naisten tekemäksi palkattomaksi työksi. Marja Lindberg ja Mikael Nygård puolestaan tarkastelevat sosiaaliturvan ja päivähoito-oikeuden leikkauksien vaikutuksia lapsiperheisiin erityisesti haastatteluaineiston avulla.
Tero Toivanen, Paavo Järvensivu ja Ville Lähde arvioivat, että talouskuri on hidastanut ilmastonmuutoksen ja ympäristökriisien hillintää Suomessa ja Euroopassa. He esittävät talouskurin ja kilpailuvaltiomallin vaihtoehdoksi ekologista jälleenrakennusta tukevan siirtymäpolitiikan, jossa valtio voi ottaa aktiivisemman roolin finanssi- ja teollisuuspolitiikassa uuden teknologian kehittämiseksi ja ympäristötavoitteiden saavuttamiseksi.
Syiden ja seurausten analyysi jää ohueksi
Talouskuri tuli Suomeen on nimensä mukaisesti kelpo kuvaus siitä, miten säästö- ja leikkauspolitiikkaa on Suomessa harjoitettu. Kirjalta jää kuitenkin kaipaamaan syvällisempää kuvaa tutkimusongelman toisesta puolesta eli talouskurin seurauksista. Sen valottamiseksi olisi tarvittu tarkempaa tilastotiedon tarkastelua ja syy-seuraussuhteisiin pureutuvaa empiiristä analyysia – tai vähintään lisää viittauksia tällaisiin tutkimuksiin.
Jonkin verran näitä toki on, varsinkin johdannossa ja sukupuolten tasa-arvoa käsittelevässä luvussa. Myös lapsiperheiden haastatteluista paljastuva ”eletty talouskuri” on tärkeä ja usein syrjään jäävä näkökulma. Ilman niin sanottua kovaa tilastodataa talouskurin kannattajat ovat kuitenkin tunnetusti kärkkäitä kyseenalaistamaan, oliko kuri todella olennainen syy köyhyyden ja eriarvoisuuden lisääntymiselle tai talouskasvun heikkoudelle.
Kaikkiin relevantteihin tutkimuskysymyksiin ei toki ole mahdollista löytää empiirisen talous- ja yhteiskuntatieteen suosimia ”luonnollisia kokeita” tai muita kokeellisia tutkimusasetelmia, joissa tutkittava muuttuja voitaisiin luotettavasti eristää muista ilmiöön vaikuttavista tekijöistä. Perusteltuja oletuksia vaikutuksista voidaan kuitenkin esittää myös ilman niitä.
Pelkkä ajallinen yhteys ihmisten toimeentulon leikkausten sekä köyhyyden ja itsemurhien lisääntymisen välillä antaa jo aiheen olettaa jonkinlaisen vaikutuksen, koska uskottavia vaihtoehtoisia selittäjiä on vaikea löytää. Politiikkaa tehdessä ei kannata jäädä odottamaan ehdotonta varmuutta, vaan on toimittava todennäköisyyksien pohjalta – etenkin jos vaakakupissa on inhimillinen kärsimys ja hätä.
Vaikka talouskurin kielteiset vaikutukset tunnustettaisiin, sen kannattajat esittävät kurin yleensä olevan välttämätöntä tai vähintään tuottavan pitkällä aikavälillä enemmän myönteisiä kuin kielteisiä vaikutuksia. Nämä poliittisessa keskustelussa loputtomasti kiertävät ja uusiutuvat uskomukset ovatkin jälleen kirjan ydinmateriaalia. Niiden empiirinen perusta on heikko, mutta sillä ei lopulta ole juurikaan väliä, koska uskomukset ovat keskeisiä elementtejä sitkeissä ja laajasti jaetuissa ideologioissa ja maailmankuvissa.
On kuviteltava muutakin kuin talouskuria
Autto ja Törrönen viittaavat taloutta tulkitseviin ajatuskokonaisuuksiin käsitteellä ”kuvitellut taloudet” ja peräänkuuluttavat kykyä kuvitella myös muunlaisia kuin julkisessa – tai tieteellisessä – keskustelussa kaikkein yleisimmin esiintyviä talouksia. Sama painotus on kirjan yhteenvedossa, jossa muistutetaan, että talous on poliittista ja kiistanalaista.
Kirjassa käsitelty ekologinen jälleenrakennus on yksi varteenotettavimmista uusista näkökulmista. Se on jo ottamassa paikkaansa poliittisessa keskustelussa ja haastamassa talouskuria sekä markkinoiden käsitettyä ylivoimaisuutta yhteiskunnallisten ongelmien ratkaisussa valtiojohtoisemmalla teollisuus- ja innovaatiopolitiikalla. Tähän toisen maailmansodan jälkeisiltä vuosikymmeniltä tuttuun suuntaan länsimaita työntää myös tutkimusten mukaan geopoliittisten jännitteiden ja suurvaltakilpailun kiristyminen.
Kirjassa käsitelty ekologinen jälleenrakennus on yksi varteenotettavimmista uusista näkökulmista. Se on jo ottamassa paikkaansa poliittisessa keskustelussa.
Suomalaisessa politiikassa talouskurin eetos kuitenkin pitää pintansa maailman muuttumisesta riippumatta, mistä kesällä 2023 tulevan hallituksemme todennäköinen kokoonpano on ilmeinen esimerkki. Vanhoihin ajatusluutumiin palaaminen pandemian, Venäjän hyökkäyssodan ja ympäristökriisin kokemuksista huolimatta saattaa tulevina vuosina heikentää talouden kasvun ja uudistumisen edellytyksiä yhtä vakavasti kuin 2010-luvulla. Tämän skenaarion välttämiseksi Auton ja kumppanien kirjan kaltaiset kriittiset ulostulot ovat aina paikallaan.
VTT Ilkka Kärrylä työskentelee tutkijatohtorina Helsingin yliopiston Pohjoismaiden tutkimuksen keskuksessa.
Artikkelikuva: lil_foot_ / Pixabay
On valitettavaa, että Politiikasta -sivuillakaan ei ole kyetty avaamaan kunnon keskustelua taloudpolitiikan vaihtoehdoista. Puutun ohessa ns talouskuria koskevaan argumentaatioon, joka on jäänyt köyhäksi. Perusväite on, että talouskuria tarjotaan välttämättömyytenä, jolle ei ole käytännössä vaihtoehtoja. Tästä syystä on asetuttu vastustamaan myös sääntöjä ja kehyksiä, joiden katsotaan muodostavan aktiivista finanssipolitiikkaa kahlitsevan pakkopaidan. Nämä väitteet toistuvat aika-ajoin ilman, että on menty taustalla oleviin numeroihin ja politiikkavalintoja koskeviin perusteluihin. Politiikkavalintoja ovat sanelleet tarve ylläpitää liikkumavaraa eri tilanteissa ja varautua julkisen talouden kestävyyteen, kun talouden kasvupotentiaali heikkenee ja eläke- ja hoivamenot kasvavat väestön ikääntyessä.