Kirja-arvio: Tietokirjailija Jussi Lindgren vs. erityisavustaja Jussi Lindgren

Laajalle kohdeyleisölle suunnattu teos Ohjaustalous vai näkymätön käsi – Euroopan talouspoliittiset valinnat kriisin jälkeen tarjoaa pureskeltavaa poliittisesta taloudesta kiinnostuneille. Ristiriitaisuuksistaan huolimatta suurten teemojen ympärillä liikkuessaan kirja on mainio lisä talouspoliittiseen keskusteluun.

Lindgren, Jussi: Ohjaustalous vai näkymätön käsi – Euroopan talouspoliittiset valinnat kriisin jälkeen. Vastapaino, 2024. 231 s.

Valtionvarainministeri Riikka Purran talouspoliittinen erityisavustaja, tekniikan tohtori ja VTM Jussi Lindgren julkaisi keväällä kirjan ”Ohjaustalous vai näkymätön käsi? — Euroopan talouspoliittiset valinnat kriisin jälkeen”. Talouspoliittista kokemusta aiemmin valtionhallinnossa kerryttänyt Lindgren liikkuu kirjassa varsin laajalla rajauksella. Käsitellyksi tulevat talouspoliittisen päätöksenteon lisäksi muun muassa talousteoria, valuutat, keskuspankit ja rahoitusmarkkinat, talouskriisit ja kansainvälinen politiikka.

Lindgrenin huolena ovat viime vuosikymmeninä syntyneet velkatasot ja niin kutsuttu fiskaalinen dominanssi. Tällä viitataan teoriaan, jonka mukaan valtioiden velkaantuessa keskuspankit ovat pakotettuja alhaiseen korkopolitiikkaan inflaationkin uhalla. Tämä vaarantaisi keskuspankin itsenäisyyden, jota on talouspolitiikassa hellitty monetarismista saakka.

Keskuspankin itsenäisyyttä kannattavien mukaan keskuspankkien pitäisi saada keskittyä tehtävänsä hoitamiseen, eli hintavakauden ylläpitämiseen, vailla poliittista ohjausta. Tämä itsenäisyys ei kuitenkaan toteudu, kun keskuspankkiirit eivät voi käyttää olennaisinta työkaluaan ohjauskorkoa haluamallaan tavalla, sillä seurauksena olisi velkakriisi.

Fiskaalisen dominanssin lisäksi Lindgrenin mukaan taloudessamme on myös pankkidominanssin piirteitä. Lindgrenin kritiikin kohteena on nykyinen pankkijärjestelmä, jossa korkojen nostaminen voi aiheuttaa pankkikriisin samalla kun voitot ovat yksityisiä ja tappiot sosialisoituja. Lindgren jopa uskoo nykymuotoisen pankkijärjestelmän tulleen tiensä päähän suurella todennäköisyydellä, mikä on mielenkiintoinen ennuste. Tämä teema ei silti juuri näy valtamediassa.

Jussi Lindgren liikkuu suurten teemojen ympärillä.

Eräänä vasta-argumenttina fiskaaliselle dominanssille voidaan pitää modernin rahateorian (engl. Modern Monetary Theory, MMT) kannattajien esityksiä, jossa keskuspankki sekä asettaisi korkotason että hoitaisi valtion maksuliikenteen. Lindgren ottaa osaa keskusteluun toteamalla tämän olevan moderni versio taloustieteilijä Abba Lernerin funktionaalisesta rahoituksesta.

Funktionaalisen rahoituksen idea tiivistetysti on se, että talouspolitiikassa tulisi katsoa reaalisia vaikutuksia, eikä velan tai alijäämän taso vielä kerro siitä, onko politiikka ollut onnistunutta. Valtion kulutuksen tulisi funktionaalisessa rahoituksessa olla tasolla, joka takaisi täystyöllisyyden, mutta ei aiheuttaisi inflaatiota. Lindgrenin mukaan funktionaalisen rahoituksen ongelmaksi muodostuu inflaation hallinta, sillä sen kontrollointi finanssipolitiikalla on hidasta ja vaivalloista.

MMT:n kannattajat eivät kuitenkaan pidä funktionaalista rahoitusta lopullisena totuutena. Esimerkiksi yksi tunnetuimmista MMT:n kannattajista, entinen Yhdysvaltojen senaatin budjettikomitean pääekonomisti, Stephanie Kelton kirjoittaa kirjassaan Alijäämämyytti funktionaalisen rahoituksen olevan tärkeä osa MMT:tä, mutta riittämätön automaattisten vakauttajien puutteen vuoksi. Inflaation hallintaa MMT:n näkökulmasta taas ovat käsitelleet taloustieteen professorit Bill Mitchell, L. Randall Wray ja Martin Watts kirjassaan Macroeconomics­. Koska Lindgren suhtautuu avoimesti talousteoreettisiin kysymyksiin, olisi kiinnostavaa lukea hänen analyysiaan nykyaikaisesta MMT-keskustelusta funktionaalisen rahoituksen sijaan.

Joka tapauksessa Lindgren hylkää funktionaalisen rahoituksen ja samalla myös MMT:n ideat. Sen sijaan inflaatio olisi Lindgrenin mukaan yksi keino ulos kriisistä. Ajatus voi tuntua ristiriitaiselta Lindgrenin ollessa samanaikaisesti huolissaan inflaation hallinnasta, mutta juuri inflaatio söisi aktiivisesti velkojen reaaliarvoa. Lisäksi Lindgren näkee ratkaisun avaimet digitaalisessa keskuspankkirahassa.

Digitaalinen keskuspankkiraha olisi käteisen rahan digitaalinen vastine ja turvallisinta mahdollista rahaa, sillä keskuspankki ei voi ajautua maksukyvyttömyyteen. Nykyjärjestelmässä talletukset pankkitileillämme eivät ole keskuspankkirahaa, vaan liikepankkirahaa. Kun teemme ostoksia käyttötililtä, käytämme liikepankkirahaa. Pankkien kaatuminen olisikin uhka maksujärjestelmällemme, minkä vuoksi pankkikriisejä on pyritty ehkäisemään talletussuojajärjestelmillä, pankkiunionilla ja alan sääntelyllä.

Lindgrenin ajatuksena on, että kansalaisten talletusten ollessa digitaalista keskuspankkirahaa liikepankkirahan sijaan, pankkien ongelmat eivät uhkaisi maksujärjestelmää samalla tavalla. Pankkien vieras pääoma koostuisi tämän jälkeen sijoitustodistuksista sekä korkeakorkoisemmista talletuksista, joita talletussuoja ei enää suojaisi, mutta ei enää tavanomaisista kotitalouksien ja yritysten talletuksista. Näin talletussuojajärjestelmät voitaisiin lakkauttaa. Maksukyvyttömyyden uhatessa pankkia vieras pääoma voitaisiin jatkossa konvertoida omaksi pääomaksi ja osakepääomaksi. Näin sijoittajavastuu toteutuisi täysimääräisesti, kun huonoa liiketoimintaa harjoittaneiden pankkien rahoittajat kärsisivät uudelleenjärjestelyissä.

Rahapoliittisia ehdotuksia

Digitaalinen keskuspankkiraha mahdollistaisi myös valtioiden velkajärjestelyn, sillä velkajärjestelyt nykyisellään aiheuttaisivat pankkikriisin. Lindgrenin mukaan esimerkiksi Italian velan uudelleenjärjestely sulattaisi ”tuhansien miljardien sijoitukset” pankkijärjestelmän taseessa.

Velkajärjestelyt takaisivat myös laajemman talouspoliittisen autonomian EMU:n jäsenmaille. Näin Lindgren päätyy politiikkasuositukseen, jossa on osatekijöitä, jotka sekä liberaalit että vasemmisto voisivat hyväksyä. Liberaalit saisivat lisää markkinataloutta ja vasemmisto demokraattisemman talouspolitiikan. Tulevaisuus näyttää eteneekö digitaalisen keskuspankkirahan hanke EU:ssa.

Poliittisesta taloudesta kiinnostuneille kirja tarjoaa muutenkin pureskeltavaa. Kirjan alkupuolella Lindgren käsittelee kriittisesti taloustieteen tasapainomalleja ja velkakestävyyden määrittelyn ongelmia.

Lindgren on huolissaan myös dollarin asemasta globaalina reservivaluuttana. Tämän vuoksi hän esittää, että aika on kypsä taloustieteilijä J.M. Keynesin ehdotukselle keskuspankkien keskuspankista ja yhdestä globaalivaluutasta. Käytännössä tämä rooli olisi IMF:llä ja valuuttana toimisi merkitykseltään pieneksi jäänyt SDR-valuutta, joka on keskuspankkien ja IMF:n välinen selvitysvaluutta. Tämän jälkeen dollari tuskin enää toimisi reservivaluuttana.

Vaikka lukija ei jakaisikaan Lindgrenin huolta Yhdysvaltojen rahoitusvakaudesta, josta ehdotus kumpuaa, on dollarin vahvalla asemalla muitakin vaikutuksia. Kuten Lindgren toisaalla tuo esiin, dollarin nykyinen vahva asema aiheuttaa ongelmia esimerkiksi kehittyville maille, jotka ovat ottaneet dollarin arvoon sidottuja lainoja. Lindgrenin ehdotus saattaisikin helpottaa näiden valtioiden asemaa.

Poliittisesta taloudesta kiinnostuneille kirja tarjoaa muutenkin pureskeltavaa. Kirjan alkupuolella Lindgren käsittelee kriittisesti taloustieteen tasapainomalleja ja velkakestävyyden määrittelyn ongelmia. Vaikka kirjan kohderyhmä on laajempi yleisö, myös tutkijat voisivat ammentaa kirjasta enemmän, mikäli lähdeviitteitä olisi käytetty reippaammin. Esimerkiksi väite siitä, että euroalueen alijäämäsäännöt perustuvat ranskalaisen virkailijan ehdotukseen kaipaisi lähdeviitteen tai tarkemman selityksen. Lisäksi kestävyysvajelaskelmien problematiikka on aihe, jonka tarkempi ja selkeäsanaisempi avaaminen olisi ollut kiinnostavaa.

Erityisavustaja Jussi Lindgren ja tietokirjailija Jussi Lindgren

Nykyisessä työssään Riikka Purran erityisavustajana Lindgrenillä lienee kädenjälkensä myös Orpon hallituksen talouspolitiikassa. Kirjasta välittyvä analyysi ei silti vaikuta perussuomalaiselta. Ristiriita Lindgrenin huomioiden ja hänen avustamansa puolueen välillä on toisinaan niin raju, että se ei voi olla hämmentämättä lukijaa.

Esimerkiksi kirjan johtopäätöksissä kerrotaan ilmastonmuutoksen, lajikadon ja eroosion lisäävän maahanmuuttoaaltoja, jotka taas voivat Lindgrenin mukaan lisätä kansallismielisiä taipumuksia. Tämä on uskottava skenaario, mutta eikö juuri Orpon hallitus vastustanut EU:n historiallisen suurta ennallistamisasetusta? Lisäksi Lindgren harmittelee demokratian hitautta ilmastoteoissa.

Väite voi olla totta, mutta demokratiassakin on voimia, jotka edesauttavat ilmastotekoja ja voimia, jotka hidastavat niitä. Esimerkiksi Riikka Purra on antanut ymmärtää, että ilmastosuositukset eivät edes liity valtiovarainministerin alaan siinä missä Petteri Orpo oli perustamassa valtiovarainministereiden ilmastokoalitiota. Perussuomalaisten energia- ja ilmastopoliittisessa ohjelmassa taas vaadittiin hiilineutraaliustavoitteiden lykkäämistä, päästökaupan lopettamista, turpeen energiaveron poistoa sekä tuuli- ja aurinkovoimaloiden luvituksen tiukentamista.

Parhaimmillaan tietokirjailija Jussi Lindgren vaikuttaisi riitelevän jopa suoraan erityisavustaja Jussi Lindgrenin kanssa.

Parhaimmillaan tietokirjailija Jussi Lindgren vaikuttaisi riitelevän jopa suoraan erityisavustaja Jussi Lindgrenin kanssa. Kirjassa Lindgren kutsuu nykyisiä finanssipolitiikan sääntöjä byrokraattisiksi, turhiksi ja tehottomiksi. Huhtikuussa järjestetyn Uuden talousajattelun keskuksen seminaarin tauolla Lindgren taas puolusti finanssipolitiikan sääntöjä, koska ”jotkut rajat jäsenmaiden finanssipoliittiselle liikkumavaralle on kuitenkin hyvä olla”. Ehkä ajatus on se, että niin kauan kuin fiskaalista dominanssia ei ole purettu, tarvitaan jonkinlaisia rajoja velkaantumiselle. Tätä ei kuitenkaan voi pitää vahvana perusteluna, sillä kuten historiasta tiedetään, säännöt nimenomaan eivät pysäyttäneet alijäämien kasvua.

Argumentaatioteoriassa tunnetaan ad hominem tu quoque -argumentti, jossa väitettä kritisoidaan, koska se on ristiriidassa väitteen esittäjän oman toiminnan tai aikaisemman väitteen kanssa. Vaikka ristiriitaisuudet eivät kumoa mitään kirjassa esitettyjä väitteitä, tulee tämä kritiikki lukijalle väkisinkin mieleen.

Lisää dialogia

Kaikesta huolimatta Lindgrenin kirja on mainio lisäys talouspoliittiseen keskusteluun. Vaikka Lindgren on ekonomisti ja liikkuu kansainvälisen politiikan alueella, ei kirjaa voi syyttää taloustieteen imperialismista. Kirjassa hyödynnetään myös kansainvälisten suhteiden teoriaa ja Lindgren suhtautuu rakentavasti talousteorian puutteellisuuksiin sekä huomioi sen ongelmia taloudellisten ilmiöiden selittämisessä. Samalla Lindgren suhtautuu avoimesti valtavirtaa haastaviin taloustieteellisiin koulukuntiin.

Vaikka Lindgrenin ajatuksia ei jakaisi, kirjan älyllistä uteliaisuutta ja epädogmaattisuutta talouspolitiikan teemojen käsittelyssä on kunnioitettava. Esitystavan, jossa hyödynnetään usean tieteenalan tutkimusta, soisi lisääntyvän, mikäli taloustieteiden ja muiden yhteiskuntatieteiden välistä dialogia halutaan edistää. Sisällöllisesti kirjan kiinnostavinta antia on ajankohtaisten rahoitusmarkkinakysymysten kytkeminen laajempaan poliittiseen keskusteluun. Erityisesti digitaalisen keskuspankkirahan merkitys avautuu kirjassa kiehtovalla tavalla.

YTM Aatu Puhakka on väitöskirjatutkija Tampereen yliopistossa.

Artikkelikuva: Patrik Houštecký / Pixabay