Kirja-arvio: Tutkija maalitauluna

Vastikään julkaistu kirja kokoaa ansiokkaasti yhteen tutkijoiden omakohtaisia kokemuksia ja taustoittavaa tietoa vihapuheesta, mutta yhteenveto tästä merkittävästä yhteiskunnallisesta ongelmasta jää puuttumaan.

Noora Kotilainen ja Johanna Vuorelma (toim.):  Kun tutkija kohtaa vihaa. (Rosebud, 2021)

Noora Kotilaisen ja Johanna Vuorelman uunituore kirja käsittelee tärkeää ja ajankohtaista aihetta, tutkijoihin kohdistuvaa vihapuhetta ja maalittamista. Ongelma ei ole rajoittunut tutkijoihin, sillä julkisuudessa on viime aikoina käsitelty muun muassa poliiseihin, syyttäjiin tai toimittajiin kohdistuvaa uhkailua ja maalittamista.

Kaikissa tapauksissa on samanlaisia piirteitä: uhkailulla pyritään estämään sen kohdetta tekemään työtänsä tehokkaasti. Häiritsemällä tiettyjä asioita, ihmisryhmiä tai aihepiirejä tutkivaa henkilöä oli se sitten esitutkintaa tekevä poliisi, valmistelua tekevä syyttäjä, tutkiva toimittaja tai akateemista tutkimusta tekevä tutkija yritetään estää avoimen yhteiskunnan toiminta. Häirintä pyrkii vaientamaan.

Häirintä pyrkii vaientamaan.

Häirintä, vihapuhe ja maalittaminen ovat monimutkaisia ilmiöitä, joissa sekoittuvat poliittiset ääriliikkeet, uudenlainen sosiaalinen media, uudet ja vanhat ennakkoluulot ja monta muuta tekijää. Teoksen kirjoittajat yrittävät avata, miten saman katon alle mahtuu niin yksittäisten häiriköiden vanhakantaista naisvihamielisyyttä, poliittisia ennakkoluuloja ja rasismia kuin valtakunnallisten puolueiden ohessa toimivia ryhmiä, joiden maalituskampanjat ovat ylhäältä ohjattuja ja suunnitelmallisia.

Kirjan luvut edustavat paitsi eri aiheita myös hyvin erilaisia käsittelytapoja. Toimittajien johdanto alkaa hieman hämmentävästi takavuosien niin sanottua kikkelikorttiskandaalia käsittelevällä pitkällä kuvauksella, mutta sen pääosa analysoi tutkijoiden kohtaamaa uhkaa sekä ylhäältä, vallanpitäjien toimesta tapahtuvana että alhaalta, kanssaihmisten tutkijoihin kohdistamana uhkailuna ja häirintänä. Varsinaiset luvut jakautuvat häirinnän kohteeksi joutuneiden tutkijoiden omakohtaisiin kertomuksiin ja taustoittaviin katsauksiin.

Vihapuheen vastaanottajana

Suvi Ronkaisen luku on kirjan parhaimmistoa, yhteiskunnallisesti aktiivisen sukupuolentutkijan omakohtainen kuvaus häirinnän muuttuvaisuudesta 1980-luvulta lähtien. Ronkainen kertoo käsin kosketeltavasti, kuinka tietyt aiheet, kuten naisiin kohdistuva väkivalta herättivät kommentoijat, uhkailijat ja vastaanväittäjät koloistaan. Ronkainen kertoo, kuinka hyökkäily vaikutti häneen itseensä ja halukkuuteensa puhua tutkimuksista julkisuudessa.

Markku Kangaspuro kertoo Venäjä-tutkimuksen herättämästä vihasta ja siitä, kuinka yksittäinen tutkija joutuu tutkimuskohteensa herättämän vihan sijaiskärsijäksi ja miten vihan edessä keskustelu ja järkeily jäävät toiseksi.

Jos Kangaspuro oli tekstissään etäännyttävä, Karin Creutz ottaa sitäkin enemmän kontaktia. Näkyvänä maahanmuuton tutkijana hän on saanut osakseen ennalta arvattavasti hyvin paljon vihapuhetta, uhkailuja ja häirintää, mutta hänen reaktionsa on ollut epätavallinen eli yhteyden hakeminen vastapuoleen.

Ronkainen kertoo käsin kosketeltavasti, kuinka tietyt aiheet, kuten naisiin kohdistuva väkivalta herättivät kommentoijat, uhkailijat ja vastaanväittäjät koloistaan.

Kirjoituksessaan Creutz tuo esimerkin toisensa jälkeen, kuinka hän on paitsi vastannut haistattelijoille ja haukkujille, myös yrittänyt kysyä ja ymmärtää, mistä liki silmitön viha kumpuaa. Usein reaktiona on ollut hämmennys, selittely ja anteeksipyyntö. Creutzin teksti onkin kirjan mielenkiintoisimpia juuri tämän omakohtaisen otteen johdosta.

Oula Silvennoisen kirjoitus on samalla tavoin omakohtainen kuvaus, mutta liikkuu enemmän Twitterin ja Facebookin maailmoissa. Suomalaisen fasismin ja toisen maailmansodan kipupisteiden tutkija saa ennustettavasti osakseen paljon syytöksiä ja solvauksia, vaikka hän itse vähätteleekin valkoisena suomalaisena heteromiehenä osakseen tulevaa häirintää verrattuna vaikkapa muunsukupuolisten, muunväristen tai muuten muunlaisten kontolle osuvaan ryöppyyn.

Silvennoinen myös näyttää, kuinka mittasuhteistaan tai viestimääristään huolimatta äärioikeiston nettihäirintää tekee varsin pieni, muutaman kymmenen aktiivin joukko, joka erilaisia bottitilejä ja muita tapoja käyttämällä monistaa äänensä.

Tuija Saresman teksti naistutkijoihin kohdistuvasta häirinnästä on verkon misogyynisen keskustelukulttuurin takia kirjassa lähes välttämätön. Saresma puhuu osittain omista kokemuksistaan, mutta pyrkii sijoittamaan niitä myös yleisemmin tutkimuksen kenttään. Perinteisen sukupuoli- ja perhejärjestyksen murtuminen ja kuvitellut saavutetut edut nostetaan esiin vihan käyntivoimaksi, jonka kohteeksi tulee ennustettavasti äänekäs ja erimielinen nainen.

Sen sijaan filosofi Panu Raatikaisen myöskin omakohtainen teksti on kiinnostava kuvaus siitä, kuinka tutkija päätyy maalitetuksi työnsä sijaan sosiaalisessa mediassa esittämiensä keskusteluavausten johdosta. Kiintoisaa Raatikaisen tekstissä on kuvaus, kuinka varsinkin poliitikkojen ja julkisuuden henkilöiden hyökkäykset eivät ole keskustelua vaan eräänlaista teatteria omille kannattajille.

Vihan konteksti ja historia

Näiden tutkijoiden omia kokemuksia kuvaavien kirjoitusten rinnalla taustoittavat luvut, kuten Ulla Tuomarlan sinänsä kiintoisa kirjoitus vihapuheen määrittelystä, jää analyysissään laimean akateemiseksi. Samoin kirjan aloittava kriminologi Miikka Vuorelan teksti kunnianloukkauksista historiallisena ilmiönä jää muusta tekstistä irralliseksi, vaikka itsessään kiintoisa onkin.

Ari Turusen ja Petri Laukan kappale antaa puolestaan historiallisen yleiskatsauksen vallanpitäjien yrityksiin kontrolloida tutkijoiden ulosantia uuden ajan alusta nykypäivään. Reeta Pöyhtärin luku tuo tutkijoiden häirinnän nykypäivään nostamalla yleisellä tasolla erilaisia häirinnän ja erityisesti digitaalisen häirinnän muotoja.

Kirjan päättää Annamari Huovisen ja Reetta Kettusen teksti uhatun tutkijan tarvitsemasta ja saamasta avusta. Huovinen ja Kettunen viittaavat viimeaikaisiin kyselyihin ja tutkimuksiin tutkijoiden kohtaamasta vihapuheesta ja peräänkuuluttavat työnantajilta aktiivisempaa otetta ja vastuunottoa uhkailun kohteena olevista työntekijöistään.

Huovinen ja Kettunen peräänkuuluttavat työnantajilta aktiivisempaa otetta ja vastuunottoa uhkailun kohteena olevista työntekijöistään.

Vaikka monet luvut ovat erinomaisia, kirjaa leimaa yhteismitattomuus: osa kappaleista liikkuu hyvin yleisellä tasolla, jotkut käyttävät yhteiskuntatieteiden käsiteapparaattia ylväästi kuin proseminaarissa, kun taas toiset kuvaavat vereslihalla omia kokemuksiaan.

Kirjasta jäi puuttumaan jonkinlainen yhteenveto. Nyt toistuvat teemat kuten naisvihamielisyys, tutkijan yksin jääminen, kontaktin hakeminen ja keskusteluhaluton inttäminen sekä työnantajan avuttomuus uuden tilanteen edessä jäävät lukijan itsensä yhdistettäväksi.

Vakava yhteiskunnallinen ongelma

Kirja ei käytännössä lainkaan  puutu viranomaisten ponnettomaan reaktioon useimmissa häirintätapauksissa. Esitutkinnassa epäillyt vetoavat toimineensa huumorimielessä tai humalassa (”kännissä ja läpällä”) ja monesti yksittäiset teot jäävät syytekynnyksen alle. Sekä poliisit että syyttäjät ovat puolustautuneet vetoamalla juttutaakkaan, tutkinnan hankaluuteen ja tarpeeseen hoitaa ensisijaisesti vakavat rikokset.

Häirintä ja maalitus ovat vakavia yhteiskunnallisia ongelmia, sillä niillä pyritään vaikuttamaan yhteiskunnan toimintaan ja sanavapauteen. Toisaalta vaikuttamisen kohteena on virkakoneiston toiminta käymällä yksittäisten virkamiesten kimppuun, toisaalta yhteiskunnallista keskustelua pyritään rajoittamaan hyökkäämällä kriittisiä ääniä, kuten toimittajia ja tutkijoita vastaan.

Kuten kirjassa todetaan, tässä on myös onnistuttu: monet haastatelluista ovat rajoittaneet omaa toimintaansa ja valinneet vähemmän tulenarkoja tutkimusaiheita välttyäkseen hyökkäyksiltä.

Kaius Tuori on Eurooppalaisen oikeuden, identiteetin ja historian huippuyksikön johtaja Helsingin yliopistossa.