Kuinka suomalainen yhteiskunta selvisi sisällissodasta?

Moniin muihin eurooppalaisiin maihin verrattuna Suomessa koettiin sisällissodan jälkeen suhteellisen vähän poliittista väkivaltaa. Syyt löytyvät poliittisista uudistuksista, jotka tehtiin jo ennen vuotta 1918.

Suomen 1900-luvun historiaa on tavattu tarkastella kahdesta yhtä ”konservatiivisesta” näkökulmasta. Ensimmäinen katsantokanta on kansallinen: Suomen sisällissota, talvi- ja jatkosota, vaaran vuodet. Tällöin ”Suomi” ja suomalaiset ovat toimijoita, yleensä positiivisella tavalla ymmärretysti.

Toinen tulokulma on puolestaan korostanut sitä, että Suomea koskevat päätökset tehdään muualla – usein suurvaltojen toimesta. Suomalaisen yhteiskunnan tehtävä on navigoida ja asemoitua geopoliittisesti mahdollisimman edullisesti suhteessa maailmanpoliittisen tilanteeseen. Suomalaisten toimijuus on vain osittaista ja pakon sanelemaa. Tähän tulokulmaan liittyvät esimerkiksi ajopuuteoria ja suomettuminen.

Tasavallan instituutioiden rakentaminen ja päivittäminen oli kansalaisten käsissä.

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen tärkein Suomea koskettanut tapahtumakulku oli Saksan tappio marraskuussa 1918. Suomesta ei tullutkaan dynastisesti Saksaan sidottu vasallivaltio eli kuningaskunta, vaan tasavalta. Toisen tulokulman kannalta siis merkittävin Suomen historiaan vaikuttanut päätös tai tapahtumakulku ei edes ollut suomalaisten käsissä.

Todellisuus ei tietenkään ole näin yksinkertainen. Tasavallan instituutioiden rakentaminen ja päivittäminen nimittäin oli kansalaisten käsissä.

Poliittisten instituutioiden legitimiteetti

Itseäni on kiinnostanut pitkään, miksi sisällissodan jälkeisessä suomalaisessa yhteiskunnassa ei esiintynyt kuin vain vähän poliittista väkivaltaa. Monessa muussa Euroopan uudessa valtiossa poliittinen väkivalta oli yleisempää – tosin sisällissotaa jatkettiin Suomesta käsin muun muassa Itä-Karjalassa.

Suomessakin yli prosentti kansalaista oli menehtynyt reilussa puolessa vuodessa, mutta yhteiskunta palasi hämmästyttävän nopeasti toimintakykyiseksi.

Monessa muussa Euroopan uudessa valtiossa poliittinen väkivalta oli yleisempää.

Vielä vuoden 1918 lopulla ensimmäisissä yleisissä ja yhtäläisissä kunnallisvaaleissa kansalaisluottamuksensa säilyttäneet kansalaiset saattoivat äänestää sosialisteja, jotka olivat säilyttäneet vaalikelpoisuutensa.

Vallankumouksellinen valtatyhjiö ei tuhonnut valtiollisten instituutioiden legitimiteettiä. Poliittiset murhat ja verinen terrori eivät lopulta määrittäneet sodanjälkeistä aikaa.

Kesällä 1918 valtiorikosoikeuksien perustaminen todisti kaikessa ankaruudessaan ymmärrystä oikeusvaltiosta: voittajien oikeus oli parempi kuin ei oikeutta lainkaan. Summittaiset teloitukset loppuivat.

Voittajien oikeus oli parempi kuin ei oikeutta lainkaan.

En vähättele oikeistoradikaalien ja aluksi suojeluskuntienkin levittämää jatkuvaa väkivallan uhkaa eli valkoista hämärää, puhumattakaan 1930-luvun alun järjestäytyneestä suomalaisfasismista. Monen mielestä juuri äärioikeiston vahvuus esti poliittisen väkivallan eskaloitumisen: laitavasemmisto oli tehty toimintakyvyttömäksi. Ainoan ison profiilin poliittisen salamurhankin tekivät oikeistoradikaalit.

Katsoisin yhteiskunnan suhteellista rauhallisuutta kuitenkin toisesta näkökulmasta. Venäjän vallankumousvuosi 1917 ja sitä seurannut sisällissota Suomessa muuttivat yhteiskuntaa, mutta eivät luoneet uusia poliittisia ja sosiaalisia instituutioita.

Tasavalta ja parlamentarismi rakentuivat pitkälti uudistuksille, joiden juuret edelsivät vuosia 1917–1918: torpparivapautus, kahdeksan tunnin työaika, yleinen ja yhtäläinen äänioikeus. Yhteiskunnallinen jatkuvuus ja kansanvaltaiset instituutiot rakensivat kentän, jossa oli pakko tehdä kompromisseja.

Symbolista väkivaltaa

Väkivallan suhteellista vähyyttä korvasi toki symbolisen väkivallan yleisyys. Poliittiset tunnukset aiheuttivat pelkoa ja epätietoisuutta lojaliteeteista: työväenlippujen julkinen käyttö oli käytännössä kiellettyä koko 1930-luvun. Kun SDP toimi hallituksessa 1930-luvun lopussa, puolue ei voinut käyttää julkisesti omaa lippuaan.

Maailmansotien välinen yhteiskunta oli harvinaisen ryhmäsidonnainen. Yhteiskunnan jako yksinkertaisesti kahtia ei tee oikeutta aikalaiskokemukselle. Kaikki sanomalehdet tunnustivat väriä ja sävyjä oli enemmän kuin kaksi.

Sävyjä oli enemmän kuin kaksi.

Työväki oli jakautunut, eikä monoliittista valkoista Suomea oikeastaan koskaan ollut. Äärioikeallakin siirryttiin 1930-luvulla julistamaan omien tunnusten takaa. ”Kommunistit” ja ”fasistit” olivat useammin leimakirveitä kuin todennettavia vastustajan identiteettejä.

Sisällissodan muistamiseen ja perintöön liittynyt kahtiajaon ongelma on näkynyt myös tutkimuksessa. On helpompi tarttua joko ”valkoiseen” tai ”punaiseen” tulkintaan ja muistoon kuin yhdistää niiden näkemyksiä. Nyanssit tunnistetaan ja käsitellään näiden muistokulttuurien sisällä, mutta harvemmin punavalko-rajaa ylittäen.

Merkittävä osa kansalaisista ei kuitenkaan sitoutunut kumpaankaan leiriin. Monet joutuivat sovittamaan muiden itselle osoittaman valkoisen tai punaisen identiteetin yhteensopivaksi oman taustansa kanssa.

Merkittävä osa kansalaisista ei kuitenkaan sitoutunut kumpaankaan leiriin.

Vastakkainasettelua korostava näkökulma saattaa ohittaa monet 1920–30-lukujen yhteiskunnan sovintoon ja rajan ylityksiin tähdänneet eleet.

Oli nimittäin selvää, että niin valkoisina kuin punaisina muistopäivinä osoitettiin omaa voimaa ja rakennettiin omia ryhmäidentiteettejä, mutta neutraalimpina juhlapäivinä oli täysin mahdollista löytää yhteisiä säveliä ja hyödyntää nationalistista, kansakuntaa rakentanutta mytologiaa. Kullervon kirous ja nuijamies Jaakko Ilkka kiehtoivat niin työväen kuin porvarien mieliä.

Sovinto vai toisen sietäminen?

Sovinto lienee kuitenkin virheellinen käsite kuvaamaan välitöntä sodan jälkeistä aikaa. Pikemmin sovinnosta puhuminen tänään liittynee parin viime vuosikymmenen ”trendikkäisiin” totuuskomissioihin esimerkiksi Etelä-Afrikassa, Chilessä ja alkuperäiskansoihin liittyen Kanadassa.

Valtioneuvoston vuonna 1998 aloittamaa Suomen sotasurmat 1914–1922 -projektia voi pitää suomalaisena vastineena kansainvälisille esikuville totuus- ja sovintoprosesseista. Lisäksi sovintonarratiivi haastaa aiheellisesti käsityksen selvärajaisesta vastakkainasettelusta punaisen ja valkoisen välillä. Tämä oli hyvin esillä vuoden 2018 100-vuotismuistoissa.

Sisällissodan jälkeen Suomessa ei kuitenkaan varsinaisesti harjoitettu modernia menneisyydenhallintaa, vaan hallitus vapautti vastuusta voittaneiden väkivallantekijät. Hävinneiden julkinen sodan muistokulttuuri toimi marginaalissa.

Porvarillinen julkisuus vaikeni hävinneiden järkeenkäyvistä motiiveista.

Porvarillinen julkisuus vaikeni hävinneiden järkeenkäyvistä motiiveista. Samaan aikaan osapuolet joutuivat kuitenkin toimimaan demokraattisissa instituutioissa ja niiden kautta.

Ne pärjäsivät politiikassa, jotka sopeutuivat yhteiseloon, ja etenkin poliittisissa keskiryhmissä liittolaisia löytyi ”väärältä” puolelta. Ehdottomuus merkitsi ajautumista poliittiseen marginaaliin ja laittomaan toimintaan.

Toukokuun 16. päivänä vuonna 1938 vasemmistolainen toimittaja Atos Wirtanen kirjoitti työväenlehti Arbetarbladetissa, että 20 vuotta aiemmin päättyneen sodan osapuolet olivat edelleen olemassa, mutta vallihauta ei enää erottanut niitä toisistaan.

Talvisodan yhtenäisyys ei ollut ihme.

Vain puolisentoista vuotta myöhemmin tiedotusvälineet hehkuttivat talvisodan tuottamaa yhtenäisyyttä ihmeenä. Se ei kuitenkaan ollut mikään ihme vaan looginen seuraus vallihautojen välisistä silloista.

Tässä prosessissa keskeinen sija oli poliittisilla keskiryhmillä, kuten sosialidemokraateilla. Maailmansotien välisen suomalaisyhteiskunnan nimittäminen ”Tannerin tasavallaksi” tai ”vaaleanpunaiseksi tasavallaksi” ei osu aivan vikaan.

Tuomas Tepora on Suomen ja Pohjoismaiden historian dosentti Helsingin yliopistossa.

Artikkeli pohjaa ”Sisällissodasta Suomettumiseen – Suomen historian katvealueet” –seminaarissa 12.3. pidettävään esitykseen ja on osa saman nimistä juttusarjaa.