Cornelius Castoriadiksen mukaan venäläinen yhteiskunta koki 1900-luvun jälkipuoliskolla historiallisen muutoksen, kun byrokraattisesti hallitun yhteiskunnan rinnalle kasvoi sotilashallinto. Castoriadiksen analyysi tarjoaa mielenkiintoisen perspektiivin myös nyky-Venäjän poliittisen tilanteen tarkasteluun.
Suomalaisessa kontekstissa Cornelius Castoriadiksen (1922–1997) ajattelua on käsitelty ja esitelty huomattavan vähän. Castoriadiksen kirjoitelmat Venäjän poliittisesta kehityksestä 1900-luvun jälkipuoliskolta Neuvostoliiton romahtamiseen muodostavat neuvostovastaisen vasemmistolaisen ajattelijan analyysin Venäläisen politiikan ja yhteiskunnan suurista kehityslinjoista.
Castoriadis oli Istanbulissa syntynyt, lapsena Ateenaan muuttanut filosofi, psykoanalyytikko ja taloustieteilijä. Hän joutui vuonna 1945 pakenemaan Kreikan kommunistisista sotilasjunttaa poliittisten mielipiteidensä takia Pariisiin, jonne hän sittemmin asettui.
Ajattelijana Castoriadis tunnetaan nykyään parhaiten sosiaalisen mielikuvituksen teoreetikkona, vasemmistolaisen Socialisme ou Barbarie (suom. sosialismi tai barbaria) -ryhmän perustajajäsenenä ja radikaalidemokraattisena ajattelijana.
Neuvostojärjestelmän vastaisena vasemmistolaisena Castoriadis oli eräänlainen outolintu Pariisissa aikana, jolloin monien tärkeiden vasemmistoälykköjen suhde Neuvostoliittoon oli huomattavasti lämpimämpi. Vaikka Castoriadiksen neuvostovastaisuus asetti hänet vasemmistolaisissa älykköpiireissä vaikeaan asemaan, vapaus käsitellä Neuvostoliittoa ilman ranskalaisten vasemmistoälykköjen neuvostosuhteen tuomia koukeroita tuotti kuitenkin pitkäjänteistä ja omaperäistä kriittistä analyysiä Venäjän poliittisesta kehityksestä.
Castoriadiksen monen vuosikymmenen työ venäläisen politiikan analyysin parissa tarjoaa huomattavasti monisyisemmän ja monimutkaisemman kuvan kuin mitä tämä johdatusluonteinen esitys kykenee piirtämään. Jätän tässä tarkastelun ulkopuolelle Castoriadiksen filosofisen työn ja sen suhteen hänen poliittisia ilmiöitä koskevaan analyysiinsa.
Neuvostoliitto kapitalistisena byrokratiana
Castoriadiksen aikaisimmat analyysit Neuvostoliitosta vievät takaisin 1940-luvun jälkipuolelle. Tänä aikana Castoriadis kritisoi yhdessä Socialisme ou Barbarie –ryhmän toisen perustajan filosofi Claude Lefortin kanssa trotskilaisten ajatusta siitä, että Neuvostoliittoa voitaisiin puutteistaan huolimatta pitää epäkapitalistisena työläisvaltiona. Tätä tulkintaa vastaan Castoriadis ja Lefort argumentoivat, että Neuvostoliitossa oli kehkeytynyt uusi valtaeliitti, jota he nimittivät byrokratiaksi.
Tämä byrokratia ei toiminut työläisten intresseissä, vaan ajoi omia etujaan. Vaikka tavanomainen yksityisomaisuus oli poistettu, ei neuvostoyhteiskunta ollut onnistunut poistamaan sortoa ja riistoa.
Stalinin johtama Neuvostoliitto oli nähtävä byrokraattisen kapitalismin ilmentymänä. Tässä uudessa hallintomuodossa työläisiä sortavan yksittäisen kapitalistin oli syrjäyttänyt kaikkia työläisiä sortava ja tuotantovälineet monopolisoinut byrokraattinen hallintokoneisto. Koska työläisiä vastassa oli yhtenäinen valtiokoneisto yksittäisten kapitalistien sijaan, poliittinen vastarinta oli Venäjällä huomattavasti vaikeampaa kuin lännessä.
Unkarin vuoden 1956 vallankumouksessa Castoriadis näki ensimmäisen kunnianhimoisen autonomivasemmistolaisen reaktion Neuvostoliiton byrokraattista kapitalismia vastaan.
Castoriadiksen mukaan tällainen keskitetty kapitalistinen hallintomuoto oli luonteeltaan totalitaarinen. Tätä totalitarismia luonnehti kapitalistisen logiikan kehittyminen painajaismaiseen huipentumaansa, jossa kaikki ihmiset pelkistyivät objekteiksi tuotantovoimien palvelun alaisuudessa.
Unkarin vuoden 1956 vallankumouksessa Castoriadis näki ensimmäisen kunnianhimoisen autonomivasemmistolaisen reaktion Neuvostoliiton byrokraattista kapitalismia vastaan. Unkarin tapahtumat saivat Castoriadiksen analysoimaan byrokraattisen kapitalismin kriisitaipumuksia.
Rakenteelliset vaikeudet synnyttivät ristiriitoja
Neuvostojärjestelmän byrokraattinen kapitalismi loi Castoriadiksen mukaan lukuisia sisäisiä vastakkainasetteluja, jotka olivat uniikkeja neuvostotyyliselle hallintojärjestelmälle. Toisaalta neuvostojärjestelmä asettui kapitalistisena järjestelmänä konfliktiin työläisiä vastaan uudeksi sortojärjestelmäksi. Byrokraattinen eliitti sai siis tuotantovälineiden omistajan aseman luokkataistelussa. Tämä johti siihen, että työläiset asettuivat antagonistiseen asemaan byrokratiaa eli valtiota vastaan.
Toisaalta hallintojärjestelmän byrokraattinen puoli loi sisäisiä jännitteitä, jotka vaikeuttivat järkevän ja toimivan hallinnon ylläpitämistä. Esimerkiksi eri byrokraattisten tasojen välinen valtataistelu vaikeutti tiedonkulkua ja johti siihen, että päätöksentekoa ei pystytty tukemaan parhaimpaan tietoon.
Hallintojärjestelmän byrokraattinen puoli loi sisäisiä jännitteitä, jotka vaikeuttivat järkevän ja toimivan hallinnon ylläpitämistä.
Näiden rakenteellisten vaikeuksiensa takia hallinto ei pystynyt muodostamaan kokonaiskuvaa yhteiskunnasta päätöksenteon pohjaksi. Tämä synnytti ristiriitaisen tilanteen, jossa totalitäärinen hallinto joutui turvautumaan kansalaisiin luodakseen kokonaiskuvan yhteiskunnallisesta ja taloudellisesta tilanteesta. Koska byrokraattinen hallinto kuitenkin kohteli samoja kansalaisia robotteina, joille se ei antanut minkäänlaista päätöksentekovaltaa tai autonomiaa, kansalaisten käyttäminen kokonaiskuvan muodostuksessa tuli Castoriadiksen mukaan vääjäämättä epäonnistumaan.
Kriisit jähmettävät hallinnon
Castoriadis näki luokkataistelun vakauttavan hallintojärjestelmiä ja niiden kriisitaipumuksia. Tämän ajattelun mukaan kapitalistisissa yhteiskunnissa luokkataistelun tavoitteena on ainakin lyhyellä tähtäimellä palkkojen korotus, jotta työläiset eivät kuolisi nälkään palkkoja polkevan omistavan luokan ikeessä. Keskeinen ajatus oli, että ilman työväenluokan kamppailua paremmista palkoista ja olosuhteista kapitalistinen hallintomuoto tuhoaisi työväenluokan elämän uusintamiseen tarvittavan materiaalisen pohjan, mikä tietenkin johtaisi kapitalismin tuhoutumiseen.
Neuvostoliiton ideologisena sydämenä marxismi-leninismi alkoi myös Neuvostoliiton byrokraattisen koneiston kehityksen aikana tulla entistä enemmän rituaalinomaiseksi ja tyhjäksi hallintoideologiaksi.
Castoriadis argumentoi kuitenkin, että Neuvostoliiton byrokraattisessa kapitalismissa venäläinen työväenluokka oli niin rankan totalitaarisen sorron sekä henkisen ja materiaalisen riiston kohteena, että työtaistelu oli miltei mahdotonta. Työtaistelun tekeminen mahdottomaksi tarkoitti siis myös, että sen hallintoa vakauttava voima kuihtui pois. Tämä mahdollisti rajoittamattoman byrokraattisen irrationaalisuuden kasvun ja käytön politiikassa.
Neuvostoliiton ideologisena sydämenä marxismi-leninismi alkoi myös Neuvostoliiton byrokraattisen koneiston kehityksen aikana tulla entistä enemmän rituaalinomaiseksi ja tyhjäksi hallintoideologiaksi. Tämä johti siihen, että yhteiskunta menetti yhteisen merkitysmaailmansa ja sen kautta kollektiivisen yhteiskunnallisen todellisuuden ja suunnan.
Kriiseistä romahdukseen
Hallintovalta oli jo aikaisemmin hiljentänyt neuvostoaikaa edeltävän venäläisen kulttuurin, joten entiseen ei pystytty palaamaan. Yhteiskunnalta hävisivät näin ollen edellytykset ymmärtää itseään poliittisena yhteisönä, minkä takia myös yhteiskunnallisen menneisyyden ja nykyajan käsittely tuli mahdottomaksi.
Tämä tilanne johti Castoriadiksen tulkinnassa karvaaseen lopputulokseen:
”Tosiasiallisesti, sorron lisäksi byrokratiaa pitelee kasassa ainoastaan kyynisyys. Venäläinen yhteiskunta on ensimmäinen kyyninen yhteiskunta historiassa. Mutta historiasta ei löydy ainuttakaan esimerkkiä yhteiskunnasta, joka olisi voinut elää puhtaalla kyynisyydellä; ei myöskään ole sattumaa, että suurvenäläinen sovinismi ja nationalismi nostavat päätään. Byrokraattisen terrorismin puristusotteessa nämä konfliktit tulevat räjähtämään väkivaltaisesti, kun ne pääsevät vapaiksi.”
(Käännös: Mattias Lehtinen)
Kriisitaipumukset ja niistä johtuva hallinnon ja talouden toimimattomuus oli johtanut Neuvostoliiton tilanteeseen, jossa hallinto ymmärsi, ettei järjestelmää enää voitu tai pikemmin uskallettu muuttaa.
1970-luvulla Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pääsihteeri Leonid Brežnevin konservatiivisella aikakaudella esittämässään analyysissä Castoriadis painottaa, kuinka nämä kriisitaipumukset pakottivat Neuvostoliiton byrokraattisen kapitalismin pattitilanteeseen. Kriisitaipumukset ja niistä johtuva hallinnon ja talouden toimimattomuus oli johtanut Neuvostoliiton tilanteeseen, jossa hallinto ymmärsi, ettei järjestelmää enää voitu tai pikemmin uskallettu muuttaa, koska riskinä olisi ollut koko byrokraattisen vallan oikeutuksen romahtaminen.
Castoriadiksen mukaan tämä johti siihen, ettei Neuvostoliitto enää pystynyt vastaamaan sitä piinaaviin ongelmiin kuten ruokapulaan ja maksukyvyn ylläpitämiseen. Kansainvälinen yhteisön edessä tarvittavan sotilasmahdin ylläpitoon oli käytettävä suhteettoman suuria osia yhteiskunnan resursseista.
Sotilashallinnon nousu Neuvostoliitossa
Neuvostoliiton Afganistanissa käymä sota (1979–1989) toimi kirvottajana Castoriadiksen myöhäisimmille analyyseille. 1980-luvulla Castoriadis argumentoi, että Neuvostoliiton byrokraattinen hallinto, joka aikaisemmin oli toiminut yhtenäisenä hallintologiikkana Neuvostoliittoa hallinneen kommunistisen puolueen (NKP) alaisena, oli jakautunut kahteen. NKP:n johtaman byrokraattisen koneiston rinnalle oli kasvanut sotilaallinen osayhteiskunta (engl. sub-society), joka muodostui virallisen armeijainstituution lisäksi myös sotateollisuudesta.
Sotilaallinen osayhteiskunta oli kasvanut parasiitinomaisesti niin isoksi ja tärkeäksi, ettei neuvostoyhteiskuntaa enää voitu pitää byrokraattisesti hallinnoituna, vaan Castoriadis alkoi nyt nimittää Venäjää stratokratiaksi. Kreikkalainen sana stratos tarkoittaa armeijaa ja stratokratia viittaa yhteiskuntaan, jossa sotilaalliset instituutiot ja niiden toiminta vaikuttavat huomattavan paljon yhteiskunnan päätöksentekoon ja suuntaan.
Castoriadis painotti venäläisen stratokraattisen hallintomuodon, jossa byrokraattinen ja sotilaallinen osayhteiskunta olivat olemassa rinnakkain, olevan historiassa aivan uusi yhteiskuntajärjestys. Stratokratian rankan poliittisen sorron takia uudistusten mahdollisuus oli miltei mahdoton.
Venäläisen yhteiskunnan yhteisen merkitysmaailman häivyttäminen byrokratian käsissä oli luonut kehkeytyvälle sotilasyhteiskunnalle yhteisen merkityksellisyyden tyhjiön, jonka täyttäminen suurvenäläisellä propagandalla palveli stratokratiaa erinomaisesti.
Kreikkalainen sana stratos tarkoittaa armeijaa ja stratokratia viittaa yhteiskuntaan, jossa sotilaalliset instituutiot ja niiden toiminta vaikuttavat huomattavan paljon yhteiskunnan päätöksentekoon ja suuntaan.
Castoriadiksen analyysiin nojaten tuntuu luontevalta väittää, että Putinin ja nyky-Venäjän hallintoeliitin koneisto on valjastanut käyttöönsä juuri tämän aikaisempien venäläisten yhteiskunnallisen merkitysmaailmoiden hävittämisestä syntyneen suurvenäläisen ideologian.
Juuri ennen Neuvostoliiton romahtamista 1990-luvun taitteessa Castoriadis argumentoi, ettei Venäjän stratokraattinen kaksoisjärjestelmä, jossa byrokratia ja sotilasvoimat hallinoivat yhdessä, enää toiminut. Siviiliyhteiskunnan rappiotila uhkasi jo sotilassektoriakin.
Neuvostoliiton kommunistisen puolueen viimeisenä pääsihteerinä toimineen Mihail Gorbatšovin yhteiskunnan avaamista ajavan glasnost-politiikan Castoriadis näki ainoastaan lännestä tuotuna ylhäältäpäin pakotettuna poliittisena impulssina luoda jo vuosikymmeniä rappiolla ollut kansalaisyhteiskunta Venäjälle.
Venäläinen politiikka monien voimien kenttänä
Oikea ja toimiva demokraattinen kansalaisyhteiskunta vaatii Castoriadiksen ajatteluun nojaten yhteisen autonomiaa ja muita demokraattisia arvoja kunnioittavan poliittisen kulttuurin kehkeytymisen kansalaisten keskuudessa, eikä eliitti yksin kykene sitä luomaan. Castoriadiksen ajattelun perusteella on mahdollista väittää, että demokraattista maailmankuvaa ei voida ainakaan kovin nopeasti juurruttaa yhteiskuntaan, jossa on kansalaisten keskuudessa vuosikymmeniä vahvistunut poliittinen apatia, kyynisyys ja välinpitämättömyys hallitsijoita kohtaan.
Nyky-Venäjän poliittista tilannetta ajatellen tässä esitelty analyysi alleviivaa venäläisen poliittisen järjestelmän ristiriitaisia ja moninaisia sisäisiä voimia kuten keskushallintoa, sotilashallintoa sekä nykyään vaikuttavaa suurvenäläisyyden aatetta. Venäjän poliittista maisemaa ja siitä kumpuavia poliittisia ajureita voikin esimerkiksi tarkastella näiden kolmen voiman ja niiden välisten ristiriitojen ja yhtymäkohtien kautta.
VTM Mattias Lehtinen on käytännöllisen filosofian väitöskirjatutkija Helsingin yliopistossa ja Politiikasta-lehden toimituskunnan jäsen.
Kuva: Michael Schwarzenberger / pixabay.com
