Liberaali internationalismi ja Yhdysvaltain hegemonia – tutkijan matka kriisin juurille ja takaisin

Kyle Glenn / Unsplash
Lukuaika: 6 min.

Mitä Yhdysvaltain ulkopolitiikassa tapahtuu Trumpin presidenttikauden jälkeen? Liberalismia tutkiva professori John Ikenberry on ehdottanut, että Yhdysvallat tekee aloitteen liberaalien demokratioiden yhteenliittymästä. Tuleva presidentti Joe Biden onkin luvannut kutsua koolle globaalin demokratiahuippukokouksen yhteistahdon lujittamiseksi ja yhteisten sitoumusten käynnistämiseksi.

Donald Trumpin presidentinkauden aikana Yhdysvallat on purkanut aiemmin rakentamaansa avoimeksi ja sääntöpohjaiseksi ymmärrettyä kansainvälistä järjestystä. Princetonin yliopiston professori G. John Ikenberry tekee tätä järjestystä tutkivan kirjatrilogiansa päättävässä osassa A World Safe for Democracy (2020) tilinpäätöstä Yhdysvaltain johtajuudesta liberalismin nousun ja kriisin takana.

Ikenberryn mukaan uutta alkua tulee hakea historiallisista juurista ja edistyksellisestä yhteiskuntapolitiikasta. Voidaanko odottaa, että Joe Biden noudattaa Ikenberryn ehdotusta liberaalien demokratioiden uudesta yhteenliittymästä?

 

Voittajien maailmanjärjestykset

John Ikenberry on ollut parinkymmenen vuoden ajan liberaalin kansainvälisen järjestyksen keskeinen tutkija. A World Safe for Democracy päättää trilogian, jossa hän tarjoaa historiallisen ja teoreettisen analyysin liberaalista internationalismista koulukuntana, aateryppäänä ja poliittisena hankkeena globaalissa muutoksessa. Liberaali internationalismi tarkoittaa arvopohjaista sitoutumista kansainvälisiin suhteisiin.

Trilogian ensimmäisessä osassa ja klassikoksi nousseessa läpimurtoteoksessa After Victory (2001) Ikenberry lähti hakemaan syitä suurvalta- ja maailmansotia kulloinkin seuranneen (vuosina 1648, 1713, 1815, 1919, 1945, 1989) kansainvälisen järjestyksen käänteeseen. Erottelun tärkeimpänä perusteena on tulkinta vallan merkityksestä.

Suurvaltojen Napoleonin sotien jälkeen sopima Wienin konsertti selittyy poliittisella realismilla, jonka mukaan kansainvälinen järjestelmä on anarkinen vailla hallitsevaa valtakeskusta. Voittajien ratkaisujen ajurina turvallisuusetujensa suojaamiseen on voimatasapainon ylläpitäminen.

Liberaali internationalismi tarkoittaa arvopohjaista sitoutumista kansainvälisiin suhteisiin.

Ikenberryn tutkimuksen kohteena on Yhdysvaltain toimintamalli maailmanjärjestyksen johtovaltana, johon asemaan se nousi alustavasti ensimmäisen ja varsinaisesti toisen maailmansodan sekä kiistattomasti kylmän sodan päättymisen jälkeen.

Tarjolla on toinen realismin teoria, jossa yhdellä suurvallalla on imperiumin tai muu hegemoninen asema hierarkisessa järjestelmässä. Muutos tulee, kun jokin toinen suurvalta nousee haastajaksi.

Ikenberry torjuu koulukuntakenttää hallinneet yksiselitteisen rakenteelliset realismiteoriat ja ottaa vaikutteita liberaalin rauhan ja turvallisuusyhteisön kaltaisista liberaaleista ja konstruktivistisista selitysmalleista. Liberaalissa strategiassa keskiössä ovat normit, kauppa, instituutiot ja keskinäisriippuvuus sekä identiteetti- ja kulttuuriset tekijät, jotka asettavat pidäkkeitä suurvaltojen vallankäytölle.

Yhdysvaltain vallan ja sen synnyttämän hierarkisen rakenteen sopeuttaminen yhteisiin sääntöihin on liberaalin kansainvälisen järjestyksen menestymisen edellytys.

Ikenberryn selitysmallina kehittelemässä liberaalissa internationalismissa suurvalta saa muilta valtioilta hyväksynnän hegemoniseen valtaansa käyttämällä ylivertaista asemaansa kansainvälisen järjestyksen rakentamiseen omien ja kumppaneidensa arvojen ja etujen pohjalta. Tästä näkökulmasta Yhdysvaltain vallan ja sen synnyttämän hierarkisen rakenteen sopeuttaminen yhteisiin sääntöihin on liberaalin kansainvälisen järjestyksen menestymisen edellytys.

Esimerkiksi Yhdysvallat asettaa valtansa käytölle pidäkkeitä sitoutumalla yhteisiin sääntöihin ja instituutioihin. Muut valtiot hyväksyvät johtoaseman oikeutettuna, kun ne hyötyvät solidaarisuudesta, vuoropuhelusta ja johtovallan tarjoamista turvallisuushyödykkeistä.

 

Liberalismin nousun jatkuminen kylmän sodan jälkeen

Liberaalien demokratioiden muodostama järjestys muuttuu sisäisesti ja etenee ulkoisesti kansainvälisen järjestelmän osana. Liberaalien maiden kattama geopoliittinen alue, monenkeskisissä järjestöissä haltuunsa ottama poliittinen tila ja valistuksen demokratia- ja oikeuskäsityksistä juontuva arvopolitiikka mittaavat liberaalin internationalismin käytännön merkitystä.

Toisen maailmansodan jälkeisessä maailmassa Yhdysvaltain johtama demokratioiden muodostama länsi kattoi kaksinapaisen kansainvälisen järjestyksen puolikkaan ja kävi voittoisan kylmän sodan itää vastaan. After Victory kuvaa liberaalin strategian saavutukset rauhanomaisesti ratkenneen kylmän sodan jälkeisen ensimmäisen vuosikymmenen – 1990-luvun – mittaan.

Muurien murruttua Ikenberryn tavaramerkikseen luoman määritelmän mukainen ”avoin ja löysästi sääntöpohjainen” (open and loosely rules-based) liberaali järjestys lähti laajentumaan alueellisesti, tavoitteena demokratian ulottuminen kaikkialle maailmaan. Alun menestyksestä huolimatta laajentuminen kylvi Ikenberryn mukaan kriisin siemeniä pitkälle tulevaisuuteen.

 

Liberaalin hegemonian ajautuminen kriisiin

Yhdysvaltain kylmän sodan päättyessä saavuttama ylivalta-asema ”liberaalina hegemonina” oli sovitettava liberaalin internationalismin teoriaan ja käytäntöön. Ikenberryn trilogian toinen nide Liberal Leviathan (2011) osoitti, miten 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen mittaan Yhdysvallat ajoi liberaalin kansainvälisen järjestyksen sisäisiin ja ulkoisiin kestävyysongelmiin.

Samalla kun laajentumisstrategian tuli nojata liberaalin demokratian houkuttelevuuteen, jouduttiin lännen sisällä ratkaisemaan kysymys vallan jakamisesta ja hyväksyttävyydestä. Yhdysvaltain piti perustella, miksi sillä oli paljon enemmän valtaa muihin valtioihin nähden samalla, kun se markkinoi sopuisia demokratian, kansainvälisen kaupan ja keskinäisen avunannon ideoita.

Transatlanttista turvallisuusyhteisöä koetteli Yhdysvaltain ja Euroopan unionin välisten poliittisten ja taloudellisten ristiriitojen ohella vuoden 2003 Irakin sota. Seurauksena oli ainakin osittainen Yhdysvaltain johtajuuden kyseenalaistuminen, mikä heijastui puheeseen lännen lopusta, kiistaan uusliberalismin tunnustamisesta globalisaation talousopiksi ja syytökseen George W. Bushin hallituksen yksipuolisista ja imperialistisista otteista.

Yhdysvaltain piti perustella, miksi sillä oli paljon enemmän valtaa muihin valtioihin nähden samalla, kun se markkinoi sopuisia demokratian, kansainvälisen kaupan ja keskinäisen avunannon ideoita.

Suurvaltasuhteissa Yhdysvallat joutui varhain toteamaan, että Venäjään tai Kiinaan ei toimisi sama strategia kuin toisen maailmansodan haastajiin Saksaan ja Japaniin, jotka sidottiin sodan jälkeen hallitusti tuetun demokraattisen siirtymän avulla liberaaliin yhteisöön. Keski-Euroopan maihin laajentuneiden läntisten instituutioiden ja Venäjän väliin jäi geopoliittisen kilpailun kohteeksi Itä-Euroopan ja Balkanin maiden vyöhyke. Itä-Aasiassa Kiinan nousu ennakoi alueellista ja myöhemmin globaalia vaikutusvaltakamppailua Yhdysvaltain kanssa.

Huolimatta globaalin hegemonian kriisistä Ikenberry ennakoi Yhdysvaltain säilyvän hallitsevana valtana tulevien 2020- ja 2030-lukujen yli. Perusteluna järjestyksen kestävyydelle Ikenberry esitti, että kriisi on Yhdysvaltain arvovallan ja sitä kautta järjestyksen hallinnan kriisi. Uhattuna eivät ole liberaalin internationalismin kansainväliset periaatteet, eli avoimuus ja sääntöpohjaisuus. Liberaalin järjestyksen peruskivet luotiin toisen maailmansodan jälkeen monenvälisillä säännöillä ja instituutioilla. Kylmän sodan jälkeisenä maailmanpolitiikan käänteenä sama edistyneiden demokratioiden varaan ankkuroitu järjestys täydentyi ja laajeni.

Vaikka liberaalin demokratian laajentuminen globaaliksi on jäänyt vajaaksi, Yhdysvallat ja sen kumppanit pystyisivät Ikenberryn mukaan liberaalin järjestyksen ytimestä ohjaamaan globalisaation ja monenkeskisyyden vuorovaikutusta ja hallitsemaan finanssikriisin kaltaisia murroksia. Tekemällä hierarkiaa madaltavia uusia sopimuksia valta- ja vastuusuhteista niin liberaalien demokratioiden kesken kuin Kiinan ja muiden haastajavaltioidenkin kanssa Yhdysvallat voisi uudistaa järjestystä ja varmistaa johtajuutensa kestävyyden.

Tekemällä hierarkiaa madaltavia uusia sopimuksia valta- ja vastuusuhteista niin liberaalien demokratioiden kesken kuin Kiinan ja muiden haastajavaltioidenkin kanssa Yhdysvallat voisi uudistaa järjestystä ja varmistaa johtajuutensa kestävyyden.

Vielä Liberal Leviathanin ilmestyessä Ikenberryn kaavailema käänne näytti mahdolliselta. Barack Obaman hallitus pyrki sopeutumaan Yhdysvaltain aseman suhteelliseen heikentymiseen vahvistamalla monenkeskisyyttä ja suurvaltojen yhteistyötä. Toisaalta Yhdysvaltain strategisen painopisteen siirtyminen Aasiaan ja pois Euroopasta herätti sitkeän ongelman eurooppalaisten liittolaisten turvallisuus- ja puolustusvastuun kasvattamisesta.

Strategiseksi kärsivällisyydeksi luonnehditun Obaman linjanvalinnan merkitystä avataan artikkelissani ”Obama’s grand strategy as legacy” (2017) Ulkopoliittisen instituutin Yhdysvaltain ulkopolitiikkaa käsittelevässä raportissa.

 

Paluu lähtökohtiin ratkaisuna uudelle nousulle

Kolmekymmentä vuotta kylmän sodan päättymisen jälkeen ja Donald Trumpin kauden aiheuttaman Yhdysvaltain maineen ja vaikutusvallan romahtamisen kärjistettyä johtajuuskriisiä entisestään, Ikenberry toteaa tilinpäätöksessään liberaalin kansainvälisen järjestyksen globalisoinnin epäonnistuneen autokraattisten suurvaltojen haastaessa läntistä yhteisöä ja demokratian etenemisen pysähdyttyä kansallisvaltioiden piirissä. Liberaalit periaatteet toimivat globaalilla tasolla lähinnä taloudellisten virtojen sääntelyssä, ja sitäkin uhkaavat kauppasodat, jotka Trumpin hallitus käynnisti irtaantuessaan Yhdysvaltain vuosikymmenten mittaisesta sitoutumisesta kansainväliseen yhteistyöhön.

Trilogian kolmannessa osassa Ikenberry hakee ratkaisua hegemoniakriisiin joutuneeseen monenkeskiseen järjestykseen liberaalin internationalismin strategisista lähtökohdista ja historiallisista juurista. A World Safe for Democracy lainaa nimessään Yhdysvaltain presidentti Woodrow Wilsonin kongressille huhtikuussa 1917 esittämää perustelua Yhdysvaltain liittymiseksi maailmansotaan. Ilmaisu on yleensä nähty idealistisena vetoomuksena demokratian levittämiseksi kaikkialle maailmanrauhan ja turvallisuuden takuuna.

Ikenberry lukee kuitenkin Wilsonin ilmaisusta toisenlaisen strategisen sanoman, johon hän pohjaa teoksensa argumentit. Liberaalin internationalismin tavoitteena on uudistaa sodanjälkeistä järjestystä, jotta se suojaa ja edistää liberaalien demokratioiden turvallisuutta, hyvinvointia ja edistystä – kirjaimellisesti tehdä ”maailmasta turvallinen paikka demokratialle”.

Liberaalin internationalismin tavoitteena on uudistaa sodanjälkeistä järjestystä, jotta se suojaa ja edistää liberaalien demokratioiden turvallisuutta, hyvinvointia ja edistystä – kirjaimellisesti tehdä ”maailmasta turvallinen paikka demokratialle”.

Liberalismin kahden vuosisadan mittaisen nousun ajureina ovat toimineet valistuksen ajoista käynnistyneet aatteet vapaakaupasta, ihmisoikeuksista ja poliittisista vapauksista, jotka tukivat samoihin aikoihin noussutta kansallisvaltioiden järjestelmää.

Arvojen rinnalla vähintään yhtä tärkeänä tekijänä on liberaalien demokratioiden kyky modernisaation aiheuttaman keskinäisriippuvuuden kohtaamiseen ja hyödyntämiseen. Modernisaatiolla Ikenberry tarkoittaa tieteen, teknologian ja teollisuuden merkitystä yhteiskunnallisissa ja kansainvälisissä muutoksissa. Samalla kun modernisaatio vahvistaa liberaalien yhteiskuntien menestysmahdollisuuksia, se tekee ne haavoittuviksi ja edellyttää kykyä suojautua uhkilta.

Angloamerikkalaiseen hegemoniakauteen on sulautunut brittiläisen imperiumin ja siirtomaavallan vaiheita ja muita arvopohjan ristiriitaisuuksia, jotka ilmentävät liberalismin historiallisia muotoja. Yhteiskunnallinen ja historiallinen vaihtelu on säilyttänyt merkityksensä eurooppalaisessa narratiivissa liberalismin kehityksen selittäjänä yhdysvaltalaisen tutkimuksen korostaman johtajuuden ja johdonmukaisuuden rinnalla. Kun eurooppalaisessa ajattelussa liberalismi nähdään edenneen vastakohtien, kriisien ja moninaisuuden kautta, amerikkalaisen koulukunnan piirissä liberalismin aatteet ja suuntaukset ovat noudattaneet suorempaa kehityskulkua.

Yhteenvetoteoksessaan Ikenberry turvautuu historialliseen ja yhteiskunnalliseen tulkintaan, jossa hän vertaa Wilsonin ja Franklin D. Rooseveltin sekä Harry Trumanin hallitusten lähestymistapoja sodanjälkeiseen maailmanjohtajuuteen. Nostamalla Yhdysvallat kansainvälisen järjestyksen johtovallaksi Wilsonin aloite antoi teoreettisena ja aatteellisena koulukuntana virinneelle liberaalille internationalismille voimaa ja uskottavuutta poliittisena hankkeena.

Samalla kun modernisaatio vahvistaa liberaalien yhteiskuntien menestysmahdollisuuksia, se tekee ne haavoittuviksi ja edellyttää kykyä suojautua uhkilta.

Wilson katsoi modernisaation hyödyttävän luonnostaan liberaalia demokratiaa ja kokosi sen aineksista suurisuuntaisen – mutta myös amerikkalaisvetoisen – kansainvälisen rauhanjärjestyksen rakenteen. Malli ei kuitenkaan riisunut kolonialismia eikä luonut kestävää kehystä suurvaltapolitiikalle. Sen epäonnistumisen sinetöi lopulta hankkeen kaatuminen Yhdysvaltain sisäpolitiikkaan.

Rooseveltin liberaalissa internationalismissa puolestaan keskeistä oli torjua vaarallisen maailman uhkat demokraattista elämänmuotoa kohtaan ja suojella sen yhteisiä toimijoita, periaatteita ja arvoja. Sotaa edeltäneen New Deal -kauden mullistavista uudistuksista periytynyt edistyksellinen hyvinvointipolitiikka, jollaisen viimeisin toteutus on ollut Lyndon Johnsonin hallituksen Great Society -politiikka 1960-luvulla, loi ideologisen perustan liberaalin yhteisön rakentamiselle eurooppalaisten kumppanien kanssa ja realistisen lähtökohdan uskottavalle suurvaltapolitiikalle.

Liberaalilla internationalismilla on Ikenberryn päättelyn mukaan välineitä ja vahvuuksia johtaa kansainvälisen järjestyksen uutta käännettä samalta pohjalta kuin toisen maailmansodan jälkeen. Edellytyksenä on suuren vision sijasta paluu juurille, jossa globalisaation aiheuttamia vaurioita korjaava ja yhdenvertaisuutta vahvistava yhteiskuntapolitiikka turvaa liberaalien demokratioiden kestävyyden ja globaalin toimintakyvyn.

 

Ikenberryn teesit hegemonian jälkeiseen ulkopolitiikan käänteeseen

Kirjan kanssa samanaikaisesti Foreign Affairs -lehdessä ilmestyneessä artikkelissa Ikenberry torjuu realismin tarjoamaan tulevaisuuteen antautumisen, jossa johtajuudesta luopunut Yhdysvallat kamppailisi anarkian lakien mukaisesti hegemoniakilpailun, vallansiirtymän, etupiirien ja nationalismin parissa.

Ikenberry ehdottaa, että Yhdysvallat tekee aloitteen liberaalien demokratioiden yhteenliittymästä, jota vetäisi suurimpien maiden ”D-10 -ryhmä”. Tavoitteena olisi päivittää yhteisiä periaatteita ja uudistaa monenvälistä globaalihallintaa kilpailussa Kiinan ja muiden ideologisten haastajamaiden kanssa. Demokraattien presidenttiehdokkaana Joe Biden onkin luvannut kutsua koolle globaalin demokratiahuippukokouksen yhteistahdon lujittamiseksi ja yhteisten sitoumusten käynnistämiseksi.

Ikenberry ehdottaa, että Yhdysvallat tekee aloitteen liberaalien demokratioiden yhteenliittymästä, jota vetäisi suurimpien maiden ”D-10 -ryhmä”. ehdotus sopii Trumpin kauden jälkeistä ulkopolitiikkaa koskevaan keskusteluun.

Ikenberryn ehdotus sopii Trumpin kauden jälkeistä ulkopolitiikkaa koskevaan keskusteluun, jossa asetetaan kolme vaihtoehtoa: Yhdysvaltain etääntyminen valikoivaan vastuuseen, paluu hegemonistiseen johtajuuteen tai asettuminen uudistuvan kansainvälisen järjestyksen yhteisesti johdettuun liberaaliin ytimeen.

Kolmatta vaihtoehtoa noudattavan Ikenberryn mallin onnistuminen edellyttää Yhdysvaltain arvovallan palautumista liberaalien kumppanien keskuudessa ja yhteiskunnallisen perustan kunnostamista ulkopolitiikan käänteeseen, joka mitoittaa ja suuntaa voimavarat globaalien ongelmien ratkaisuihin.

Kari Möttölä on vieraileva tutkija Eurooppa-tutkimuksen keskuksessa Helsingin yliopistossa.

2 kommenttia

  1. Matti Meikäläinen 26.11.2020 - 11:17

    Meni lukulistalle!

    Jäin miettimään mainintaa “liberalismin kahden vuosisadan noususta”. Lienee tämän After Victory -teoksen tuoma rajaus? Kauemmaksikin kaiketi voisi mennä; vrt. Rosenblatt, H.: The Lost History of Liberalism, 2018.

  2. Arja Sahlberg 26.11.2020 - 12:44

    Globaalin maailman tilanne on niin haastava ekologisesti, ilmastollisesti ja siten myös taloudellisesti, että Ikenberryn problematisointi ‘liberaalien valtioiden yhteentulemisesta’ on hyvin ajankohtainen. Vastaavanlaisia ehdotuksia on tullut muitakin, esim. nimekkeellä läntisten maiden uusyhteenhakeutuminen tms. Ideologisten juurten etsimisestä kyse on kuitenkin.

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.


*