Maailmassa ei nähdä nälkää sen takia, että ruokaa ei tuotettaisi tarpeeksi, vaan siksi, että ruoka ei kohtaa tarvitsijaansa. Nälkäongelman ratkaiseminen vaatii ruoan tuottamisen, omistamisen, kuljettamisen ja kaupankäynnin tapojen uudistamista.
YK:n elintarvike- ja maatalousjärjestö FAO on varoittanut jo parin vuoden ajan, että maailman nälkäisten määrä on kasvussa. Lisääntyneet ruokakriisit ja konfliktit sekä ilmastonmuutos ovat perumassa niitä saavutuksia, joita juhlittiin vielä 2015 YK:n vuosituhattavoitteiden seurantakauden päättyessä.
IPCC:n tuore raportti taas varoittaa, että parhaassakin tapauksessa ruoantuotanto kärsii lähitulevaisuudessa.
Julkisuudessa toistuu FAOn varoitus, että ruokaa tarvitaan 50 prosenttia lisää vuoteen 2050 mennessä. Toisaalta jo nykyinen ruokajärjestelmä aiheuttaa kestämättömiä ympäristöongelmia. Yhtälö vaikuttaa mahdottomalta.
Tilanne on eittämättä vaikea mutta ei toivoton. Ratkaisujen hahmottamiseksi on tärkeää ymmärtää nälkäkysymyksen luonne kunnolla. Jos ongelmaa ei ymmärretä oikein, etsitään myös vääriä ratkaisuja.
Kuinka paljon nälkäisiä on?
Kun nälkäisten määrästä puhutaan, viitataan yleensä FAOn raporttien näkyvimpään lukuun: tällä hetkellä nälkää näkee 821 miljoonaa ihmistä ja luku on kasvussa. Käänne nälkäisten määrässä kyseenalaistaa pitkään vallalla olleen kertomuksen, että tehostuva ja keskittyvä ruoantuotanto ja maailmankauppa ovat parhaat tavat taistella nälkää vastaan. Kun nälkälukuja katsotaan tarkemmin, koko tarina on lähtöjäänkin kyseenalainen.
Mainittu luku, 821 miljoonaa, on muodostettu ainoastaan ruoan energiasisältöä eli kaloreita katsomalla. Kuten kansainvälinen köyhyysraja, myös tämä nälkäraja on asetettu toivottoman alas. Se määrittyy ”paikallaan pysyvän elämäntavan minimivaatimusten” mukaisesti. Maailman köyhimmät ja nälkäiset kuitenkin tekevät keskimäärin raskasta fyysistä työtä.
Mikäli nälkä hahmotetaan vain kalorien puutoksena ja sitä torjutaan siltä pohjalta, tuloksena voi olla vajaaravitsemuksen lisääntyminen.
Jos nälän kaloriraja asetetaan inhimillisemmälle tasolle, nälkäisten määrä kasvaa 1,5 miljardiin. Samalla tilastot eivät myöskään osoita nälkäisten määrän vähentymistä viime vuosina – eli ihmisiä on ”pakkaantunut” nykyisen nälkärajan yläpuolelle.
Mittaustapa ei myöskään huomioi vuodenaikaisvaihtelua. Osan vuodesta nälkää näkevä ihminen ei siis ole näiden tilastojen mukaan nälkäinen.
Ruoka ei ole pelkkiä kaloreita
On tietysti selvää, että ruoka ei ole pelkkää energiaa vaan myös proteiineja, rasvoja, kuituja, vitamiineja ja hivenaineita. Vajaaravitsemus on ”kalorinälkää” huomattavasti laajempi ongelma ja vaivaa arvioista riippuen 1,5–3 miljardia ihmistä maailmassa.
Vajaaravitsemus aiheuttaa monenlaisia terveysongelmia, ja erityisen tuhoisaa se on pienille lapsille elämän ensimmäisen tuhannen päivän aikana. Nälän vaurioittama elimistö ei koskaan kehity kunnolla, eikä ihminen pysty myöhemminkään käyttämään ruoan ravinteita hyödykseen täysipainoisesti.
Tämä vaikuttaa myös seuraaviin sukupolviin, ja se tekee nälästä ylisukupolvista aina biologiselle tasolle asti.
Mikäli nälkä hahmotetaan vain kalorien puutoksena ja sitä torjutaan siltä pohjalta, tuloksena voi olla vajaaravitsemuksen lisääntyminen. Kun nälkää vastaan käydään vehnällä ja riisillä, nälkätilastot voivat kaunistua nopeasti, mutta samalla vajaaravitsemuksen aiheuttamat ongelmat voivat lisääntyä.
Tähän perustuu se, että yhtäaikainen ylipainoisuus ja ravitsemusongelmat on yhä enemmän maailman köyhien ongelma.
Tarvitsemmeko puolet lisää ruokaa?
FAOn varoitus ruoan tarpeen lisääntymisestä 50 prosentilla vuoteen 2050 mennessä on vakiintunut ruokapoliittisen keskustelun perusoletukseksi. Ruokaa tarvitaan lisää. Tätä tukee nälän näkeminen ennen kaikkea määräkysymyksenä kalorimääritelmän kautta.
Ajatus 50 prosentin lisätarpeesta ei kuitenkaan syntynyt laskelmasta, että näin saataisiin maailma ruokittua. Taustalla oli arvio business as usual -kehityksestä ruoan markkinakysynnässä ja kysymys siitä, voitaisiinko siihen vastata.
Laskelma tarkasteli siis ostovoimaista kysyntää, ei ruoan todellista tarvetta. Mikäli tuotantoa onnistuttaisiin kasvattamaan, miljardien ravitsemusongelmat säilyisivät edelleen.
Ajatus, että maailman nälkäongelma ratkaistaan ensisijaisesti tuotantoa kasvattamalla, on perustavanlaatuisesti virheellinen.
Ajatus, että maailman nälkäongelma ratkaistaan ensisijaisesti tuotantoa kasvattamalla, on perustavanlaatuisesti virheellinen. Se ohjaa ruokapolitiikkaa kapeasti teknologiseen tehostamiseen, keskittämiseen ja kaupan vapauttamiseen.
Tosiasiassa kaloreina mitattuna ruokaa riittää globaalisti koko ihmiskunnalle. Myös mantereittain tarkasteltuna ruoan ylijäämää on kaikkialla, vaikka paikallisesti puutetta onkin. Valtaosa maailman aliravituista lapsista asuu maissa, joissa on ruokaylijäämää.
Kun otetaan huomioon eläintuotannon valta-asema ja sen heikko hyötysuhde sekä erilaiset hävikin muodot, ylituotanto on maailman ruokajärjestelmän peruspiirre. Silti 2–3 miljardia ihmistä kärsii nälästä laajemmin ymmärrettynä.
Laskennallisesti ruoantuotanto yhtä ihmistä kohden on kasvanut jo pitkään nopeammin kuin väestön määrä, mutta se ei ole näkynyt vastaavasti nälkä- tai köyhyysluvuissa.
Nälkä ei ole vain ruoan puutetta
Runsauden ja nälän rinnakkaiselo selittyy sillä, että nälkä ei johdu vain eikä useimmiten edes ensisijaisesti ruoan puutteesta. Vaikka maailmassa on ruokaa kaikille, se ei auta, sillä ruoka ei siirry maagisesti paikasta toiseen. Kun nälkää on myös siellä, missä ruokaa riittää, ongelmaa ei ratkaista tuotannon tehostamisella.
Olennaista on se, kuka ruokaa tuottaa, kuka siitä saa elannon ja missä ruokaa syödään.
Viime vuosikymmeninä köyhien maiden riippuvaisuus ruoan tuonnista on kasvanut, ja entisistä ruoan viejistä on tullut tuojia. Se saa etenkin köyhän väestönosan haavoittuvaiseksi hintaheilahteluille. Samalla näiden alueiden oma tuotanto on altavastaajana.
Nälkä ei johdu vain eikä useimmiten edes ensisijaisesti ruoan puutteesta.
Tätä monisyistä ongelmaa on analysoitu esimerkiksi ruokaturvan, ruokaoikeudenmukaisuuden ja ruokasuvereniteetin käsitteillä. Eroista huolimatta niiden ytimessä ovat samat kysymykset: nälällä ja ravitsemusongelmilla on tiiviit yhteydet köyhyyteen, eriarvoisuuteen, sosiaalisten turvaverkkojen puutteeseen, turvattomuuteen ja etenkin ruoan tuottajien vallan puutteeseen.
Maailman nälkäisimmät ovat maailman köyhimpiä. Mikä hälyttävintä, heistä suurin osa on ruoan tuottajia. Taloudellisesti, sosiaalisesti ja poliittisesti haavoittuvassa asemassa olevat ihmiset eivät pysty rakentamaan omaa ruokaturvaansa, vaikka he tuottaisivat ruokaa.
Suurin osa maailman nälkäkuolemistakaan ei liity katastrofeihin tai sotiin vaan krooniseen köyhyyteen. Nälkä on maailman ruokajärjestelmän toinen peruspiirre.
Ruokajärjestelmä täytyy muuttaa
Ruokapolitiikan ”ikuinen nykyhetki” ei voi jatkua. Keskittyminen globaalin tuotannon 50 prosentin lisäykseen nojaa oletukseen, että ruokajärjestelmän valuvika pysyy ennallaan.
Se perustuu oletukseen, että väestö kasvaa nykytahtia – eli naisten oikeuksissa, köyhyyden torjunnassa, ruokaturvan rakentamisessa ja lisääntymisterveydessä ei tapahdu radikaaleja parannuksia. Kaupungistuminen jatkuu nopeana.
Tiettyjen alueiden sitkeä väestönkasvu ja kiihkeä kaupungistuminen ovat kuitenkin osaltaan köyhyyden ja ruokaturvattomuuden ajamia ilmiöitä.
Emme voi lähteä liikkeelle kysymyksestä, miten maailma ruokitaan tulevaisuuden haasteissa. Ensin on vastattava kysymykseen, miten maailman ihmisille saadaan ruokaturva nykyisen kokoisella tuotannolla.
Toimiva vastaus siihen on saatavissa ainoastaan muuttamalla maailman ruokajärjestelmää – eli ruoan tuottamisen, omistamisen, kuljettamisen ja kaupankäynnin tapoja.
Vastauksen ytimessä on paikallisen pientuotannon merkityksen tunnustaminen. Pientuottajat nimittäin tuottavat suurimman osan maailman ruoasta.
Vastaus on saatavissa ainoastaan muuttamalla maailman ruokajärjestelmää – eli ruoan tuottamisen, omistamisen, kuljettamisen ja kaupankäynnin tapoja.
Toimiessaan hyvin pientuotanto myös luo työllisyyttä ja hyvinvointia tehokkaammin ympärilleen. Se kuitenkin edellyttää, että tuottajien on mahdollisuus vaikuttaa tuotannon ja kaupankäynnin tapoihin.
Nykyisellään pientuottajat ovat yhä haavoittuvammassa asemassa. Tuotannon tehostaminen kaivaa maata heidän jalkojensa alta. Vaikka omat sadot saisi kasvamaan, taloudellinen tilanne ei parane, jos tuottajan osuus tuloista vain heikkenee.
Köyhemmissä maissa paikallinen tuotanto rapautuu, köyhyys lisääntyy, kaupungistuminen kiihtyy ja riippuvaisuus tuonnista kasvaa. Samalla ruokavalio muuttuu yksipuolisemmaksi ja energiapitoisemmaksi – eli päädytään edellä kuvattuihin vajaaravitsemuksen ongelmiin.
Tuottajien ahdinko koskee niin köyhiä kuin vauraita maita. Viljelijöiden itsemurhaluvut ovat korkeita Intiassa ja Yhdysvalloissa.
Nämä ovat monimutkaisia ja vaikeita poliittisia ja taloudellisia kysymyksiä, jotka vaativat varmasti kipeitäkin yhteiskunnallisia kamppailuja vakiintuneen ruokajärjestelmän valta-asetelmia vastaan.
Mutta olisiko muka helpompaa ja järkevämpää pitää maailman ruokajärjestelmän peruspiirteet ennallaan, lisätä maailman ruokatuotantoa 50 prosenttia mutta yrittää jotenkin vähentää radikaalisti sen ympäristövaikutuksia – kuitenkin todennäköisesti epäonnistuen nälän voittamisessa?
Tuotantokeskeinen ruokakeskustelu ja -politiikka suosivat innostavia teknologisia visioita, joilla pellot jäävät historiaan ja maailman väestö ruokitaan korkeateknologisilla innovaatioilla. Kun lasketaan vain kokonaistuotantoa ja kalorimääriä per henkilö, tuotannon keskittäminen futuristisiin ruokareaktoreihin voi vaikuttaa hyvältä ajatukselta.
Samalla jää sivuun se valtaisa väki, jonka elanto ja identiteetti ovat juurtuneet maahan ja joka edelleen tuottaa valtaosan maailman ruoasta. Mitä tälle miljardien joukolle kävisi maailman maaseutujen rapautuessa, ja mistä heidän hyvinvointinsa ainekset ammennettaisiin?
Kun uusia ruoantuotannon käytäntöjä ja tekniikoita mietitään, kekseliäisyyden tulisi suuntautua juuri näiden ihmisten tarpeisiin, parantamaan heidän ruokaturvaansa ja taloudellista itsemääräämisoikeuttaan. Tekniikka ei ole neutraalia vaan aina paremmin tai huonommin erilaisiin oloihin sopivaa. Siksi tuotannon ohella on tartuttava talouden ja politiikan kysymyksiin.
FT Ville Lähde on BIOS-tutkimusyksikön tutkija, niin & näin -lehden toimittaja ja tietokirjailija.
Kirjoitus on osa Miksi maailma on niin vaikea pelastaa -sarjaa.
Artikkeli onnistui turhauttamaan minut perinpohjaisesti. Ville Lähde tuntuu pistävän likoon kaikki MuTunsa ja lempiteoriansa.
50% ruoantuotannon lisäys vuoteen 2050 mennessä on erittäin suoraviivaista. Ihan FAO:n tilastojen mukaan, vuodesta 1961 lähtien ruoantuotanto on noussut jatkuvasti 50% tahtia joka 20 vuoden välein. Sen saavuttamisessa 30 vuoden aikana ei pitäisi olla mitään ongelmia. Tämä todellakin on ainakin helpompaa kuin koko ruokajärjestelmän muutos jota Lähde peräänkuuluttaa.
Tämä ruokajärjestelmän muutos on siinäkin mielessä ongelmallinen, sillä toimet sen saavuttamiseksi jäivät artikkelissa täysin pimentoon. Muutoksen päämääräkin on todella epämääräinen ja häilyvä keskittyen lähinnä siihen, että pienviljelijät onnistuvat lopputuloksessa ruokkimaan kaikki lopun maailman nälkäiset. Jos nykyisistä nälkää näkevistä suurin osa on rutiköyhiä ja kouluttamattomia maalaisia joilla ei ennestäänkään ole juuri minkäänlaista kosketusta globaalien ruokamarkkinoiden kanssa, niin globaalien ruokamarkkinoiden purkaminen ja tasapäistäminen ei auta.
Tosiasia on, että suuri osa maanviljelijöistä ei lopettanut maanviljelyä sen takia, että sillä ei saanut enää itseään elätettyä, vaan sen takia että heidän ei enää ollut pakko tehdä maanviljelyä ja he saivat mahdollisuuden mennä esimerkiksi tehtaisiin töihin.
Täältä toimistotuolilta voi romantisoida askeettista maanläheisyyttä ja pieniä, kotoisia yhteiskuntia joissa kaikki tuntevat toisensa, mutta silti moni kehittyvissä maissa tulee heittämään kuokkansa ojaan ja lähtee kokoonpanolinjalle rahoittaakseen ulkomaanmatkoja ja älypuhelimia. Meillä ei ole minkäänlaista oikeutusta tuomita sellaista toimintaa tai maailmaa.