Maailmanpolitiikan järjestyksen muuttuminen on nähtävissä Hong Kongin arkkitehtuurin muutoksissa.
Kun ohikulkeva matkaaja nostaa katseensa katutasosta Hong Kongin Tsim Sha Tsuin kuuluisan ostosalueen keskellä, räätälien, kopiokellojen, bordelleiden ja väärennettyjen merkkituotteiden vilinässä, saattaa hän kohdata suuren valkoisen viktoriaanista arkkitehtuuria edustavan talon ylhäisessä yksinäisyydessä kiireisen kaupungin yläpuolella.
Tämän entisen englantilaisten meripoliisien päämajan kohtaaminen on kiinnostavaa, sillä viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana Hong Kongin katukuvasta on hävinnyt suuri määrä vanhaa länsimaalaista, eli koloniaalista, arkkitehtuuria. Hiljalleen vanhat talot suurine huoneineen ja ikkunoineen, rauhallisine verantoineen ja puutarhoineen ovat antaneet tietä ylväille lasitorneille, metallia kiiltäville kauppakeskuksille ja kopeille yritysten pääkonttoreille. Näin on käynyt myös tälle englantilaisten sosiaalisen kontrollin päämajalle, jossa järjestys, hierarkia ja kuri aikoinaan materialisoitui. Poliisit ovat saaneet väistyä länsimaalaisten luksuskauppojen tieltä, joissa osallisuus globaaliin maailmaan nyt mitataan.
Turvallisuuden tyyssijasta kulutuksen mekaksi
Kun taloa tarkemmin tutkailee sen ympäristössä huomaa sen huokuvan brittiläisen meri-imperiumin kulttuurista ja taloudellista mahtia – länsimaalaista itsevarmuutta ja tietoista ylivoimaisuutta. Talon muotokieli on rationaalista, kontrolloitua ja itsetietoista. Rakennuksen vitivalkoiset paksut seinät heijastelevat moraalista ja sivistyksellistä ylempiarvoisuutta. Talon asemointi mäelle, Kowloonin kiinalaisen kaupunginosan yläpuolelle, mahdollisti aikoinaan näkymän Hong Kongin satamaan. Samaan aikaan rakentaen tarinaa kaikkitietävästä auktoriteetista, joka tarkkaillen kontrolloi ja visioi.
Aikoinaan talon sisälle pääsivät ainoastaan poliisit ja rikolliset. Tänään rakennukset ovet ja sellit ovat avoinna kaikille kuluttajina. Alkuperäistä taloa on laajennettu uusvanhaan tyyliin ja henkeen niin, että se muistuttaa nyt pikemminkin etelä-ranskalaista palatsia kuin kolonialistisen ajan turvallisuuden tyyssijaa. Talon vanhat korkeat aidat, jotka ennen rajasivat kontrolloidun tarkkailun ja rangaistuksen tilaa, ovat saaneet väistyä kiiltävien rullaportaiden, kukkaistutuksien, palmujen ja suihkulähteiden tieltä. Saman kohtalon ovat kokeneet rakennuksen entiset toimistot ja tallirakennukset. Tilat, joissa viktoriaaninen tieto, taito, kuri ja edistys ennen kulminoitui, ovat nyt elämyksellisen, hedonistisen ja esteettisen kulutuksen mekkoja – länsimaalaisia hienostoravintoloita, luksuskauppoja ja boutique-hotelleja.
Ackbar Abbas (1997) kuvaileekin Hong Kongia jatkuvana häviämisen/häivytyksen kulttuurina (culture of disappearance), jonka olemassaoloa ja olemusta leimaa jatkuva muutos, uusiutuminen, kerrostuneisuus, päällekkyys ja tilapäisyys. Abbasin mukaan tämä epämääräinen ja jatkuvasti neuvoteltava kulttuurinen ja kansallinen identiteetti, joka kelluu kolonialismin ja globaalin kapitalismin voimien ristiaallokossa, menneen britti imperialismin ja nykyisen Kiinaan kuulumisen vaatimuksien ja odotuksien välimaastossa, kiteytyy ja konkretisoituu keskeisesti Hong Kongin jatkuvasti muuttuvassa kaupunkikuvassa ja tilassa, jonka kautta kansallista muistamisen ja kuulumisen politiikkaa harjoitetaan, kaupungin historiallista arkkitehtuuria säilyttämällä, korostamalla tai häivyttämällä.
Kuten Michael Shapiro (2010) esittää Abbasin näkemyksiä mukaillen Hong Kongin kaupunkikuvan jatkuva muutos toimii keskeisesti kansakunnan kulttuurisen ja kollektiivisen identiteetin hallinnan keskiössä jonka kautta ’uutta’ kiinalaista identiteettiä, siihen kuuluvuutta tai kuulumattomuutta, heijastellaan, rakennetaan ja rajataan. Näin ollen, turvaaminen, valvonta ja tarkkailu, onkin yhdistävä tekijä sekä kolonialistiselle että post-kolonialistiselle hallinnalle. ’Heritage 1881’ kahvilapöydästä, kuten poliisilaitosta tänään kutsutaan, avautuukin näkymä liikkuvuuden, muuttuvaisuuden ja uudistumisen neoliberaaliin tilan politiikkaan jossa yksilön vapaus ja valta määrittyy symbolisen ainutkertaisuuden eronteoilla, joita luodaan kulutuksen ja sen luotujen arvojen kautta. Oman aikamme myyttiseen ja poliittiseen mielenmaisemaan jossa moderni tarkkailu ja kuri on antanut tietä kohti vapauttavaa ja voimaannuttavaa liberaalia hallintaa, joka toimii keskeisesti himojen, halujen ja minuuden tuotannon, organisoinnin ja hallinnan kautta.
Elämänhallintaa luksustuotteista
Kun satunnainen matkailija nyt nauttii italialaista kahvia ja ranskalaista omenapiirakkaa poliisilaitoksen entisellä sisäpihalla Vivaldin vuodenaikojen soidessa taustalla, ohitse eivät marssi merirosvot ja laittomat siirtolaiset jotka aikoinaan rikkoivat imperiumin kauppapolitiikan näkymättömiä rajoja, vaan keskiluokkaiset kiinalaiset länsimaalaisten arvojen, mielikuvien ja merkityksien markkinoilla. Eteen avautuukin liikkuvuuden, muuttuvaisuuden ja uudistumisen neoliberaali mielenmaisema, jossa yksilön vapaus määrittyy symbolisen ainutkertaisuuden eronteoilla. Näitä erontekoja luodaan nyt kulutuksen ja mielihyvän – ei kurituksen tai tiukan protokollan, kautta. Näin mahdollistuu ja paljastuu poliittinen maisemakuva modernin vallan muutokseen tarkkailusta ja kurista kohti vapauttavaa ja voimaannuttavaa liberaalia hallintaa.
Maisemakuva pitää sisällään myös yhteyden maailmanpolitiikan järjestyksen laajempiin muutoksiin. Kun aikaisemmin Hong Kongin kansalaiset ja Kiinasta saapuneet pakolaiset jonottivat Ison-Britannian virastoihin anomaan maan kansalaisuutta, ovat nämä kansalaiset nyt siirtyneet jokapäiväisiin mateleviin ostosjonoihin Guccin, Hermesin, Versacen ja Cartierin liikkeiden edustoille. Kahvilapöydän näkymä luksuskauppojen elämänhallinnan maailmaan avaakin näkymän Kiinan kasvavaan rooliin maailmanpolitiikan ja talouden näyttämöllä.
Samaan aikaan kuin Kiinaa kosiskellaan Euroopan talouskriisin maksumieheksi, näyttää siltä että mannerkiinalaiset ovat jo nyt sankoin joukoin pelastamassa Euroopan taloutta länsimaisia luksustuotteita kuluttamalla. Romanttisen toiveikkaasti voisi ajatella että näiden tuotteiden ostaminen heijastelisi kiinalaisten pyrkimystä länsimaalaistua. Kahvilapöydästä tarkasteltuna näyttää kuitenkin siltä, että heille luksustuotteiden ostamisessa ei ole kyse huonon itsetunnon tai itsekunnioituksen kohentamisesta vaan pikemminkin vallan, rahan ja statuksen performoinnista, jolla on suhteiden estetiikkana myös maailmanpoliittinen ulottuvuus.
Vieraantuva länsimaalainen
Länsimaiden kansalaisia ei näissä Hong Kongin yltäkylläisyyden tiloissa, joissa rahanvalta spektaakkelinomaisesti materialisoituu, juurikaan kohtaa. Pikemminkin he ovat siirtyneet Tsim Sha Tsuin katutason liikkeiden takahuoneisiin, luksustuotteiden väärennys– ja jäljennysmarkkinoille, kuin etsimään toissijaiseksi jääneen minuutensa tarkoitusta – neuvottelemaan maailmanpoliittisen roolinsa tai olemassaolonsa oikeutusta ja perustaa. Kenties he ovat paenneet kirjoittajan tavoin toiseuttaan ja ohi kiitävää maailmanaikaa Vivaldin vuodenaikojen kerrattuihin, mutta turvallisuutta tuottaviin sävelien seuraan, siirtyneet sivustakatsojiksi menneen maailman tunnetiloihin, ainoastaan havahtuakseen että tutuksi käynyt järjestys ja sen kotoinen tunnelma on peruuttamattomasti muuttunut. Talon herrasväki on vaihtunut, näkymä merelle peitetty ja jatkuvuuden takaavat laiturit purettu.
Epätietoisena omasta paikastaan ja tarkoituksestaan, länsimainen vierailija uudessa kodittomuuden tunteessaan siirtyykin kohti entisen palvelusväen pyöreiksi kuluneita rappusia. Edeten kohti sivuovea joka vie Hong Kongin iltahämärän verhoamille sivukaduille. Kujille, jotka kauppakeskuksen itsevarmat ja tietoiset valot ohittavat, langettaen pitkän tumman varjon yksinäisen kulkijan eteen.
Lähteet:
Ackbar Abbas. 1997. Hong Kong: Culture and the Politics of Disapearance. Minneapolis: University of Minnesota Press.
Shapiro, J. Michael. 2010. The Time of the City: Politics, philosophy and genre. Abingdon & New York: Routledge.
