Mauno Koiviston presidenttikaudella Suomen ja Neuvostoliiton välisen kahdenvälisen kaupan clearing-järjestelmä lakkautettiin ja Neuvostoliiton kauppa romahti. Tuntuvista taloudellisista seuraamuksista huolimatta dramaattiset tapahtuvat vyöryivät eteenpäin valtion ylimmän johdon lyömättä nyrkkiä pöytään. Miten presidentti Koivisto suhtautui idänkaupan murrokseen?
Vuonna 1993 vuorineuvos Tankmar Horn, suuren idänkauppiaan Wärtsilän entinen pääjohtaja, kritisoi ulkoasiaministeriön Kauppapolitiikka-julkaisussa presidentti Mauno Koiviston toimintaa Suomen idänkauppapolitiikan johdossa. ”Oli väärin purkaa oma-aloitteisesti bilateraalisuus. Se johti kauppavaihdon romahtamiseen jo ennen kaaokseen joutumista Venäjällä.”
Horn ei ollut mielipiteensä kanssa yksin. Clearing-pohjainen kauppa ja siihen liittyvät maksujärjestelyt olivat olleet erityisen edullisia etenkin Suomen raskaalle teollisuudelle ja laivanrakennukselle. Myöhemmin Suomen idänkauppapolitiikkaa on kritisoitu myös päinvastaisesta suunnasta, clearing-järjestelmän jatkamisesta liian pitkään sen jäykkyydestä ja kustannuksista huolimatta.
Suuret saappaat
Urho Kekkosen valtakaudella presidentti oli näkyvässä roolissa Suomen ja Neuvostoliiton bilateraalikaupan ruorissa. Kun Koivisto nousi presidentiksi 1980-luvun alussa, hänen tuleva roolinsa idänkaupan johdossa oli arvoitus. Horn, monien muiden suurten idänkaupasta hyötyneiden vientiyritysten johtajien tavoin, olisi toivonut näkevänsä presidenttinä idänsuhteiden jatkuvuutta edustaneen Ahti Karjalaisen.
Moni olisi toivonut näkevänsä presidenttinä idänsuhteiden jatkuvuutta edustaneen Ahti Karjalaisen.
Vaikka suomalaiset yritykset neuvottelivat ja allekirjoittivat toimitussopimuksensa itse ja kaupan kiintiöistä neuvottelivat etupäässä virkamiehet, Suomen ja Neuvostoliiton välinen kauppa nojasi viime kädessä maiden välisiin poliittisiin suhteisiin. Tästä suhteesta vastasi edelleen presidentti.
Presidentti oli totuttu näkemään, hyvässä ja pahassa, idänkaupan ylimpänä neuvottelijana, edusmiehenä ja vetoomustuomioistuimena, joka toi matkoiltaan takataskussaan tuliaisiksi suuria ja kannattavia kauppasopimuksia. Koivisto näytti jäävän kaupan neuvotteluissa taka-alalle. Muistelmissaan hän sivuaa idänkauppapolitiikan neuvotteluita useaan otteeseen, mutta korostaa turvallisuuspolitiikan ja Euroopan integraatiopolitiikan ensisijaisuutta.
Kaupan maksujärjestelmä tutuksi
Koiviston työura oli kulkenut Turun satamasta yliopiston kautta pankkimaailmaan. Idänkaupan järjestelmät tulivat hänelle tutuksi viimeistään Suomen Pankin pääjohtajana vuodesta 1968 alkaen.
Suomen ja Neuvostoliiton clearing-järjestelmässä valtioiden rajoja ylittäviä tavara- ja palveluvirtoja ei maksettu vaihdettavilla valuutoilla, vaan viennin ja tuonnin arvot tasapainotettiin valtiotasolla. Myyjät saivat maksunsa oman maansa keskuspankilta kotimaan valuutassa.
Clearing-pohjainen kauppa ja siihen liittyvät maksujärjestelyt olivat erityisen edullisia etenkin Suomen raskaalle teollisuudelle ja laivanrakennukselle.
Järjestelmän keskeinen etu oli, ettei siihen tarvinnut käyttää molemmissa maissa vähäisiä vaihdettavien valuuttojen reservejä. Lisäksi erityisesti Suomen pääomatuotteita ja laivoja valmistava raskas teollisuus hyötyi järjestelmään sisäänrakennetun keskusjohtoisuuden suunnitelmallisuudesta, suurista volyymeista ja tietynlaisesta varmuudesta.
Yleisessä kielenkäytössä clearing-kauppa ymmärrettiin Suomen ja Neuvostoliiton kaupan synonyymiksi tai jopa poliittisen erityissuhteen symboliksi, ei vain kaupan koordinoinnin ja maksujen siirron järjestelmäksi.
Suomen Pankki ja laivakaupan rahoitus
Clearing ei kuitenkaan näytä olleen itsestäänselvyys Suomen Pankille eikä sen pitkäaikaiselle johtajalle. Suomen Pankin keskustelutilaisuuksissa clearingin tulevaisuutta pohdittiin 1970-luvun alkuvuosina.
Suomen ja Neuvostoliiton välisestä clearing-järjestelmästä tuli kansainvälinen erikoisuus muiden länsimaiden, viimeisenä Itävallan, siirryttyä vaihdettavien valuuttojen käyttöön myös sosialististen maiden kanssa käydyssä kaupassa. Jo vuonna 1973 Koiviston muistiinpanot toteavat lakonisesti, että ”clearing menossa pois, ei voi paljon tehdä” ja ”kylmän sodan edut ovat menneet”.
Se, että suurvallan uhkaavaan kylkeen puristuneen markkinatalousmaan keskuspankissa edes laskettiin vanhanaikaisen ja jäykän maksujärjestelmän etuja, liittyi valuuttapulan lisäksi pääomatavaroiden viennin rahoitukseen. Vientiyritysten näkökulmasta clearing tarkoitti myyntiä käteisellä, minkä lisäksi laivakaupassa Neuvostoliiton maksuaikataulu oli tuntuvasti etupainotteinen.
Koiviston suhde clearingiin oli käytännönläheinen.
Rahoituskustannusten sijaan clearing-pohjainen laivakauppa tarkoitti mahdollisuutta kerryttää rahoitusvoittoja sijoittamalla etumaksuista kertyvät likvidit varat.
Koiviston suhde clearingiin oli käytännönläheinen. Niin kauan, kun kauppavaihto pysyi jokseenkin tasapainossa, siitä ei ollut syytä luopua. Koiviston näkemyksen mukaan Suomen kansantaloudella ei olisi varaa rahoittaa vastaavansuuruista vientiä luottojen avulla.
Jatkuuko clearing?
Clearing-kaupan ongelmat alkoivat kasaantua 1980-luvun puolessa välissä. Neuvostoliiton talousuudistukset alkoivat nopealla tahdilla murtaa ulkomaankaupan rakenteita, ja öljyn hinnan lasku pahensi kaupan epätasapainoa Suomen haitaksi.
Clearingin alijäämä tarkoitti, ettei Neuvostoliiton tuonti Suomeen riittänyt kattamaan sen ostoja Suomesta. Erotus jäi käytännössä tilinpitäjän, Suomen Pankin, maksettavaksi.
Tilien tasapainottamiseksi olisi tarvittu Suomen idänviennin leikkaamista. Se olisi kuitenkin ollut teollisuuden tappioiden ja lisääntyvän työttömyyden pelossa poliittisesti hankalaa.
Koivisto johti idänkauppapolitiikkaa pragmaattisesti, taustalta ja delegoiden.
Idänkaupan loppua käsittelevä kirjallisuus keskittyy usein erimielisyyksiin Suomen Pankin ja ulkoasiaministeriön välillä. Presidentin rooli idänkaupan loppuvaiheissa jää vähäiseksi. Koiviston henkilökohtaisen arkiston perusteella tämä ei kuitenkaan näytä johtuneen siitä, että presidentille idänkaupan vaikeuden ja niiden ratkaisu olisi ollut yhdentekevää.
Sen sijaan hän johti idänkauppapolitiikkaa, kuten aikaisemmat kirjoittajat tässä sarjassa ovat todenneet, pragmaattisesti, taustalta ja delegoiden.
Edeltäjänsä tavoin, joskaan ei samassa määrin, Koivisto piti idänkaupan asioita esillä korkean tason poliittisissa neuvotteluissa Neuvostoliiton edustajien kanssa. Tämän lisäksi hän seurasi Neuvostoliiton perestroikan edistymistä suoraan venäläisistä lähteistä ja keskusteli vaihtoehdoista ministereiden ja korkeiden virkamiesten kanssa.
Koivisto omaksui jo kohtuullisen pian 1980-luvun puolivälissä näkemyksen, jonka mukaan Neuvostoliiton ulkomaankauppajärjestelmän uudistaminen ja Suomen clearing-kauppajärjestelmän jatkuminen olivat keskenään ristiriidassa Neuvostoliiton korkean tason poliittisten toimijoiden vakuutteluista huolimatta.
Koska Koiviston näkemys clearing-järjestelmään oli enemmän taloudellinen kuin ideologinen, järjestelmästä luopuminen ja Neuvostoliiton kaupan romahtaminen, puhumattakaan Neuvostoliiton hajoamisesta, eivät väistämättä kuuluneet yhteen. Kuten Koivisto totesi muistelmissaan, ”[n]äissä keskusteluissa meillä kaikilla oli tietenkin lähtökohtana, että Neuvostoliito säilyy, vaikka sen talousjärjestelmä olikin rajussa ja vaikeasti ennustettavissa olevassa muutoksessa. ”
Vaakakupissa clearingin hyödyt ja haitat
Suomen Pankki toivoi entisestä johtajastaan vipuvoimaa vaatimuksilleen siitä, että epätasapainoisen clearingin kustannukset tulisi siirtää pois keskuspankista. Koivisto olikin taipuvainen ymmärtämään Suomen Pankin ongelmia.
Toisaalta sosiaalidemokraattisen liikkeen perintönä idänkauppalinjauksia näytti muokkaavan vahvasti myös näkemys työpaikkojen, erityisesti raskaan teollisuuden työpaikkojen, merkityksestä kansakunnan hyvinvoinnille. Radikaalien leikkauksien sijaan presidentti kannatti tuonnin lisäämistä Neuvostoliitosta kaikin keinoin kaikista siihen liittyneistä vaikeuksista huolimatta.
Koivisto ei halunnut luopua clearingista.
Koivisto ei halunnut luopua clearingista. Vaikka Suomen ja Neuvostoliiton väliset sopimukset periaatteessa mahdollistivat maksut vapailla valuutoilla, Koivisto ei halunnut 1980-luvun puolivälissä puskea Neuvostoliittoa vapaavaluuttajärjestelmään clearingin lopettamisen pelossa.
Toisin kuin useat muut keskeiset idänkaupan toimijat, hänelle clearingin keskeiset hyödyt eivät näytä olleen niinkään jatkuvuudessa, vakaudessa tai järjestelmän merkityksessä valtioidenvälisen suhteen sinettinä, vaan osana vientirahoituksen järjestelmää.
Kun Neuvostoliiton puolella ostajat alkoivat vuonna 1988 vaatia, että Suomesta ostetut laivat olisi mahdollista rahoittaa valtion tukemilla vientiluotoilla kansainvälisen käytännön mukaisesti, Koivisto totesi clearingin etujen menneen.
Lähtölaskenta
Suomen ja Neuvostoliiton välinen clearing-järjestelmä oli maailmanlaajuinen erikoistapaus laajuudessaan ja pitkäkestoisuudessaan. 1980-luvun lopulla se muuttui VIP-kortista mustaksi pekaksi, kun Neuvostoliiton uusia vapauksia saaneet yritykset eivät enää halunneet myydä clearingin puitteissa Suomeen tavaroita, joita suomalaiset olisivat halunneet ostaa. Vähitellen epätasapainon haitat kasvoivat järjestelmästä saatavien hyötyjen yli.
Keskinäisen taloudellisen avun neuvostoon kuuluvien SEV-maiden päätös luopua clearing-järjestelmän käytöstä tammikuussa 1990 oli Koivistolle lopullinen merkki siitä, että Neuvostoliitto ei tulisi jatkamaan clearingia. Ei edes Suomen kanssa. Kahdenvälinen kauppa tulisi loppumaan, presidentti totesi puhelussaan pääministerille. Suomelle olisi parempi, jos siitä luovuttaisiin hallitusti.
Clearing-tilit suljettiin vuoden 1990 lopussa Neuvostoliiton aloitteesta alle kuukauden varoitusajalla.
Tätä tammikuista havaintoa seuraavaa vuotta hallitsi ristiriitainen informaatio ja kasvava epätietoisuus Neuvostoliiton tavoitteista. Clearing-tilit suljettiin vuoden 1990 lopussa Neuvostoliiton aloitteesta alle kuukauden varoitusajalla. Prosessia tuskin voi pitää erityisen hallittuna.
Clearingin jatkuvuuteen luottaneille idänkauppiaille jäi kasa toimittamattomia tavaroita, maksamattomia saatavia ja tyhjillään seisovia tuotantolaitoksia. Hampaankoloihin jäi yhtä jos toistakin. Clearingin loppulaskun selvittely jatkui seuraavalle vuosituhannelle.
Myrskyn jälkeen
Kylmän sodan loppuessa ylimpänä presidentin työlistalla olivat turvallisuuspolitiikka ja myöhemmin Euroopan integraatio. Lukuisat muistiinpanot ja kirjoitukset osoittavat hänen kuitenkin seuranneen ja ymmärtäneen clearing-järjestelmän toimintaa ja sen loppuvaiheiden ongelmakenttää.
Clearing-kaupan kaatoi lopulta Suomen presidenttiä suuremmat voimat: Neuvostoliiton talousuudistukset ja kontrollin hajoaminen, kansainvälistä kilpailukykyä korostavan talouspolitiikan voimistuminen, ja kysynnän ja tarjonnan perustavanlaatuinen epäsuhta. Se ei tapahtunut Koiviston aloitteesta, mutta ei myöskään häneltä huomaamatta.
Kirjoitus on osa Presidentti Koivisto ja käänteiden vuodet -kirjoitussarjaa.
Saara Matala on teollistumisen historian tohtorikoulutettava Aalto-yliopiston insinööritieteiden korkeakoulussa.
