Mauno Koiviston henkilöhistoriaan kytkeytyy jännitteitä ja ristiriitoja, joiden kautta havainnollistuvat ideologiset siirtymät maailmankatsomuksellisista vastakkainasetteluista kohti taloudellista ja teknologista kilpaa.
Suomen Kansan Demokraattinen Liitto (SKDL) nousi vuonna 1966 hallitukseen lähes kahdenkymmenen vuoden tauon jälkeen. Ministerivastuun kautta tapahtunutta ”kommunistien kesyttämistä” tai ”vastuullistamista” pidettiin poliittisesti merkittävänä saavutuksena, joka tasapainotti suomalaista politiikkaa.
Vastuullistamiseen on myös viitattu myöhemmin esimerkiksi silloin, kun Suomen Maaseudun Puolue (SMP) otettiin hallitukseen vuonna 1983 ja edelleen, kun pohdittiin sen seuraajapuolue perussuomalaisten hallituskelpoisuutta 2010-luvulla.
Vastuullistamisella tuotettua radikaalien vaatimusten lientymistä on myös pidetty keskeisenä suomalaisena innovaationa verrattuna esimerkiksi Ruotsiin, jossa kansalliskonservatiivisten ruotsidemokraattien tie hallitukseen on ollut toistaiseksi yksiselitteisesti suljettu.
Ministerivastuun kautta tapahtunutta ”vastuullistamista” pidettiin poliittisesti merkittävänä saavutuksena, joka tasapainotti suomalaista politiikkaa.
Euroopan historiassa radikaalien järjestelmäkriittisten puolueiden vallankäyttö ei kuitenkaan ole läheskään aina johtanut niiden vaatimusten neutralisoitumiseen, vaan yhtä hyvin autoritaariseen politiikkaan ja jopa demokratian häviämiseen.
Miksi Suomen 1960-luvun kehitys poikkesi monesta muusta tapauksesta?
Politiikan ja tieteen kytkennät
Lähestyn kysymystä yhden poliitikon, Mauno Koiviston, kautta. Hän oli 1950- ja 60-luvun kriittisinä vuosina ammattiyhdistysaktiivi, tutkija ja lopulta pääministeri. Käsittelemäni teemat ovat ajalle yleisiä eikä yhden henkilön vaikutusta ole syytä ylikorostaa.
Koivistossa kiinnostavaa ovat hänen henkilöhistoriaansa kytkeytyvät jännitteet ja ristiriidat, joiden kautta on mahdollista havainnollistaa ideologisia siirtymiä ja teoreettisten ajattelumallien muutosta.
Koivisto kulki lyhyessä ajassa aatteellisesti pitkän tien kovia keinoja kaihtamattomasta antikommunistista laajan vasemmistoyhteistyön kannattajaksi.
Koivisto oli keskeinen henkilö käännettäessä koko SDP:tä oikeistososiaalidemokraattisesta asevelipuolueesta kohti Neuvostoliiton luottamusta. Tästä ”takinkäännöstä” huolimatta Koivisto kuitenkin pystyi ylläpitämään mainetta omia polkujaan kulkevana ja itänaapuria kumartelemattomana poliitikkona.
Koivisto kulki lyhyessä ajassa kovia keinoja kaihtamattomasta antikommunistista laajan vasemmistoyhteistyön kannattajaksi.
Vuoden 1966 hallitusratkaisua ei tulekaan nähdä poliittisen pelitilanteen tuottamana taktisena ”temppuna”, vaan osana laajempaa ideologisen tilanteen muutosta ja pitkäjänteistä aatteellista muokkaustyötä ja sopeutumista. ”Vastuullistaminen” on siis ymmärrettävä kontekstissaan.
Yhteiskuntatieteillä oli merkittävä osansa 1950- ja 60-lukujen aatteellisen muutoksen tulkitsijana, joissain tapauksissa myös sen vauhdittajana. Ideologioiden lopun, konvergenssin tai konfliktinsääntelyn kaltaiset käsitteet ja opit abstrahoivat käytännöllisiä havaintoja ja ongelmanratkaisutapoja ja kehittivät niistä uusia versioita, jotka usein olivat palautettavissa poliittiseen käytäntöön. Yhtenä tekijänä ne tuottivat valmiuksia näkökulmien muutokseen ja uusien mahdollisuuksien avautumiseen.
Koivisto oli lyhyen tutkijanuransa ajan osa tätä muutosta. Hän väitteli vuonna 1956 tohtoriksi teollisuussosiologisella tutkimuksella, jossa pyrittiin ymmärtämään satamayhteisön ”sosiaalisia suhteita” – mikä suurelta osin viittasi poliittisiin jännitteisiin kommunistien ja muiden välillä – ja hakemaan keinoja jännitteiden lieventämiseksi.
Koiviston väitöstutkimus pyrki ajalleen tyypillisesti poistamaan työpaikan ristiriitoja suuntaamalla työntekijöiden ja johdon tavoitteet yhdensuuntaisiksi. Se tavoitteli näin myös vientisataman mahdollisimman tehokasta toimintaa.
Demarit ja kommunistit
Koivistosta tuli 1940- ja 50-lukujen taitteen Turun satamassa ensin valtakunnallisesti huomattu ammattiyhdistysaktiivi, sitten myös työpaikan oloja tutkinut väitöskirjantekijä.
Hän liittyi ammatillisen ja poliittisen työväenliikkeen siihen osaan, joka oli valmis yhteistyöhön myös työnantajan kanssa paitsi kommunistien vaikutuksen kitkemiseksi, tarvittaessa myös kommunistiaktiivien konkreettiseksi poistamiseksi työpaikoilta.
Tutkijana Koivisto oli monien muiden 1950-luvun nousevien yhteiskuntatieteilijöiden tavoin kiinnostunut ”radikalismin” syistä ja sen vaikutusten hallinnasta. Tämä oli myös luettavissa vähintäänkin kommunismia hillitsemään pyrkiväksi kannaksi.
Josif Stalinin kuoleman 1953 jälkeen Neuvostoliiton Suomeen vaikuttamisen tavat monimuotoistuivat. Diplomaatit ja puolue- ja tiedusteluvirkailijat verkostoituivat laajasti suomalaisen poliittisen eliitin kanssa.
Koivistokin joutui myöntämään, että SDP:n pääsy hallitukseen edellytti Neuvostoliiton hyväksyntää jopa sisäpoliittisen suvereniteetin kaventumisen hinnalla.
Jaossa oli kontakteja, sisäpiiritietoa, rahaa – ja ulkopoliittista uskottavuutta. Sen arvo korostui vuoden 1958 yöpakkaskriisin jälkeen, kun hallituskelpoisuus käytännössä edellytti Neuvostoliiton tukea.
Koivistokin joutui myöntämään, että SDP:n pääsy hallitukseen edellytti Neuvostoliiton hyväksyntää jopa sisäpoliittisen suvereniteetin kaventumisen hinnalla. Hän opiskeli venäjää ja liittyi Paasikivi-seuraan ja Suomi-Neuvostoliitto-Seuraan syksyllä 1958 kohoten sen keskusjohtokuntaan ja yhteiskuntapoliittisen jaoston puheenjohtajaksi.
Koivisto myös verkostoitui monipuolisesti. Jatkosodassa taistellut Koivisto ei muistelmissaan peitellyt uusia venäläisiä kontaktejaan vaan korosti lähinnä niiden informaatioarvoa. Uusimmassa tutkimuksessa käsitys hänen yhteyksistään on kuitenkin laajentunut siitä, mitä hän muistelmissaan paljasti.
Neuvostoliiton linjamuutoksia ja kansainvälisten jännitteiden lientymistä vastasi se, että SKDL:n ja SKP:n jäsenistössä alkoi 1950-luvun lopulla esiintyä turhautumista dogmaattisen ideologian aiheuttamaan eristäytyneisyyteen.
Seuraavan vuosikymmenen alussa esteet alkoivat murtua, mikä merkitsi myös aktiivisia yhteistyötunnusteluja SDP:n suuntaan.
Merkkipaalu oli Ele Aleniuksen valinta SKDL:n pääsihteeriksi vuonna 1965. Samana vuonna Koivisto perusteli omalle puolueelleen, kuinka kansandemokraatit olivat lähestyneet SDP:n perinteisesti edustamia näkökohtia enemmän kuin SDP kansandemokraatteja.
Tästä syystä SDP:n piti Koiviston mukaan jatkaa siirtymistään vasemmalle ja kehittää yhä luottamuksellisempia suhteita Neuvostoliittoon. Kotimaiset kommunistit oli sitoutettava ”suomalaisen yhteiskunnan rauhanomaiseen uudistustyöhön”, kuten hän taivutteli turkulaista puolueväkeä toukokuussa 1965. Palkintona olisi sosiaalidemokraattien hallituskelpoisuus.
Ideologioiden loppu
Tutkijoidenkin keskuudessa vahvistui käsitys siitä, että SKDL alkoi olla puolue muiden joukossa.
Esimerkiksi politiikantutkija Olavi Borg totesi vuoden 1965 Sosiologia-lehden artikkelissaan puolueen suuntana olleen ”vähittäinen liberalisoituminen ja parlamentaaris-demokraattisen järjestelmän pelisääntöihin totuttautuminen”.
Länsi-Euroopassa ja Yhdysvalloissa jo lähes vuosikymmen aiemmin suosituksi tuli ajatus ”ideologioiden lopusta”, jonka mukaan puolueiden keskeiset maailmankatsomukselliset erot alkoivat hälvetä. Suomessa lähestyttiin näin eräänlaista kansallista versiota tästä.
Tapa muistutti Francis Fukuyaman vuonna 1989 lanseeraamaa ”historian lopun” teesiä. Ideologioiden vastakkainasettelun arvioitiin korvautuvan asiantuntijuuteen nojaavalla ongelmanratkaisulla samalla, kun puolueiden erottaminen toisistaan kävisi yhä vaikeammaksi.
Suomea ei kuitenkaan kansainvälisesti ollut pidetty tämän kehityksen edelläkävijänä. Esimerkiksi amerikkalainen politologi Seymour Martin Lipset luokitteli Suomen vielä vuonna 1959 epävakaiden demokratioiden ja diktatuurien joukkoon. Tätä selitti Isänmaallisen Kansanliikkeen ja SKDL:n menestys edeltäneiden 20 vuoden aikana.
Kehittyneiden vakaiden läntisten demokratioiden hallintatapa oli Lipsetin termein ”post-politiikkaa”, jossa demokraattisella vasemmistolla ja oikeistolla oli enää vain vähän eroja: sosialistit olivat maltillisia ja konservatiivit hyväksyivät hyvinvointivaltion. Tähän edistykselliseen viiteryhmään pääsystä moni Suomessakin haaveili.
Konfliktinsääntely uutena politiikan pelitilanteena
Länsisaksalainen teollisuussosiologi Ralf Dahrendorf esitti keskeisessä vuoden 1957 teoksessaan Soziale Klassen und Klassenkonflikt in der industriellen Gesellschaft ajatuksen oikeutetuista intresseistä, tunnustamisesta ja konfliktien sääntöperusteisesta ratkaisemisesta. Se loi uutta käsitteellistä järjestystä, jolle löytyi sovelluksia niin kotimaassa kuin kansainvälisissä suhteissa.
Suomessa Dahrendorfin ajatuksia kehitti ja teki tunnetuksi ennen muuta Erik Allardt, jonka tutkimuksiin presidentti Urho Kekkonen nojasi kuuluisassa Ostrobotnian puheessaan 1967.
Tässä vaiheessa konfliktinsääntelyteorian tulkinta oli jo puhtaasti poliittinen. Kekkosen puheen tavoitteena oli saada hyväksyntä SKDL:n ottamiselle maan hallitukseen yhteiset pelisäännöt tunnustavana, pohjimmiltaan isänmaan etuja puolustavana poliittisena liikkeenä.
Kansandemokraattien ottaminen hallitukseen ei ollut vain taktinen kesyttämisteko vaan ajatuksellisesti pitkään valmisteltu siirtymä uuteen poliittiseen pelitilanteeseen.
Koivisto ei tehnyt 1960-luvun aatteellisia siirtymiä enää yhteiskuntatieteilijänä vaan valtakunnan huippua lähestyvänä poliitikkona. Kuitenkin teollisuussosiologin tausta varmasti antoi hänelle valmiuksia tehdä sama johtopäätös kuin Allardtilla: ideologiseen yhdenmukaisuuteen tähtäävän mielipiteenmuokkauksen sijasta oli pyrittävä säänneltyyn yhteistoimintaan ja SKDL saatettava tämän ajattelun piiriin.
Kansandemokraattien ottaminen hallitukseen ei ollut vain taktinen kesyttämisteko vaan ajatuksellisesti pitkään valmisteltu siirtymä uuteen poliittiseen pelitilanteeseen.
Yhteiskuntatieteen ja politiikan vuorovaikutuksesta kertoo muutosten yhtäaikaisuus ja käsitteiden yhtenevyys. Kekkosen suorat viittaukset Allardtin sosiologiaan ovat tästä tunnetuin esimerkki, mutta Koiviston vuosia jatkunut toiminta 1960-luvun alkupuolella ansaitsee tulla mainituksi ainakin yhtä hyvällä syyllä.
Etujärjestöpolitiikassa, josta Koiviston poliittinen ura lähti liikkeelle, ensimmäinen tulopoliittinen kokonaisratkaisu vuonna 1968 oli merkittävä käännekohta. Sen jälkeen ”kolmikantaiseen sopimiseen” perustuvan neuvottelujärjestelmän perusrakenteet, kuten ansiosidonnaiset työeläkkeet, ay-jäsenmaksujen työnantajaperintä ja työehtosopimusten yleissitovuus, pystytettiin 1970-luvun alkuun mennessä.
Jos sekä puoluepolitiikka että työmarkkinakenttä olivat olleet syvien erimielisyyksien ja epäluottamuksen leimaamia, niin nyt molempia oli saatu merkittävästi vakautettua.
Näin oltiin luotu suuri osa korporatistiseen poliittiseen vaihdantaan perustuvan ”Suomen mallin” pitkään kestäneestä perusrakenteesta, jossa parlamentaarinen järjestelmä kytkeytyi työmarkkinajärjestöjen hallitsemaan kabinettipolitiikkaan.
Malli siirsi merkittävää poliittista valtaa parlamentaarisen järjestelmän ulkopuolisille toimijoille vahvan presidentin toimiessa neuvottelumekanismin viimekätisenä takaajana.
Konfliktinsääntelyn näkökulmasta tavoite saavutettiin. Jos sekä puoluepolitiikka että työmarkkinakenttä olivat olleet syvien erimielisyyksien ja epäluottamuksen leimaamia, niin nyt molempia oli saatu merkittävästi vakautettua.
Konvergenssi
Vuonna 1997 ilmestyneessä Liikkeen suunta -kirjassaan Koivisto kuvasi, kuinka Nikita Hruštšoviin henkilöityneen Neuvostoliiton liberalisoitumisen kaudella
”kansainvälisen sosiaalidemokratian antikommunistisuus lieveni samassa tahdissa kuin kansainvälinen kommunismi siirtyi hyökkäyksestä puolustukseen ja Neuvostoliitto alkoi olla huolissaan status quon säilymisestä Euroopassa”.
Tämä analyysi vastasi pääpiirteissään Kekkosen ja ulkoministeriön linjaa, joka 1960-luvun alusta lähtien laski suurten ideologioiden lähentyvän toisiaan ja kamppailun painopisteen siirtyvän sotilaallisen uhan luomisesta rauhanomaiseen kilpailuun.
Ulkoministeriön poliittisen osaston päällikkönä toiminut Max Jakobson kertoi vuonna 1981 ilmestyneessä Veteen piirretty viiva -teoksessaan, että ulkopolitiikkaa johtaneen Kekkosen ajattelutapaa kuvasi
”ns. konvergenssiteoria, jonka mukaan kommunismi ja kapitalismi vähitellen ’kasvavat yhteen’: markkinatalousmaissa julkinen sektori laajenee tasaten järjestelmässä vallitsevat epäoikeudenmukaisuudet ja kommunistisessa järjestelmässä yksilön vapaudet lisääntyvät aineellisen hyvinvoinnin kasvaessa.”
1960-luvun alussa suosiota saaneen konvergenssiteorian lanseeraajaksi mainitaan yleensä vuoden 1969 Nobelin taloustieteen palkinnon voittaja, hollantilainen Jan Tinbergen. Käsitettä sovelsivat osin kriittisesti esimerkiksi Yhdysvaltain presidenttien neuvonantajina toimineet kansainvälisen politiikan tutkijat Zbiegniew Brzezinski ja Samuel P. Huntington.
Konvergenssiteoria perustui havaintoihin talous- ja johtamisjärjestelmien yhdenmukaistumisesta. Ideologiaan sovellettuna sen johtopäätös kuitenkin oli, että maailmankatsomuksellisista vastakkainasetteluista oltiin siirtymässä kohti taloudellista ja teknologista kilpaa, jossa kansalaisten hyvinvoinnin, turvallisuuden ja terveyden tarpeet korostuivat.
Valtioiden intressit yhdensuuntaistuisivat. Konfliktinsääntelyteoriaa muistuttavalla tavalla ne pystyttiin nyt näkemään intressiosapuolina, jotka pyrkivät maksimoimaan eri tilanteissa saavutettavissa olevat edut. Taloustieteissä ja politiikan tutkimuksessa logiikan kanssa hyvin yhteensopivat peliteoria ja rationaalisen valinnan teoria elivät nousukautta.
Jos Koiviston toiminta ay-aktiivina 1950-luvulla oli ollut kylmälle sodalle tyypillistä patoamispolitiikkaa, teki hänkin 1960-luvun alussa ”konvergenssipolitiikkaa” sekä suomalaisten että neuvostoliittolaisten kommunistien suuntaan.
Eräänlaisena ennakkoaavistuksena hän oli jo 1954 Suomalainen Suomi -lehdessä kuvannut James Burnhamin ja Peter Druckerin kirjoihin nojaten ammattijohtajien hallitsemaa uutta teollista yhteiskuntaa, joka ”ei ole kapitalistinen eikä sosialistinen. Se on uusi järjestelmä, joka ulottuu pitemmälle kuin kumpikaan näistä”.
Sanamuoto sai uuden järjestelmän vaikuttamaan epäpoliittiselta – depolitisoituneelta. Tästä jatketaan artikkelin toisessa osassa.
Petri Koikkalainen on politiikkatieteiden apulaisprofessori Lapin yliopistossa. Kirjoitus perustuu Politiikka-lehdessä julkaistuun tutkimusartikkeliin.
