Eskelinen: Poliittisen mielikuvituksen rajat

Kuva: Vsstapaino
Lukuaika: 5 min. 

Utopioiden puolustuspuhe herättelee demokratiaa puolustavia ajattelemaan. Ilman utopioita hallinnointi ottaa politiikan tilan.

Arvio: Teppo Eskelinen: Demokratia utopiana ja sen vastavoimat. Vastapaino, 2019.

Teppo Eskelisen kirja Demokratia utopiana ja sen vastavoimat peräänkuuluttaa demokratian palauttamista kehittyväksi prosessiksi, jolla voi olla uusia – radikaalejakin – muotoja. Kirjan tehtävä onkin toimia tärkeänä muistutuksena siitä, että yhteiskunnallisia instituutiota saa ja täytyykin päivittää aina avoimempaan ja aidosti osallistavaan, demokraattiseen suuntaan.

Aivan kirjan lopussa demokraattisen utopian ydin ilmaistaan näin:

”Toisenlaisten todellisuuksien kuvittelu on itsessään tärkeää. Olennaista ei edes ole se, että kuviteltua vaihtoehtoista todellisuutta koskaan ryhdyttäisiin ’toimeenpanemaan’ – usein tällaiset hankkeet ovat perusluonteeltaan mahdottomia. Utopioiden kuvittelu on nimenomaan demokratian menetelmä. Ilman vallitsevan järjestelmän vastakuvia ja haaveita paremmasta todellisuudesta demokratia luhistuu hallinnoinniksi”.

Eskelinen keskittyy demokratiaan aspiraationa, tavoitteena, toivona tulevaisuudesta, mikä antaa sille filosofista elinvoimaisuutta:

”Demokratian täytyy olla (älyllisesti, käsitteellisesti, poliittisesti) mobilisoivaa, jos se aikoo selvitä: hallinnollisena prosessina se kuihtuu. Ja jos se aikoo olla mobilisoivaa, sen täytyy olla ihanne. Toisin sanoen, demokratia on nähtävä ja ilmaistava kestävänä utopiana”.

Demokratia alisteisena taloudelle

Kirjan tutun vasemmistolaisen argumentin mukaan demokratia on sidottu liian tiukasti kiinni vapaamarkkinakapitalismiin. Tuloksena on ollut teknokratiaa, jossa demokratia on kaventuvaa mutta kapitalismi laajentuvaa.

Valtavirtapuolueiden negatiivinen suhtautuminen populismiin voi tällöin tiukentaa teknokraattista elitismiä ja samalla tahattomasti kaventaa demokraattisen mielikuvituksen rajoja. Tällöin demokratiaa ei enää pyritä uudistamaan, vaan tyydytään puolustamaan nykytilan status quota.

Eskelinen kysyykin provosoivasti, onko demokraattisten ihanteiden suunta muuttunut vai onko liberaalidemokratia kallistunut enemmän kapitalismin puolelle.

Timo Miettinen on todennut, että uusliberalismissa valtio on vahva mutta epäpoliittinen. Eskelinen toteaa kuin Miettisen ajatusta jatkaen, että “näennäisen epäpoliittinen hallinnointi on keskeinen (ja vahvistuva) demokratian vastavoima”.

Eskelinen tiivistää demokratian vihollisiksi muun muassa juuri demokratiaa kaventavan asiantuntijavallan.

Herkemmin hahmotetaan, että demokratian ehto on toimiva talous, ei päinvastoin.

Demokratian rajaaminen ei tietenkään vähennä poliittista valtaa sinänsä, vaan siirtää sitä demokraattisen päätöksenteon ulkopuolelle. Onkin parempi puhua epäpolitisoitumisen sijaan epädemokratisoitumisesta.

Christer Lindholmin tavoin Eskelinen esittää, että markkinafundamentalismia voivat harjoittaa menestyksekkäästi myös autoritaariset valtiot, kuten Kiina. Markkinafundamentalismi ei siis edellytä taustalleen demokraattista hallintoa.

Tämä osaltaan osoittaa, että markkinafundamentalismin otaksutun sidottu suhde demokratiaan on vähintäänkin kyseenalainen. Herkemmin hahmotetaan, että demokratian ehto on toimiva talous, ei päinvastoin.

Kapitalismin voitto, demokratian häviö?

Käsitetäänkö 1990-luvun suurien ideologioiden vastakkainasettelu ensisijaisesti demokratian vai kapitalismin voittona? Kumpaa siis suositellaan ensisijaiseksi lääkkeeksi, kun puhe on globaalista kilpailukyvystä: enemmän demokratiaa vai enemmän kapitalismia?

Eskelinen huomauttaa, että mikäli demokraattisista muutoksista kuten hallituksen vaihtumisesta ei seuraa muutoksia politiikassa, se vieraannuttaa ihmiset demokraattisista prosesseista. Kun demokratia ei kykenekään tuomaan muutosta, ruvetaan etsimään vaihtoehtoja esimerkiksi populismista.

Kun demokratia ei kykenekään tuomaan muutosta, ruvetaan etsimään vaihtoehtoja esimerkiksi populismista.

Mikäli talouspolitiikan ”vastuullisuus” määritellään yksipuolisesti esimerkiksi markkinoiden kautta, äänestämistä voidaan korostaa tärkeänä, vaikka se olisi lopulta melko merkityksetöntä siinä mielessä, että ”vastuullista talouspolitiikkaa” harrastavien puolueiden välillä ei ole suurta eroa.

Eskelisen sanoin nykyinen demokraattinen järjestelmä on ”oikein hyvä puolustamaan demokratian pintakäytäntöjä, mutta huono puolustamaan demokraattisen politiikan todellista vaikutusta yhteiskuntaan”.

Uudet yhteiskunnalliset vaikutuskanavat, kuten kansalaiskeskustelut, voivat olla hyvä tapa virkistää demokratiaa, mutta vain, jos vaikutuskanavat eivät jää mielipidefoorumeiksi, vaan niillä on myös aitoa vaikutusvaltaa. Muutoin pahimmillaan demokraattinen paikallistoiminta saatetaan kokea merkityksettömäksi ajanhukaksi.

Hyvinvointivaltion ja massademokratian uhka

Kirjan perusteella kapitalismi on keskeisesti yksilökeskeistä ja kilpailun kautta yhteisöjä särkevää, kun taas demokratia on lähtökohtaisesti yhteisöllistä toimintaa. Kapitalismissa utopiat ovat yksilöllisiä – henkilökohtaisia – eikä kollektiivisessa mielikuvituksessa jää tilaa epävarmalle demokratialle.

Massapolitiikan vastinpariksi liberaaleissa demokratioissa asettautuu korostetun järkiperäinen hallinto, jonka näkökulmasta massat ovat irrationaalisia. Näin ollen Eskelisen massoille voidaan ”annostella” demokratiaa vain varovaisesti.

Demokratia onkin kieltämättä joskus arvaamatonta, jopa kallista ja hidasta. Tämä saattaa kuitenkin olla hyväksyttävä piirre moninaisuutta tavoittelevassa osallistavassa järjestelmässä.

Eskelisen mukaan utopistisen demokratian piiriin kuuluu väistämättä tietty epävarmuus, koska tulevaisuutta ei voida tietää, eikä ihmisten äänestyspäätöksiä kontrolloida. Demokratia on ytimeltään inhimillistä toimintaa. Elinvoimaisen demokratian täytyy kyetä muuttumaan.

Tehokkainta vallankäyttöä on pyrkiä määrittelemään oma poliittinen näkemys demokraattisten prosessien yläpuolelle ja ulottumattomiin.

Talouspolitiikassa toisaalta pyritään kompensoimaan arvaamattomia markkinoita ”lukitsemalla” politiikka vakauteen esimerkiksi budjettikehyksillä, jotka muodostavat rationaalisen ja vastuullisen talouspolitiikan rajat. Tällöin hallituksen vaihtuminenkaan ei saisi vaarantaa talouspolitiikan linjaa.

Näin kehystettynä talouspolitiikasta katoavat utopiamaiset tavoitteet ja tyydytään teknokraattiseen optimointiin. Samalla myös käsitys demokratiasta jähmettyy.

Eskelinen toteaakin, että tehokkainta vallankäyttöä on pyrkiä määrittelemään oma poliittinen näkemys demokraattisten prosessien yläpuolelle ja ulottumattomiin.

Ammattijohtajat politiikassa

Mitä enemmän valtaa politiikassa siirretään ammattijohtajille, sitä todennäköisempää on, että ”strategisen johtajuuden” malli leviää myös demokraattisesti valitun kansanedustajan toimen taustalle.

Nojataan siihen, että kansalaisia ja politiikkaa pitää hallinnoida ylhäältä alaspäin. Molemminpuoliseen luottamukseen pohjaava toiminta nähdään tällöin (haitallisena) harhana, koska se vääristää talouden ja politiikan optimointia. Esimerkiksi työttömiä pitää kurittaa, koska muutoin heidän ei voida luottaa toimivan tehokkaasti.

Jos tätä oletusta sovelletaan myös demokratiaan – järjestelmään, joka edellyttää luottamusta – politiikan rooli kavennee itsestään hallinnoinnin tieltä. Sama logiikka pätee esimerkiksi korkeakoulutukseen tai mihin tahansa toimintaan, johon liittyy talouspoliittinen ulottuvuus.

Eskelinen on huolissaan siitä, että demokratiaan sitoudutaan enää vain periaatteessa. Käytännössä ollaan valmiita joustamaan tehokkuusvaatimusten mukaisesti.

Onkin tavallaan ironista, että juuri hyvinvointivaltion holhousta vastustava oikeistolainen talouspolitiikka samanaikaisesti holhoaa kansalaisten demokraattista potentiaalia.

Demokratian uudistaminen mahdollistuu ainoastaan aktiivisesti harjoitetun yhteiskunnallisen luottamuksen kautta. Karrikoiden kansan tulisi pystyä luottamaan eliittiin ja eliitin kansaan.

Populismi demokratian puolustusreaktiona?

Eskelinen korostaa, että populististen liikkeiden taustalla ei niinkään ole jokin marginalisoitu ryhmä, joka viimein vain löytää artikulaationsa, vaan pyrkimys esittää uudenlainen selitys yhteiskunnasta ongelmineen ja ratkaisuineen.

Tällöin selitysvoimaltaan sinänsä kenties heikko maailmankatsomus on silti houkutteleva, mikäli poliittinen kieli ei tarjoa ihmisille tunnetta voimaantumisesta demokratian puitteissa.

Tämä uusi maailmankatsomus synnyttää omat faktansa, jotka kilpailevat aiemman (tässä tapauksessa liberaalin) maailmankatsomuksen faktojen kanssa. Syntyy kamppailu faktoista, mikä heijastuu etenkin liberaaliin mediaan tiedonvälittäjinä.

Kirjaa lukiessa herää ajatus, ettei nykyistä demokraattista järjestelmää tarvitse puolustaa populismilta – populismi on osin täysin ymmärrettävä reaktio siihen, että demokraattinen politiikka ei onnistu enää vakuuttamaan kaikkia edustavuudellaan.

Sen sijaan, että populismi nähtäisiin luontaisena vastauksena demokraattisen politiikan merkityksellisyyden kaventumiselle, sitä käytetään herkästi syynä pönkittää asiantuntijavaltaa entisestään.

Sen sijaan, että populismi nähtäisiin luontaisena vastauksena demokraattisen politiikan merkityksellisyyden kaventumiselle, sitä käytetään herkästi syynä pönkittää asiantuntijavaltaa entisestään. Instituutioiden suojaaminen demokraattisen järjestelmän puitteissa toimivilta populisteilta on myös väistämättä instituutioiden suojaamista demokratialta.

Demokratian tehtävä on puolustaa moninaisuutta, sekä ihmis- että tasa-arvoa, jolloin se voi ajautua vastakkain populististen liikkeiden kanssa. Demokratia ei kuitenkaan selviä populismin haasteesta vetäytymällä (teknokraattiseen) poteroonsa vaan uudistumalla ja poliittista mielikuvitusta laajentamalla.

Mihin demokratiaa tarvitaan?

Jo vuonna 2017 julkaistussa kirjoituksessaan Keijo Lakkala ja Eskelinen esittivät, että demokratian ongelmana ei niinkään ole populistien nousu, vaikka toki silläkin on merkityksensä, vaan demokraattisen politiikan mielekkyys. Ilman utopioita hallinnointi ottaa politiikan tilan.

Eskelisen kirja sopii oivallisesti yhteen monen muun tietokirjan kanssa, jotka julkaistiin vuonna 2019, joissa niin ikään kannettiin huolta demokraattisen tilan kaventumisesta talouden ristipaineessa. Yhteys esimerkiksi Lindholmin Totuudenjälkeinen talouspolitiikkakirjaan on ilmeinen.

Niin ikään alkusyksystä 2019 paljon keskustelua aiheuttanut Anu Kantolan ja Hanna Kuuselan Huipputuloisetkirja sopii Eskelisen kirjan tematiikkaan, kun huomioidaan, kuinka vähän yhteiskunnan kovatuloisin eliitti arvostaa demokratiaa.

Juuri tämän ryhmän keskuudessa peräänkuulutetaan myös yritysmäistä poliittista johtajuutta.

Eskelisen mukaan moderni demokratiateoria kiinnittää liian vähän huomiota demokratian materialistisiin edellytyksiin, joihin liittyvät aika ja riittävän vaurauden tuomat mahdollisuudet seurata keskustelua ja ajatella: ”prekaareissa olosuhteissa ihmisellä ei välttämättä ole varaa erimielisyyteen ja siten vapaaseen mielipiteenmuodostukseen”.

Mahdollisuuksia merkityksellisen demokratian harjoittamiseen ei myöskään ole liialti. Demokratia politiikan ja vaalien ulkopuolella, esimerkiksi työpaikoilla, on korostetun erilaista – tai jopa olematonta.

Toivoa ja utopioita ehdottomasti tarvitaan modernissa yhteiskunnassa, jottei ihmiskunta jää itseään toteuttavien dystopioiden jalkoihin.

Demokratia edellyttää aikaa ja resursseja järjestäytyä ja järjestää yhteistoimintaa. Hallinnollisesta näkökulmasta on toki jälleen epävarmaa, kulutettaisiinko tuo aika ja resurssit halutulla tavalla – tehokkaasti. Toisaalta olisi kenties ongelmallisempaa alistaa merkityksellinen demokratia tällaisille edellytyksille.

Eskelisen kirja herättelee demokratiaa puolustavia ajattelemaan. Tavoitteet tulee asettaa kauemmaksi kuin vain teknisiin pikkuparannuksiin.

Kun demokratiaa edistetään, toivoa ja utopioita ehdottomasti tarvitaan modernissa yhteiskunnassa, jottei ihmiskunta jää itseään toteuttavien dystopioiden jalkoihin.

Mikko Poutanen on yhteiskuntatieteiden tohtori ja apurahatutkija Tampereen yliopistossa sekä Politiikasta-lehden vastaava päätoimittaja.

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.


*